pitäen perustunut väärälle pohjalle, kun sitä Venäjän puolelta
ilmeisesti ei milloinkaan ole aiottu aseeksi Ranskan kostoaatteelle.
Tämä ilmeni jo Itä-Aasian sodan aikana, jolloin Venäjä vastasi
ranskalais-englantilaiseen ententeen silmäänpistävällä lähentymisellä
Saksan puoleen; mutta kolmisopimuksenkin synnyttyä on tämä selkeästi
ilmennyt keisarikohtauksessa Potsdamissa, marraskuussa 1910, kun
Venäjä ja Saksa avoimesti ilmoittivat olevansa vastahakoisia
antautumaan hankkeisiin toisiaan vastaan (ks. tuonnempana s. 198).
Erittäin voimakkaan vaikutuksen teki Ranskaan, kun Venäjä nyt tämän
vahvistukseksi poisti osan armeijastaan länsirajalta. Että liitto
tämän lisäksi peitti todellisia etujen ristiriitoja Levantissa,
tiedämme jo (taempana s. 28); sulttaanin valtakunnan mahdollisessa
pesänjaossa on Ranskalla Syyriaan ja Palestinaan nähden perinnäinen
vaatimus, jota Venäjä ei liene taipuvainen kannattamaan.
Kaiken tämän lisäksi tulee sitten tärkeitä näkökohtia myöskin
psykologiselta alalta. Poliittinen tarve alastomine etuvaatimuksineen
ei sentään ole ainoana yllyttimenä valtioiden kehityksessä; sen
rinnalla pääsee enemmän tai vähemmän vaikutukseen kansallinen
tunne-elämä tuomioineen ja ennakkoluuloineen. Tämän tekijän merkitystä
tavallisesti liioitellaan; mutta sitä ei myöskään sovi aivan vähäksyä.
Niin pian kuin katsotaan Venäjän ja Ranskan liittoa tältä kannalta,
ilmenee heti sen keinotekoinen luonne, meidän aikamme vastakkaisinten
ihanteiden, Ranskan vallankumouksen ja »ancien régimen»,
itsevaltiuden, yhtymänä. Tämän sisällisen valheellisuuden täytyy
tietenkin ilmetä sitä räikeämpänä, mitä enemmän Ranska muuten esiintyy
vallankumouksen tyttärenä. Tämä ei ollut samassa määrässä asianlaita
liiton syntyessä, sillä silloin johdettiin Ranskaa oikeistohengessä.
Mutta sittemmin on kehitys käynyt melkein säännöllisesti vasempaan.
Että Venäjäkin tällä välin on astunut askeleen vasempaan
perustuslakimuutoksellaan vuodelta 1905, ei asiaa isosti muuta.
Ranskan hallitusten todellinen mieli ei ole virallisen, vaan
vallankumouksellisen Venäjän puolella. Ja hyvin selvää on, ettei
myöskään virallisella Venäjällä voi olla suurta myötätuntoa
hallitussuuntaa kohtaan, joka omassa talossaan on vainonnut kaikkea,
mikä vähänkin on samanhenkistä sen periaatteiden kanssa. »Pyhän
Venäjän» sydän ei voi sykkiä sosialismin ystäville ja kirkon
vihollisille!
Voiko Ranskan sisäpolitiikka tästä lähin kääntyä Venäjälle
mieluisampaan suuntaan — tai ehkä Venäjän politiikka Ranskalle — se on
tutkimuksemme alan ulkopuolella. Toteamme, että tämä liitto on
kokonaan sovinnaisavio, solmittu ilman rakkautta ja toiselta puolen
väärillä edellytyksillä, sekä että mitään merkkejä ei ole olemassa
rakkauden tulennasta ajan mukana. Se on esimerkillinen
konjunkturipolitiikan tuote, ja sen konjunkturit ovat pikemminkin
alenemassa. Että elokuussa 1912, _Poincarén_ käydessä Pietarissa,
tehtiin uusi sotilassopimus (laivastoa koskeva) ja tässä yhteydessä
jälleen puhuttiin monta kaunista sanaa liitosta, ei sumenna sitä, joka
näkee pinnan alle.
Mitä sitten tulee väleihin Italian kanssa, ei voi olla huomioon
ottamatta, että Ranska ja Italia etsivät lähimpiä
kehitysmahdollistuksiaan samalta alueelta, nimittäin
Välimerenmaailmasta. Ranskalla on puolellaan esikoisoikeus ja
edelle-ehtiminen, mutta Italialla luonto. Tässä voisi tosin ajatella
jakoa siten, että Ranska vakiinnuttaisi valtansa etumaisen ja Italia
taemman (sisemmän) Välimeren piirissä; ja tämä näyttääkin olevan
tarkoitus, mikäli Ranska luopumalla Marokkoa vastaan kaikista
vaatimuksista Egyptiin ja Tripoliin nähden tosiaan näyttää tahtovan
keskittyä lähimpään osaan, kun Italia taas etsii tyydytystään idässä
Tripolissa ja Albaniassa. Mutta tässä tulee huomauttaa, kuinka
luonnottoman syrjäytetty tämä asema todellisuudessa on Italialle.
Silmäys kartalle osoittaa, että Italia kääntää selkänsä itään, mutta
sylinsä ja päivänpuolen länttä kohti. Täällä, missä saaret ovat kuin
suuria siltakiviä, on sen luonnollinen laajennussuunta; täällä oli
poliittista yhteyttä roomalaisaikana paljoa ennen kuin Balkanin
kanssa, täällä uusittiin yhteys lännestä käsin Espanjan suurena
aikana. Mutta juuri täällä on Ranska nyt vallannut kaikki paikat.
Täällä näkee Italia nyt mahtavan naapurinsa strategisessa asemassa —
Bizerta, Korsika, Toulon — josta se milloin tahansa voi peljätä iskua
sydämeensä. Kaikkien Ranskan ystävyysvakuutteluiden verhon läpi
pistävät esiin kanuunansuut. Kuinka arkaluontoinen uusi ystävyys on,
se on jo nähty monessa tilaisuudessa ja aivan erikoisesti Tripolin
kaupan alkaneessa toteuttamisessa, joka luo uuden rajan ja uuden
kahnausalan naapurusten välille. Ei myöskään voi jättää ihan
lukuunottamatta sitä, että Italia sentään vuoteen 1915 saakka on
liittokirjan mukaan velvollinen asettumaan Saksan puolelle, jos Ranska
hyökkää Saksaa vastaan. Kun pannaan kaikki nämä näkökannat yhteen,
niin täytyy katsoa, että Ranskan ja Italian suhteelta puuttuu sitä
loukkauskivien olemattomuutta ja yhteisten etujen pohjaa, joita ilman
valtiollinen ystävyys ei voi elää vanhaksi.
Ja aivan samaan tulokseen joudumme lähemmin tarkastaessamme äkin
syntynyttä ystävyyttä Ranskan ja Englannin välillä. Se ei ole
ainoastaan uusi kansainoikeudellinen syrjäänhyppäys voimassaolevien
sopimusten hengestä — sillä Ranskan täytyy määrätyissä oloissa olla
velvollinen sotaan Englantia vastaan, samoin kuin Italian Ranskaa
vastaan — vaan se on samalla uusi naamari luonnollisen ja vakavan
kilpailun kasvoilla. Samoin kuin Italia on Ranskan pääkilpailija
sisemmässä laajennuspiirissä, Välimerellä, samoin on näet Englanti sen
toinen kilpailija tällä alueella ja ensimäinen kilpailija kaikilla
ulkolinjoilla. Tämä on toki liian oleellinen asianhaara pysyäkseen
ajan pitkään peitossa; varsinkin kun tässäkin, samoin kuin suhteessa
Venäjään, valtiollisen ystävyyden tukena ei ole kansallissuosiota.[11]
Myöskin v. 1904 sopimuksen jälkeen on siis jäljellä todellisia etujen
kahnauksia liian paljon, jotta voisi toivoa näiden molempain valtojen
saattavan tyyten unohtaa vanhan kilpailutottumuksensa. Etelä-Kiinassa
esm., jossa Jynnanin maakunta on sekä ranskalaisen Tonkinin että
englantilaisen Birman vaikutuspiirissä, näyttää Ranskan luonnollinen
kehitys kerrassaan keskeytyneen; johon tosin myöskin Japanin uuden
mahdin vaariinotto on myötävaikuttanut (sopimus 1907). Oleellista ja
ratkaisevaa on, kuten Ratzel jo 1898 huomautti, että siirtomaavallat
ovat kasvaneet niin laajoiksi, että maa on tullut liian pieneksi
molemmille. Vielä kerran on onnistuttu ohjata niiden kasvua eri
tahoille ja siten välttää välitöntä kahnausta. Mutta se ei voi
luonnistaa ajan pitkään. »Jättäkäämme Aasia, ottakaamme Afrika»,
sanottiin silloin;[12] mutta Afrikassakin ollaan tästedes lopussa. Ei
saata siis karttaa vaikutusta, etteikö Ranskan-Englannin ystävyys
nyttemmin edellytä ylimalkaan _Ranskan laajennuspolitiikan
pysähtymistä_. Tämä on sen sisäinen salaisuus, joka ei saa tulla
näkyviin. Onko tällainen pysähtyminen sinänsä luultavaa tai Ranskalle
hyödyllistä, jääköön tällä hetkellä sikseen; varmaa on, että
kansanajatus siellä ei vielä tahdo ottaa semmoista mahdollisuutta
lukuun. Mutta ystävyys, jossa täytyy pitää toinen silmä kiinni, ei
liene elinvoimaisempi kuin liitto, joka pettää hädän hetkellä.
Todellinen valtiotaito parantaa kansainvälisen elämän tauteja; paljas
diplomatia ei mene pitemmälle kuin niiden peittämiseen ja oireiden
torjumiseen. Kun Ranska on ojentanut toisen kätensä sille vallalle,
joka on sen oman kehityksen suurimpana esteenä, ja toisen sille, jonka
kehitykselle se itse on suurimpana esteenä, niin tuntuu tämä asetelma
diplomatian eikä valtiotaidon voitolta. Se satunnaisuuden piirre,
jonka havaitsimme jo liitossa Venäjän kanssa, pistää tässä vielä
selkeämmin silmään. Ranskan nykyinen paikka valtioiden-yhtymissä
tuntuu keinotekoisesti laaditulta sommittelulta satunnaista
tarkoitusta varten, ilman lujaa ankkuripohjaa luonnostaan pysyväisissä
pyrkimyksissä.
Totta kyllä on, että suurempi näköpiiri avartuu siltä uudelta
ryhmäpaikalta, joka on ollut tuloksena Ranskan suunnanmuutoksesta
uuden vuosisadan aikana. Kun toisella puolen näemme Ranskan Englannin
ja Italian seurassa, toisella Saksan ja Itävallan, silloinhan
todellisuudessa näemme hahmottelua _luonnolliseen ryhmitykseen_,
tähänastisten allianssien keinotekoisen ryhmityksen sijasta: idän
länttä vastaan, keisarit parlamentteja, valtiopakon vapautta vastaan —
siis ryhmityksen niin syvien perusteiden mukaan kuin valtiomuodot ja
ilmansuunnat. Puuttuuhan ainoastaan, että Venäjä irtautuu
länsivalloista, mikä näyttää olevan vain ajan kysymys.
Päivänkiistoissa onkin näitä kieliä soiteltu, kun esm. on esitetty
Englantia ja Ranskaa »vapaamielisinä valtoina», joiden käsissä
»kansallisen oikeuden ja vapauden asia» on Saksaa vastaan (Baudin).
Olemme vast'ikään itse (vrt. s. 52) jossakin määrin yhtyneet tähän
katsantotapaan. Me lisäämme nyt: on mahdollista, että tämä ryhmitys on
luonnollinen ja kerran tulee vallitsemaan historiaa; mutta varmalta
näyttää, että se vielä ei ole kypsä. Aatteiden on joskus helpompaa
hajoittaa kuin yhdistää. Vielä on poliittinen maailma epäilemättä
liian ankarasti kilpailun rautaisen lain ja itsekkäiden pyrkimysten
painon alaisena suostuakseen pysyvästi ryhmittymään kansojen eri
vapaustarpeen ja vapausvaatimusten mukaan. Eikä sovi sanoa, että nämä
sivistykselliset näkökannat olisivat todella olennaisesti vaikuttaneet
viimeiseen suureen murrokseen; edut siinä seisoivat toisiansa vastassa
— ja mikäli nämä ovat havaitut satunnaisiksi, sikäli täytyy meidän
epäillä uuden valtaryhmityksen kantavuutta tulevaisuuteen,
aatteellisista vaikuttimista huolimatta.
Jos pidämme kiinni tästä realipoliittisesta näkökannasta ja oletamme
vanhojen liittoryhmitysten osaksi jo kuluneen, niin voi kenties olla
hetkeksi syytä ajatella, eikö toinen ryhmittely olisi ollut
luonnollisempi Ranskalle ja Europalle. Se on se, joka v. 1895 ehkäisi
Japanin etenemisen kaukaisimmassa idässä: kolmiliitto Ranska — Saksa —
Venäjä. Olisi vain tarvinnut kääntää tämä ryhmitys myöskin länttä
kohti, Englantia vastaan. Oliko tämä tie poliittisesti mahdoton
kulkea? Jokainen näistä kolmesta oli mitä ankarimmassa etujen
ristiriidassa Englannin kanssa: Ranska Egyptin, Venäjä koko Aasian
vuoksi, Saksa kaikissa maanosissa. Näiden kolmen välillä sitävastoin
ei ollut mitään polttavia todellisia kahnauksenaiheita, ei ainakaan
kummankaan reunimmaisen ja Saksan välillä. On erikoisesti huomattava,
ettei Europassa eikä sen ulkopuolella Ranskan ja Saksan välillä ollut
mitään todellista kilpailua ennen Marokkoa. Kummallekin oli maapallo
vielä kyllin suuri. Niin kauan kuin katsotaan ulkonaista oleellisuutta
ja jätetään muistot rauhaan, oli tie suurpoliittiseen yhteistyöhön
siis kerrassaan harvinaisen tasainen. Marokko tien sulki; mutta
Marokkoon olisi Ranska epäilemättä saattanut päästä myöskin tällä
tavoin, Saksan kanssa Englantia vastaan. Toiselta puolen olisi Venäjän
ja Ranskan liitto tämän ryhmittelyn avulla saanut todella olennaista
sisällystä ja samalla lujemman kestävyyden.
Kun _Delcassé_ ratkaisevalla hetkellä Fashodan jälkeen 1898 hylkäsi
Saksan ojennetun käden ja sen sijaan tarttui Englannin käteen, on tätä
siis katsottava historian järjettömien ja yksityispätevien tekijäin
voitoksi yleispätevistä. Toteamme tämän merkillepantavana tapahtumana
ja samalla lisänä Ranskan valtiolliseen luonnekuvaukseen, sitä muussa
suhteessa arvostelematta; sillä kansanmielialojen syvyys ja oikeutus
eivät ole tiedemiehen tuomittavissa — ne ovat sisäistä laatua olevia
olemuksia, jotka valtiomiehen vain on ottaminen lukuun samoin kuin
muutkin tosiolot.
Mutta tiedemiehen sopii kyllä kysyä, eikö palaus ole mahdollinen,
sittenkuin päivän mielialat tavalla tai toisella ovat tyydytetyt.
Mainittakoon tässä yksi ainoa näkökohta. Kun vuoden 1904 sopimus nyt
on toteutettu ja ententepolitiikka siis Ranskan kannalta saavuttanut
pyrkimyksensä, on asianosaisilla vapaammat kädet toistensa suhteen.
Kaikki riippuu nyt Ranskan _luottamuksesta Englantiin voimatekijänä_.
Jos Ranska rupeaa epäilemään tämän vakuuden varmuutta joko ulkoisista
teknillisistä tai sisäisistä psykologisista syistä, niin eivät mitkään
muut — kauneimmatkaan — vaikuttimet voi pitää ententeä koossa. Silloin
on vinoon käännetty kehitys jälleen palautuva todellisen edun
suuntaan; ja viime vuosikymmen Ranskan ulkopolitiikassa jäävä vain
välikohtaukseksi oikean tien sivulla.
Mutta me menemme vielä pitemmälle ja sanomme: ei siinä kyllin, että
suunta on väärä, itse pyrkimys on epäilyttävä. On suuresti epäiltävää,
tokko Ranskan tulevaisuus nyttemmin on parhaiten turvattavissa
valloituksilla ja laajennuksilla vieraissa maissa. Koko Ranskan
maailmanvallassa, jonka tuuhea lehvistö ja näköjään niin luja runko
tähän saakka ovat kietoneet huomiotamme, on katoavaisuuden leima;
tuulet tuivertavat sen latvaa ja maassa on mato, joka kalvaa sen
juuria. Latvamyrsky johtuu kotoisen valtiomuodon rakenteessa olevasta
vammasta; juurimato on tauti kansan omassa antropologisessa elämässä.
Siinä on tosikansallisen politiikan toimiala, eikä sen tehtävä enää
ole vallanlaajennus, vaan itsesäilytys.
Pitkältä retkeltämme suurpolitiikan yleisessä piirissä — jonka
merkitys ulottuu yli koko aineemme — joudumme täten takaisin Ranskan
sisäisiin oloihin, mutta emme enää valoisille rinteille, vaan tummien
varjojen alhoon.
----------
Suurimpina taudinoireina Itävallan ja Italian suurvalloissa olemme
todenneet _tärveltyneen eduskuntaisuuden_ ja vaihtelevan
puolue-elämän, joka uhkaa hukuttaa valtion yksityispyrkimyksiin.
Tapaamme saman heikkouden Ranskassa, omituisten olojen suurentamana ja
syventämänä.
Muoto on sama, jonka opimme tuntemaan Monte Citoriolla: ankaran
eduskuntainen perimystapa, joka tekee ministeristön eduskunnan
leikkikaluksi, ilman tukea lujassa puoluejärjestelmässä tai muissa
englantilaisissa edellytyksissä. Seuraukset ovat olleet vieläkin
huonommat: hallitusjärjestelmä ilman vähintäkään ryhtiä,
valtiopäivähistoria, joka on saattanut itse edusmies-nimenkin huonoon
huutoon, yleisten asiain neuvottelupaikka muuttuneena yksityisten
kunnian- ja voitonhimon yhteismaaksi. Ranskan kolmas tasavalta on noin
40-vuotisena aikanaan ehtinyt niellä noin 50 ministeristöä;[13]
välikysymysmuoto antaa siinä nopean hyvästelykeinon: kysymys,
keskustelu ja äänestys ehkä samana päivänä. »Suuret aatteet», lausui
kerran nykyinen presidentti _Poincaré_, »jäävät syrjään, kun
ministerien täytyy pitää pääasiana paikallaan pysymistä.» Niinpä on
tämän maan vaikea saada lujaa hallitusta, sitäkin enemmän kun häälyvät
puolueolot ovat erittäin epäsuotuisia sen yhtenäisyydelle. Kamarien
mainetta himmentää Panama-skandaali (1892—03) pahana tahrana;
kunnioitusta eduskuntaa kohtaan, jonka yksityisten edustajain
syyllisyys siten oli saattanut vaaraan, ei ole lisännyt istuntojen
melu eikä varsinkaan herrain edusmiesten päätös koroittaa palkkionsa
lähes kaksinkertaiseksi entisestä (15 000 frangiin, paitsi vapaita
matkoja y. m.) Mutta minne katseemme käännämmekin yhteiselämän
kuvassa, havaitsemme lahjottavaisuuden, huijauksen ja muun
epäkelpouden piirteitä aina moraliseen sairaalloisuuteen saakka. Sen
oireita näemme siinä »juttujen» sarjassa, joka Ranskan uusimmassa
historiassa on yhtämittainen — ritarimerkkien ja virkojen kaupasta
(Wilsonin juttu) itse Elyséepalatsin katon alla 1887 ja oikein
juttujen jutusta, Dreyfus-jutusta 1898—99, »maksuhuijaukseen»
(Duez-juttu) kirkolta kavalletuilla varoilla 1910 ja
»ruutiskandaaliin» hävitettyine asiakirjoineen 1911, jota säestivät
räjähtelevät panssarilaivat...
Mitenkä on voitu joutua tähän terveen ja pätevän kansanluonteen
pohjalla? Samassa kansanluonteessa on muutamia sitä edistäviä
piirteitä: taipumusta kuviteltuihin ihanteihin ja kaavamaisuuteen ja
samalla taipumuksen puutetta poliittiseen järjestymiseen ja siitä
seuraavaa antautumista ryhmämuodosteluihin suurten ja lujien
puolueyhtymäin sijasta. Mutta syvempi syy on itse valtiolaitoksessa,
joka sisältää mitä syvimmälle ulottuvan ratkaisemattoman ristiriidan.
Siinä ilmeneekin Ranskan valtion sisällinen omituisuus räikeimmin
tähän saakka tarkastamaamme vastaan.
Uudella Ranskalla ei ole ollut rasituksena kansallisuuspulmaa kuten
Itävallalla tai valtiollisen yhteyden ratkaisua kuten Italialla; ne
olivat jo ratkaistut keskiaikana. Jäljellä oli suurista
nykyajankysymyksistä ainoastaan valtiollista ja yhteiskunnallista
vapautta koskevat, ja niidenkin ratkaisussa esiintyi Ranska mannermaan
esikävijäkansana. Mutta siinä on se joutunut pulmaan, jota ei vielä
sadan vuoden kuluttua voida katsoa lopullisesti selvitetyksi. Siitä on
koitunut kosto, että ensimäisessä suuressa vallankumouksessa etsittiin
ratkaisua omaan entisyyteen liittäväin siteiden katkaisemisesta. Siitä
pitäen on maa heittelehtinyt yhdestä valtiomuodosta toiseen, niinkuin
kuumesairas, joka turhaan kääntyy vuoteessaan kyljeltä toiselle
saadakseen lepoa ulkoapäin. Vihdoin näytti se päässeen tasapainoon
nykyisessä tasavallassa, ja Seignobos katsoo tätä lopputulokseksi
kehityksestä, joka neljällä hyökyaallolla (1792, 1830, 1848 ja 1870)
pyyhkäisi pois vanhan monarkkisen muurin pala palalta, kunnes
korjaukselle ei enää ollut kiinnekohtaa. Mutta jos katsomme pinnan
alle historiallisessa yhteydessä, saamme syytä paljoon epäilykseen
tulevaisuuden suhteen; valtiomuodon sopusuhtaisuus näyttää näet
hyvinkin ontuvalta, ettemme sanoisi suorastaan teennäiseltä.
Kun Ranska tuhovuosien 1870—71 jälkeen kävi järjestämään sisäisiä
olojansa, ei enemmistön aikomus ollut luopua monarkkisen valtiomuodon
koetellulta pohjalta. Pystytettiin siis valtiomuotorakennus,
valtaistuinsali keskelle; kaikki oli valmista, puuttui vain
valtaistuimelle nostettava mies. Mutta kilpailu oli liian suuri; oli
kolme hallitsijasukua ja vain yksi valtaistuin. Näin ollen — ja kun
sen hallitsijasuvun edustaja, jolla oli suurin kannatus, havaittiin
pitävän Bourbonin liljoja ilman kruunua rakkaampana kuin kruunua
trikoloorin (Ranskan lipun) verhoamana — ei ollut muuta neuvoa kuin
kiireessä muuttaa sisustusta sen verran, että sopi panna tasavallan
kyltti oven päälle.
Valtiomuodot ovat kuitenkin liian arkaluontoisia rakenteita voidakseen
sietää mitä keikauksia tahansa; niillä on luontonsa eivätkä ne siitä
pääse vain komennon jälkeen. Tässä oli nyt monarkkinen valtiomuoto;
syvälle kuntiin tunkee valtiovalta valvovana ja järjestelevänä; yhä
kiinteämmän keskityksen mukaan kulkevat hallinnon langat; kaikki
tähtää yhteen keskipisteeseen, kuten kaikki kadut Parisissa kulkevat
säteettäisesti yhteen, »la ville tentaculaire» — mutta kun sitten
odottaa tapaavansa väkevän koossapitävän käden, hajautuvatkin langat
taas ja heiluvat kaikissa tuulissa Palais Bourbonin 600 lainsäätäjän
keskuudessa!
Jo Gneist (1870) on kiinnittänyt huomiota »välitystä puuttuvaan
vastakohtaan tasavaltaisen valtiomuodon ja yksinvaltiutta varten
järjestellyn hallinnon välillä». Siinä on ilmeinen ristiriita.
Perustuslaki vaatii itsehallintoa alhaallakin yhteiskunnassa
valtiollisen vastuun taimitarhana; hallinto vaatii lujuutta ja
yhtenäisyyttä ylhäälläkin valtioelämän harjalla rakennon tukevuuden
vuoksi. Niinpä on nyt itsehallinto perää pitämässä valtiossa, joka on
kauttaaltaan rakennettu valtionhallinnon perustalle. Se on tasavaltaa
vain pinnalta, mutta monarkiaa pohjalta.
Me olemme nähneet tämän ilmiön kerran ennen, eikä juuri iloksi,
Ruotsinmaalla vapauden-aikana; sillä »kuninkaan nimileimasin» ei
todellisuudessa muuttanut sen valtiomuodon tasavaltaista olemusta
enempää kuin »Elyséepalatsin isännöitsijä» nyt muuttaa Ranskan
valtiomuotoa. »Valtionpäämies» tässä valtiossa on vain koruhenkilö,
joka edustaa ja pitää puheita pöydässä; hän on kyllä ylinnä, mutta
vain samalla tavalla kuin tornin viiri — sen on vain näyttäminen,
minne päin tuuli puhaltaa. Joka katsoo, että tämmöinen tehtävä ei
sovellu luonteenvaatimuksiin, se ei myöskään sovellu tälle korkealle
paikalle ja sen on vain poistuminen, kuten _Casimir Périerin_ 1895.
Ranskan nykyinen valtiomuoto vaatii edusmiehiä, ei miehiä. Ja samaan
aikaan on monarkinen hallintojärjestelmä yhä yhteiskunnan pohjalla ja
huutaa miehiä, ei edusmiehiä.
On selvää, että näistä kahdesta lähtökohdasta valtioelämässä lähtee
kaksi vastakkaista virtausta. Yhtäältä pyrkii tasavaltaisuus
laskeutumaan pinnalta alas puhaltamaan yhteiskuntaan itsehallinnon
henkeä, toisaalta tahtoo monarkinen periaate kohota pohjalta pinnalle
ja saada määräysvaltaa myöskin näkyväisesti. Se on taistelua
_kansanvallan_ ja _virkavallan_ sovittamattomien vastakohtien välillä.
Mutta lisäksi tulee, että tätä kahnausta suurentaa perimyksen voima.
Ei sovi sanoa, että Ranskan valtiomuodossa tungeksii toistensa tiellä
vain kaksi valtiollista tyyppiä; ne edustavat samalla kahta ihan
vastakkaista historiallista ihannetta. Toinen on Ranskan
vallankumouksen, toinen »ancien régimen»: vanhan valtakauden.
Vanhaa valtakautta ei siis saatu hengiltä tuona maailmankuuluna
elokuunyönä 1789: se on noussut haudastaan ja seuraa yhä varjona
virallisen Ranskan jäljessä. Yli sata vuotta on kamppailua näiden
kahden historiallisen ihanteen välillä kestänyt, vaikka taistelukentät
alati ovat vaihdelleet. Sittenkuin nykyinen valtiomuoto on sijoittanut
molemmat ilman välittäjää samaan kehykseen, on kamppailu alituinen ja
kiihtyy tuon tuostakin ilmitörmäyksiin. Tämä herkeämätön
voimainmittely — yhtäältä tasavaltaisen ja monarkisen valtiomuodon,
toisaalta nykyisen Ranskan ja sen oman entisyyden välillä — on
perussävynä kolmannen tasavallan historiassa. Siinä on tähän saakka
ollut kaksi päävaihetta, jotka molemmat ovat päättyneet tasavallan
voittoon: ensin taistelu julkista monarkisuutta, sitten
kirkollisvaltaa vastaan.
Edellisen voimme tässä kertoa lyhyesti. Vaalien jälkeen 1877 ja _Mac
Mahonin_ erottua presidentinpaikalta 1879 olivat monarkian toiveet
viipymättömästä palautuksesta murskatut, ja myöhemmät yritykset sen
valmisteluun suoranaisten kaappausten avulla päättyivät yhteen
puolinaiseen ja yhteen täydelliseen pilanäytelmään: _Boulanger_
1888—89 (»kansallistasavallan» muodossa) ja _Deroulède_ 1899.
Boulanger-kuplan mennessä rikki onnistui tasavaltaisen valtiomuodon
vauriotta sivuuttaa myöskin vaarallinen 18 vuoden ikä, jonka yli ei
yksikään Ranskan valtiomuoto sataan vuoteen ollut elänyt. Ja sen
tulevaisuus näytti turvatulta, kun paavi 1892 käski kirkollismielisiä
»liittymään takaisin» (»rallier») tasavaltaan, jota he tähän saakka
olivat julkisemmin tahi salaisemmin vastustaneet.