kansa Preussin kruunusta mitä se siihen saakka oli kaivannut:
kiinnepisteen. Yleisesti tunnettua on, miten tämä kruunu
epäonnistuneen kansanvaltaisen kokeen jälkeen 1848—50 suoritti
kansallisen kokoomuksen sen jälkeen kun kuningas Vilhelm I oli
havainnut, että hänen »velvollisuutensa Preussia kohtaan kävivät
yhteen hänen velvollisuuksiensa kanssa Saksaa kohtaan». Ensimäinen
muoto oli Pohjois-Saksan liitto; siis valtakuntaraja pohjoisen ja
etelän välillä. Lopullisessa ratkaisussa liittyi edelliseen läntinen
osa Etelä-Saksaa, kun taas itäinen jäi Itävallan yhteyteen. Saksan
valtakunnasta, sellaisena kuin se nyt on kartalla, muodostaa etelä
siten vain neljänneksen; maantieteellinen keskus on siirtynyt ylöspäin
Magdeburgin seudulle ja valtiollinen Berliniin. Samalla on
rannikkorajaa pitennetty — myöskin alueellisesti Slesvigin
yhdistämisen kautta — joten se nyt käsittää 32 % koko rajasta ja
kutakin km kohti tulee vain 22 000 ha maapintaa.
Tässä kehityksessä tahdomme huomauttaa kahta piirrettä: siirtymistä
_pohjoiseen_ päin ja _mereisten_ edellytysten vahvistumista. Näihin
piirteisiin sisältyvät Saksan maailmanhistorialliset mahdollisuudet.
Suuremmalle kehitykselle oli välttämätöntä, että Saksan kansa siirsi
painopisteensä pohjoiseen. Toisin kuin Ranska, jonka ehjää
yksilöisyyttä osoittavat joka taholle laskevat virrat, viittaavat
Saksan vedet kahteen määrättyyn suuntaan: itään pitkin Tonavaa,
pohjoiseen Pohjan- ja Itämeren-jokia myöten. On siis vetoa kahteen
suuntaan, mutta voimakkaampi käy pohjoiseen, jossa myöskin tasanko ja
alanko antaa luonnollista yhteyttä suuremmassa määrässä kuin
milloinkaan muutoin. Tarvittiin siis _irtaumista Tonavasta_, jotta
Saksan kansa saavuttaisi maantieteellisen yhteyden kansallisen tueksi.
Tämä on 1866 tapahtuneen jaon merkitys. Kun sittemmin osa Etelä-Saksaa
yhdistettiin valtakuntaan, näemme siinä Reinvirran vaikutusta
lännessä, missä se ilman luonnollisia sulkevia esteitä virtaa Alpeilta
Pohjanmereen, siten sitoen nämä seudut yhteen ja vastustaen semmoista
hajaannusta, joka idässä syntyi valtakunnan ja Itävallan saksalaisten
välillä. Kauemmaksi itään ei ulotu Reinvirran mahti, ja siellä
tapaammekin Baierissa ainoan jäljelläolevan jotakin merkitsevän tuen
»partikularismille» (s. o. liittovaltakunnan valtioiden
erillispyrinnöille).
Vastakohta Preussin ja Itävallan välillä on siis samalla ollut
vastakohtaa maantieteellisten suuntaviivain: pohjoiseen kulkevan Elben
ja itään virtaavan Tonavan välillä. Jättämällä kansakuntaa
yhdistettäessä Itävallan saksalaiset syrjään voitettiin 1866
lähennellen tämä luonnonkin kahtiajako. Saksan yhteys ei ole voitto
ainoastaan kansalle vaan myöskin valtion maantieteelliselle
perusajatukselle. Me ymmärrämme nyt sen syvemmän syyn, miksi
suursaksalaiset pyrinnöt eivät tapaa mitään kaikupohjaa virallisessa
Saksassa. Jos Itävallan saksalaiset yhdistettäisiin valtakuntaan,
olisi se tosin uusi voitto kansallisuusperiaatteelle, mutta se
saataisiin maksaa valtioyhteyden tililtä, sillä sen kautta
palautettaisiin takaisin vanha kahnaus etelän ja pohjan, Elben ja
Tonavan välillä, joka oli vanhan valtakunnan suurin
heikkouden-aiheuttaja. Kenties tätä hintaa katsotaan liian suureksi.
Missään tapauksessa ei aika ole kypsä jälleenyhdyntään ennenkuin
valtakunta nykyisessä muodossaan on kylliksi vakiintunut voidakseen
kestää kaikki keskipakoiset vaikutukset.
Nykyisessä tilassaan on Saksan kansa siis vihdoinkin saanut
tilaisuuden keskittyä. Katseet eivät enää harhaile levottomasti
edestakaisin Adrian ja Itämeren, Pohjanmeren ja Balkanin väliä;
lujasti ja päättävästi kääntää Saksa kasvonsa pohjoista kohti. Ja
pohjoisessa ovat meret, Atlantin eteiset, houkutellen niille
maailmanhistoriallisille palkinnoille, jotka nyttemmin ovat
voitettavissa ainoastaan maanosienvälisen yhteyden tietä.
»Unsere Zukunft liegt auf dem Wasser» (Meidän tulevaisuutemme on
vesillä). Nämä kuuluisat sanat (eräästä keisaripuheesta 1898) luettiin
Saksan meriliikepaviljongin otsikossa Parisin maailmannäyttelyssä v.
1900; se on planetarinen ajatus, joka tähtää yli europalaisen
suurvallan rajoituksen maailmanvallan rajattomalle ulapalle. Tämän
säestyksenä ja vahvistuksena luemme Hamburg—Amerikalinjan palatsin
ulkoseinässä: »Unser Feld ist die Welt» (meidän alamme on maailma).
Semmoiset tunnuslauseet soveltuvat kansalle, joka on kirjoituttanut
Bremenin merimiestaloon: »navigare necesse est, vivere non est»:
purjehtiminen on välttämätöntä, eloonjäänti ei ole. Näissä merkeissä
on nyt Saksan historia, mutta se ei ollut mahdollista ennenkuin
vuosien 1866—70 rajain sisällä suuremman mereisyyden nojalla ja
huomion keskittämisen kautta pohjoiseen.
Kerran ennen on Saksan kansa esiintynyt merivaltana. Se oli Hansan
päivinä 1300—1500-luvuilla. Silloin lähti merivalta Itämerestä, tosin
sen lounaisimmasta kolkasta; sieltä oli mukava maayhteys Elben
varrelle ja sisämaahan, mutta muutoin ei Hansa juuri nojautunut
takanaan olevaan ylimaahan, vaan hankki itselleen sensijaan
tukipaikkoja merellä (Bornholm, Voionmaa). Tämä riippuu siitä, että
sisämaan ja Itämerenrannikon yhteys ei ole luonnon suosima; Baltian
maanselkä ja myöhäisjääkauden poikkilaaksot nykyisine soistumineen
ovat esteenä. Jo tässä näemme yhden lisäsyyn, miksi nykyinen merivalta
niin ehdottomasti asettuu Pohjanmeren puolelle. Tällä puolella on
yhteys sisämaahan syvempi ja vapaampi, Reiniä myöten Strassburgiin,
Weseriä Kasseliin, Elbeä pitkin yli Böömin rajan; täältä hakee siis
Keski-Europa luonnollista tietänsä merelle. Mutta sitäpaitsi on
Pohjanmeri likempänä valtamerta ja yhtyy siihen paljoa leveämpänä kuin
Itämeri. Niinpä on käynytkin, että Pohjanmerellä, joka 1871 ei Saksan
laivaliikkeessä edustanut juuri suurempaa tonnistoa kuin Itämeri, 1903
oli 8 kertaa suurempi tonnisto ja 70 % liikenteestä, mikä suhde
sittemmin on muuttunut pysyväksi. Bremenin ja Hampurin kaupungit
ylläpitävät Pohjanmeren valta-asemaa 87 %:lla valtakunnan
kauppalaivastosta. Liikenne-ero alkaa nyt kuitenkin jonkunverran
tasaantua Keisari Wilhelmin kanavan (Kielin kanavan) valmistuttua
vuonna 1895; sen tehtävänä on poistaa sekä strategiset että
kaupalliset epäkohdat siitä, että rannikoita on kaksi; ja vaikkapa ei
olekaan onnistunut muuttaa Juutinraumaa »takaportiksi» — Köpenhaminan
vapaasatama oli taitava vastaveto Tanskan puolelta — on se viime
vuosina osoittanut yhä paremmin täyttävänsä rauhallisen tehtävänsä
(liikenteennousu 1896—1900: 1¼—7¾ milj. tonnia).
Tässä on huomattava, että Saksan rannikkoa haittaa hiekoittuminen
liiaksi, jotta sitä voisi sanoa luonnostaan suotuisaksi suurelle
laivaliikkeelle. Syvät väylät sisämaahan ja kansan tarmo ovat luoneet
suuruuden — saman kansan, joka verrattain epäsuotuisasta maasta ottaa
Europan suurimmat sadot Venäjän jälkeen. Niinpä ei jakautunein
rannikko olekaan nykyaikaisen merisuurvallan kannattimena; se oli
Hansan perustana; nyt on se joutunut varjoon, Saksa on vetäytynyt pois
Itämeren saarilta, sen meripyrinnöt laajenevat sensijaan Pohjanmereltä
valtameriliikenteeseen.
Samoin kuin laivaliike keskittyy paikallisessa suhteessa, samoin
sikertyy se myöskin suuriin laivayhtiöihin. Tämä on nykyaikana
tarmokkaan laivaliikkeen pääehto, eikä mikään maa täytä sitä paremmin
kuin Saksa, jolla on maailman suurimmat laivayhtiöt:
»Hamburg-Amerika-Linie» (1 milj. tonnia) ja »Norddeutscher Lloyd» (¾
milj. tonnia). Jos lisäämme, että Saksan kauppalaivasto on yleensä
syntynyt yksityisalotteesta tai kunnallisina yrityksinä verrattain
vähäisen valtioavun tukemana, niin näemme sen kehityksen olevan kaikin
puolin terveellä perustalla.
Toista kertaa historiassaan esiintyy siis Saksan kansa _suurvaltana
merellä_. Hansan vallan kukisti lähinnä sota Ruotsin kanssa
1560-luvulla, ja 30-vuotinen sota vahvisti sitten täydellisen
hyvästijätön merelle. Niin perinpohjainen oli merestä luopuminen, että
Versaillesin kansalliskokous 1789 kuuluu purskahtaneen nauruun kun
sille esitettiin erään saksalaisen laatima kirjelmä merenkulusta:
sehän oli samaa kuin jos »joku hottentotti olisi kirjoittanut
oopperasta!» Vielä 1861 saattoi _Palmerston_ antaa sanomalehtensä
kirjoittaa kuuluisat sanat, että »saksalaiset saattavat kyntää maata,
purjehtia pilvien mukana tai rakennella tuulentupia, mutta milloinkaan
aikojen alusta ei heillä ole ollut älyä valtameren ylikulkuun tai
purjehtimaan ulapalla taikka edes rannikkovesillä»; ja hän antoi tälle
epähistorialliselle lauseellensa lisäpontta uhkaamalla kohdella
saksalaisia aluksia merirosvoina. Vain runsasta miespolvea myöhemmin,
v. 1897, voitti »Kaiser Wilhelm der Grosse» Englannin oman
nopeusennätyksen liikenteessä Atlantin yli; ja vaikkakin Englannin 10
vuotta jälkeenpäin onnistui »Lusitanialla» vallata takaisin
»valtameren sininauha», niin on Saksa sensijaan 1912 laskenut vesille
maailman suurimman höyrylaivan (»Imperator», 50 000 tonnia), samoin
kuin sillä jo kauan on ollut suurimmat purjealukset. Ei voi olla
parempaa todistusta nykyisen Saksan masentumattomasta edistyshengestä
kuin tämä menestyksellinen teknillinen kilpailu Englannin kanssa
Englannin omassa elementissä. Mutta sen takana on yhtä ihmeteltävä
järjestö, joka nykyään saattaa vieraitakin satamia — Konstanzan
Mustallamerellä, Triestin ja Genuan Välimerellä, Antwerpenin Kanaalin
varrella — näyttämään Saksan maailmaa-tavoittavan merivallan
ulottimilta.
Olemme selostaneet Saksan mahdollisuuksia merillä, koska historia
näyttää tässä tarjoavan erittäin opettavaisen esimerkin siitä, miten
kansat kasvavat tehtäviensä mukana. Kun _Bismarck_ kokosi kansan
yhdeksi valtioyksiöksi, palveli hän suoranaisesti
kansallisuusperiaatetta, ja tämä palvelus oli sinänsä mitä
korkea-arvoisin suurtyö; se irroitti voimia, jotka tähän saakka olivat
kuluttaneet itseänsä riitoihin ja pikkumaisuuteen tai tyhjiin
unelmiin. Mutta jäljellä oli uuden valtion puhtaasti taloudellisen
perustan luominen, sillä pistimet ja kanuunat eivät voi ajan pitkään
kannattaa valtaa ilman sellaista vakuutta. Tämä tehtävä kävi Saksan
edeltäjälle, 1600-luvun Ruotsille, ylivoimaiseksi; Ruotsi ei kyennyt
kasvamaan siihen suurvalta-asemaan, jonka konjunkturit ja
mieskohtaiset voimat olivat sille hankkineet. Uusi Saksa oli
esiintynyt maanosan voimakkaimpana sotavaltana; nyt havaittiin, että —
samoin kuin yhteystyö oli poistanut useita entisestä epäjärjestyksestä
johtuneita epäkohtia — voitonväline myöskin soveltui turvaamaan
voittoa rauhan kehityksessä. Tämä väline oli _aseellinen kansa_.
Asekansa — itse kehkeytynyt _runoilijain ja ajattelijain kansasta_ —
muuttui nopeasti _teollisuustyön kansaksi_. Sama mieskuri, joka piti
joukot koossa taistelukentällä, sama tieteellinen laskelma, joka johti
heidät voittoon, loi nyt työnjärjestön, joka laski mitä tukevimman
perustan menestykselliselle, ajan vaatimusten mukaiselle
teollisuustuotannolle. Sodan välitön voitto, nuo 5 miljardia, antoi
perustuspääomaa, ja suojelustullijärjestelmä vuodesta 1879
tarpeellista turvaa kilpailussa. Mutta mikäli kansa kasvaa, sikäli
paisuu tämä tuotantokin yli kotimaan äyräiden. Mallikelpoisen
tiedustelutoiminnan (»Deutsche Export Revue» ja rahtipolitiikan
avulla, joka mitä mukautuvimmalla tavalla asettaa kotoiset kulkuneuvot
viennin palvelukseen, leviää ulkomaankauppa kautta maailman. Täten
kääntyy huomio merelle, joka vähitellen välittää ummelleen 70 %
tavaravaihdosta. Samoin kuin yhteystyön väline, _yleinen
asevelvollisuus_, osoittautui kannattavan teollisuuden syntymistä
edistäväksi, samoin tuli nyt yhteystyön tulos, maantieteellinen
_keskittyminen merelle päin_, kaupan ja meriliikkeen vastaavan
kehityksen vakuudeksi.[21] Aluksi oli täytynyt antaa tavarat
englantilaisten laivain kuljetettavaksi; ensimäinen askel on omien
laivayhtiöiden perustaminen rahdin säästämiseksi kotimaiselle
taloudelle, samalla kuin alukset yhäkin rakennetaan englantilaisilla
veistämöillä; toinen askel on myöskin laivanrakennustoimen ottaminen
omiin käsiin, »Vulcan» Stettinissä ja muut yhtiöt varustautuvat tätä
uutta tehtävää varten, kansallinen työ saavuttaa vielä yhden voiton,
meriliike on kokonaan vapautettu Englannista ja tulee kotimaan
hyväksi.
Näin on Saksa nyt täysissä varuksissa itsenäisellä paikallaan
kilpailussa. Mutta suurvallan itsenäisyyteen kuuluu vielä jotakin:
_siirtomaita_. Suuri tuotanto tahtoo saada raaka-aineensa omista
lähteistä ja vakuutta määrätyistä markkinoista. Näin johtaa merimahti
suoranaisesti siirtolain hankkimiseen vieraissa maissa. Jo helmikuussa
1871 lienee erinäisillä tahoilla suunniteltu yhden siirtomaan
(Kokinkiinan) vaatimista rauhanteossa Ranskan kanssa. Epäilemättä
pahoittelevat Saksan valtiomiehet nyttemmin, että jättivät tämän
tilaisuuden käsistään. Mutta _Bismarckin_ varovainen valtiotaito ei
katsonut aikaa siirtolain perustamiseen vielä kypsäksi. Vasta
1880-luvun puolivälissä iski hän kiinni Afrikaan ja Tyynenmeren
saaristoon; 1890-luvun lopulla nousee uusi aluevaltausaalto,
pääasiallisesti Kiinassa, ja meidän päivinämme näyttää olevan
nousemassa kolmas, jonka alkuna on ranskalainen Kongo (ks. lähemmin
tuonnempana).
Kun Itävalta suljetussa asemassaan Adrian vierellä ei ole voinut
ajatella siirtoloita kaukaisissa maanosissa, sopii Saksan sanoa
luonnonpakosta pitäneen ryhtyä tähänkin kilpailuun. Siitä seuraa vielä
yksi seikka. Suunnitelmat 1871 raukesivat siihen näkökantaan, jota _v.
Delbrück_ edusti: siirtomaat »olisivat onnettomuus, koska ne
ehdottomasti vaatisivat suurta _laivastoa_, joka taas nielisi liian
suuria kustannuksia». Myöhempi aika on ollut valmis ottamaan
vastuulleen seuraukset, etupäässä keisari ja meriministeri _v.
Tirpitz_. V. 1898 kirjoittaa »Le Temps»: »Uusi merisuurvalta on
ilmestynyt maailmannäyttämölle.» Vuosisadan vaihteessa on valtakunnan
eduskunta ilmoittanut olevansa valmis suorittamaan kustannukset
uudesta laivastosuunnitelmasta, jonka laskettiin toteutettuna 1916
saattavan turvata Saksan tien merillä kaikkien tapausten varalta,
mutta jota siitä huolimatta, ulkoisten olojen paineesta, lisättiin
tuntuvasti sekä 1906 että 1912, joten se kymmenessä vuodessa on
todellisuudessa sivuuttanut kaikki kilpailijansa Englantia lähimmältä
sijalta.[22]
Näin ollen on Europan mahtavin maavalta alkanut kehittää itseään meri-
ja samalla maailmanvallaksi. Toisin kuin Italia, jonka olot pakottivat
ratkaisemaan perättäisiä tehtäviä yhtähaavaa, kasvaa täällä toinen
tehtävä luontaisesti toisestansa. Vuonna 1871 muodostuneista
edellytyksistä syntyvät sekä »meren vinttikoirat» että »panssaroitu
nyrkki» johdonmukaisina seurauksina; ja niiden takana piilee pyrkimys
maailmanhistoriallisiin päämääriin, mikä johtuu suurinten henkisten ja
aineellisten voimien yhdynnästä. Ahtaiden näkökantojen ja
yksityispyyteiden näköjään tarkoituksettomien päivänkiistojen takana
näemme kuinka musta-valko-puna lipun alla yksi historian valioita
vastustamattomalla voimalla raivaa itselleen tietä »paikkaan
auringossa» (Bülow).
----------
Paikkaan auringossa näyttää Saksa määrätyn jo _asemansa_ kautta.
Kaikista Europan suurvalloista on sillä ilmeisin keskus-asema. Se on
»keskustan valtakunta» Europassa. Niin kauan kuin kansa oli hajallinen
ja heikko, lisäsi tämä heikkoutta, sillä siitä seuraa keskittyvä
paine; yhtynyt Saksa taas saa lisää voimaa näistä
liikuntamahdollisuuksista kaikille suunnille, tietenkin aina sen
vaaran alaisena, että viholliset sen saartavat. Englannin painopiste
on valtameressä, Venäjän ainakin osaksi Siperiassa; Saksa yksin
nojautuu kokonaan Europaan, ollen tasoittavana siltana maanosan
reunamain välillä, yksi sivustansa Venäjän aroja, toinen Alankomaan
rannikkoa kohti ja jalusta Alpeissa.
Tässä välitysasemassa samoin kuin keskittymisessä pohjoista ja länttä
kohti on Saksalla yleinen maantieteellinen yhtenäisyys, joka antaa
sille luontaisen erikoisleimansa. Mutta kun lähemmin tarkastamme sen
_ulkokehystä_, havaitsemme suuria heikkouksia.
Yhtä niistä on jo toisessa yhteydessä (I osa, s. 77) huomautettu,
selittäessämme Alankomaiden aseman epäkohtia. Kun Saksan
mereispyrkimykset vihdoin heräsivät sen nykyisen kansallisen yhdynnän
valossa, niin oli Reininsuistamo jo monta vuosisataa ollut lohkaistuna
toiselle kansalle, ja Saksa oli eristettynä luonnollisimmasta ovestaan
merelle. Käy tuskin ajatteleminen luonnottomampaa suurvallan rajaa
kuin tämä on, olletikin kun raja etelään päin päättyy silmänkantaman
päässä purjehduskelpoisesta Maasjoesta. Että Rein on katkaistu juuri
sillä kohtaa, missä suistomaa alkaa, on kyllä selkeää, mutta ei tee
rajaa itse asiassa paremmin perustelluksi. Mitä voimakkaammaksi Saksa
tulee merellä, sitä vaikeammaksi käy sen sietää tätä vierasta lippua
tiellään merelle kohdalla, joka on vielä arvokkaampi kuin Elbensuu,
senvuoksi että se on likempänä valtamerta ja Englantia, ja että sen
takana on syvin yhdystie mantereen sisään, ja lisäksi ensiluokkainen
teollisuusalue Reininmaakunnissa.
Mutta ei ainoastaan Reininsuistamo, vaan eivät myöskään sen lähteet
ole sen maan alueella, joka sen »isänä» esiintyy saduissa ja
tarinoissa. Sveitsi istuu tämän Saksan joen lähteillä samoin kuin
Hollanti sen suistamolla. Samalla tavoin kuuluu Tonavan latva
Etelä-Saksaan ja sen suupuoli Balkanin valtoihin, kun taas
Itävalta-Unkari on keskittynyt sen keskijuoksun varrelle. Mutta
Reininlaakson yhteyttä vaativat historialliset muistot ja kansalliset
syyt. Sveitsihän on kuulunut valtakuntaan ja puhuu suurimmalta
osaltaan sen kieltä, samoin kuin hollanninkieltä pidetään vain saksaa
murteena; itse asiassa reunustaa täällä koko rajaa rivi pikkumaita,
Sveitsi, Elsass, Luksemburg, Belgia, Hollanti, jotka ovat kuin »vanhan
linnan seinästä pudonneita kiviä» (Ratzel). — Vain Elsass on saatu
uudelleen muuratuksi linnanseinään ja siten raja parannetuksi (edellä
siv. 13); muut täyttävät välimaan romanilaista heimoa vastaan siten
estäen välittömän kitkan; mutta puhtaasti maantieteelliselltä kannalta
olisi Saksan oikea raja epäilemättä etelässä Alpit ja lännessä
Kanaalin suu.
Käännymme nyt toiselle puolelle ja tapaamme siellä Veikseljoen yhtä
kiistanalaisena slaavilaisia kuin Rein on romanilaisia vastassa; ero
on vain siinä, että täällä istuu Saksa sen suulla, kun Venäjällä on
joen keskijuoksu ja Itävallalla latva. Täällä on muinoin myöskin ollut
puskurivaltio, Puola; nyttemmin ovat slaavilaisen ja germanilaisen
maailman päävaltiot täällä välittömässä kosketuksessa keskenään ilman
että minkäänlaista luonnonrajaa on kitkaa lieventämässä. Luonto on
täällä vielä enemmän kuin lännessä jättänyt rajan avoimeksi. Näin
ollen olisi päävirta itse ollut sopivin raja, suuret joet kun aina
ovat selkeyden ja strategisen aseman kannalta hyviä rajoja; mutta
Preussi pysähtyi 1815 Prosnanlinjalle ja sen äärellä seisoo valtakunta
vieläkin, rajan suoraan katkaistessa Veikselin samoin kuin ylempänä
myöskin Memelin. Venäjän suhteen on Saksa täällä samassa asemassa kuin
Hollanti lännessä Saksan suhteen; se katkaisee tämän luonnolliset
kulkuväylät merelle. Tämä on maantieteellinen epäkohta yhtä
arkaluontoinen käytännössä kuin säännönvastainen teoriassa.
Epäilemättä on _Bismarckin_ lausunto (1892), että »näillä molemmilla
kansoilla ei ole toisiltaan mitään toivomista eikä voittamista»,
tavallaan paikkansa pitävä: Venäjää hyödyttäisi näet yhtä vähän uusien
saksalaisten ainesten saanti Itä-Preussista rajainsa sisälle kuin
Saksaa puolalaispulmansa suurentaminen, puhumattakaan uusista
kansallisuuskysymyksistä, jotka seuraisivat Itämerenmaakuntain
joutumisesta Saksan haltuun. Mutta toisaalta ei voi kieltää
Veikselinsuun merkitystä Venäjän aseman vahvistamiseksi Itämerellä.
Vielä yksi raja, joka näyttää sisältävän valtiollisia selkkauksia, on
pohjoinen Tanskaa vastaan. Sitä oikaistiin jonkun verran Wienin
rauhassa ja koskettaa se osaksi Kongejokea, mutta muuten puuttuu siltä
kaikki luonnon-edut. Itse asiassa kuuluu Juutinmaa maantieteellisesti
Pohjois-Saksaan ja voi toisen hallussa näyttää luonnottomalla tavalla
erottavan Saksan molemmat meret. Tämmöisestä tilanteesta syttyi viime
sota Itä-Aasiassa, kun Venäjä uhkasi molemmilta puolin Koreaa, joka
katkaisi sen mereisen yhtenäisyyden. Aseman luonnossa on, että Tanska
ei voisi jäädä koskemattomaksi esim. Saksan ja Englannin välisestä
sodasta: Saksan täytyisi koettaa ehkäistä englantilaisten maihinnousua
Esbjergissä samoin kuin Englannin laivaston kulkemista Ison Beltin
läpi. Tanskan asema on kuitenkin jonkun verran parantunut sittenkun
Keisari Wilhelmin kanava on ratkaissut Saksan vesien yhteyskysymyksen.
Tarkastaessa rajoja vielä yksityiskohtaisemmin havaitsemme uusia
heikkouksia; niinpä esim. kun Baierin etelärajat katkaisevat joen
toisensa jälkeen aina itse Tonavaan saakka, lun raja Erzgebirgessä
mentyään Elben poikki kulkee vuoren pohjoista rinnettä ja siis
Böömille edullisemmin, kun etelässä ei edes Reinin jokirajaa ole
säilytetty rikkomattomana Sveitsin alueiden puolelta (kanttonit
Baselland ja Schaffhausen ovat Reinin pohjoispuolella). Tässä on siis
enemmän kuin kylliksi aiheita katsoa Saksan rajakehystä huonoksi
rajaksi. Suurvaltain joukossa on se tässä epäsuotuisassa suhteessa
lähinnä Itävaltaa. Sillä on kieltämättä luonnollinen alue, mutta tätä
ei ole lopullisesti yhdistetty. Se vaikuttaa keskeneräiseltä.
Kuten aina heijastuu tämä heikkous _kansallisuus_-kartalla. Saksankaan
yhteys ei ole ehdoton ja lopullinen; on olemassa »Germania irridenta»
samoin kuin Italiakin, ja lisäksi on sisäisessä yhtenäisyydessä
aukkoja.