toiveista luopumista, erehtyivät kuitenkin suuresti. Kuuria ei
niinkään hevillä luovu pyrkimyksistään; mutta se voi muuttaa
menettelytapoja. Kun monarkia, joka tunnetuista syistä on hyvin
lähellä kuurian sydäntä, ei Ranskassa voinut raivata itselleen tietä
tasavaltaisen pinnan puhki, niin piti sen hankkia itselleen
salapolkuja tasavallan kehysten sisällä; tasavaltaa piti
hiljaisuudessa kalvettaman, kunnes eduskuntaan kerran taas saataisiin
valta-istuinta kannattava enemmistö. Tämä oli laskelma. Luonnollisina
aseina tämän toteuttamiseen olivat täällä n. s. kongregatsionit,
kirkolliset yhdistykset, joiden päätoiminta on kasvatuksen ja
hyväntekeväisyystoimen alalla. Kun kirkko täällä, kuten kaikkialla
muualla, on vanhojen perimysten kannattaja, oli luonnollista, että
tämä toiminta pitäisi vireillä monarkista henkeä yhteiskunnan
pohjalla. Jo _Gambetta_ oli 1877 havainnut tämän yhteyden
(»klerikalismi — siinä on vihollinen»), ja _Jules Ferry_ oli 1880
tähdännyt ensimäisen iskun (»maaliskuunlain») kongregatsioneja
vastaan; mutta tämä valmistava »sivistystaistelu» oli vain vahvistanut
näiden rivejä, ja 1890-luvulla kasvoi niiden vaikutus niin suureksi,
että tasavaltaa siltä taholta uhkaava vaara alkoi käydä ilmeiseksi.
Koko tässä pyrkimyksessä on klerikalismilla ollut armeija lujana
liittolaisena. Armeija on, kuten kirkkokin, vanhojen ihanteiden
luonnollinen tyyssija. Ranskan upseerien ja papiston välillä vallitsi
siis läheiset suhteet, keskustana St. Cyrin kuuluisa sotakoulu. Vielä
yksi liittolainen saatiin juutalaisvihollisesta liikkeestä, joka siis
Ranskassakin on ollut valtiollisena tekijanä, vaikkakin vähemmässä
määrässä kuin esm. Itävallassa.
Kolme ainesta antoi siis Ranskassa hoivaa ja toivoa monarkisuuden
aatteelle, tasavallan aatteen yhä näennäisesti versoessa. Nämä kolme
panivat voimansa liikkeelle oikeusjutussa juutalaisen kapteeni
_Dreyfusin_ ja hänen tuomariensa välillä (1898—99), joka maailmankuulu
»juttu» siis inhimillisen pintansa alla piti tärkeätä vaihetta Ranskan
valtiollisessa puoluekehityksessä.[14] Vuonna 1898 muodostui
liittoutuneista aineksista _natsionalistinen_ ('kansallismielinen')
puolue, joka vähitellen järjestyi vastapuolueeksi hallitukselle
uskollisia tasavaltalaisia vastaan. Natsionalistit edustivat siis,
julkisten monarkistien ohella, monarkisen hallitusmuodon
palauttamista, vaikka useatkaan heistä eivät sitä suullaan
julistaneet. Tätä vaaraa vastaan alkoivat valtiomuodon kannattajat
puolestaan vakavasti etsiä liittolaista.
Sellainen tarjoutui luonnostaan sisäpoliittisesta tilasta. Sittenkuin
sosialismi Ranskassa oli saavuttanut tukevamman kokoomuksen 1893
vuoden vaaleissa, pelataan valtiollista peliä siellä — samoin kuin
Italiassa ja ylimalkaan manner-Europassa — kolmella päänappulalla:
klerikalismi ja sosialismi kansallismielisen ja hallitukselle
uskollisen keskustan sivustoilla. Luonnollinen suunta näyttää siten
olevan keskustassa. Tämä »tasavaltainen keskitys» olikin sääntönä,
sittenkuin yritys »sovintopolitiikkaan» oikeiston kanssa (_Rouvier_
1887) oli tehnyt vararikon boulangismissa. 1890-luvun keskivaiheilla
tehtiin käänne vasempaan, jota heti seurasi käänne oikeaan, niin että
hallitusvaihdos _Bourgeois-Méline_ 1896 läheni todellista
eduskuntaista puoluevaihdosta; mutta Mélinen uusi sovintopolitiikka
näytti nyt taas johtavan mustan sivustan ylivaltaan ja valtiomuotoa
uhkaaviin vaaroihin. Niinpä etsii valtiomuodolle uskollinen keskusta
nyt tukea punaisesta sivustasta käännöksellä vasempaan. Vuonna 1899
saa maailma nähdä sosialistin (_Millerandin_) hallituksen jäsenenä; se
oli merkki hedelmällisestä yhteistoiminnasta vapaamielisten ja
sosialistien kesken klerikalismia vastaan käytävässä ratkaisevassa
taistelussa, jota pääministeri _Waldeck-Rousseau_ nyt, suuren »jutun»
vanavedessä kävi aloittamaan.
Tämä on toinen kehitys kuin Italiassa, jossa klerikalismi
»poissaolevana» ei ole häirinnyt, kun taas toisaalta sosialismi on
ollut »regierungsunfähig» (hallitukseen kelpaamaton) monarkisen
valtiomuodon vihollisena. Tasavaltaisessa Ranskassa, jossa sosialistit
jo ovat saaneet valtiollisen ihanteensa toteutetuksi, ei
vasemmanpuolinen kuilu ole läheskään niin syvä. Ei sentähden oudostuta
kovinkaan, että sosialistijohtaja _Jaurès_ nyt tavataan hallituksen
asiamiehenä ja hänen lehtensä »Humanité» miltei virallisena lehtenä.
Se on uskollista yhteistyötä; sosiali-radikalinen kokous Toulousessa
syksyllä 1904 ei voinutkaan vetää selvää rajaa radikalismin ja
sosialismin välille. Tosin ei maa silti säästynyt sosialisilta
maanvaivoilta, kuten Marseillen autiot satamasillat ja Loiren laakson
hyljätyt hiilikaivokset pitkät ajat todistivat itse valtiollisten
mannanpäivien aikana.
Tämä Ranska se omien rajojensa sisällä aloitti leppymättömän sodan
klerikalismia vastaan, sittenkuin Dreyfusjuttu oli suorittu
armahduksin ja anteeksiannoin (syysk. 1899 ja kesäk. 1900).
Waldeck-Rousseau heitti taisteluhansikkaan ohjelmapuheessa lokak.
1900, jossa kongregatsionit leimattiin »valtioksi valtiossa». Tunnemme
tunnussanan hugenottivainojen ajoilta, ja tuntuu melkein kohtalon
kostolta, että se tunnus nyt on kohdistettu katolisen kirkon edustajia
vastaan. Tosiaan saattaa, jos on hiukan mielikuvitusta, asian kulussa
nähdä rangaistusta katolisen kirkon vanhoista synneistä muiden
uskontojen tunnustajia vastaan. Sillä sitä liikettä, joka nyt pantiin
käyntiin, ei voitu rajoittaa kongregatsioneihin; se paisuu kuin kevät-
tai syystulva yli äyräidensä ja muistuttaa 20:nnen vuosisadan
maailmalle muinaisten aikojen vainoja — tosin himmeänä ja laimenneena
jäljennöksenä, kuten herkkähermoiselle ajalle soveltuu.
Tätä ei se kylmä, viisas valtiomies, joka hansikkaan heitti,
tarkoittanut. Kun hän maaliskuussa 1901 ajoi läpi »yhdistyslain»
kongregatsioneja vastaan — joka on verrattava Bismarckin
»toukokuunlakeihin» 1873 —, tähtäsi hän ainoastaan valtiollisia
tarkoitusperiä. Kun hän näki, että vyöryä ei voinut hillitä, erkani
hän, kesällä 1902. Seuraajaksi tuli _Combes_, 67-vuotias, mutta
tarmokas kuin nuorukainen tai intoilija. Nyt siirtyy taistelu
puhtaasti kirkolliselle alalle, samalla kuin se johtaa ilmisotaan
paavin kirkon kanssa. Jännityksen yhä enetessä kehittyy asia
kerrassaan valtion ja kirkon eroon. Joulukuussa 1905 lakkautettiin v.
1801 solmittu sopimus (konkordaatti) Ranskan ja Rooman välillä:
»kirkon vanhin tytär» erkani pyhästä isästä ja asetti
»uskontoyhdistykset» katolisten seurakuntien sijalle. Paavi julkaisi
encyklikan toisensa perästä pannen vastalauseita; vastoin hänen
kieltoansa ei mitään yhdistyksiä voitu perustaa; silloin otti valtio
haltuunsa seurakuntien omaisuuden ja luovutti sen kunnille. Siihen
päättyy varsinainen taistelu, joulukuussa 1906. Ero oli tehty, valtion
ja kirkon välillä yhtäältä, Ranskan tasavallan ja paavin-istuimen
välillä toisaalta.
Toisen kerran on siis tasavalta saanut voiton vihollisistaan,
hyökkäilevällä puolustelulla, joka on ahdistanut heitä heidän omaan
päämajaansa saakka. Armeija ja valtio ovat »desinfisioidut»,
vaarallinen tartuntapesä tehty vaarattomaksi. Mutta mistä hinnasta? Ei
pidä erehtyä kamppailevain aatteiden laadusta. Yksityisiä ääniä (kuten
»Le Siècle») on tosin kuulunut, että tunnussanalle »irti Roomasta»
olisi Ranskassakin annettava toimiperäinen sisällys: protestanttinen
uskonto katolisen sijasta. Mutta ne häipyvät nykyaikaisten
kuvainraastajain räyhinään. Kun kuulemme upseereja ehkäistävän
ylenemästä senvuoksi, että he ovat käyneet kirkossa lastensa päästessä
ripille, tai itse presidenttiä häväistävän sentähden, että hän,
vaikkei tosin itse ollut läsnä, oli antanut poikansa mennä
Herranehtoolliselle — silloin näemme selvästi, että tässä ei ole
kysymys kristillisyyden katolisesta muodosta, vaan itse
kristillisyydestä ja uskosta. Meidän täytyy senvuoksi myöntää
klerikalismin pääedustajan, kreivi _de Munin_ osaksi olevan oikeassa,
kun hän loistavassa tammikuun väittelyssä 1901 kuvasi kysymystä
vaiheeksi »järjen kunnianhimon ja uskon välttämättömyyden iäisessä
taistelussa». Säestyksenä toiselta puolen kuulemme ensimäisen
työväenministerin, sosialisti _Viviani'n_ sanat edustajakamarissa 8/11
1906: »me olemme klerikalisuutta vastustavalla teollamme sammuttaneet
taivaan valot, osoittaessamme että niitä ei ole». Ja entinen
pääministeri _Briand_ vahvistaa 1911: »todellisen vapaamielisyyden
lopullisten vaatimusten täyttämiseksi täytyy _Jumala karkoittaa
kouluistamme_». Kun kuulemme semmoista puhetta, eikö ole kuin vielä
kerran näkisimme »järjen jumalattaren» kulkevan yli Ranskan maan,
kuten Ranskan ensimäisen vallankumouksen hurjimpina päivinä, jolloin
sitä kannettiin ympäri Parisin katuja rouva Momoron keveässä hahmossa?
Me näemme maan, joka on hylkäämäisillään kristinuskon.
Tasavalta on siis pelastanut itsensä uskonnon kustannuksella.
Ystävälliselläkin taholla on tätä kehitystä, jonka kautta tasavalta
esiintyy »ei ainoastaan uskonnottomana, vaan vieläpä
uskonnonvihollisena», katsottu »_Ranskan varsinaiseksi vammaksi_,
äärettömän paljoa tuhoisammaksi kuin mikään valtiollinen tauti». Niin
kirjoittaa nimim. _Diplomaticus_ »Westminster Review»-lehdessä
maaliskuussa 1912, ja lisää: »sen jälkeen kuin raja klerikalismin ja
kristillisyyden välillä sotkettiin taistelussa pappisvaltaa vastaan,
ovat Ranskan kaikki uskonnollset ihanteet kuolinvuoteellaan, samalla
kuin anarkian vuoksiaalto nousemistaan nousee politiikassa, yleisessä
ja yksityisessä elämässä». Samaan aikaan jutellaan »uudesta
ihanteesta», joka on tuleva sammuneen »alkeellisen ihanteen» tilalle
(_Viviani_) ja lohduttaudutaan gallialaisella sukkeluudella puhellen
»ihanteiden interregnumista» (hallituksettomasta väliajasta).....
Mutta puhtaasti valtiollisissakin suhteissa on voitto ollut
kallishintainen. Se on kylmentänyt välejä Venäjään, joka ei ole voinut
välinpitämättömänä katsella tätä liittolaisen kirkko-inhon räikeätä
ilmaisua (ks. siv. 52 seur.) — kansainvälinen heilahdus tapahtui
keskellä kirkkoriitaa. Se on vakavasti vahingoittanut Ranskan
valtiollisia mahdollisuuksia Levantissa, joita tähän saakka koulut ja
lähetystoimi ovat vireillä pitäneet; tämän propagandan välineet ovat
nimittäin samanlaatuisia kongregatsioneja, joita vastaan kotona on
käyty hävityssotaa. Se on ilmeisesti järkyttänyt itse tämän
propagandan kansainvälistä perustaa, nimittäin sulttaanin kristittyjen
alamaisten suojelusoikeutta (ks. siv. 20); vai onko paavi edelleenkin
suostuvainen pitämään voimassa tätä etuoikeutta, sen jälkeen kuin
Ranska on hänestä irtaantunut? Välien rikkominen paavin-istuimen
kanssa on tuottanut senkin vaaran, että paavi luopuu vastarinnastaan
Italian valtiota vastaan, s. o. että kilpailevaa suurvaltaa
vahvistetaan.[15]
Onko mikään palaus mahdollinen? Alussa ihmeteltiin kuurian
kärsivällisyyttä ja hillittyä esiintymistä, ja Albin Geyer (Jahrb. der
Weltgeschichte, 1903) lausui varsin luonnollisen arvelun, että kuuria
piti koko juttua vain »pitkänä heilahduksena vasemmalle», minkä
jälkeen katuva tytär jälleen palajaisi pyhän isän syliin. Ei edes niin
kokenut historioitsija kuin Lamprecht saattanut uskoa tätä irtaumista
todenperään tarkoitetuksi, huolimatta Ranskan kansan
»voltaireläisyydestä».[16] Tähän mennessä (elok. 1912) ei kuitenkaan
ole minkäänlaista todellista sovinnon merkkiä näkynyt. Kuurian
politiikka on muuttunut jyrkästi torjuvaksi »non possumus»-kannaksi,
ja katolisten tasavaltalaisten yhdistys Ranskassa (»Le Sillon») on sen
käskystä hajoitettu 1910. Välit ovat kokonaan poikki.
Vielä vaikeampaa on arvioida vastavirran mahdollisuuksia maassa
puhtaasti uskonnollisella alalla. Mitä kansansielun pohjalla liikkuu,
vaatii aina aikaa kiteytyäkseen täyteen tietoisuuteen. On siis
mahdollista, että »Ranska janoaa Jumalaa», kuten Paul Sabatier sanoo
(1912); sitä tekisi mieli olettaa maasta, joka kuitenkin pääosaltaan
vielä on maanviljelysmaata ja jossa naisella on niin suuri
vaikutusvalta. Tähän tulee lisäksi sellaisia puhtaasti käytännöllisiä
näkökantoja kuin että uusi järjestelmä on alkanut rasittaa kansaa
kouluveroilla kasvatuksesta, jonka kirkolliskoulut ennen antoivat
ilmaiseksi. Mutta yleisissä vaaleissa 1906, keskellä taistelun
kuumuutta, ei havaittu minkäänlaista käännettä; päinvastoin kasvoi,
oikeistoryhmien kustannuksella, se noin 100 äänen enemmistön omistanut
eduskuntayhtymä, johon taisteluhallitus oli nojautunut
(vasemmistotasavaltaiset, radikalit, radikalisosialiset ja
sosialistit), niin että yhtyneellä vasemmistolla oli uudessa kamarissa
yli 400 miestä. Ja kirkollisesta »tilinteosta» kiihtyneet intohimot
tyyntyivät merkillisen pian jo seuraavana vuonna.
Sosialiradikalinen hallitus oli siis saanut kansan tilinpäästön
kirkkopolitiikastaan. Vaara oikeiston leppymättömien puolelta näytti
olevan voitettu. Nyt piti liittolaisen äärimmäisessä vasemmistossa
saada palkintonsa n. s. sosialipolitiikassa. »Me kuljemme nopeaa
vauhtia sosialistivaltiota kohti», riemuitsi _Jaurès_ ministeristön
vaihdoksen johdosta maaliskuussa 1906. Mutta tässä tapahtui sensijaan
toisenlaatuinen käänne. Ennen pitkää ilmeni yhtymässä railoja, jotka
pian pakottivat hallituksen jälleen palajamaan vanhaan
keskityspolitiikkaan, rintama sekä oikeistoa että vasemmistoa vastaan
— rajaviiva tosin tuntuvasti lähempänä vasemmistoa.
Taisteltaessa valtiomuodon julkisia tai salaisia vastustajia vastaan
on näet itse valtiojärjestys joutunut yhä suurempaan vaaraan.
Hajoittavat voimat, joita tasavalta oli kutsunut avukseen tai jättänyt
rauhassa versomaan, nousevat nyt ylös syvyydestä ja kääntyvät olevia
oloja vastaan. Se taipumus valtiolliseen vallattomuuteen, jota Laurin
(1910) havaitsee ranskalaisten veressä ja joka Parisin-kommunissa 1871
puhkesi niin kaameaan lieskaan, alkaa tihentyä hajaannusliikkeiksi,
milloin satunnaisemmin ja viattomammin maakunnissa taloudellisista
aiheista (viininviljelijämellakat Languedocissa 1907 ja Champagnessa
1911), milloin säännöllisesti ja kohtalokkaasti kehkeytyen
sosialisella alalla: työläismaailma alkaa nyt järkyttää yhteiskunnan
perusteita, pidettyään niitä lakkaamattomien lakkojen kautta
huojumassa.
Dreyfusjutun voittajat, sanoo Georg Brandes (1912), tahtoivat herättää
Ranskan oikeudentuntoa, mutta heikensivät samalla sen voimaa, ja
saivat surukseen nähdä taistelunsa synnyttäneen _Hervén_ kaltaisia
miehiä. Paljoa vaarallisempi kuin tämä puhtaan anarkismin apostoli
(»La guerre sociale») on kuitenkin työläisten ammattiyhdistyksissä
(syndikaateissa) järjestetty anarkismi, joka luokan nimessä on
julistanut yhteiskunnalle, valtiolle ja isänmaalle ilmisodan, joka
pitää yhteiskuntaa alituisessa piiritystilassa »ulkonaisen paineen» ja
»suoranaisen toiminnan» kautta (lakko vakituisena harjoitteluna
»sabotagen» — työvälineiden tärvelyn — sissisotaan ja »suurlakon»
ratkaiseviin taisteluihin) ja joka pohjimmaltaan pyrkii asettamaan
syndikaatit vanhan valtion tilalle uuden yhteiskunnan soluiksi. Jo
1895 irtautui tämä liike _syndikalismina_ eduskunnallisesta
sosialismista ja keskittyi C. G. T:hen (Conféderation Générale du
Travail: työn yleisliitto); mutta vasta vuosikymmentä myöhempään alkaa
se esiintyä mahtina Ranskan julkisessa elämässä, »Le mouvement
socialiste» pää-äänenkannattajana ja _George Sorel_ profeettana sekä
»työpörssit» imuletkuina maakunnissa. Nyt alkoivat valtionpalvelijat
kulkulaitos-alalla virrata sen lippujen alle, ja vihdoin
toimeenpantiin vanhan yhteiskunnan säikyttämiseksi hyökkäyksiä sen
elinhermoja vastaan: P. T. T.-lakko (posti, telegrafi ja telefoni)
keväällä 1909 ja rautatielakko syksyllä 1910, joista jälkimäinen
hetkeksi kokonaan eristi Ranskan sen mahtavimmista naapureista.
Tasavallan hallitus on tässä joutunut täyttämään alkeista
velvollisuutta puolustaa valtion itsesäilytystä sisäänpäin; ja kun
vanhasosialismi eduskunnassa ei tahdo tai uskalla kokonaan kieltää
isäntunteitaan näitä ulkopuolella olevia liikkeitä kohtaan, on
välttämättömänä seurauksena ollut valtiollinen ero porvarillisen
radikalismin ja sosialismin välillä. Sosialipoliittinen uudistustyö on
edistynyt hitaasti (työväenministeriön perustaminen 1906,
vanhuudenvakuutuksen toimeenpano 1910), samalla kuin tasavallan voimia
on vaadittu kolmanteen taisteluun elämästä — tällä kertaa
vasemmistorintamalla.
Tasavallan johtajina tässä viimeksimainitussa taistelussa on
rinnakkain ja toistensa jälkeen esiintynyt kaksi huomattavaa miestä,
_Clémenceau_ (pääministerinä 1906—09) ja _Briand_ (1909—11); edellinen
vanhaa vapaamielistä lajia, ehkä viimeinen vallillaseisoja vuodelta
1789, kolmannen tasavallan uskollisin poika Gambettan ja Ferryn
jälkeen ja samalla sen terävin miekka eduskunnassa — jälkimäinen
uudenaikaisempaa laatua, sosialistileiristä lähtenyt mies, joka
kerskui »erinäisistä isänoikeuksista suurlakko-aatteeseen», jota
vastaan hän sitten joutui taistelemaan aina »laittomien keinojen»
rajalle ja sen rajan sisäpuolelle saakka (puhe 29/10 1910). Clémenceau
nousi heti vastustamaan Jaurèsia eduskunnassa — (»ihminen on
parannettava, eikä yhteiskuntamuoto», 18/6 1906; »työmiesten ei tule
olla orjia, mutta ei myöskään hirmuvaltiaita», 11/3 1907) — ja siitä
pitäen tulivat näiden kahden väittelykamppailut eduskunnassa melkein
yhtä säännöllisiksi kuin valtakunnankansleri Bülowin ja Bebelin
välillä Saksan valtiopäivillä. Toiminnassa ei hallitus kuitenkaan ole
osoittanut yhtä suurta voimakkuutta ja vasta suuren rautatielakon
jälkeen sai se ryhtiä taivuttamaan eduskunnan vakavaan päätökseen
(»Briandin laki» sabotagea ja valtionpalvelijain lakko-oikeutta
vastaan 1911).
Näyttää ilmeiseltä, että eduskuntavaltiuden osakkeet ovat näissä
oloissa laskemassa. Sitä on nimitetty »voimattomuuden, turmeluksen ja
anarkian vallaksi» (välikysely kesäk. 1909), eikä ainoastaan
kansallismieliseltä taholta. Anarkia leviää hivuttavana tautina
valtionruumiiseen; se ei pysähdy vain yhteiskunnalliselle alalle, se
jäytää kaikkialla hallinnossa, syö merisotavoimaa ja aiheuttaa
tappioita kuin ilmisodassa (panssarilaivat Jena 1907 ja Liberté 1911;
meriväentutkimuskomissioni 1909), hiipii aina ulkoasiainministeriöön
saakka (neuvottelut Saksan kanssa 1911), liikkuu avoimesti kaduilla ja
turuilla ja aiheuttaa yleistä epävarmuutta (»apachit», »autorosvot»
1912) enemmän kuin nykyaikaisessa oikeusyhteiskunnassa on
laatuunkäypää. Ranskassa alkaa kasvaa voimakas järjestyksen kaipuu ja
sen ohella yhä suurempi halveksuminen »naurettavia tyranneja» kohtaan
(Leyret 1911) nykyisessä eduskunnassa ja vahvempi epäilys yleensä
heidän poliittisen suuntansa oikeudesta.
Vielä vuoden 1910 yleisissä vaaleissa ei tosin tämän vaikutusta ole
havaittavissa: monarkistit menettivät jälleen parikymmentä paikkaa ja
sosialistit voittivat saman verran, edellisten vaaka (mukaanluettuna
suuresti harvenneet kansallismieliset) painui alle ja jälkimäisten
nousi päälle 100, mutta keskusryhmä pysyi melkein ennallaan ja
valtiolle uskollinen oikeisto säilytti n. 60 ääntänsä. Mutta
vaikkakaan vaalikoneisto ei vielä petä vallanpitäjien toiveita ja
temppuja, niin eivät he kuitenkaan saata salata itseltään, että maan
luottamus on vähenemässä. Itse Jaurès puhuu »uuden mélinismin»
tulosta, s. o. 1890-luvun oikeistotasavaltalaisuuden palajamisesta.
Konjunkturi on siis uuden sovintopolitiikan puolella, nykyisen suunnan
asemesta, jossa useinkin olemme nähneet molempain siipien toimivan
yksistä puolin eduskuntataktiikassa (kuten _Clémenceaun_
kukistamisessa heinäkuussa 1909). Tämä on sisäpoliittisena
edellytyksenä _Poincarén ministeristölle_ tammikuusta 1912 ja
_suhteellisten vaalien_ toimeenpanolle saman vuoden kesällä; yhä
voimakkaamman yleisen mielipiteen pakottamana »sosialiradikalinen»
enemmistö, joka koko tämän vuosisadan ajan on vallinnut Ranskan
eduskuntaa, on täten kukaties vahvistanut oman kukistumisensa.
Miespolvea jälkeen ensimäisen »suuren ministeristön» (_Gambetta_
1881), joka osoitti vanhan oikeiston vaikutusvallan loppua
eduskunnassa, näemme siis nyt Ranskan valtiolaivan käännähtävän
hiukkasen oikealle uusi »suuri ministeristö» komentosillalla. Ovatko
kaikki valtiomuotoa uhkaavat vaarat sillä torjutut? Kaksi kertaa ennen
on tämmöinen suunnanmuutos merkinnyt monarkian osakkeiden nousua;
emmekä voi erehtyä jälleen ilmenneen tämänsuuntaisia merkkejä,
huolimatta vaalipuntarin osoituksesta 1910. Kirjallisuudessa (Maurice
Barrès, erikoisesti »Le roman de l'énergie nationale» I—III,
1897—1902), sanomalehdistössä (Charles Maurras, »Action française»),
aatteen levittämisessä toiminnan kautta (nuorisoyhdistys »Camelots du
Roi») nostaa _nuoroikeisto_ päätänsä huomattavasti monarkissävyisenä —
ei ilman henkistä yhteyttä Comten ja Rénanin, kuten syndikalistit
Proudhonin kanssa — ja nämä »perimykselliset» (»traditsionalistit»,
kuten Guy-Grand heitä nimittää) tapaavat hyvin muokattua maaperää
sivistyneiden luokkien mielipiteissä. Mikäli nykyinen hallinto on
ollut kykenemätön turvaamaan järjestystä ja varmuutta valtion sisäistä
vihollista vastaan, sikäli on ymmärrettävääkin, jos uskollisimmatkin
kansalaiset siirtävät tyytymättömyytensä ja epäilyksensä hallitsevista
itse valtiomuotoon, muuntavat yhteiskuntarauhan kaipuunsa lujan käden
kaipuuksi valtakunnan johtoon.
»Te olette avanneet ovet uudelle vallankumoukselle tai
keisarivallalle», sanoi natsionalisti _de Clagny_ Clémenceaulle vasten
kasvoja kesällä 1909. Kuutta vuotta ennen, keskellä kultturitaistelun
tuoksinaa, syytti entinen ministeri _Leygues_ samasta Combesia: »Te
olette valmistaneet tietä keisarivallan palaukselle.» Ennustukset,
että Ranskan vapaudenaika lähestyy loppuansa, käyvät yhä lukuisammiksi
(»Gaulois» valmistaa mieliä siihen joka päivä). »Minä kuulen kaukaa
hevosen kavionkapseen, mutta en vielä erota ratsastajaa», lausui
ranskalainen pääministeri (Dupuy) jo Dreyfusjutun aikana. Tämä on
asema, lyhyesti sanoen. Päivän melun keskitse Ranskassa olemme
kuulevinamme ratsun yhä lähenevän, vuosi vuodelta aina likempänä;
mutta ratsastaja on yhä näkymättömissä. Eduskuntasumusta hahmottuvat
yhä selkeämmin kruunun ja valtaistuimen piirteet; emme vain näe
valtaistuimelle nousevaa miestä. Ainakin näyttävät viralliset
kruununtavoittajat, Orleansin prinssi Filip ja prinssi Viktor Napoleon
huonosti tyydyttävän voimakkaan käden kaipuuta kansassa; eivätkä ne
manifestit, joilla he silloin tällöin muistuttavat olemassaoloaan
(kuten 1909 ja 1910), ole heittäneet kipinää ruutitynnyriin.
Se näyttääkin nykyään olevan Ranskan kolmannen tasavallan päävakuus,
ettei nähdä kruununperijän personaa. Se on samalla myöskin
eräänlaisena takeena maailmanrauhasta; sillä tasavalta pelkää — eikä
ilman syytä — että kostaja on nouseva sodasta.
Tasavallan ei vielä puolenkaan vuosisadan pituista historiaa
silmätessä on aina sen ansioksi luettava, että se ylimalkaan on
jaksanut pysyä pystyssä ja pysäyttää vallankumousten ja
valtiokaappausten kiertokulun. Se on myöskin hankkinut maalle maailman
lähinnä suurimman siirtomaavaltakunnan. Psykologisen yhteyden
ymmärtää: ulkoisella suuruudella ja loistolla on se pyrkinyt
peittämään vaarallisia sisäisiä railoja. Yhtäkaikki tuntuu kuin se nyt
olisi itseään tuhoamassa, kun se on rakentanut jättiläistalonsa
yhteiskunnan oman elinehdon: maallisen ja hengellisen esivallan
tottelemisen kustannuksella. Me alamme aavistaa, että nuo suuret
rakennukset ovat vain Potemkin-seiniä ja tasavallan voitot kotona
Pyrrhuksenvoittoja ennen kukistumista.