kaupungissa, kaikkien suurvaltain ja niiden lisäksi muutamien muiden
kesken, tammikuusta huhtikuuhun 1906. Tulokseksi tuli kansainvälinen
sopimus, joka vahvisti Marokon koskemattomuuden ja markkinavapauden,
mutta antoi Ranskalle ja Espanjalle eräänlaatuisen poliisivallan
siellä Europan puolesta ja tunnusti edelliselle muutamia erioikeuksia
Algerianpuoleisella rajaseudulla; mutta Ranska ei saisi suurempaa
osuutta kuin 3/15 Marokon valtionpankkiin, ja ranskalaisen ja
espanjalaisen santarmiston ylitarkastajana tulisi olla sveitsiläinen
mies. Englanti ja Ranska olivat neuvotteluissa uskollisesti olleet
yksistä puolin, eikä Saksa ratkaisevissa kohdissa ollut saanut tukea
muulta kuin Itävallalta, joka myöskin laati lopullisesti hyväksytyt
sovitteluehdotukset.
Sisäiset sodat, hyökkäykset ja väliintulot eri paikoilla (Udsha
huhtikuussa 1907, Casablanca heinäkuussa 1907, Shauja 1907—08)
täyttävät kysymyksen kolmannen näytöksen. Ranska ei ole luopunut
hankkeistaan, mutta tuntee joka askeleella Algecirasin kahleena
jalassaan. Syyskuussa 1908 tapahtui (Casablancassa) ranskalaisten ja
saksalaisten välillä suoranainen yhteentörmäys, joka uudelleen
paljasti tilan arkaluontoisuuden, vaikka kahnaus saatiinkin
sovinto-oikeudessa suorituksi. Helmikuussa 1909, Bosnian kysymyksen
huolten aikana, päätti Saksa ottaa sovinnollisen askeleen: luopumatta
Algecirasin sopimuksesta muissa suhteissa taipui se nimenomaan
tunnustamaan Ranskan »valtiolliset erikoisedut» kiistanalaisessa
maassa ja tyytymään itse puolestaan ainoastaan taloudellisiin.
Algecirasin »kansainvälisen kiinnityksen» sijalle oli täten osittain
tullut saksalainen, ja molemmat vastustajat ryhtyivät nyt yhteisesti
taloudellisiin yrityksiin paikalla, kun Ranska arveli valtiollisen
pelin voitetuksi; se piti näet sopimusta Saksan täydellisenä
luopumisena tähän puoleen sekaantumasta ja katsoi sitä siis jo
poistetuksi kiistanaiheiden joukosta.
Niinpä alkoi Ranska nyt olla vähemmän tarkka Algecirasin sopimuksen
pohjatekstin noudattamisessa. Toukokuussa 1911 näyttää se katsoneen
hedelmän kypsyneeksi: jokseenkin läpikuultavien tekosyiden nojalla
toimeenpantiin sotilasretki suoraan pääkaupunkia Feziä kohti. Siitä
alkaa näytelmän neljäs ja toistaiseksi viimeinen näytös.
Se tuli yhtä draamallisen jännittäväksi kuin ensimäinenkin, uuden
yllättävän toimenpiteen johdosta, johon Saksa ryhtyi, se kun tällä
kertaa lähetti kanuunavene »Pantherin») marokkolaiseen _Agadirin_
satamaan, heinäkuussa. Tällä oli Saksa antanut pontta mielipiteelleen,
että retki Feziin oli kokonaan muuttanut v. 1909 tehdyn sopimuksen
edellytykset; nyt oli Algecirasin sopimus rikottu ja siis uudelleen
sama tila kuin 1905, eikä Saksa nyt enempää kuin silloinkaan halunnut
jäädä laskuista pois — muuta tietä Marokon valtiuteen ei ollut kuin
joko sodan tai sovinnon tie Saksan kanssa.
Syistä, jotka toisessa yhteydessä tulevat selvemmin esiin, tuli
edellinen vaihtoehto ensiksi näkyviin. Kaksi kuukautta oli sodanvaara
Länsi-Europassa uhkaavampana kuin milloinkaan ennen silloisen
miespolven aikana. »Illustrierte Zeitung» esitti jälkeenpäin 21/12
1911 vaaraa karttakuvilla Englannin ja Saksan laivastojen asemista
Pohjanmerellä 24. heinä-, 19. elo- ja 18. syyskuuta; kaikki oli
valmiina taisteluun, jopa eräänä yönä torpeedoverkotkin olivat
alaslaskettuina. Siispä seisoi Englanti lujasti Ranskan puolella,
puhuttiin 150 000 englantilaisen lähettämisestä (Belgian kautta)
mannersotaan, ja vuoden 1905 tilanne uusiintuu siinäkin, että jälleen
tapaamme Delcassén Ranskan ministeristössä. Vasta syyskuun lopulla oli
rauhallisen ratkaisun toive luotettava, mutta vielä kesti kuukausia,
ennenkuin neuvottelut johtivat perille, s. o. Saksan irtilunastamiseen
Marokon kuolinpesästä, jotta Ranska vihdoinkin pääsisi käsiksi
himoitsemaansa perintöön.
Vielä kerran täytyi siis Ranskan maksaa, vieläpä tällä kertaa jo
omistamiansa maa-alueita. Alussa luultiin, varsinkin Saksassa, että
Saksa tavoitti alueita itse Marokossa (Sus-laaksoa,
»Etelä-Mauretaniaa»); ja juuri tämä käsitys teki aseman
kansainvälisesti niin arkaluontoiseksi, kun Ranska ei voinut suvaita
uutta Elsassinrajaa, eikä Englanti uutta Kiautshouta, näillä mailla.
Mutta pian ilmeni, että »pantterinhyppäys» oli tarkoitettu vain
diplomaattiseksi keinoksi eikä todelliseksi rantavaltaukseksi: Saksa
tyytyi korvaukseen muualla (»cherchons ailleurs»: etsikäämme
toisaalta), turvattuaan taloudelliset ansiomahdollisuutensa Marokossa.
Jonkun aikaa oli ajateltu tällaista korvausta siinä muodossa, että
Ranska tukisi Saksan Bagdadinratahanketta (»Le Temps» huhtik. 1907);
nyt sovittiin, että Saksa saisi korvauksen maa-alueissa päiväntasaajan
seuduilla olevista Ranskan maista. Edellisiin maksuihin Marokosta —
osa itse maata Espanjalle, vaatimukset Tripoliin nähden Italialle ja
Egyptiin Englannille — tuli siis nyt lisäksi suuri kaistale omaa
aluetta _Kongossa_ Saksalle.
André Tardieu on 1912 osoittanut, että tämä yhdistelmä Marokko-Kongo
ei laisinkaan ollut niin luonnoton, kuin ensi katsannolta näyttää.
Itse asiassa oli pieni Kongokiista Saksan ja Ranskan välillä ollut
käynnissä rinnan suuren Marokkoriidan kanssa. Vuosina 1899—1908
lienevät saksalaiset siellä Kamerunin rajalta käsin vähitellen
anastelleet Ranskan aluetta miljonien hehtaarien laajuudelta. Yritys
yhteistoimintaan oli tehty 1909, mutta epäonnistui pian, samoin kuin
samanaikaiset yhteistoimet Marokossa. Täällä oli siis asiain
järjestely kipeästi tarpeen, ja jo 1905 oli lausuttu ajatus näiden
molempien etujen vaihtamisesta.[7] Tällä pohjalla saavutettiin nyt
ratkaisu sopimuskirjalla 4. marraskuuta 1911: Saksa luopui
lopullisesti kannattamasta Marokon sulttaania, saaden uusia, tarkoin
määrättyjä »avoimen oven» takeita siellä sekä 2½ milj. ha uutta maata
Ranskan Keski-Afrikan alueista — niin että Kamerun nyt ulottuu
kaksilla »kravunsaksilla» (Clémenceau) Kongon jokialueelle (Ubangi- ja
Sangalaaksot), sekä yksillä merelle Espanjan Guinean eteläpuolella.
Tämän alueellisen järjestelyn geopoliittista merkitystä valaistaan
lähemmin Saksaa koskevassa osassa (ks. tuonnempana s. 188 seur.).
Maailmanpoliittisesti merkitsee se, että Marokon kysymystä nyt voi
katsoa poistetuksi päiväjärjestyksestä, sen oltua siinä hyvin
etualalla kymmenen vuotta ja saatettua Europan sinä aikana kaksi
kertaa maailmansodan kynnykselle.
Mutta eivätpä pilvet haihtuneetkaan heti sinä marraskuun päivänä,
jolloin sopimuskirjat allekirjoitettiin. Ei kukaan voinut väittää,
että ratkaisu oli kaunis, ja molemmin puolin kuuluikin tyytymätöntä
nurinaa (ks. tuonnempana). Saksan oli pitänyt tinkiä sangen paljon
alkuperäisistä vaatimuksistaan, jotka käsittivät koko ranskalaisen
Kongon (saksalaista Togo-siirtolaa vastaan) ynnä taloudellisen
monopoliaseman Marokossa; se oli myöskin kärsinyt tuntuvasti
rahapulasta, joka johtui ranskalaisen kullan takaisinvaadinnasta —
Ranska oli tässä taistelussa suurella menestyksellä käyttänyt
»viidettä aselajiaan». Ranskassa taas harmiteltiin alueen menetystä
siinä määrin että ulkoasiainministeri ja sittemmin koko _Caillaux'n_
ministeristö, joka joutui sopimuksen tekemään, sai mennä uutena vuonna
1912. Uusi _Poincaren_ ministeristö saattoi suuren saaliin
kansainoikeudelliseen satamaan, huhtikuussa 1912, kun Marokon
sulttaani nimenomaan tunnusti itsensä Ranskan suojeluksen alaiseksi.
Mutta nyt ilmestyi selkkauksia Espanjan kanssa, joka Ranskan Feziin
tekemän retken jälkeen riensi valtaamaan El Arishin ja El Ksarin
luoteessa. Kun »Le Matin» (marrask. 1911) julkaisi lokakuussa 1904
tehdyn sopimuksen, sai Ranskan yleisö suureksi ja katkeraksi
hämmästyksekseen tietää, että _Delcassé_ todellakin oli luovuttanut
koko pohjoisosan Espanjalle, joten vastikkeena kaikista suurista
suorituksista oli vain sangen suuresti typistetty Marokko. Tämän
paheksuvan mielipiteen painosta on hallitus ryhtynyt uusiin
keskusteluihin Espanjan kanssa, ja seurauksena on ollut välien
pingoittuminen hyvinkin kireälle. Sitten on jäljellä todellinen
valtaus, joka aiheuttanee paljon huolta. Näitä Marokon jälkinäytöksiä
jatkuu vielä, kun tätä (elok. 1912) kirjoitetaan.
----------
Me näemme tässä politiikan, joka vuosikymmenen ohjaa vain yhtä
pistettä kohti, niinkuin musiikki, jolla on vain yksi ainoa johtoaihe.
Ranskan koko ulkopolitiikan 1900-luvulla määrää yksi ja ainoa halu:
Marokko. On etsittävä tämän politiikan tuonnempaa suuntapiiriä, ja
ehkä ensin kuunneltava sen arvostelua kotona.
Jätämme siinä syrjään sosialistisen vastarinnan, joka on säestänyt
jokaista päämäärää kohti otettua askelta moitteella, että leikitään
tulen kanssa; sellaisia eduskuntaesteitä, jotka osaksi ovat oman
itsensä tarkoitusperänä, täytyy nykyään jokaisen länsieuropalaisen
suurvallan ottaa lukuun. Emme myöskään takerru niihin lukuisiin
lausuntoihin, jotka pitävät kauppaa liian kalliina (»meillä oli
valtakunta, meille jätetään vain käytäviä», Hanotaux Kongosta; »me
maksoimme liian myöhään, sentähden saimme maksaa liian paljon»,
Pinon). Vakavampia ovat ne muistutukset, jotka katsovat itse saaliin
arvoa epäiltäväksi. Ennen, sanoo Millet (1905), oli Ranskalla
saareusaseman voima Pohjois-Afrikassa, Välimeren, aavikon,
turkkilaisten ja Marokon anarkian välillä; nyt on luotu
»kansallisvaara» hankkimalla näiden sijaan naapureiksi Italia ja
Espanja. Varsinkin vaaranalaista oli kolmiliiton jäsenen, Italian,
päästäminen Tripoliin, sillä siellä on se saanut toimintaperustan
Tunisia vastaan, jossa italialainen kansallisuus jo on ranskalaista
suurempi, jota paitsi tiet Ranskan Tsad-maihin kulkevat sen kautta.
Toiselta puolen on Tripolitania Turkin kaliifin ainoa jäljellä oleva
yhdysside Afrikan kanssa, jonka vuoksi tämän kaupan täytyy
katkeroittaa häntä myöskin Ranskaa vastaan ja vahingoittaa Ranskan
perinnäistä asemaa Levantissa. Ei siis milloinkaan olisi pitänyt
luovuttaa Tripolia; olisi riittänyt, että Italia olisi saanut Barkan.
Entinen ulkoasiainministeri _Pichon_ lausuikin senaatissa julki (8/2
1912) huolestumisen, että Saksa ja Italia kenties rakentavat
Kongon—Tripolin rautatien. Näitä näkökantoja vastaan pidetään laihana
lohdutuksena sitä, että Ranskan politiikka on tehnyt Välimerestä
»latinalaisen meren»; »latinalainen unioni» on utukuva, jonka vuoksi
ei kannata mitään uhrata.
Tätä vastaan voi väittää, että tässä latinalaisessa
veljestymisaatteessa on paljonkin realipolitiikkaa; vai eikö se hyvin
sovellu vastapainoksi Saksan vetovoimalle Espanjaan ja Italiaan
nähden? Vuosina 1906—09 näemmekin todella Espanjan uskollisesti
seuraavan Ranskan vanavedessä, ja ne välipuheet toukokuulla 1907,
joita on nimitetty »Välimeren-sopimukseksi» (Albin, s. 127 seur.),
näyttivät vahvistavan sen yhtymisen kolmisopimusvaltoihin. Tapaamme
myöskin Italian selvästi tällä puolella Algecirasissa, kuten
muuallakin, huolimatta sen virallisesta kuulumisesta kolmiliittoon.
Mutta Marokon kysymyksen kehitys on tosin samentanut näitä suhteita,
kahnaukset Espanjan kanssa itse paikalla ovat käyneet yhä
lukuisammiksi ja yhä pahemmanlaatuisiksi, viime aikoina on myöskin
suhde Italiaan huonontunut selkkauksista, jotka ovat johtuneet
Tripolin asiassa (Tunisin ja Tripolin riidanalaisella rajalla olevan
Djanetin keitaan lopullinen valtaus ranskalaisten puolelta joulukuussa
1911, ranskalaisten höyrylaivain takavarikkoon-otto italialaisten
puolelta uutena vuonna 1912). Huomautusta, että Marokkopolitiikka on
tuottanut Ranskalle kahnauskohtia ia hyökkäyspintoja, ei siis voida
syrjäyttää väitteellä, että se on vain opillinen; yhtä vähän kuin
Pichonin kantaa, että Ranska heikentää sotilasasemaansa Europassa
sitomalla itsensä kiinni Marokkoon — näkökanta, joka
siirtomaapolitiikan vastustajilla oli 1880-luvulla (ks. edellä s. 21).
Tämä on kuitenkin se nurja puoli, joka väkisinkin liittyy kaikkeen
edistyspolitiikkaan. Laajennamme nyt katsetta ja kiinnitämme huomion
itse tämän edistyksen suuntaan, s. o. Marokkopolitiikan vaikutukseen
Ranskan yleiseen asemaan valtakuntain keskuudessa. Siinä on tietenkin
arvostelun ratkaiseva kohta.
Silloin pistää ensinnä silmään, että tämä politiikka on juottanut
Ranskan yhteen _Englannin_ kanssa todelliseen »entente cordialeen»,
sydämelliseen sovintoon[8], kuten ainakin suurten ja vaarallisten
kohtaloiden yhteisyys. Kuiva kauppasopimus 1904 on pannut alulle
yleisen yhteisymmärryksen, joka on kestänyt tuulessa ja tyynessä.
Kaikissa selkkauksissa on Englanti asettunut lujasti Ranskan puolelle.
Useammin kuin kerran (viimeksi syksyllä 1912) onkin ollut kysymyksessä
askeleen astuminen päähän saakka ja »ententen» muuttaminen
»allianssiksi» (»entente permanente», kuningas _Edvard_ 25/5 1908).
Tätä kehitystä on estänyt — kuten »Le Temps» selkeästi osoitti 26/5
1908 — Ranskan luonnollinen toivomus saada takeita Englannin voimasta
myöskin maalla, mutta ne takeet ovat sangen epävarmoja niin kauan kuin
Englanti ei päätä toimeenpanna yleistä asevelvollisuutta. Että
sotilassopimus tai ainakin suullinen välipuhe jo nyt on olemassa
erinäisten mahdollisuuksien varalta, on jokseenkin varmaa (huolimatta
pääministerien virallisista kieltelyistä, Clémenceau marrask. 1906,
_Asquith_ jouluk. 1911); kun entente siis tekee saman viran kuin
allianssi, niin voidaan tulla toimeen ilmankin tätä kiinteämpää
muotoa.
Mutta minkä vaikutuksen tekisi tämä läheinen suhde Ranskan pysyvään,
vahvistettuun liittoon _Venäjän_ kanssa? On huomattava, että entente
tehtiin ilmisodan puhjettua Ranskan liittolaisen Venäjän ja Englannin
liittolaisen Japanin välillä ja oloissa, joissa Venäjä yhä katsoi
Englantia todelliseksi vihollisekseen. On ilmeistä, että entente näin
ollen vaikuttaisi jäähdyttävästi allianssin lämpöön, joka muutenkaan
ei enää ollut erin suuri (ks. edellä s. 28). Olihan tämä sentään,
Venäjän kannalta katsoen, liian pitkä ja hellä tanssi vieraan naisen
kanssa, jotta sitä olisi voitu selittää vain »viattomaksi
ylimääräiseksi numeroksi» (I Osa, s. 201). Samoin kuin molemmat
liittolaiset tähän aikaan maantieteellisesti käänsivät toisilleen
selkänsä kulkien kumpikin omia teitään — toinen Marokkoa, toinen
Mandshuriaa kohti — samoin olivat heidän sydämensäkin kylmenneet.
Erittäin kireäksi pingoittui tila syksyllä 1904, kun Doggermatalikon
juttu toi sodan puhkeamisen Venäjän ja Englannin välillä uhkaavan
mahdollisuuden piiriin. Ranska esiintyi tässä luonnollisena,
puolueettomana välittäjänä ja sai ylläpidetyksi rauhan; mutta kysyä
sopii, sitäkö Venäjä odotti. Välittäjiä ja rauhanystäviä voi tässä
maailmassa löytää ilmankin kansainoikeudellista kristillistä
avioliittoa. Venäjästä täytyi tuntua, että Ranska oli jättänyt sen
pulaan. Ja niinpä lienee Doggermatalikko Nevan rannalla kirjoitettu
samaan tiliin kuin Fashoda Seinen rannalla — se oli Ranskan vastaus ja
kuitti Venäjälle sen menettelystä 1898.
Ajat olivat siis paljon muuttuneet niistä innon ja riemun päivistä,
jolloin »alliance franco-russe» syntyi. Silloin kohtasivat
asianosaiset toisensa Englantiin (samoin kuin Saksaan) kohdistuvan
yhteisen vihan tukevalla pohjalla, eikä heidän itsensä välillä
näyttänyt olevan mitään loukkauskiviä; nyt oli toinen puoli aloittanut
läheisen suhteen Englannin kanssa, keskinäisiä kahnauksia oli myöskin
ilmennyt, ja allianssi oli havaittu käytännössä arvottomaksi, juuri
kun asianosaiset enimmin olisivat olleet tuen tarpeessa. Tähän aikaan
piti sidettä koossa tuskin mikään muu kuin puhtaasti rahallinen
näkökanta: Venäjän alituinen lainantarve ja Ranskan huolehtiminen
niistä miljardeista, jotka tämän nojalla jo sinne olivat vaeltaneet.
Silloin kääntyi lehti vielä kerran, mutta nyt allianssin eduksi,
Englannin ja Venäjän sovinnon johdosta elokuussa 1907. Kahden
allianssi laajennettiin _kolmen ententeksi_ — kolmisopimukseksi —
_Freycinetin_ jo 1880-luvulla esittämän ajatuksen ja vuosisadan alussa
ilmenneiden englantilaisten harrastusten mukaisesti (ks. edellä s.
29). Tässä ei ole paikka niiden vaikutinten selvittelyyn, jotka
johtivat tähän huomiotaherättävään tulokseen; me huomautamme vain,
että Ranskan kaksinainen peli tämänkautta näytti saaneen siunauksen.
Olot palasivat luonnollisempiin uomiin, pahin pilvi allianssin yltä
häipyi, valtiollista yhteistyötä Venäjän kanssa näytti odottavan uusi
lupaava kehitys.
On päivän selvää, että tämä uusi asiaintila merkitsee uutta Ranskan
suhteiden huonontumista kolmanteen päävaltaan _Saksaan_ nähden.
Epäilemättä oli kosto, _revanche_, yhtenä niistä vaikuttimista, jotka
alusta saivat ranskalaiset valtiomiehet tavoittamaan liittoa Venäjän
kanssa, samoin kuin tietenkin se yksin selittää Ranskan yleisön riemun
liiton syntyessä: liitto oli Janus,[9] ranskalaiset katsoivat
etupäässä niitä kasvoja, jotka uhkaavina olivat käännetyt Saksaa
vastaan, kun taas venäläiset katselivat niitä, jotka kääntyivät päin
Englantia. Toisaalta saattaa tuskin erehtyä siinä, että miespolven
aika oli saanut revancheajatuksen laimenemaan, huolimatta _Deroulèden_
»isänmaanystäväin liitosta» 1880-luvulla ja muusta yllyttelystä
pinnalla. Uusi miespolvi, joka itse ei ollut kokenut Sedanin päivien
tuskaa, oli nyt ehtinyt kasvaa; eikä keisari Vilhelm II ollut koskaan
laiminlyönyt tilaisuutta voidella vanhaa haavaa huomaavaisuuksien ja
kohteliaisuuksien balsamilla. Uuden vuosisadan alussa kuulemme Ranskan
sosialistien vaikutusvaltaisten johtajain eduskunnassa (_Jaurès_,
_Pressensé_) useita kertoja nimenomaan hylkäävän kaikki vanhat
kostoajatukset; olemmepa nähneet aika ajoin yrityksiä
sovintopolitiikkaan vastuunalaisten valtiomiestenkin puolelta, kuten
viimeksi _Hanotaux_ 1890-luvulla (ks. edellä s. 24).
Ei myöskään voi sanoa, että Marokkopolitiikka sinänsä käänsi mitään
kärkeä Saksaa vastaan; siksi olivat Saksan valvottavat edut paikalla
liian vähäpätöiset. Asian teki arkaluontoiseksi Delcassén tahallinen
Saksan sivuutus kysymyksen vireillepanossa. Jo silloin, 1904, oli
Millet varoittanut tämän seurauksista; hänen ankara arvostelunsa
Delcassén personasta, Englannin ja Ranskan sopimuksesta (»peräytyminen
hyvässä järjestyksessä, siinä kaikki») ja koko »litviikkipolitiikasta»
Marokon kysymyksessä heijastaa saksalais-ystävällistä Hanotaux-suuntaa
englantilais-ystävällisen hallitussuunnan vastakohtana. Mutta ei
myöskään käy kieltäminen, etteikö Saksan diplomaattien kömpelöhkö tapa
paljonkin edistänyt välien pahenemista ja antanut yllykettä sille
ajatussuunnalle, joka pitää Saksaa »raa'an väkivallan» edustajana.
Sinänsä sen seikan, että Ranska joka askeleellaan Marokon näyttämöllä
kohtasi Saksan ehkäisemässä, täytyi vaikuttaa ärsyttävästi, varsinkin
kun kummankin kansan sydämen pohjalla oli vanhaa kaunaa. Tästä on
ollut seurauksena, että Ranskan ja Saksan välisen sovinnon toiveet,
jotka vuosisadan alussa olivat kirkkaat ja valoisat, Marokkojutun
aikana yhä enemmän himmentyivät, kunnes lopulta tuntuu, kuin näkisimme
kansallisvihan pohjalähteiden jälleen alkavan pursua ja sodankiihkon
vimman hehkuvan silmissä.
Jos tähän onnettomaan asiainmenoon tahtoo etsiä mieskohtaisia
syyllisiä, on niitä siis kummallakin puolella; mutta tuskin kukaan voi
olla huomaamatta, että suurin osa syystä on Delcassén. Kerrotaan hänen
buurisodan aikana rauhoittaneen Englantia vakuuttamalla, että
»Ranskalla on, kuten ennenkin, yksi ainoa vihollinen»; sillä hetkellä
otti hän harteilleen päävastuun — mikäli se voi langeta yksityisen
miehen osalle — jos yleinen mannersota vielä kerran on raateleva
Europaa, kuten viimeksikuluneiden vuosisatojen alussa...
Onko kysymyksen ratkaisu marraskuussa 1911 ollut omiansa haihduttamaan
näitä vaarallisia mielialoja? Paljon on puhuttu siitä, kuinka
suurimerkityksellistä oli, että Ranska ja Saksa ylimalkaan saattoivat
tehdä rauhallisen sopimuksen; tämä tapahtuma, lausui
valtakunnankansleri _v. Bethmann_ jälkeenpäin Saksan valtiopäivillä
5/12 1911, on »suuremmanarvoinen kuin kaikki keskustelut
sovinto-oikeudesta ja aseidenriisumisesta — — — olisi ollut
ajattelematonta heittää pois kiveä, josta voi tulla nurkkakivi»,
Europalaisen mannersovinnon näköala aukenee tässä saksalaisen
valtiomiehen silmän eteen. Schiemann, jonka arvellaan olevan keisari
Vilhelmiä lähellä, säestää tätä viikon toisensa jälkeen
»Kreuz-Zeitungissa», ja toiselta puolen kuulemme kuinka Hanotaux
selittää entente-politiikkaa päättyneeksi luvuksi, jonka jälkeen
pitäisi voida aikaansaada yleinen yhteisymmärrys »tasapainopolitiikan»
pohjalla. Mutta tämä ranskalainen rauhanääni näyttää hukkuvan suureen
metelinhälinään, joka ei ennusta hyvää tulevaisuudesta. Siitä päättäen
näyttää rauhansopimus marraskuussa pikemmin enentäneen kuin
vähentäneen jännitystä.[10]
Ei siis voi erehtyä siitä, että uusi haava Kongossa oli repinyt auki
Reinvirran arven. Ne, jotka lähemmin ovat tutkistelleet mielialoja
nykyisessä Ranskassa, todistavatkin yhdestä suusta, että kostoajatus
on jälleen korkeassa kurssissa. Jo viime vuoden kahnauksen aikana
herätti Ranskan tyyni päättäväisyys huomiota. Suuri muutos mielissä on
siellä tapahtunut aivan viimeisimpänä aikana: pitkäaikainen
heikkoudentunne näyttää kadonneen, sotilaallinen itseluottamus
kasvaneen, ja samalla ovat militarismin osakkeet kohonneet ja niiden
oleellisena osana myöskin kostoaatteen. Jälleen riemuitsee kansa
suurissa sotaväenkatselmuksissa; armeija on taasen kansansuosiossa
kuten muinoin; kaiken, mitä Millerand — entinen sosialisti —
sotaministerinä vaatii sotalaitosta varten, myöntää eduskunta
tinkimättä. Luottaen englantilaiseen ystäväänsä ja etevämmyyteensä
»neljännessä aselajissa» (lentotaidossa), tuntee Ranska olevansa
»täysin valmis» — kuten 1870.
Tämän mielialan ilmausta on kukaties myöskin viimeisin
ministeristönmuodostus, tammikuussa 1912, _Caillaux'n_ jälkeen, jonka
katsottiin osoittaneen saksalaisystävällistä kantaa hoitaessaan
Marokon kysymystä: viime aikojen etevimmät eduskuntasuuruudet ovat
miltei kaikki yhtyneet »suureen ministeristöön», jossa siis jälleen
tapaamme _Delcassén_, päämiehen vuodelta 1905. Tämä keskitys tässä
yhteydessä näyttää todistavan samaa kuin yksityiset ja yleiset
todisteet. Täytyy sanoa, että Marokko-kahnauksen johdosta jälleen
herännyt Ranskan itsetunto kuuluu nykyajan huolestuttavimpiin
pahan-enteihin.
Tiedemies, joka päiväntapahtumain ja päiväntunnelmain takaa etsii
pysyväisiä kehitystekijöitä, pysähtyy tässä ja kysyy: oliko tämä
kehitys Ranskalle tarpeellinen? Onko sitä katsottava edes
luonnolliseksi? Eikö mikään muu yhtymä ollut mahdollinen tai
hyödyllinen? Vastaukset ovat etsittävät valtioiden olevista oloista,
syrjäyttämällä mieskohtaiset mielensuunnat ja tunteet. Tässä
tutkimuksessa voi tuskin tulla muuhun tulokseen kuin siihen, minkä
Schiemann jo uuden kurssin alussa (1903) lausui arvostelullaan, että
Ranskan nykyisellä poliittisella järjestelmällä on »sisällisen
itsensäpettämisen kaikki tuntomerkit».