yritys. Kauppatilillä komeilee siirtomaavalta (Algeria lukuunotettuna)
uhkealla kokonaismäärällä, lähes 2 miljardia; mutta Ranskan oma osuus
on ainoastaan Algeriassa, Madagaskarilla ja Senegambiassa kilpailijain
osuutta ehdottomasti suurempi, ja vaikka se kasvaa suhteellisesti,
vähenee se sinänsä, epämaantieteellisen etuus- ja estepolitiikan
johdosta (Ermelsin mukaan 1910). Vuotuisessa menosäännössä ovat menot
siirtomaiden vuoksi 100—150 milj. Algeria on tähän saakka maksanut yli
4 miljardia eikä vieläkään liene katsottava ihan varmaksi maakunnaksi;
mitä tulee nyt Marokko maksamaan? Kuinka ylimalkaan emämaa, joka
tuskin jaksaa estää omaa väestömääräänsä vähentymästä, voi ajan
pitkään suorittaa ne kustannukset rahassa ja miehissä, joita nämä
suunnattomat alusmaat vaativat yhä laajenevassa määrässä?
Tässäkin on siis väestökysymys kaiken yli nousevana ja lopullisesti
ratkaisevana. Ranska ei jaksa kauaa lähimmissäkään alusmaissa
säilyttää enemmistöä edes maahansiirtyneiden valkoihoisten ainesten
keskuudessa (jos sillä lainkaan on enemmistöä ollut, mikä ei ole laita
Tunisissa). On sanottu, että se järjestää siirtomaita enimmäkseen
toisten hyväksi: se kustantaa viranomaiset, varusväet ja viinurit,
mutta Englanti ja Saksa lähettävät kauppamiehet. Että sellaisen vallan
pystyssäpysynnästä ei ole mitään varmaa vakuutta, on päivänselvää.
Mistä löydämme siis tämän laajennuspolitiikan valtiomiesvaikuttimen?
On alettu puhua paljon Afrikasta saatavista ruskeista ja mustista
vuokra-armeijoista kostoarmeijan aukkojen täyttämiseksi[18] —
kaksiteräinen miekka sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Mihin
katsonemmekin: emme keksi mitään kannattavaa tosiperustaa tälle
kuolevan kansan suurpolitiikalle.
Tunnettu rauhanharrastaja Estournelle de Constant on kerran
varoittanut kansalaisiansa »kilometritiksestä» eli sairaalloisesta
neliökilometrien halusta. Ainoastaan suoranaisen kunnianhimon
»varaventtiilinä» (Leroy-Beaulieu) on sen siirtomaapolitiikka
nyttemmin ymmärrettävissä. Yhäti tahtoo Ranska uusien alueiden loistoa
nimensä ympärille valtiokalentereissa, yhä tavoittaa se tuota
»gloirea», kunniamainetta, joka on piirtänyt niin monta lehteä sen
aikakirjoissa, yhäti etsii se tyydytystä komentohalulleen — »plaisin
de commander» — katoavaisuuden merkkien enetessä sen omassa ruumiissa.
Historioitsija ei tuomitse, kaikkein vähimmin vaistoja, jotka
turhamielisessä liioittelussaankin kuitenkin pohjaltaan kannattavat
kansojen ylöspäinpyrkimystä. Vaikkapa hän katsookin sellaisen
laajennuspolitiikan kuin nykyisen Ranskan olevan vailla tosiperustaa
ja samalla tulevaisuudenvakuutta, niin tuntee hän siinä kuitenkin
ihanteellisen vaikuttimen, jota hän on velkapää kunnioittamaan:
suurhenkisen kansan halun leimata maailma omalla leimallaan, liittää
kyynäriä omaan mittaansa ottamalla osansa maailman
hallitsijatehtävissä. »Minkä sankaruuspääoman», huudahtaa Pinon, »mitä
tarmon ja Ranskan kohtaloihin uskomisen aarteita onkaan se pannut
talteen tulevaisuuden varalle!» Tämmöisiltä näkökannoilta katsoen
näyttää meidän päiviemme Ranskan kuvalla olevan todellisen
traagillisuuden syvästi liikuttava luonne. Jos taas ajattelee, että
tämä kansa itse tahtoo sulkea silmänsä »taivaan valolta» sitä mukaa
kuin se tuntee elämän lähteiden ehtyvän — silloin haihtuu vaikutelman
ylevyys ja siitä jää jäljelle vain se, millä kaunotiede merkitsee
itseaiheutetun turmion: ontto mahtipontisuus.
----------
»Ranska ei ole nyttemmin, mitä se oli muinoin. Huolimatta sen
sivistyksen ulkonaisesta loistosta, on ydin täysin lahonnut. Voi
kadehtia sen hienostuneisuutta, sen taidetta, sen rikkautta; mutta
kansan elinvoima on lopussa. Sen väestö vähenee päivä päivältä, eikä
senvuoksi ole ensinkään aiheetonta uskoa, että se vuosisadan lopulla
on menettänyt arvopaikkansa kansakuntien joukossa.» Tämä on itämaan
tuomio (japanilainen sanomalehti »Taiyo», lokak. 1904), jossa
välimatka ja ennakkoluulottomuus. on teroittanut näkemystä. Se
tutkimus, joka tässä on tehty, näyttää täydelleen vahvistavan sen.
Emme voi erehtyä: se on painuva päivä, auringonlasku. Ei kansallisen
hajaannuksen kautta niinkuin Itävalta, eikä yhteiskunnallisen ja
taloudellisen heikkouden kautta kuten Italia, vaan vielä syvemmän
sisäisen vamman, jonkinlaisen ihmispuutteena ilmenevän sisällisen
näivetystaudin vuoksi on Ranska tuomittu taantumaan valtiollisessa
vaikutusvallassa ja lopulta luisumaan suurvalta-asemasta — aikana,
joka asettaa yhä suurempia pätevyysvaatimuksia tähän asemaan
pyrkijöille.
Tuuhealehväisenä ja mahtavarunkoisena jalona puuna on »la belle
France» — kaunis Ranska — ollut edessämme valtioiden rivissä. Sen
siimeksessä ovat monet ihmiskunnan parhaista ajatuksista orastaneet
tai ainakin saaneet oikean kasvunsa. Vielä sata vuotta sitten tuntui
se tahtovan varjota koko valtiokerhon. Yhä näyttää se kasvavan uusia
vesoja. Mutta määrätyt merkit juuressa ja rungossa ja latvassa
osoittavat jo, että se on alkanut elää yli aikansa. Täällä maan päällä
on näet pidetty huolta siitä, että puut eivät pääse kasvamaan
taivaaseen saakka.
VI. SAKSA
Suurempi Välimeri. — Yleinen ja taloudellinen tilasto. — Historiikkia.
— Kehittyminen merivallaksi, teollisuusvaltioksi ja
siirtomaavaltakunnaksi. — Heikkouksia rajakehässä. —
Kansallisuusriitoja. — Yhteiskunnallisia vastakohtia: »tienhaarassa».
— Uskonnollinen hajaannus. — Puolueet ja hallitus. — Paikallis- ja
keskityspyrinnöt valtiosäännössä. — Preussi ja Saksa. — Keisarikunta.
— Ulko- ja siirtomaapolitiikka. — Toinen esiinmarssi: _Kiautshou,
Bagdadinrata_. — Tulevaisuusohjelma: _Elbe—Eufrat_. — Kolmas
esiinmarssi: _Uusi Kamerun_. — Tulevaisuusohjelma: »Afrikan Brasilha».
— Suhde vieraisiin valtoihin. — »Tuleva sota». — »Saksalais-aate
maailmassa».
Tutkimuksemme ovat tähän saakka rajoittuneet niihin valtoihin, jotka
kokonaan tai osaksi kuuluvat Välimereen. Välimeren-alue on
(Philippsonin mukaan 1904) välipiiri, joka on välittänyt europalaisen
kultturin kulun sen lähteiltä aavikonlaidoilla (Eufrat, Niili)
Länsi-Europaan (Seine, Thames, Rein). Välimeri kuvastaa ylipäänsä
Europan ensimäisiä valtiomuodostumia, sen ympärille hahmottui
suurvaltain perusmuoto, Rooman keisarikunta, ja Välimeren molemmissa
päissä näki renessanssi Espanjan ja Turkin suurvaltain kasvavan
merkityksen, joka aikanaan vallitsi historiaa.
Nämä suurvallat ovat nyt kuolleet. Nykyajan yksinomaisin
Välimeri-valta, nuori Italia, on tuskin osoittanut pystyvänsä
kannattamaan suurvalta-asemaa nykyisessä planetarisessa kilpailussa;
ja nekin kaksi vanhaa mannervaltaa, joilla on osuutta Välimereen —
Itävalta ja Ranska — ovat arvatenkin jo käyttäneet parhaat
kehitysmahdollisuutensa. Suezin kanava näytti lupaavan uutta aikaa
Välimerenmaille, mutta senkin merkitys tullee pian vähenemään niiden
maareittien rinnalla, jotka lähimmässä tulevaisuudessa joutunevat
vetämään puoleensa tuntuvan osan Europan itämaanliikennettä Välimeren
piirin ulkopuolelle — tarkoitamme etenkin Venäjän Siperian- ja Saksan
Bagdad-rataa.
Niinpä ei klassillinen Välimeri nykyään enää ole historian etualana.
Nyttemmin näemme — jo ensimäisen Napoleonin nerosilmään siintäneen —
toisen välimeren, nykyajan planetaristen mittojen mukaisen; ja tämä
välimeri, länsimaisen kultturin leveä keskinäinen kulkuväylä ja
koossapitävä side on _Atlantti_.
Tämän suuremman välimeren rannoilla, ilman maantieteellistä yhteyttä
vanhan kanssa, sijaitsevat nykyajan johtavat kultturivallat: Saksa ja
Englanti yhdellä, Yhdysvallat toisella puolella. Näemme samalla
Europan painopisteen siirtyneen pohjoiseen, Atlantin vapaammalle ja
väljemmälle Pohjanmeri-sivustalle, pois melkein eristetyltä
Välimereltä.
Täällä tapasimme 1600-luvulla kaksi edeltäjää, Ruotsin ja Hollannin,
edellisen sotilaspoliittisella, jälkimäisen kauppataloudellisella
perustalla. Näiden tehtäviä ovat nyt laajemmalla näyttämöllä ottaneet
suorittaakseen: Ruotsin Saksa ja Hollannin Englanti.
Samalla kun täten olemme siirtyneet toiseen maantieteelliseen
keskustaan, olemme myöskin uudessa kansatieteellisessä maailmassa.
Romanilaisista valloista tai kansallisista sekayhtymistä kääntyy
huomiomme siihen ihmiskunnan haaraan, joka meidän aikanamme on
kohonnut korkeimmalle: germaniseen.
Atlantinrantansa ja koilliseen avoimen kylkensä kautta on Ranska
siltana näiden molempain nykyajan suurvaltaryhmäin välillä. Mutta
tuntuu melkein siltä kuin tulisimme seisovasta ja hiljaa soluvasta
suvannosta mahtavasti kohisevaan virtaan, kun nyt siirrämme
tutkimuksemme Ranskasta sen voittajaan v. 1870, nykyiseen _Saksaan_.
----------
Laajuudeltaan 54 miljonan ha:n suuruisena on Saksan emämaa Europan
suurvalloista kolmas, ainoastaan Venäjää ja Itävalta-Unkaria pienempi;
kun valtakunnan koko pinta-ala on 340 milj. ha, on se maailman
kaikista suurvalloista viides, sillä Suur-britannian ja Venäjän
lisäksi menevät tässä myöskin Ranska ja Yhdysvallat edelle. Sama asema
on Saksalla maailmanvaltana väkilukuun nähden: se ei edusta kuin
korkeintaan 80 miljonaa Ranskan n. 90 vastaan. Mutta kun Ranskan
emämaassa on, korkeimman laskun mukaan, 46 % koko valtakunnan
väkiluvusta, on Saksan vastaava numero yli 80; joulukuussa 1910
toimitetun väenlaskun mukaan oli Saksassa 65 milj. asukasta, joten se
nykyään on Europan toiseksi suurin valta. Jo tämä suhteellinen voima
keskustassa viittaa, että tässä näemme vallan, joka ei läheskään vielä
ole ehtinyt kehityksensä rajalle.
Vielä voimakkaammaksi kuin ulkonaisista piirteistä voisi päättää
osoittautuu Saksa, kun kysymykseen tulevat sotilaallista ja
taloudellista laatua olevat tosiasialliset voimalähteet. Ranska
painuu, mutta Saksa nousee lähemmin tarkastaessa.
Saksalla on rauhanaikainen sotavoima (lisäyksen jälkeen v. 1912 lähes
650 000), joka on yhtä suuri kuin Japanin, paljoa pienempi kuin
Venäjän, mutta suurempi kuin kaikkien muiden valtojen. Kun se
kuitenkin laadultaan lienee tuntuvasti parempi kuin Venäjän, ja
ainoastaan erilainen järjestely estää sen 14 miljonaa lukuisampaa
kotiväestöä tässä kohden kolhoamasta ratkaisevasti Japanin edelle,
tasoittuvat nämä suhteet Saksan eduksi; ja yhtynemmekin kaiketi vain
maailman yleiseen mielipiteeseen katsoessamme sitä valtiota, joka
ensimäisenä pani liikkeelle »asestetun kansan», maailman nykyään
voimakkaimmaksi maavallaksi. Saksan merimahti, sotalaivatonnien (790
000) mukaan laskettuna, on jo järjestyksessä kolmas maailmassa, mutta
rakenteilla olevat alukset lukuunottaen toinen, edellä Yhdysvaltojakin
— mikä paikka sillä todellisuudessa jo onkin, se kun Dreadnoughtluokan
aluksiin nähden on ehdottomasti edellä viimeksimainittua valtaa.
Rauhallisessa liikenteessä merillä on Saksan lippu nyttemmin n:o 2,
ainoastaan Englanti on edellä. Sen yhteinen tavaravaihto
(erikoiskauppa) nousi viisvuotiskautena 1906—10 lähes 19 miljardiin,
mutta 1911 jo n. 22½ miljardiin[19] eikä myöskään ole jäljellä mistään
muusta maasta kuin Englannista; erikseen viennissä (8.4 miljardia 10
vastaan) on se kuitenkin jonkunverran jäljessä Yhdysvalloistakin ja
siis n:o 3 maailmanmarkkinoilla. Tärkeimmät kauppasuhteet ovat sillä
Englannin, Venäjän ja Yhdysvaltain (yli 2.2 miljardin kauppavaihto
kunkin kanssa, mistä pääerä Englantiin nähden tulee viennin, toisiin
nähden tuonnin osalle) sekä Itävalta-Unkarin kanssa (lähes 2
miljardia). Saksassa tapaamme lisäksi mitä muualla emme vielä ole
samassa määrässä nähneet: raudan ja hiilen saantiin perustuvia
luontaisia ahjoja maailmanteollisuutta varten. Saksan raudantuotanto
on vain Yhdysvaltain tuotantoa pienempi; hiilenmurrossa se jää
jälkeen, paitsi Yhdysvalloista, myöskin Englannista. Kun vienti
kuitenkin on tuontia pienempi 1½ à 2 miljardia vuosittain, niin
täyttävät tämän vajauksen runsaasti laivayhtiöiden tulot (n. 480
miljonaa) sekä ulkomaisten arvopaperien ja ulkomaille sijoitetun
pääoman korot (n. 2 000 miljonaa) ynnä muut erät (n. 420 milj.), joten
vähentämällä Saksan ulkomaiset sitoumuksetkin syntyy vuosittain
vähintäänkin 1 000 miljonan ylijäämä (P. Arndt 1908).
Ottamalla huomioon kaikki nämä seikat yhteensä, näyttää Saksan
valtakunta todelliseen voimaan nähden — mikäli tilasto riittää sitä
osoittamaan — olevan ennemminkin toisella kuin kolmannella sijalla
nykyajan kansainvälisessä kilpailussa. Kiinnitämme tässä, kuten
edellisessä luvussa (siv. 11), erityisesti huomiota niin sodan kuin
rauhankin voimalähteiden sopusuhtaan, ilman yksipuolista maa-armeijan
(kuten Venäjällä ja Japanissa) tai merivoimain (kuten Englannissa) tai
taloudellisen alan kehittämistä (niinkuin Englannissa ja
Yhdysvalloissa). Tämä sopusuhta ilmaisee vankkaa lujuutta, vaikkakin
se — kuten edellä olemme huomauttaneet Ranskaan nähden — eräissä
suhteissa voi merkitä heikkoutta yksipuolisiin valtoihin verrattuna.
Näin ollen ei ole kumma, että maastamuutto on aivan vähäpätöinen —
Saksan kansa ei ole siirtolaisuuden kautta viime vuosina menettänyt
enempää kuin Ruotsin, joka kuitenkin on 12 kertaa pienempi — ja että
ihmisten luontainen elämä on kukoistavan tervettä. Saksassa solmitaan
vuosittain ½ miljonaa avioliittoa, siellä syntyy nykyään 2 milj. ja
poistuu kuoleman kautta ainoastaan 1 100 000 ihmistä; viimeistä
edellinen vuosikymmen (1891—1900) tuotti siten luonnollista
väenlisäystä vuosittain 730 000, viimeinen (1901—1910) 870 000, ja kun
maastamuutto on niin vähäinen, tulee tämä melkein vähentymättömänä
väestön lisäksi. Suhdeluvut viime vuosikymmeneltä — 34 ‰ syntyneitä,
20 kuolleita — ovat suotuisammat kuin Länsi-Europan yleinen
keskimäärä, siis nopea kierto, vilisevä virta; tämä merkitsee
väestötilastossa nuoruutta, jotavastoin Ranskan hitaasti valuvassa
kansavirrassa näemme epäämättömän vanhuuden merkin. Ei sovi kuitenkaan
jättää huomauttamatta, että luvut ovat nopeasti alenemassa —
syntyneisyys 1910 alle 31 ja kuolleisuus lähes 17 ‰ — ilmiö, joka m.
m. osoittaa että Ranskan tauti ei ole jättänyt Saksaa aivan
koskemattomaksi.
Että Saksan yhteiskunnalla samoinkuin Saksan kansalla on terveyden ja
eteenpäinmenon piirteet, näkyy selvästi, kun nyt päivän numeroista,
jotkahan vain kuvastavat nykytilaa osoittamatta kehitysvauhtia, luomme
silmäyksen muutamiin edellisiin.
1800-luvun alussa ei Saksassa, laskettuna sen nykyisten valtiorajain
mukaan, ollut enempää väkeä kuin Itävallassa saman laskelman
perustalla; nyt on Saksassa 10 milj. enemmän. 1840-luvulla oli se
tasaväkinen Ranskan kanssa; nyt on sillä 27 milj. enemmän. Vuosisadan
alussa oli sen suhteellinen paino Europan vaa'assa hiukan yli 13 %;
sataluvun päättyessä se on yli 14, eli suunnilleen sama määrä, mistä
Ranska aloitti ja mistä se on vajonnut alle 10. Jos tarkastamme
lähemmin, huomaamme että suhteellinen lisäys oikeastaan alkaa
1870-luvulla ja siis tulee yhtyneen Saksan tilille, joten
tulevaisuudessa sopii odottaa vielä suurempaa suhdelukua; jo 1908
olikin sen osuus Europassa kasvanut yli 14.6. Samaa osoittaa myöskin
väestön lisääntymisprosentti, joka viime vuosikymmenenä (1901—1910)
oli noussut liki 15, suuremmaksi kuin missään muualla Länsi-Europassa.
Saksalla on kuitenkin ollut varaa aikojen kuluessa jälkeen v. 1820
lähettää yli 5 miljonaa Amerikaan; 1880-luku vei pois 1.36 milj. ja
vuosi 1881 yksistään 227 000; mutta vuodesta 1893 vallitsevat nykyiset
hyvät olot myöskin tässä suhteessa.
Kehityksen kulkua muilla aloilla osoittavat seuraavat numerot.
Vuodesta 1874 vuoteen 1907 on Saksan osuus maailman kauppalaivastossa
kasvanut 5.2:sta 10.6 %:iin; vuodesta 1901 sen osuus maailmankauppaan
11.4:stä 12.7 %:iin. V. 1894 oli sen kauppalaivaston tonnimäärä
ainoastaan 14½ % Englannin tonnistosta; v. 1910 on se ehtinyt 25
%:iin. Vuodesta 1890 on Saksan kauppa kasvanut 53:sta 80 %:iin
Englannin kaupasta, sen vienti erikseen 55:stä yli 87 %:iin. Vuodesta
1882 vuoteen 1910 on Saksan kauppa kasvanut 137 %, Englannin 60;
vuodesta 1902 vuoteen 1911 edellinen 71, jälkimäinen 38 %. Ei mikään
muukaan suurvalta ole kyennyt kulkemaan tämän kehityksen tasalla — U.
S. A. tulee edellisessä laskussa lähimmäksi, 107 % — ja
pikkuvaltioista ainoastaan Hollanti, jonka ylimaana on Saksa itse.
Kauppa on vuoden 1904 jälkeen kasvanut vuosittain lähes 1½ miljardia,
lukuunottamatta pulavuotta 1908. Saksan valtakuntaa perustettaessa
mursi Englanti lähes 4 kertaa enemmän rautamalmia ja valmisti yli 4
kertaa enemmän takkirautaa; vuodesta 1896 alkaen tuottaa Saksa
lopullisesti enemmän rautamalmia, ja vuodesta 1904 on se valmistanut
enemmän rautaa kuin Englanti, sittenkuin se jo 1890-luvun alussa oli
sivuuttanut saman pääkilpailijan teräksentuotannossa. Näissä suhteissa
ovat kuitenkin Yhdysvallat tunkeutuneet eteenpäin vielä nopeammin,
niin että niillä nyt on Englannin paikka Saksan edellä.
Laivanrakennusalalla näyttää päinvastoin Saksa, huolimatta ankarasta
pulasta 1907, olevan sivuuttamassa U. S. A:n, kuten se yleensä
tässäkin vähentää Englannin etumatkaa. Uuden Saksan hiilituotanto on
kasvanut 30:stä 80 %:iin Englannin hiilituotannosta (1909); 34:stä 215
miljonaan tonniin. Näiden numeroiden takana on teollisuudenkehitys,
joka kauan sitten on sivuuttanut arvostelun »huonoa ja halpaa»
(Filadelfian näyttelystä 1876) ja sensijaan kantaa leimaa »made in
Germany» (tehty Saksassa; Williams 1896) voitonmerkkinä
valloitusretkellään kautta maailman. Varsinkaan rauta-, kutomo- ja
kemiallis-teknillisessä teollisuudessa eivät saksalaiset ole tuotannon
laatuun nähden kenestäkään jäljessä; mutta muutoinkin tavataan heidät
jo ensimäisessä rivissä. Vuoden 1895 jalkeen saa nousenta vauhdin,
joka aiheuttaa vastaponnahduksen uuden vuosisadan alussa
liikehuijauksen ja pankkiromahdusten muodossa, mutta vuodesta 1903
alkaa uusi vauhti, jota myöhemmät pulat (1907, 1911) eivät ole voineet
tuntuvasti järkyttää.
Ennen kaikkea tämä teollisuuden kehitys on ehkäissyt saksalaisten
maastamuuttoa ja pysyttänyt maan hyväksi suuren väenlisäyksen omien
rajain sisällä. Samaa tarkoitusperää on edistänyt tarmokas työ
»sisäisten siirtolain perustamisen» (pikkuviljelyksen) alalla; mutta
maan vara on rajoitettu, tuskin 29 % väestöstä saa siitä suoranaisen
toimeentulonsa (ammattitilaston mukaan vuodelta 1907), »lihapulaa»
koskevat välikysymykset valtiopäivillä marraskuussa 1910 todistavat
puolestaan, että Saksan maa ei enää riitä suoranaisesti elättämään
väestöänsä, ja suuri vuositili Venäjän kanssa viljantuonnista todistaa
sitä vielä voimallisemmin. Saksa on jo kasvanut paljon yli sen
autarkian rajojen, johon sen monipuolinen luonto muutoin tarjoaa
tilaisuutta, se on kehittynyt pitkälle teollisuusmaaksi muuttumisen
tiellä, 43 % sen väestöstä saa toimeentulonsa teollisuudesta; mutta se
näyttää vielä ilman vaikeutta kannattavan liikalukuista väestöänsä.
Ratkaisevaa on, että yhä näemme mentävän täyttä vauhtia eteenpäin,
ilman hiljenemisen tai väsähtymisen merkkiäkään.
Taloudellinen tilasto osoittaa siis selkeästi kuvan korkeassa
kukoistuksessa ja suuressa vauraudessa olevasta yhteisöstä. Valta,
joka vuosittain lisää ihmisvarastoansa noin miljonalla ja
kauppavaihtoansa yli miljardilla ja samalla vähintään neljänneksellä
toista miljardia kansallisvarallisuuttaan — sellainen valta on
mitattavissa vain suurinten mittojen mukaan eikä voi pyrkiä vähempään
kuin korkeimpiin päämaaleihin.
Huomautamme vielä yhtä ilmeistä eroa tämän ja ranskalaisen yhteisön
välillä. Ranskassakin olemme todenneet suuren varallisuuden, mutta
aivan toista laatua: siellä makaavat säästöt valtion arvopapereissa,
mutta saksalaisten säästöt pannaan uusiin yrityksiin. Siinä on selvä
ero paikalleen pysähtyneen ja elämää pulppuavan yhteisön välillä.
Saksa ei ole vielä joutunut koroillaan-eläjän kansallistaloudelliselle
vanhuudenasteelle. Tästä johtuu kyllä semmoinen heikkous, joka joutui
räikeään valoon, kun Ranska vuoden 1911 valtiollisen kahnauksen aikana
äkkiä kiristi rahamarkkinoita; riittävien vararahastojen puutteessa
kärsi Saksan pankkimaailma tuntuvia tappioita ja olisi joutunut
todelliseen ahdinkoon, ellei Amerika olisi tullut väliin
kultavaroineen. Toisaalta saattoi Saksa 1910 ottaa hankkiakseen
pääosan kahdesta suuresta valtiolainasta (Turkin ja Unkarin, ks. I Osa
ss. 56 ja 167), joita Ranska poliittisista syistä ei myöntänyt; rahoja
ei siis puutu, lasketaanpa jo vieraissa maissa olevan sijoitettuna
saksalaista pääomaa noin 38 miljardia.[20] Mutta ratkaisevaa on
kehitysnäkökanta: Saksa seisoo yhä taistelun ja ansion täysissä
varuksissa, kaukana siitä herpoumisesta, joka sielutieteellisesti
kuuluu »beatus possidens»- (onnellisen omistajan) kantaan. Semmoinen
on havaintomme kansasta, jonka nykyisyys on suuri, mutta tulevaisuus
ilmeisesti vielä suurempi.
Kohdistamme nyt huomion itse valtiorakennukseen, sen historialliseen
taustaan, sen maantieteelliseen ympärystään, sen yhteiskunnallisiin,
poliittisiin ja sielullisiin ominaisuuksiin ja muihin oloihin, jotka
tässä voivat vaikuttaa suurvallan voimaan tai heikkouteen.
----------
Saksalainen suurvalta on samoin kuin itävaltalainenkin kasvanut vanhan
keisarivaltakunnan varjossa. Senkin jälkeen kun Hohenstauffien
Italia-unelmat olivat haihtuneet, oli vanhan valtakunnan painopiste
etelässä ja lännessä; 7 vaaliruhtinaasta asui 4 Reininlaaksossa,
keisarinvaali tapahtui Frankfurtissa, kruunaus Aachenissa. Myöhemmin
siirtyi keskusta kaakkoon: keisarinhallitus Wieniin ja valtiopäivät
Regensburgiin. Ajan oloon muodostui kuitenkin uusi keskuspiste
pohjoisessa ja idässä Brandenburgin vähitellen tapahtuvan
vahvistumisen kautta. Puolivälissä 1600-lukua saavutti tämä maa
riippumattomuuden keisarista ja itsenäisyyden preussiläiselle
siivelleen, ja kiinnitti sentähden puoli vuosisataa myöhemmin
saavutetun kuningasnimensä siihen. Vielä puoli vuosisataa kului
Hohenzollern-suvun hajanaisten alueiden yhtämittaiseen yhdistelyyn, ja
1700-luvun keskivaiheilla on Fredrik Suuren Preussi suurvaltana
maanosassa: saksalais-protestanttinen suurvalta, syntynyt vuosisataa
Kustaa Aadolf Suuren Ruotsin jälkeen.
Kun Napoleonin kokeilu Lounais-Saksalla (Reininliitolla) oli
epäonnistunut ja hänen jälkeensä ryhdyttiin »suursiivoukseen»
Europassa, yhtyi siis Wienissä kaksi suurvaltaa uuden Saksan-liiton
ohuen vaipan alle. Itse liittoalueessa oli nyt vain 83.3 % saksalaisia
(korkeimman laskun mukaan), pohjois- ja etelä-Saksa olivat jokseenkin
tasaväkiset, maantieteellinen keskuspaikka pantiin Fichtelgebirgeen,
valtiollinen Frankfurtiin, siis lähemmäksi saksalaisen kansan
keskustaa. Huomautamme vielä yhtä: tämän alueen rajoista kosketti
korkeintaan 27 % merta, joten joka rantakilometriä kohti tuli 33 000
ha yhteisestä pinta-alasta.