ristiriitaisuuden ja historiallisen vastakkaisuuden ratkaisua on
etsitty yksinomaan vasemmistotaholta. Taistelussa kansan- ja
virkavallan välillä on edellinen päässyt voitolle ja väärinkäyttänyt
voittoansa, lainsäätäjä on pitänyt toimeenpanevaa valtaa tavallansa
piiritystilassa alituisesti puhkoen raja-aitaa, kuten Ruotsissa
vapauden-aikana; siten on kyllä käytännössä pulma ratkaistu
(Seignobos), mutta siinä on myöskin hallinnon nykyisen anarkian juuri.
Siihen ei näytä olevan muuta parannuskeinoa kuin ratkaisu
oikeistosuuntaan, monarkian palauttamisen muodossa.
Jos niin kävisi, silloin olisi rakenteellinen yhtenäisyys
valtiolaitoksessa palautettu yhtäältä ja se ainainen taudinsiemen,
joka nykyisessä valtiorakennekahnauksessa on, lopullisesti hävitetty.
Valtiomuodon kuolema vahvistaisi siis valtion elämää. Niin
turmiollinen kuin nykyisen tilan täytyykin olla maalle ja niin
repelöivää kuin onkin sen sisäinen riita, emme kuitenkaan uskaltaisi
varmasti sanoa oltavan alaspäinmenossa, ellei päivän ilmiöiden päälle
lankeisi synkempi varjo — varjo kansasta, joka on alkanut menettää
tahdon ruumiillisesti itseänsä uudistaa.
Katsellessa niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat suurvaltain voimaan tai
heikkouteen, olemme tähän saakka liikkuneet maantiedollisilla,
kansatieteellisillä, yhteiskuntataloudellisilla ja
historiallisvaltiollisilla aloilla, mutta emme puhtaasti
antropologisilla, sillä tarkastamaimme kansojen elämä ei ole
osoittanut mitään luonnottomuutta. Ranskan suhteen on meidän nyt
avattava aivan uusi lehti, lukeaksemme siinä tuomion sen
tulevaisuudesta säälimättömän selkeänä.
----------
Ensi silmäyksellä Ranskan väestötilastoon hämmästyttää _väkiluvun
kasvun heikkous_. Se ei ole viime puolivuosisadan aikana kohonnut edes
2.5 ‰ (vuosikymmenten keskimäärältä) ja on viime vuosikymmeneltä
(maalisk. 1901 — maalisk. 1911) tuskin 1.7 ‰, kun Europan yleinen luku
nyt lähenee 10 ‰. 64 000 on kaikki, minkä tämä suuri kansa on kasvanut
pääluvulta vuodessa nykyisen vuosisadan alusta alkaen.
Jos nyt edelleen etsimme taulukoista tämän seisahduksen syytä, näemme
heti että se ei ole siirtolaisuus. Päinvastoin antaa muuttelu
tulokseksi keskimäärin voittoa, viime kymmenvuodelta noin 40 000
vuodessa. Luonnollisen väenlisäyksen tilille syntyneisyysylijäämän
kautta jää siis keskimäärin vain 24 000; se on vähemmän kuin Tanskassa
ja Norjassa eikä puoltakaan siitä mitä Ruotsissa; ei edes yhtä joka
tuhatta kohti, kun Europan yleinen lukumäärä samaan aikaan on yli 12.
Tässä kuvastuu Ranskan luonnoton asema suorastaan kammottavalla
tavalla; ja jos selailemme vuosiluetteloita, niin näemme kuoleman
saaliin useammin kuin kerran elämän satoa suuremmaksi; niinpä vuosina
1890, 1891, 1892, 1895, 1900, 1907 ja 1911, viimeksimainittuna vuonna
teki ero kokonaista 35 000 henkeä.
Siispä riippuu Ranskan heikko uusiintuminen fyysillisestä syystä:
liian suuresta kuolleisuudesta tai liian pienestä syntyneisyydestä.
Seuraava silmäys tilastoon poistaa heti edellisen vaihtoehdon;
kuolleisuus vähenee kuten yleisestikin Europassa ja on nyt aivan
senmukaisessa määrässä, alle 20 tuhatta kohti. Se on siis
syntyneisyys, itse elämänlähde, joka ehtyy. Ja siitä antavat numerot
taas kammottavia todistuksia; kun Europan yleinen luku on 35 ja
Länsi-Europan ummelleen 30, on Ranskan luku 20 ja 21 välillä. Italian
34—35-miljonainen väestö synnyttää vuosittain 350 000 lasta enemmän
kuin Ranskan 39-miljonainen. Sata vuotta sitten, kun Ranskassa oli 27
miljonaa asukasta, syntyi siellä vuosittain 900 000 lasta; nyt on
väkiluku 12½ miljonaa suurempi, mutta vuosittain syntyy vain 750 000.
Länsi-Europan keskimäärän mukaan pitäisi luvun olla 1 200 000; Ranskan
on siis merkittävä kirjaansa _450 000 hengen vuotuinen tappio_.
Menemme edelleen ja toteamme syyt syntyneisyyden vähyyteen: niiden
täytyy olla joko avioliittojen vähyydessä tai perheiden
lapsiköyhyydessä (kun aviottomat syntymät pääsummaan nähden
merkitsevät mitättömän vähän). Tässäkin antaa tilasto selvän ja
pätevän vastauksen. Avioliittoja solmitaan Ranskassa jokseenkin yhtä
runsaasti kuin muualla, yli 7½ ‰; olimme sitä odottaneetkin, kun
aviollisuus kaikissa maailman tilastoissa ylimalkaan osoittautuu
taloudelliseksi kysymykseksi, joka riippuu yleisestä vauraudesta. Yli
300 000 paria astuu vuodessa papin tai määrin eteen; mutta samalla on
syntymisten luku ainoastaan 750 000 — mikä on keskimäärin 2.5 uusia
avioita kohti, kun tämä suhde Europassa kokonaisuudessaan on paljoa
yli 4.
Olemme nyt viimeisessä tienhaarassa, jossa meidän on valittava kaksi
selitystä Ranskan salaisuuteen: riippuuko syntyneisyyden vähyys
luonnonlaista, vähenevästä elinvoimasta, vaiko ihmisten vapaasta
tahdosta? Edellisessä tapauksessa täytyy luvun pienuuden tulla esiin
suhteettoman suuresta määrästä lapsettomia avioita, jälkimäisessä
tapauksessa lapsiköyhien perheiden lukuisuudesta. Ja tännekin ulottuu
tilaston Ariadnelanka: ihan lapsettomia avioita on nykyään tuskin
enempää kuin 40 vuotta sitten ja kuin tilastossa on yleistä. Ei ole
siis mitään syytä epäillä rodun alkavan kuoleentua; sitäkin vähemmän
kun sama ranskalainen veri Kanadassa osoittaa erittäin suurta
hedelmällisyyttä. Niinpä on tieteellisesti todistettu, että Ranskan
vammana on luonnottoman pieni, s. o. ehdoin tahdoin rajoitettu
lapsimäärä perheissä. Me näemme _omasta tahdostaan väenpuutteessa
olevan kansan_.
Ilmiön maantiedollinen ja yhteiskunnallinen jakautuminen näyttää
meille sen vaikuttimetkin. Se kohoaa huippuunsa kaakossa (aina alas
syntymälukuun 13) ja ylimalkaan varakkaissa maalaisseuduissa sekä
yleensä varallisissa luokissa. Ranskalaisten perheiden suuruus on
vastakkaisessa suhteessa niiden varallisuuteen; mitä varakkaampi
yhteiskuntakerros, sitä vähemmän lapsia. Laskelma on selvä: mitä
vähemmän lapsia, sitä helpompi ja parempi heidän toimeentulonsa, sitä
suurempi vakuus omaisuuden säilymisestä suvussa, minkä Code Napoléon
muutoin saattaa vaaraan säädöksellään perintöoikeuden yhtäläisyydestä
— ja sitä vähemmän rasitusta samalla vanhemmille. Kun luonnollinen
tunne yhtyy tähän taloudelliseen laskelmaan, rajoittuu vanhempien
toivo yhteen poikaan ja yhteen tyttäreen, ja ilmiötä nimitetään
sentähden yksinkertaisesti _kaksilapsijärjestelmäksi_. »Ranska syö
kolmannen lapsensa» (Dupin).
Tämä ilmiö ei tosin ole yksinomaan ranskalainen; se on tunnettu
nykyaikaan myöskin Australian uutisasukkaiden ja Yhdysvaltain ylempäin
luokkien keskuudesta eikä sitä tykkänään puutu muualtakaan. Mutta niin
pitkälle kehittyneenä kuin nykyisessä Ranskassa on se esiintynyt
ainoastaan muinaisuuden viimeisinä aikoina. Niinpä valittaa Polybius
sitä Kreikan suhteen toisella vuosisadalla e. Kr., ja hän käyttää
sanoja, jotka täydelleen soveltuvat meidän päiviemme Ranskaan. Keisari
Augustuksen aviolainsäädäntö viittaa samaan suuntaan Rooman tasavallan
viimeisten aikojen suhteen. Järjestelmää kehitettiin sitten yhä
edelleen, kunnes koko vanha aika vihdoin hukkui »barbaarien»
kansamereen. Tämä kaksilapsijärjestelmän ja vanhan ajan kukistumisen
yhteensattumus ei ole mitään satunnaista, katsoipa sitä kuten Beloch
vain oireeksi tai kuten Fahlbeck suoranaiseksi syyksi.
Kaksilapsijärjestelmä oli se tauti, joka tappoi antiikin, tai ainakin
se tie, jota myöten turmio tuli. Tie on hyvin luonnollinen. Sillä
historialla on tyhjyyden kammo samoin kuin luonnolla. Valtio, jonka
väkiluku on vähenemässä, vaikuttaa ympäristöönsä kuin barometrin
minimi ilmassa: se imee itseensä ympäröivät kerrokset. Niin sekaantui
keisariajan Rooman väestöön yhä enemmän barbaari-aineksia. Ja samaten
pysyy Ranskan väkiluku tasoissa jo nyt ainoastaan naapurimaista
tapahtuvien muuttojen kautta. Olisiko sitten sen kultturi
henkivakuutuksena, maahanmuuttajien ranskalaistumisen kautta, kuten
Lichtenberger (1912) uskoo? Siinä jää huomaamatta, että sellainen
sulattaminen ajan pitkään ehdottomasti kalvaa kansakunnan omaa ydintä.
Siitä tulee lopuksi toinen, uusi kansa. Ei mikään siis näytä, sanoo
Sundbärg 1910, »enää voivan estää Ranskan kansaa, käytännöllisesti
katsoen, _kuolemasta sukupuuttoon_».
On jo matemaattisesti selvää, että kaksilapsijärjestelmän täytyy
saattaa sukupolvien nousu seisahduksiin; sillä »eiväthän kaikki
kaksilapsisten perheiden jälkeläiset elä kunnes he vuorostaan
perustavat kahdenlapsenperheitä, eivätkä kaikki kypsään ikään ehtineet
mene naimisiin». — Fahlbeck (1902) on tehnyt laskelman, kansankasvulle
mahdollisimman suotuisissa olosuhteissa, ja saanut tulokseksi
kaksilapsijärjestelmästä suurimman syntyneisyyden 10½ tuhatta kohti;
niin pitkälle ei kuolleisuutta koskaan voitane pysyvästi alentaa.
Kansallisuuskannalta on siis tämä järjestelmä kuolintauti; ja on se,
kuten Viktor Rydberg huomauttaa, »sitä kavalampi, kun se tappaa kansan
ilman että ne yksilöt, jotka kansan muodostavat, tuntevat siitä
kärsivänsä». »C'est la mort par le chloroforme» — se on nukutuskuolema
— huudahtaa Bertillon.
Yksilöisyyden riittämättömyys ratkaisemaan ihmisen arvoitusta ilmenee
tuskin koskaan räikeämmässä valossa, kuin milloin se näin hyvässä ja
viisaassa huolenpidossa yksityisistä salamurhaa kansan. Tosin esiintyy
tässä myöskin epäjaloja vaikuttimia: vanhempien halu itse nauttia
elämää ilman kovin häiritseviä sivuvaikutuksia. Ilmiö on kapinaa
kunkin polven velvollisuutta vastaan huolehtia suvun säilymisestä,
siis puuttuvaa vastuunalaisuudentunnetta kehitystä kohtaan. Tämä se
tekee taudin hengenvaaralliseksi kansalle ja valtiolle. Jos
kaksilapsijärjestelmä olisi vain taloudellinen kysymys — kuten
avioisuus pohjaltaan on — niin voisi kenties odottaa, että
siirtomaavallasta lisättyine työ- ja rikastumistilaisuuksineen tulisi
vastapaino ja parannus; mutta järjestelmä on alkeista sielullista
laatua. Se on harkitsemalla punnitun käsityskannan luonnollinen ja
vitkaan kypsynyt hedelmä. Kun on jouduttu niin pitkälle, että suurta
lapsijoukkoa katsotaan onnettomuudeksi, melkeinpä häpeäksi, niin että
ristiäisissä _säälitellään_ kuten hautajaisissa — silloin sopii kai
epäillä palauksen tuloa. Sehän on koko maailmankatsomus, joka olisi
käännettävä. Järjestelmä on syvässä oleellisessa yhteydessä koko
ajanhengen kanssa, sen vapaa-aatteisuuden ja yksilöllisen
itsekylläisyyden kanssa historiallisen vapaamielisyyden nimessä.
Sentähden sitä onkin, käsittääksemme, sekä siveellisillä että
lainsäädännöllisillä keinoilla mahdoton parantaa. Rooman tasavallassa
saattoi kunnianarvoisa _Metellus Macedonicus_ (itse sangen monen
lapsen isä) sensorina teroittaa velvollisuutta solmita avioita ja
synnyttää maalle poikia kansalaisrasituksena, jonka valtio säätää
kunnon kansalaiselle samoin kuin vero- ja asevelvollisuuden. Ranskan
kolmannessa tasavallassa pitävät sellaiset miehet kuin senaattori
_Piot_, kansantaloustieteilijä Leroy-Beaulieu, tilastotieteilijä
Bertillon samanlaista puhetta. Viimeksimainittu perusti 1896
»kansallisen yhdistyksen Ranskan väestön lisäämiseksi», johon 1908
tuli lisäksi »suurten perheiden isien ja äitien liitto». Eikä tyydytä
ainoastaan asian periaatteelliseen ajamiseen ja ylimalkaisiin
innostamisiin: mitä moninaisimpia ehdotuksia tehdään, parannusta
etsitään uudistusten kautta verotuksen alalla (ylenevä vero pienille
ja aleneva suurille perheille, verovapaus neljännen lapsen jälkeen,
Bertillon), palkkausjärjestelyssä (luokittelu lapsiluvun mukaan,
periaatteessa hyväksytty eduskunnassa 1905 ja jo osaksi toteutettu
valtionhallinnossa; virkojen varaus kolmen lapsen isille,
Leroy-Beaulieu 1908), palkitsemalla suuria perheitä (500 fr.
kolmannesta lapsesta, Leroy-Beaulieu), asevelvollisuuslainsäädännössä
(helpoituksia naimisissa oleville sotilaille, Bertillon; laajempi
velvollisuus poikamiehille, anomus senaatissa 1910);
perintölainsäädännössä (oikeus testamentin kautta määrätä osasta
omaisuutta; Bertillon; sama oikeus kaikille jälkeläisille, isänpuolta
katsomatta, kenraali Toutée 1902; suoranainen rajoitus poikamiesten
oikeuteen), valtiollisessa vaalilainsäädännössä (niin monta ääntä
perheenisälle, kuin perheenjäseniä on, Bertillon). Mutta tähän saakka
on asia jäänyt periaatteellisiin lausuntoihin eduskunnassa ja
muutamiin varovaisiin kokeiluihin käytännössä. Sillä nykyaikainen
valtio tuntee rajoituksensa yksilön vapaata tahtoa vastaan, ja Ranskan
valtio varsinkin. Ja vaikkapa valtio uskaltaisikin ryhtyä yritykseen
kaikkien näiden ohjeiden mukaan, niin eivät ne kuitenkaan ole muuta
kuin näennäisiä, ettemme sanoisi puoskarin, parannuskeinoja, ja moni
niistä osoitti jo Rooman keisarikunnan aikana olevansa kykenemätön
ajan pitkään masentamaan niitä syvällä piileviä voimia, jotka ovat
vamman syynä.
»Väkiluvun kasvaminen», sanoo Georg Waitz (1862), »ei aina merkitse
elinvoimaa, mutta väkiluvun väheneminen merkitsee aina rappeutumista».
Koko historia vahvistaa tämän todeksi, ja erityisestikin siellä missä
väestön väheneminen johtuu siitä että yksilöt yleisesti muuttavat
luonnon salaisinta järjestelyä. Silloin on kansan terveys murtunut.
Ranskan väkiluvun kasvun pysähtyminen on ilmiö, joka auttamattomasti,
järkähtämättömästi osoittaa kansan olevan rappeutumassa. Älköön
väitettäkö että sen runsas henkinen viljelys todistaa päinvastaista,
sillä siinäkin on Ranskan johtaja-asema jo mennyttä; ja muuten, taide
voi elää kauan muistoilla ja kiihoittimilla, tiede taas viihtyy hyvin
vähenevän miehuudenvoiman ilmapiirissä — hämärän tullenhan Minervan
lintu lähtee lentoon...
Rappeutuminen onkin jo alkanut ilmetä, vieläpä samoissa yksilöissä,
joiden hyödyksi järjestelmää sovitetaan. Muutamilla tahoilla
lohduttaudutaan ajatuksella, ettei ole vaarallista, vaikkei voidakaan
»kilpailla neekerien ja kaniinien kanssa lastensiitoksessa» (Wells):
kysymys ei muka ole määrästä vaan laadusta! Tätä vastaan on Bertillon
pätevästi huomauttanut, että »täytyy olla määrää, jotta voitaisiin
saada laatua», Kokemus todistaa tämän täydellisesti; on jo alkanut
näkyä että kaksilapsisten perheiden lapset ovat hemmoteltuja ja
siveellisesti heikkoja. Tämän lisäksi tulee aivan erikoinen
kansallistappio, jos nähdään todeksi mitä Fahlbeck (1906) on luullut
havaitsevansa, että nimittäin lahjakkaimmat enimmäkseen kuuluvat
nuorempiin suuressa veljesparvessa. Joka tapauksessa on selvää, että
järjestelmä vahingoittaa yksinäisiä lapsia riistämällä heiltä sen
lähteen luonteenkasvatukseen, jonka juuri veljeskasvatus sisältää.
Ei edes yksilöitä itseänsä hyödytetä tällä yksilöllisellä
järjestelmällä. Että Ranskan kansa kokonaisuudessaan on siveellisesti
rappeutumassa, siitä ei näy oireita ainoastaan julkisessa elämässä ja
kirjallisuudessa. Tilasto näyttää jo vahvistavan sen, ainakin yhdessä
suhteessa, osoittaessaan että alkoholinkäyttö asukasta kohti Ranskassa
nyt on suurempi kuin missään muualla. Tämä on rinnakkaisilmiö, jota ei
mitenkään käy kirjoittaminen pääasiassa vieraiden matkailijain
laskuun, ja sitä surullisempi tavattavaksi romanilaisessa heimossa,
jonka rotuhyveisiin juuri raittius kuuluu. Niinpä näyttää nyttemmin
syöpä kalvavan kansan tervettä ydintä myöskin maaseudulla. »Valkoista
hevosta ajava talonpoika» nähdään perin usein kyläkapakkaan johtavalla
tiellä. Nykyisessä Ranskassa lienee noin ½ miljonaa kapakkaa;
kapakoitsija (»le bistro») onkin tärkeä mies politiikassa, samoinkuin
»bossi» Amerikassa.
Ei edes gallialainen kevytmielisyys ole ajan pitkään saattanut
leikitellen syrjäyttää sitä _vakavuutta_, joka tässä lähestyy kohtalon
järkähtämättömyydellä. Kansanjohtajat ovat jo kauan sitten
kiinnittäneet huomiota vaaraan. Jo Napoleon III huomautti siitä. Koko
kolmannen tasavallan ajan on Jacques Bertillon tässä näytellyt
Kassandran osaa isänmaassaan, ja kun hän 1911 kokoo yhteen
kokemuksensa, varustaa hän kirjansa tällä synkällä esilauselmalla: »ei
tarvitse toivoa toimiakseen tai onnistua jatkaakseen». »Nuori mies»,
kerrotaan Rénanin vastanneen Deroulèden neuvonpyyntöön tätä syöpää
vastaan, »älkää häiritkö meidän kuolinkamppailuamme!» »Jos on totta»,
kirjoitti »Journal des Débats» vuoden 1896 väenlaskun jälkeen, »että
ihmispuute on ankarin kaikista kansaa kohtaavista puutteista, niin on
meillä suuri syy huolestuneina katsella tulevaisuutta.» Huolet eivät
sittemmin ole huojentuneet; jokainen uusi väenlasku on täyttänyt
sanomalehtienpalstat synkillä mietelmillä »kuolevasta isänmaasta».
Tältä näkökannalta ovatkin itse asiassa Ranskan poliittiset
kehitysmahdollisuudet kerta kaikkiaan katkaistut. Sosialistisen
suunnan, joka suosii kansan itsemurhaa ja levittää sen aatetta —
Ranskassa edustaa sitä Paul Robin ja hänen »Ligue de la régéneration
humaine» vuodesta 1896 — sopisi kenties ajatella tätä. Mikään maa ei
seiso yksinään, vaan keskellä maailmaa, missä kehitys kulkee kulkuansa
naapureiden ihmisaineiston uudistuessa enemmän tai vähemmän
voimakkaasti; ja »kansat eivät kamppaile keskenään tulevaisuudesta
ainoastaan aseilla ja taloudellisella kilpailulla, vaan pohjaltaan
sillä, kuka vuosittain saa suurimman lapsimäärän maailmaan syntymään»
(Fahlbeck) — tai, kuten eräässä kohti Zolan »Féconditéssa» (1899)
sanotaan: »voittava sikiäväisyys on se valtijamahti, joka yksin luo
tulevaisuuden».
Yksi ainoa pieni esimerkki puhuu tässä enemmän kuin paksut kirjat.
Sillä Ranskalla, jonka Saksa 1870 löi maahan, oli väkeä kaikkiaan
lähes 37 milj. vastustajan lähes 41 miljonaa vastaan; suhde oli Siis
100:111. V. 1912 on saman vastustajan väkiluku 66½ milj., kun Ranska
on ehtinyt vain 39½:een; siis on suhde 100:168. Joka vuosi tuo
Ranskalle (keskimäärin) 12 000 uutta puolustajaa, jos niiksi luemme
puolet vuoden luontaisesta väenlisäyksestä; mutta jo 1890-luvulla
saavutti Saksa 365 000, s. o. yhtä suuren voimanlisäyksen _joka
päivä_, kuin Ranska _kokonaisessa kuukaudessa_. Nyt on epäsuhde vielä
paljoa suurempi. Ymmärretäänkö nyt _Moltken_ sanomaksi väitetty
lausuma: »Ranska häviää yhden taistelun joka päivä!» Eräässä Europan
tulevaisuudenkartassa 1950, jota näytettiin Englannin alahuoneessa
kerran 1909 oli Saksassa ja Itävalta-Unkarissa yhteensä 250 milj.,
mutta Ranskassa vain 40, _joista puolet saksalaisia_. Tämmöinen on
kostoajatuksen tilastollinen tausta!
Tässä näemme väestökysymyksen yhteyden suoranaisen politiikan kanssa.
Tämä näkökanta ensiksi kiinnitti ranskalaisten oman huomion väestön
vähentymisvaaraan. Itse asiassa vaikuttaa se ratkaisevasti joka
suunnalle. Ranskan valtakunnan suurenmoinen kuva kutistuu kokoon niin
pian kuin asetumme kehitysnäkökannalle. Silloin näemme kaikkialla
taantumusta.
Niinpä on Ranskan emämaa 1800-luvun alussa väkiluvultaan n:o 2
Europassa, 14½ % sen koko väestöstä; se on omassa maanosassaan
jäljessä ainoastaan Venäjästä ja sen ulkopuolella vain Intiasta ja
Kiinasta. 1840-luvulla sivuuttaa sen Saksa, 1860-luvulla
Itävalta-Unkari ja Yhdysvallat, 1870-luvulla Japani ja 1893 Englanti.
Nykyhetkellä on se siis n:o 5 Europassa ja n:o 7 suurvalloista ja se
edustaa vain 9 % maanosansa väkiluvusta. Ranska on siis viimeisten
sadan vuoden kuluessa alentunut 1/7:stä 1/11:een Europaa ja melkein
ensimäiseltä lähes viimeiselle sijalle 8 suurvallasta. Voipa jo nyt
laskea, milloin Italiakin sivuuttaa sen ja se niin ollen joutuu
kaikkein viimeiselle sijalle.[17]
Tämä taantumus vaikuttaa välittömästi puolustuskutsuntaan, kuten
vertaus Saksan kanssa äsken osoitti. Vielä vuosisadan alussa oli
Ranska hyvänä toisena merivalloista; nyt se on jäänyt Yhdysvaltain ja
Saksan jälkeen neljännelle sijalle (varsinkin meriministeri
_Pelletanin_ pienten alusmallien suosimisen johdosta). Taloudellinen
aleneminen on yhtä ilmeinen. Seitsemänä vuonna 1894—1901 on maan
kauppalaivasto alentunut Saksaan verrattuna 66 %:sta 45 %:iin.
Kauppavaihdossa oli Ranska kauan n:o 2 samoin kuin väkiluvussa ja
merivaltana; mutta 1891 menivät Yhdysvallat ohi vientimäärässä, 1892
Saksa tuonnissa ja 1896 niinikään Saksa viennissä. Suoranaiset luvut
osoittavat 1870-luvun alusta 1900-luvun alkuun kasvua 22 %, kun Saksan
samanaikainen kasvu on 81 %. (Osuus maailmankaupassa on 1900—1908
alennut yli 10:stä alle 9 %. Teollisuudenkehityksen varmimpana mittana
on hiilenkulutus, joka 1885—1908 on noussut 86 %, kun Saksan kulutus
samaan aikaan on kasvanut 200 %. Kaikkialla sama kuva; sinänsä
kasvamista, verrattuna taantumusta. Ja siitä todellisuudessa on
kysymys; ei auta se että edistyy, ellei edisty samaa vauhtia kuin
ympärystä — sillä kansa ei käy taistelua olemassaolosta oman itsensä
kanssa entisyydessä, vaan toisten kansojen kanssa nykyisyydessä.
Sangen luotettavana kansallisrikkauden mittapuuna on perintötilasto.
Sen summa Ranskassa osoittaa yhtämittaista nousua aina 1890-luvun
alkuun, jolloin vuosinumero kohoaa 5 miljardiin, mutta sitten tapahtuu
seisahdus, minkä jälkeen se alkaa hiljoilleen aleta. Osaksihan tätä
voi selittää pääoman siirtymisellä ulos; mutta kaikkien
ympärystäilmiöiden valossa emme saata epäillä, etteikö se ole
pääasiassa alenemismerkki, ja siis puhtaasti taloudellisellakin alalla
todistus kuinka yksityisen näennäinen voitto koituu yhteisön
tappioksi.
Tässä näemme koko tämän yksityistaloudellisen järjestelmän
_edistysvihollisuuden_. Ranskan kansan säästäväisyys ja huolellisuus
on sukua saiturin hedelmättömälle ja tehottomalle ansiohimolle, joka
hautoo rahojansa sen sijaan, että käyttäisi niitä tehokkaan edistyksen
hyväksi. Kaikissa luokissa valitetaan yritteliäisyyden puutetta,
poroporvarillista katsantokantaa, joka valitsee pienemmän koron
pienemmän vaaran vuoksi. Tämä on sen mitalin nurjapuoli, jonka toinen
puoli välkkyi taloudellista loistoa: paikalleen pysähtynyt
koroillaaneläjä- ja virkamiesyhteiskunta, missä kukaan ei tahdo
uskaltaa ja voittaa, missä itse lastenkin on syntyessään tultava
katetun pöydän ääreen, kun vanhemmilta puuttuu luottamusta heidän
omaan voimaansa suoriutua — siis yhteiskunta, josta on kaikonnut
eteenpäinmenon henki, joka on nykyaikaisen suurvallan hengitysilmaa.
Nyt ymmärrämme myöskin, miksi kahdenlapsenjärjestelmä on voinut saada
niin suuren ja turmiollisen levenemisen juuri Ranskassa: ei missään
ole maaperä niin muokattu, äskenmainittujen kansallisluonteen
ominaisuuksien, omaisuuden runsaan jaon, Ranskan vallankumouksen
elämänkatsomuksen kautta. Me näemme murhenäytelmän: hyvien
ominaisuuksien kääntyvän huonoiksi ja onnellisten olojen muuttuvan
onnettomuudeksi niiden liioittelun vuoksi.
Mutta tällä vaa'alla havaitaan vihdoin itse siirtomaavaltakin
köykäiseksi. Sellaisella vallalla täytyy toki olla joku olemassaolon
syy todellisissa kansallistarpeissa: joko vastaanottaakseen emämaan
liikaväestöä tai palvellakseen sen liikatuotantoa markkinoilla tai
raaka-aineilla tai suorastaan käyttääkseen sen liikapääomaa. Mutta
entä kun väestö ei enää kasva eikä tuotanto paisu ja pääoman
liikamäärän voi sijoittaa lähemmäksi ja edullisemmin?