SUURVALLAT II
Piirteitä nykyajan suurpolitiikasta
Rudolf Kjellén
Toisesta, täydennetystä painoksesta suomentanut
Eino Woionmaa
Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo
Werner Söderström Osakeyhtiön kirjapainossa Porvoossa 1918
Sisällys:
V. Ranska
VI. Saksa
Kirjallisuutta
V. RANSKA
Ensimäinen vaikutus. — Valtakunta ja kansa. — Siirtomaapolitiikka. —
»Alliance franco-russe» 1891. — Fashoda 1898. — Tienhaarassa. —
Suunnanmuutos: »entente cordiale» 1904. — Marokon kysymys. — »Accord
franco-allemand» 1911. — Suhde muihin valtoihin. — »Revanche». —
Ulkopoliittisen kannan arvostelua. — Eduskuntaisuuden rappeutuminen. —
Ristiriitaisuutta valtiosäännössä. — »Kultturitaistelu». —
Syndikalistit ja »traditsionalistit». — Tasavallan aleneva arvo. —
Kansa väenpuutteessa. — Kaksilapsijärjestelmä: syyt ja ehdotetut
parannuskeinot. — Seuraukset: valtiollinen ja taloudellinen
taantuminen. — Painuva päivä.
Vanhin nykyään elävistä suurvalloista vanhuuttaan »raihnaan»
Habsburgin keisarikunnan jälkeen on Ranska. Klodvigin perustamana 14
vuosisataa sitten, kohosi se Orleansin neitsyen englantilaisista
saaman voiton johdosta 1400-luvun alussa kansalliseen
itsetietoisuuteen ja Ludvig XI:n voitettua läänitysylimystön saman
vuosisadan lopulla valtiolliseen keskitykseen: aikaisemmin kuin mikään
muu Europan nykyisistä valtakunnista, neljää vuosisataa ennen Italiaa
ja Saksaa.[1]
Pitkiä aikoja saivat muut valtiomuodostumat rakenteensa pääpiirteet
Ranskan ja Itävallan välisestä vastakohdasta. Europan historia on
monessa suhteessa ollut kamppailua näiden molempain välillä, ennenkuin
tämä historia laajeni planetariseksi (koko maapalloa käsittäväksi) ja
muodostui suuremmaksi kamppailuksi Englannin ja Venäjän ynnä näiden ja
Saksan välillä. Ranska etupäässä kukisti Habsburgien yleismonarkian.
Sentähden Itävalta oli Englannin luonnollisena liittolaisena, kun
sittemmin oli säilytettävä tasapainoa Ranskan ylivaltaa vastaan ensin
Ludvig XIV:n, sitten Napoleon I:n aikana. Ranskan ja Itävallan
riidasta vihdoin sai Italia tilaisuuden toteuttaa suurvaltaunelmansa
näiden rinnalla; tapahtuma, joka sinänsä tietenkin vaikutti
heikentävästi kumpaankin vanhoista riitakumppaneista.
Edistyksen ja taantumuksen, vuoksen ja luoteen valtavana vaihteluna on
Ranskan historia edessämme, ja tilasto ja kartta näyttävät osoittavan,
että se juuri meidän päivinämme on kohonnut suuremman paisunta-aallon
harjalle kuin milloinkaan ennen. Laskelmat osoittavat noin 1 200—1 300
miljonaa ha ja 86—100 miljonaa ihmistä; pinta-ala, joka on vain
Englannin ja Venäjän maailmanvaltoja pienempi, kun taas väkiluku jää
jäljelle myöskin Kiinan ja Yhdysvaltain väestömääristä. Mutta kun
Kiinan väkipaljoutta ei vastaa todellinen valta, on tulos se, että
Ranska ulkonaisilta mitoiltaan kilpailee Yhdysvaltain kanssa maailman
kolmannen vallan paikasta. Kotona Europassa on tila tosin hiukan
vaatimattomampi: emämaan numerot — 53.65 miljonaa ha ja 39.8 miljonaa
asukasta — tuottavat nyttemmin vain neljännen ja viidennen sijan tässä
maanosassa.
Jos käännämme huomion puolustusneuvoihin, näemme maan täysin
kannattavan tätä asemaa. Tonniluku (670 000) asettaa sen vielä
neljänneksi (Englannin, Saksan ja Yhdysvaltain jälkeen) merivoimana,
miesluku (700 000) samoin neljänneksi (hiukan Saksan ja Japanin,
paljon Venäjän jälkeen) vakinaisen armeijan rauhan-aikaisessa
suuruudessa. Yhtä etumaisia on sen paikka taloudellisessa kilpailussa.
Sen kauppalaivasto kilpailee Norjan kanssa neljännestä arvosijasta
merillä, ja huoleti voidaan sille tämä sija tunnustaa, kun tiedetään,
että Norjan kauppalippu verhoo sangen paljon englantilaisia tonneja.
Ranskan erikoiskauppa — 4½ miljardia tuonnin ja 4 viennin puolella,
jos katsomme viisvuotiskauden 1906—10 keskimäärää, mutta lähes 5 ja 4⅓
miljardia, jos luemme vuoden 1910 luetteloita — on samoin n:o 4,
ainoastaan Englannin, Saksan ja Yhdysvaltain sivuuttama; yleiskaupan
tuontitaulukossa ei edes viimeksimainittu maa ylety Ranskan numeroiden
tasalle. Kansallisvarallisuudessa ja vuosituloissa päätä kohti on
Ranska epäilemättä lähinnä Englantia Europassa. Ja tämä tukeva ja
suuri rakennus seisoo keskellä mitä rikkaimman henkisen sivistyksen
päivänpaistetta.
Emme siis enää ole laitapuolilla. Edessämme on suurvalta korkeamman
asteen muotokuntaa. Näemme valtakunnan, joka näyttää vaativan
valtioiden seurapiirin ylintä, _maailmanvallan_, arvoastetta.
----------
Tarkastaessa tämän valtavan rakenteen perustaa kiinnitämme, tavallisen
menettelymme mukaisesti, huomion ensinnä puhtaasti maantiedollisiin
tekijöihin. Ja se, mitä siinä havaitsemme, on epäilemättä omiansa
edellyttämään suurta tehtävää historiassa.
Ranskaa on pidetty Europan »yhteenvetona», maana, jossa Europan eri
luonnontyypit »yhtyvät ja soluvat toisiinsa». Varmaa on, että tämä
_maa_ on maantiedolliselta muodostumaltaan erittäin moninainen ja
sopusuhtainen, ja niin täynnä mukavia kulkureittejä, ettei niitä
meidän maanosassamme tavata muualla kuin Venäjällä. Me näemme
valtakunnan, jolla on suuret mahdollisuudet hankkia väestölleen sen
eri tarpeet pellosta ja niitystä, vuoresta, metsästä ja vedestä, jolla
siis on ilmeiset »autarkian» edellytykset ja samalla kauttakulkumaan
kaikki etuudet.
Nämä runsaat edellytykset ovat kehkeytyneet kukintaan tilaisuuksien ja
_aseman_ turvin. Muinaisaikana oli Gallia sivistysmaailman laidalla,
kunnes roomalaisvalta laajeni Germaniaan ja Britanniaan; silloin tuli
se Länsi-Europan keskustaan. Täällä suoritettiin sitten
kansainvaellusten suurimmat kohtaukset, tänne kokoontuivat
ristiretkeilijäin kansainväliset joukot suurta retkeä varten
Jerusalemia kohti. Seurasivat sitten maantiedolliset löydöt
renessanssiaikana, ja Ranska joutui maailman keskustaan. Se ei
kuitenkaan koskaan päässyt näinä aikoina niin pitkälle maailman
kilpakentällä kuin etumaisempana oleva Espanja, sen sivuutti
lopullisesti vuosisatoja kestäneiden taisteluiden jälkeen
parempirajainen Englanti merellä ja siirtolamaailmassa, vihdoin
myöskin maalla itse Europassa iski sen väkevämpi Saksa.
Maailmanliikenteen nykyinen siirros itäänpäin (Suezin, Siperian radan
ja Turkin valtakunnassa olevien rautateiden välityksellä) on siirtänyt
Ranskan myöskin maantiedollisesti, tavallaan, jälleen vain
Länsi-Europan keskustaksi; mutta miten kultturin napa liikkuneekin
maapallolla, ei Ranskaa milloinkaan voi syrjäyttää paikaltaan ensi
rivillä, sen poikkeuksellisen suotuisan aseman vuoksi.
Me olemme nähneet Itävallan suurvallan yksinomaan maavallaksi,
mantereen sisään suljetuksi, jolla on vain yksi ikkuna Välimerelle
päin. Olemme sitten nähneet Italian etusijassa merivallaksi, mutta sen
mereisen näköpiirin luontaisesti rajoitetuksi sisävesiin, Välimereen.
Ranska on jo tältä kannalta laajemmalla jalustalla. Sillä on kaksi
meririntamaa: toinen Välimerelle, toinen avoimelle valtamerelle. Onpa
sillä, Dunkerquen luona, tähystysluukku kolmannellekin merelle,
Pohjanmerelle. Marseillen ja Toulonin kautta katsoo se Afrikaa ja
Levantia, Le Havren ja Brestin kautta Englantia ja Amerikaa kohti. Se
on tosiaankin maailmanasema, sitäkin enemmän kun sen astronominen
paikka antaa sille kaikki lauhkean ilmaston parhaat edut.
Mutta tämän lisäksi tulee se ratkaiseva seikka, että Ranskan näköalaa
ei yksipuolisesti vallitse maa eikä vesi. Se liittää aseman ja
rannikon runsaisiin etuihin suuren, yhtenäisen ja neliönmuotoisen
maa-alueen tuntuvan etuuden. Tämä muoto on sinänsä paljoa etuisampi
koossapysyntään nähden kuin Italian pitkänhoikka ruumis; kun siihen
lisäksi tulee, että rannikon pituus kuitenkaan ei ole suurempi kuin 53
% koko rajakehyksestä (2 800 km 5 300:sta) ja että nämä prosentit
jakaantuvat kahdelle eri linjalle (lähes 2 100 km Atlantin, yli 700
Välimeren puolelle[2]), joita vielä ei ole voitu yhdistää
sotilaallisesti kyllin syvällä kanavalla, ja että rannikko itse monin
paikoin on köyhä hyvistä satamista, niin vahvistuu yhtenäisen
maa-alueen merkitys. Siinäkin on Ranska tukevammalla pohjalla kuin
tähän saakka tarkastamamme suurvallat, että sen manner- ja
meriedellytykset siten ovat jokseenkin tasapainoiset. Näemme tässä
kolmannen aluetyypin: amfibin s. o. sekä vedessä että maalla elävän.
Toiselta puolen on tosin juuri tämä samalla ehkäisynä, mikäli edut
vetävät eri suuntiin: sopusoinnun tavallinen heikkous yksipuolisuutta
vastaan. Todella onkin Ranska vaappunut meri- ja maa-kunnianhimon
välillä, kunnes se kummassakin suhteessa on jäänyt suurimman
saavutuksen alapuolelle.
Sellaisena kuin maa nyt on valtiollisella kartalla, on sillä
enimmäkseen hyvät _vesi-_ ja _maarajat_. Pyreneat Espanjaa vastaan,
Alpit Italiaa, Kanaali Englantia vastaan ovat ensiluokkaisia rajoja,
vaikka Englannin säilyttämä etuvartioasema Normandian saarilla voi
tuntua rasittavalta. Rhônen laakso Geneven luona on ensimäinen aukko
luonnollisessa rajakehyksessä, oikeastaan vain näennäinen, melkein
vuorten sulkema; Juran yläpuolella tulee Belfortin aukko toisena ja
todella merkitsevänä, joka aina Ariovistuksen ajoilta on ollut suurena
kansainporttina. Sen jälkeen seuraa pohjoisessa taas kappale hyvää
rajaa Vogeseissa vuoden 1871 jälkeen; joka tapauksessa parempaa kuin
vanha jokiraja Reinissä. Mutta siitä pitäen lakkaa maan valtiollinen
kehys saamasta tukea luonnosta; Mosel, Maas, Sambre, Shelde ja Lys
katkaisevat rajan kaikki, ja Belgia on kartalla kuin lakki Ranskan
päässä. Täällä koillisessa on maan arka kylki, sillä täällä on luonto
jättänyt oven auki Keski-Europaan.
Kaksi seikkaa tässä rajapiirissä herättää huomiota: jyrkkä rajamuuri
romanilaisia heimolaisia vastaan etelässä ja luonnonrajain täydellinen
puute vierasta germanista kansamaailmaa vastaan koillisessa. Ranskan
historiaan on tämä luonnon järjestely uurtanut syviä jälkiä.
Erotettuna heimolaisistaan on Ranska saanut yksin kestää pääosan
taistelusta saksalaista rotua vastaan; ja taistelutannerten lukumäärä
tällä sotien enimmän-asumalla maalla Europassa todistaa tämän
taistelun kovuutta ja sitkeyttä. Mutta suurelle vallalle ei tällainen
rajaheikkous ole ehdottomasti pahasta; se on tosin vetänyt Ranskaa
pois Välimeren ja Atlantin näköpiireiltä ja sälyttänyt ylimääräisiä
rasituksia puolustukseen, mutta se on myöskin ollut ainaisena
kannustimena sisäiseen koossapysyntään, ja tässä verisessä
kahnauksessa on kansa karkaistunut suuriin historiallisiin tehtäviin.
Puutteissaankin ovat Ranskan rajapuitteet siis olleet hyvästä, ne kun
ovat edistäneet kansakunnan yhteyden luomista ja säilymistä. Odotamme
suurempia poikkeuksia töstä koillisessa ja idässä ja tapaammekin
siellä lähes 3 puhtaasti ranskaapuhuvaa miljonaa Belgiassa ynnä 0.2
miljonaa Lotringissa ja 0.8 Genèvessä (sekä sitä ympäröivässä Sveitsin
osassa). Toisaalta on naapurien väkeä pursunut sisään kolmelta
kulmalta (flaameja, italialaisia, espanjalaisia, saksalaisia),
kolmannessa kulmassa on sen ohessa parisen sataa tuhatta baskiläista
ja neljännessä 1.3 miljonaa bretagnelaista; mutta koko tämä
muukalaisten määrä ei ylimmänkään laskun mukaan, vaikka ottaisi lukuun
erittäin isänmaalliset bretagnelaisetkin, rousse yli 2½ miljonan.
Tämän lisäksi tulee vihdoin 1 milj. vieraiden valtojen alamaisia. Kun
nyt valtioalueella on 39½ miljonaa asukasta, on yhtenäinen kielialue
näiden numeroiden mukaan ainoastaan noin 40 miljonaa, s. o. »Gallia
irredenta» on 10 % heimosta, vieraita heimoja Ranskassa ei ole täysin
9 % valtionväestöstä. Tämä on varsin edullinen lasku, semminkin kun se
enemmän koskee kieltä kuin kokonaista ja ehjää kansallisuutta: vieraat
prosentit maassa, kuten bretagnelaiset, ovat sangen hyvin
kansallistuneet, eivätkä ainakaan missään tapauksessa ole
vihollismielisiä,[3] ja pääosa ranskalaista prosenttia rajan
ulkopuolella (wallonit) ei näytä erikoisemmin painuvan kielinapaa
kohden. Näiltä näkökannoilta ei siis tässä sovi kiinnittää mitään
huomiota vanhaan kieli- ja sivistysrajaan, joka erottaa 9 miljonaa
provencelaista pääheimosta. Joka tapauksessa on ranskalainen
kansallisuus maailman keskitetyimpiä, ja sillä on valtiossa oma koti
sanan täydessä merkityksessä.
Itsenäisen personallisuuden ja luontaisen asunnon perusvaatimuksiin
nähden ei siis Ranskan suurvallan emämaa ole Italiasta jäljellä.
Ranskalla on tässä suhteessa samat edut kuin Italialla Itävallan
edellä. Siirrymme nyt lähemmin tarkastamaan oloja, joista Ranskan
suurempi pätevyys suurvalta-asemaan astuu esiin myöskin Italiaan
verrattuna.
Jo luonnon tuotannon alalla näkyy tämä etuisuus. Ranska on enemmän
kuin puoliksi viljeltyä maata, sen vuotuisten viljasatojen arvo on 2
miljardia, sillä on maailman suurimpia rautamalmivarastoja (3.3
miljardia tonnia; Saksalla 3.9, U. S. A:lla 4.26), sillä on myöskin
tuntuvat, vaikkakaan ei riittävät hiilivarastot kotitarvetta varten.
Niinpä on tuhatvuotinen viljelys käyttänyt hyväkseen valtakunnan
sopusuhtaista kehitystä ja luonut oleellisen tekijän
maailmantuotannossa. Mutta tähän valtakunnan etevyyteen tulee lisäksi,
toisena ja tärkeämpänä tekijänä, kansan etevyys.
Pitkän ja terveen kehityksen johdattamana, omin voiminsa yksin, on
Ranskan kansa aikojen kuluessa koonnut itselleen yhä syvemmän
kokemuksen yhdyselämän velvoituksista. Täällä oli kansallinen yhteys
ja vapaus monisatavuotinen, kun valtiollisen vapauden ratkaisu joutui
suoritettavaksi; täällä ei siis eri tehtävien tarvinnut tungeksia
toistensa tiellä. Mutta eipä myöskään itsevaltius ole jättänyt mieliin
yleistä valtionvihollisuutta kuten Italiassa. Ranskan kansa on liiaksi
valtiojärjestyksen läpitunkema voidakseen pohjimmaltaan nousta sitä
vastaan. Kunnallista itsehallintoa nauttivat pohjoismaalaiset
saattavat tuskin käsittää sitä holhousta valtion puolelta, minkä
alaisena Ranskan yleisö yhä vielä elää näköjään tyytyväisenä kaikkein
vapaimmassa yhteiskunnassa. Vielä nytkin, huolimatta kaikista
vallankumouksista ja valtiokaappauksista, joita Ranskassa on viime
vuosisadalla tapahtunut, on sen julkisen elämän selkärankana »ancien
régimen» aikainen keskitys, tuo luja hallintojärjestys, joka kuin
alkuvuori on järkähtämättä paikallaan, kun maanjäristykset heittävät
valtiomuotorakennuksia nurin. Miljonaan lasketaankin valtion ja kunnan
ja rautatieyhtiöiden virkamiehiä (»fonctionnaires») — maassa, jonka
väkiluku ei ole täyteen 40 miljonaa!
Tähän liittyvät voimakkaat piirteet kansan omassa luonteessa. Erehtyy
suuresti, jos arvostelee Ranskaa Parisin mukaan. Parisi on pikemminkin
hemmoteltu turhamielinen tytär, jonka oikkuja maaseudun Ranska sietää
ja jonka velat se maksaa sentähden, että sen turhamainen äidinsydän on
ylpeä nähdessään muun maailman niin liehakoivan tytärtä; mutta itse on
ranskalainen rahvas vanhastaan tunnettu yksinkertaisesta ja
säästäväisestä, ylellisyyttä ja seikkailuja karttavasta työelämästään.
Hedelmänä tästä on _yleinen varallisuus_, joka on silmäänpistävänä
vastakohtana Italian yleiselle köyhyydelle. Vallankumouksen jälkeen on
näet Ranskalla, mitä Italia niin katkerasti kaipaa: hyvin jaettu maa
ja itsenäinen maanviljelijäluokka, joka säästäväisyydellä ja
huolellisuudella on kohonnut pikkukapitalistiluokaksi. »Le
proprietaire» esiintyy »le fonctionnairen» rinnalla — vanhan aatelin
taustaa ja työväenliittojen etualaa vastaan — päähenkilönä tässä
yhteiskuntakuvassa; kolme ranskalaista neljästä lasketaan pääsevän
tälle kannalle 50 vuoden iässä (Bertillon). Säästörahansa sijoittavat
he kernaimmin pörssin arvopapereihin, laskelmain mukaan lähes 1½
miljardia vuodessa; ja vaikka Parisi sijoittaa niitä jokseenkin
varomattomasti — ennen Panamaan, nyt Venäjälle — niin kootaan
muurahaisen ahkeruudella pian uudet pikku omaisuudet.
Tämä vähäväkisten ahkeruus ja säästäväisyys on saattanut Ranskan
tavallaan esiintymään _suurimpana pääomavaltana Europassa_. Tänne
tulevat kaikki lainaa tarvitsevat valtiot ensiksi; ja kun hallituksen
suostumusta vaaditaan lainain liikkeeseen laskemista varten Ranskan
pörssissä, muuttuu tämä irtaimen pääoman runsaus heti voimaksi itse
suurvallalle sen ulkopolitiikassa — onpa frangia kutsuttu »Ranskan
viidenneksi aselajiksi» (jalkaväen, tykistön, ratsuväen ia
lentokoneiden jälkeen). Kaikkiaan katsotaan Ranskalla olevan ainakin
22 miljardia lainattuna muihin maihin. Se on sama näkökanta, josta
selviää se hyvä paranemistaito, millä Ranska maailman hämmästykseksi
tointui 5 miljardin suoneniskusta jo 1871; ja tämä luottamus valtioon
tekee mahdolliseksi, että Ranska helposti jaksaa kantaa valtiovelkaa,
joka on verrattoman paljoa suurempi kuin minkään muun maan: 32 fr.
päätä kohti vuodessa, kun Italiassa, joka on lähin järjestyksessä,
vastaava määrä on 18 fr. Mutta selvää on myöskin, että sellainen kansa
on vanhoillinen sydämeltään ja sielultaan; ellei muun, niin
valtionpaperiensa korkokurssin vuoksi. Kansan yleinen säästäväisyys ja
huolellisuus yhdessä paikallisen hallinnon lujuuden ja keskityksen
kanssa muodostaa siten valtiollisessakin suhteessa vakuuden, jonka
pitäisi tehdä Ranskasta nykyajan kaikkein tukevimpia
valtioyhdyskuntia.
Todella onkin tämä yhteiskunnallisen rakenteen lujuus silmäänpistävä
maassa, jossa niin paljon levottomuutta kuohuu pinnalla. »Antaa
metelin riehua Palais Bourbonissa, antaa ministeristöjen vaihtua yhtä
usein kuin me vaihdamme palvelijoita, antaa vallankumouksen Parisissa
pyyhkäistä pois valtionpään ja kukistaa valtiomuodon» — kirjoittaa
Jentsch julkaisussa »Jahrbuch der Weltgeschichte» 1900 —
»maanviljelijä ja pikkukaupungin käsityöläinen tekevät työnsä,
prefektit, määrit ja notariot toimittavat tehtävänsä niinkuin ei
mitään olisi tapahtunut. Kun vuonna 1870 hallitus joko oli
olemattomissa tai lensi ympäri ilmapallossa, näki Saksan sotaväki
elämän kulkevan häiriintymätöntä kulkuansa maalla ja
maaseutukaupungeissa, vain sillä erotuksella, että asekuntoisessa
iässä olevia miehiä ei ollut. Huiput edustavat ja juonittelevat, kansa
tekee työtä, ja keski- ja alivirastot hoitavat hallintoa».
Zola kertoo kirjassaan »La débâcle», että itse Sedanin päivänä eräs
talonpoika teki päivätyötänsä, suuri valkoinen hevonen auran edessä,
aivan taistelukentän viereisessä alhossa. Jo Megasthenes tietää kertoa
samantapaista intialaisesta maamiehestä Aleksanterin-retken aikana. Se
onkin yleinen vastakohta, joka tässä vertauskuvallisesti heijastuu:
vastakohta pinnan myrskyjen ja syvänveden tyyneyden välillä, kenties
vain pinnan vaahtoa aikaansaavien ihmismaailman suurten eleiden ja
kehityksen suuren, hiljaisen kulun välillä syvyydessä. On kauan
näyttänyt siltä kuin olisi tämä vastakohta aivan erikoisesti ominaista
juuri Ranskalle. Maamies, edessään valkoinen hevonen, on Ranskan »tuki
ja turva». Missä sellainen edesvastuuntunto maata ja kotoa ja työtä
kohtaan asuu alhoissa, siellä saattaa kukkuloilla tehdä tavallista
enemmän syntiä, ilman että valtion elämä joutuu vaaraan, jopa ilman
että se seisahtuu edes ulkonaisessa kasvussaan.
Ranska onkin yhä, huolimatta tasavaltaisesta valtiomuodostaan ja
huolimatta eduskunnallisista puolueriidoistaan, hämmästyttävän
ryhdikäs ulkopolitiikassa. Sillä alalla voi se vielä maailmalle
räyttää kansallisen kokoomuksen esikuvaa, jota vain pinnalta sumentaa
sosialistinen sävy. Hajallisena kaikessa muussa on nykyinen Rarska
sangen yksimielinen pyrkimyksessä noudattamaan suurisuuntaista
siirtomaapolitiikkaa. Johdonmukaisesti ja selväsuuntaisesti onkin
siihen viimeisempinä aikoina ryhdytty. Tarkastakaamme tämän suuren
paisuntaliikkeen pääpiirteitä ja Ranskan suurpoliittista kehityskulkua
ylipäänsä nykyisen valtiuskauden aikana.
----------
Kerran ennen historian aikana on Ranska perustanut suuren
siirtomaavallan, nimittäin suuruudenaikanaan 1600-luvulla. Valtavia
kulmakiviä oli sillä kertaa kaukana ulkona maailmassa,
Pohjois-Amerikassa ja Etu-Intiassa. Atlantinpuoleinen rannikko silloin
aiheutti yksinomaan valtamerentakaisen valtiuden. Tämä valtius ei
kuitenkaan voinut kestää kilpailussa Englannin kanssa, se kukistui
(lukuunottamatta muutamia rippeitä, yhteensä ehkä 1½ milj. ha)
1700-luvun jälkipuoliskolla. Kun laajennuspolitiikkaan vihdoin
uudelleen ryhdyttiin, tapahtui se sisemmällä kehällä, Välimeren
piirissä. Retki Algeriaa vastaan 1830 aloittaa uuden valtakauden ja
laskee peruskiven uudelle valtiudelle.
Lähinnä sisäpoliittisista vaikuttimista aiheutuneena oli tämä retki
kuitenkin seurausta suuremmasta aatteesta, jonka tunnuksena on »orient
latin» (latinalaiset itämaat). Käyttämällä 1500 luvulla hyväkseen
suhteitaan Turkkiin (»kapitulatsionit», erioikeudet v:lta 1535,
sittemmin tarkistetut 1740, ks. Albin, s. 128 ja seur.) tuli näet
Ranska olemaan kristittyjen suojelijana muhamettilaisuutta vastaan
Välimeren maissa. Tästä asemastaan se ei ole koskaan luopunut; sitä
verestivät Richelieu ja Ludvig XIV, sitä käytettiin ensimäisen
Napoleonin Egyptin-retkeen ja kolmannen Napoleonin politiikkaan ennen
Krimin sotaa. Mitä enemmän Turkin valtakunta on lahonnut, sitä
helpompaa on tämän ohjelman ollut saada näkyväistä hahmoa valtiollisen
Välimerenvallan muodossa.
Ensimäinen askel tuli kuitenkin liian kalliiksi houkutellakseen
ripeään jatkoon. Algerian sanotaan maksaneen Ranskalle noin 6
miljardia fr. ja 200 000 miestä. Näemme uusia alueita vallattavan
ulkolinjoilla; kuten Ison valtameren saarilla 1840-luvulla,
Länsi-Afrikassa ja Taka-Intiassa 1860-luvulla; mutta varsinaista
vauhtia ei siirtomaapolitiikka saa ennenkuin 1880-luvulla, jolloin
kolmas tasavalta on kestänyt ensimäiset vaaralliset vuotensa ja
Berlinin kongressi antanut suuren kiihoittimen suurpoliittiseen
kehitykseen.
Silloin on ensiksi merkittävä suuri menestys ja vielä suurempi
vastoinkäyminen Ranskan Välimerenohjelmassa. Menestyksen nimi oli
Tunis 1881, vastoinkäyminen oli Egypti 1882. Edellinen aiheutti kireät
välit Italian kanssa, jälkimäinen vielä suuremman mieliharmin
Englantia vastaan. Englanti oli tässä menetellyt samoin kuin Ranska
Italiaa kohtaan: kaapannut katsotun saaliin kilpailijan nenän edestä.
Ja pettymystä katkeroitti ajatus, että sellainen ranskalainen työ kuin
Suezin kanava nyt oli joutuva täydellisesti mahtavan kilpailijan
käsiin. Näin tulee _Egyptin kysymys_ ensiluokkaiseksi riidan-aiheeksi
Krimin sodassa liittolaisina olleiden länsivaltain välille.
Perinnäiseen vihollisuuteen Saksaa vastaan Elsassin vuoksi tulee nyt
lisäksi uusi vihollisuus Englantia vastaan Egyptin tähden ja sen
lisäksi vielä kahnaus Italian kanssa Tunisin vuoksi.
Tässä tilassa täytyi Ranskan tietenkin esiintyä varsin varovasti.
Tosin koetti _Jules Ferry_ vielä jonkun aikaa ylläpitää
laajennusaatetta, lähentymällä Saksaa, ja tällöin tehtiin tärkeitä
edistyksiä ulkolinjalla: laskettiin perustus Madagaskarin
omistukselle, hankittiin jalansija Punaisen meren suulla (Obok), ja
laajennettiin alueet Taka-Intiassa suureksi Indokiinaksi. Mutta
1880-luvun keskivaiheilla oli into lopussa, ja vain 1 äänen
enemmistöllä päätti edustajakamari joulukuussa 1885 olla suorastaan
luovuttamatta käsistään sitä kallisarvoista valtaa, jonka
»tonkiinalainen» Ferry oli lahjoittanut isänmaalleen Kiinan rajalla
Itä-Aasiassa. Pelättiin — kuten _de Broglie_ selvään sanoi jo 30/11
1880 senaatissa — jouduttavan liiaksi syrjäyttämään mahdollisuuksia ja
huolia itse Europassa.
Lopulla 1880-lukua, kun kolmiliitto oli vakiintunut, on Ranska aivan
eristettynä Europassa. Se on samaa aikaa, jolloin boulangismi vähällä
on saattaa sen sotaan Saksan kanssa (Schnäbelen vakoilujuttu 1887), ja
jolloin Panama-romahdus lamaa sen politikan kotona. Tästä heikkoudesta
ja yksinäisyydestä on ainoastaan yksi pelastus: liitto Venäjän kanssa.
Venäjä on ainoa suurvalta, jonka kanssa Ranskalla ei ole mitään
vihollisia kosketuskohtia; toisaalta yhdistää molempia riidat
Englannin ja Saksan kanssa, ja yksi politiikan tärkeimpiä väittämiä
on, että saman kanssa viholliset ovat keskenänsä ystävät. Tämä sääntö
johtaa nyt Ranskan Venäjän syliin. Keskikesällä 1891 saapuu
ranskalainen laivue Kronstadtiin, 22. elokuuta samana vuonna
allekirjoitetaan Parisissa (salainen) luonnos liittosopimukseksi,
seuraavana vuonna laaditaan Pietarissa täydentävä sotilassopimus;
ulkona maailmankilpakentällä tavataan molemmat vallat aina yksissä,
kaukaisessa Idässä Japania vastassa 1890 samoin kuin läheisessä
Turkkia vastassa armenialaiskysymyksen johdosta 1896; ja 24. elokuuta
1897, keisari _Nikolain_ ja presidentti _Félix Fauren_ kohdatessa
toisensa Kronstadtissa, julistetaan avoimesti ja ääneen koko
maailmalle, että Ranskan tasavallan ja Venäjän itsevaltiusvaltakunnan
kansat nyt ovat »nations amies et alliés», ystävä- ja liittokansoja.
Tämä uusi tila (»situation nouvelle», _Ribot_ 29/9 1891) antaa
Ranskalle jälleen itseluottamuksen ja päättäväisyyden. Vastustus
siirtomaaohjelmaa vastaan heikkenee, kun turvallisuus Europassa on
vahvistunut. Ensimäinen ja välitön seuraus on nousuaika
valtamertentakaisessa paisunnassa. Niinpä loppuun saatetaan
Madagaskarin valloitus (1896), Indokiinaa laajennetaan Siamiin päin
(1893, 1896), varsinaiseen Etelä-Kiinaan otetaan kiinnityksiä
(Kvangtshou 1898), joiden ohessa sen kartalle piirretään »toimipiiri»
(Hainan, Jynnan y. m.), ja uusia kiinnepaikkoja hankitaan
Länsi-Afrikassa (Dahomei ja Timbuktu 1893). Mutta näillä teillä
lähenee Ranska yhä enemmän Englannin etupiirejä, eikä vihdoin enää
voida välttää kahnausta.
Eräässä kirjoituksessa vuodelta 1898 huomauttaa Ratzel, että Ranska
nyt Afrikassa ja Taka-Intiassa on yhtä kipakassa kilpailija-asemassa
Englannin suhteen, kuin se 150 vuotta sitten oli Amerikassa ja
Etu-Intiassa. Vaarallisimmaksi täytyy kahnauksen käydä Afrikassa —
jossa ennestään Egyptin kysymys oli heidän välissään — sillä siellä
esiintyivät kummankin vallan pyrkimykset suurpoliittisena
suunnitelmana. Ranskan ohjelma (jonka oli suunnitellut jo kenraali
_Faidherbe_ 1862) on nyt kypsä toteutettavaksi; tahdotaan koota kaikki
siirtolat Kongosta Senegaliin Välimeren rannalla olevien ja Punaisen
meren rannalla sijaitsevan (nyt Djibutin) kanssa yhdeksi yhtenäiseksi
pohjoisafrikalaiseksi siirtomaavaltakunnaksi, joka »halkaisee Afrikan
omenan poikkipuolin». Tätä vastaan asettuu _Cecil Rhodesin_ ajatus
englantilaisesta rautatiestä ja sitä seuraavasta Englannin valtiudesta
»Kapista Kairoon», siis omenan halkaiseminen pitkinpäin, meridianin
suuntaan. Siellä, missä nämä molemmat suuntaviivat leikkaavat
toisiaan, on Ylä-Niilin varrella köyhä neekerikylä nimeltään
_Fashoda_; ja siitä johtui, että tämä paikka hetkeksi joutui
maailmanhistorian etualalle.
Englanti toimii tässä draamallisessa historiassa yhdessä
Belgian-Kongon ja Italian kanssa. Vuonna 1894 sopi se edellisen kanssa
bulvaanipalveluksesta Ylä-Niilin varrella, jälkimäisen kanssa Hararin
valtauksesta Djibutin selkäpuolella; mutta Ranska, joka tässä toimi
yhdessä Abessinian — osaksi Saksankin kanssa —, pakotti sen
vastalauseillaan ottamaan sormensa pois. Se oli _Hanotaux_, joka
Ranskan ulkoasiainministerinä hankki nämä diplomaattiset voitot
isänmaalleen. Nyt pantiin kaikessa hiljaisuudessa toimeen suoranainen
kilpajuoksu itse kiistan-alaiselle seudulle: pohjoisesta raivasi
kenraali _Kitchener_ Mahdin hurjien joukkojen läpi verisen tien jokea
ylös; lännestä ja etelästä tuli kapteeni _Marchand_ aarniometsien
kautta ja jokea alas. Kun Kitchener syyskuussa 1898 saapui Fashodaan,
näki hän trikolorin (Ranskan kolmivärisen lipun) liehuvan palmujen
välissä Niilin rannalla: Marchand oli ehtinyt ennen. Nyt ei ollut enää
mitään sovittelun tilaa; toisen täytyi väistyä; draama oli kehittynyt
ratkaisukohtaansa.
Hetki ei ollut ratkaiseva yksistään valtiolliselle Niilin
kysymykselle, vaan myöskin Ranskan koko suurpoliittiselle suunnalle ja
senkautta maailmanhistorialle. Fashodan takana oli tienviitta _Elsass_
tai _Egypti_ — sovinto Saksan kanssa edellisen tai sovinto Englannin
kanssa jälkimäisen hinnasta. Vaaka oli viimeisimpänä aikana
kallistunut edellisen puolelle, Saksa kannatti vastalausetta Englannin
Kongo-sopimusta vastaan 1894, Saksa kulki Venäjän toisessa
käsipuolessa Japania vastaan 1895, ja kesäkuussa 1898 oli Saksa
suorastaan ehdottanut yhteistointa Englantia vastaan lähinnä
Portugalin afrikalaisen siirtomaavallan ylläpitämiseksi. Tämä tärkeä
kysymys oli odottamassa vastausta Ranskan ulkoasiainministeriössä, kun
Englanti käski »kädet ylös» Fashodassa.
Jos _Hanotaux_ vielä olisi isännöinyt Ranskan ulkoministeriössä, on
ainakin mahdollista, että Saksan ojennettuun käteen olisi tartuttu ja
Englannin puristettu nyrkki työnnetty syrjään. Hän edustaa Ranskan
uusimmassa historiassa vähemmän saksalaisvihollista suuntaa, samoin
kuin ennen _Jules Ferry_ alussa 1880-lukua ja itse _Gambetta_ hetken
»kultturitaistelun» päivinä 1878. Mutta viikkoa jälkeen Saksan
kysymyksen esittämisen oli Harotaux jättänyt paikan _Delcassélle_,
jonka kirjoitukset »Republique Françaisen» ulkomaanpalstoilla eivät
jättäneet tilaa epäilyksille, etteikö hänen ajatustapansa ollut
englantilaisystävällinen. Tämä henkilövaihdos tuli ratkaisevaksi.
Hetken epäröityään, koko maailman odottaessa suurella jännityksellä ja
levottomuudella, alistui Ranska Englannin uhkauksesta, jolle vielä
antoi pontta laivaston liikekannallepano; marraskuun alussa antoi
Delcassé peräytymiskäskyn, ja Marchand, joka oli lähtenyt retkelleen
suurpoliittisena henkilönä maailmanhistoriallisessa tehtävässä, sai
äkkiä havaita olevansa vain tavallinen tutkimusmatkailija.[4] Mutta
Saksan kirjelmä sai maata vastaamattomana Ranskan
ulkoasiainministeriön arkistossa.
Egyptin Sudan oli siis todellisuudessa tullut Ranskalle olemaan miltei
uusi Sedan toisen perivihollisen suhteen; ja sitä seurasi uunna vuonna
1899 samanlaatuinen peräytyminen Persian lahdelta, jossa Ranska oli
aikonut hankkia itselleen Maskatin hallitsijalta hiiliaseman (Bandar
Issarin). Näin syvältä täytyi Ranskan juoda nöyryytyksen kalkki,
huolimatta liitosta Venäjän kanssa: tämän velvoitukset eivät
ulottuneet tänne saakka, eikä ystävyyttä näkynyt riittävän
täydentämään velvollisuuksia. Tämä kokemus, yhtyneenä Delcassén
valtiollisiin mielihaluihin, määräsi Ranskan seuraavan ulkopolitiikan.
Valinnan aika näytti olevan tullut: kun Ranska ei ollut kyllin
voimakas pysymään molemmissa vanhoissa vaatimuksissaan, Elsassiin ja
Egyptiin nähden, päätti se luopua jälkimäisestä ja liittyä Englannin
puolelle, saavuttaakseen sen mahtavalla avulla uusia päämääriä.
Niinpä ei Fashoda-kahnaus johtanut sotaan, vaan sopimukseen Ranskan ja
Englannin välillä, maaliskuussa 1899 (_Staatsarchiv_ Bd 64, nro
12238), jonka mukaan heidän toimipiirinsä Pohjois-Afrikassa jaettiin
rajaviivalla Saharan halki. Raja vedettiin Vadaista lännessä Darfuriin
idässä; Ranska on siis lopullisesti häädetty Niilinlaaksosta, sen
siirtola Punaisen meren rannalla on eristetty laajemmasta
yhtenäisyydestä, joten sillä on arvoa ainoastaan Madagaskariin ja
Tonkiniin kulkevain laivain pysäyspaikkana ja Abessinian satamana.
Mutta läntisessä suuressa toimipiirissä alkaa vilkas toiminta.
Voitettuaan neekeripäällikkö Rabban 1900 laski Ranska valtansa alle
Tsad maat yhä lujemmin, pani toimeen liikeyhteyden Välimeren,
Valtameren ja Guineanlahden välillä, suunnitteli Saharanrataa tämän
lujittamiseksi,[5] yhdisti alueensa Länsi-Afrikan
kenraalikuvernöörikunnaksi (Senegambia — Niger) 1902 sekä lähetti
Marchandin 1903 vielä kerran valmistamaan myöskin Kongon ja Tsadin
siirtolain hallinnollista yhdistämistä. Me näemme politiikan, joka
käsittelee muinaisia Välimeren- ja Afrikan-kysymyksiä suuremmassa
koossa.
Samaan aikaan on Ranska huomattavasti vetäytynyt syrjään
maailmanpolitiikan etualan näyttämöiltä. Se ottaa tietenkin osaa
retkeen Pekingiä vastaan 1900 — happamesti tunnustaen saksalaisen
ylipäälliköksi — ja tekee syksyllä 1902 Siamin kanssa uuden
sopimuksen, joka kuitenkin kotona sai osakseen sellaista arvostelua,
että Delcassén täytyi se peruuttaa ja laatia uusi alussa vuotta 1904.
Europassa tehdään sovinto Italian kanssa ja syksyllä 1901 kaappaus
Turkin vesillä (laivastoretki Mytileneen), muutamien yksityislaskujen
suorittamisen ja erinäisten pienten etujen aikaansaamisen vuoksi
asemalle Levantissa. Lienee riippunut Venäjästä, että saalis ei tullut
suuremmaksi; molempain liittolaisten edut tällä näyttämöllä olivat
joutuneet ristiriitaan jo 1899, kun Ranska havaittiin halukkaaksi
sijoittamaan pääomaa Saksan suunnittelemaan Bagdadinrataan, ja yhä
selvemmin näkyi, että kummallakin tässä oli erilaiset pyrkimykset.
Nämä olivat uusia koetuksia liitolle, ehkä yhtä kovalle ottavia kuin
Fashoda. Siteet näkyvätkin jo rupeavan höltymään. Valtionpäämiehet
käyvät yhä toisiaan tervehtimässä, samppanjaa juodaan »uskollisen
ystävän ja erottamattoman liittolaisen» kunniaksi (keisari Nikolai
29/5 1902), Venäjän sanomalehdistö ylistelee »säteilevää kaarta
romanilaisen ja slaavilaisen maailman välisen kuilun yllä»; näemmepä
maaliskuussa 1902 suurpoliittisen tuloksenkin, kun liitto silloin,
vastineeksi Englannin ja Japanin väliseen liittoon, »ulotettiin
Itä-Aasiaan»; mutta jos lukee sanamuodon (_Staatsarchiv_ Bd 69, n:o
13066), ei tämä laajennus kuitenkaan tunnu erityisen sitovalta, kuten
siitä ei ollutkaan mitään todellisia seurauksia. Ei myöskään osoita
suurta luottamusta se, että näinä uuden vuosisadan ensimäisinä vuosina
havaitaan levotonta kolmannen liittomiehen hapuilemista: Böömissä (I
osa, sivu 158), Skandinaviassa (nimimerkki Georgen Tukholmassa 1902
julkaisemia »Valtiollisia mietelmiä», joita »Peterburgskija
Vjedomosti» tervehti suurella suosiolla), jopa itse Englannissa
(Blennerhasset, England and Russia, »National Review» 1901).
Ranskan ulkopolitiikka vuosisadan vaihteessa (1898—1903) on siis,
ainakin ulkopuolella Sisä-Afrikaa, jonkun verran kangistunut, samalla
kuin suhde liittolaiseen on kylmenemässä. Tämä voi tuntua oudolta, kun
näet tilaisuus oli erittäin otollinen suurpoliittisille hankkeille
Englannin samanaikaisten vaikeuksien vuoksi Etelä-Afrikassa. Selitys
on _Delcassén_ uudessa järjestelmässä: se mies, joka itse
Fashoda-kahnauksen aikana oli pyhästi vakuuttanut, ettei hän luovu
paikaltaan ennen kuin »la bonne entente» — hyvä keskinäinen ymmärrys —
Englannin kanssa on palautettu[6], ei toki voinut todenperästä langeta
kiusaukseen käyttää Englannin ahdinkoa yksipuolisten etujen
hankkimiseen.
Tällaisilla edellytyksillä kävi Delcassé vihdoin toteuttamaan
valtiollista ihannettaan. Itse asiassa sisältyi se jo maaliskuun
sopimukseen v. 1899; mutta muutamien vuosien unohduksen huntu piti
sentään pantaman Fashodan päälle, ennenkuin arvattiin ryhtyä panemaan
toimeen sen seurauksia. Uunna vuonna 1902 näkyivät ensimäiset vakavat
välähdykset sen yhteisymmärryksen palautumisesta länsivaltain välille,
joka oli vallinnut Ludvig Filipin ja kolmannen Napoleonin ajalla;
äänenkannattajat olivat niin mahtavia kuin »Times» ja »Standard»
toisella puolen Kanaalia, »Le Temps» etupäässä toisella. Vuonna 1903
sai maailma nähdä kummia: Englannin valtionpäämiehen Parisissa, jota
ei ollut tapahtunut 48 vuoteen, sitten Ranskan valtionpäämiehen
Lontoossa, mitä ei ollut tapahtunut milloinkaan ennen, sen jälkeen
kummankin maan kauppiasten ja lopuksi kansanedustajain
vuorovierailuja. Se oli suuri koneisto ja huolellinen järjestely, joka
muutoin ei jättänyt tilaa epäilyksille pelin tarkoituksesta. Niin
kypsyi aika, heinäkuussa 1903 olivat valmistavat toimet suoritetut, ja
8. huhtikuuta 1904 allekirjoittivat Lontoossa Englannin
ulkoasiainministeri _Lansdowne_ ja Ranskan lähettiläs _Cambon_ sen
merkillisen sopimuskirjan, joka todistaa Ranskan rintamamuutoksen
tapahtuneeksi ja samalla aloittaa uuden vaihekauden
maailmanpolitiikassa.
Kun lukee tuon sarjan sopimuksia ja selityksiä — »konventioneja» ja
»deklarationeja» — (_Staatsarchiv_ Bd 79, n:ot 13331—13335), vaikuttaa
se kuin rauhanteko ilman edelläkäynyttä sotaa. Siinä järjestellään
kahden vallan välit koko maapallolla, Uusista Hebrideistä
Madagaskariin, Siamista Länsi-Afrikaan. Rarskan oikeus New Foundlannin
etelärannikkoon kalastuksen vuoksi (»the french treaty shore»), josta
oli kiistelty lähes 200 vuotta, lakkautettiin, ja korvaus Ranskalle
tapahtui nimenomaisten maanluovutusten muodossa (Los-saaret,
Jarbutenda) Länsi-Afrikassa. Mutta kaikkien muiden järjestelyjen
yläpuolella on Egyptiä ja Marokkoa koskeneiden kiistojen kuittaaminen
vastakkain: Ranska luopuu lopullisesti, kaikkine vaatimuksineen,
edellisestä, ja Englanti taas erinäisillä ehdoilla vaatimuksistaan
jälkimäiseen nähden. Tämä valaisee äkkiä Delcassén politiikan,
niinkuin verhon poistaminen kuvapatsaan päältä. Päämaali, jota kohti
hän koko ajan on pyrkinyt, tulee näkyviin. Egyptin kysymyksen pilvet
painuvat näköpiirin taa, mutta niiden sijalle hahmottuvat _Marokon
kysymyksen_ piirteet.
Diplomatiaan perehtyneille ei tämä uutuus tosin ollut mikään yllätys.
Itse asiassa on Ranskan vaatimus Marokkoon nähden luontaisesti kuuluva
ranskalais-afrikalaisen siirtomaavallan maantiedolliseen ryhmään ja
edellytyksiin ylimalkaan. Tämä valta, lopuksi suurempi kuin koko
Europa — yli tuhannen vuotta lykkäytynyt vastaus maurien
tunkeutumiseen Europaan keskiajalla — on hallinnollisesti jaettu
neljään yksiöön (Algerian emämaahan luetut maakunnat ja alueet,
vasallimaa Tunis sekä kenraalikuvernöörikunnat Länsi-Afrika vuodesta
1902 ja Päiväntasaajan-Afrika vuodesta 1910), mutta nyttemmin täysin
yhtenäinen ja (Wadain miehittämisen jälkeen 1900) jotakuinkin täydessä
hallussa. Se peittää maanosan luoteis- ja keski-osat niinkuin
mannerjäätikkö, joka 7 kielekkeellä (Tunis-Algeria, Senegal,
Casamanza, Guinea, Norsunluurannikko, Dahomei, Kongo) koskettaa
mereen. Näiden ulottimien välillä on siis, vielä valtaamattomina,
joukko lovia jättiläisvallassa; toisten suurvaltain siirtoloita, mutta
myöskin alkuasukasvaltio Marokko. Jo vähimmän vastapaineen lain täytyi
siis suunnata jatkuva paisumispaine tälle taholle. Lisäksi tulee kolme
erikoista asianhaaraa. Marokko on aivan toisen-arvoinen kuin
tavalliset kuuman vyöhykkeen siirtolat, maanviljelys- ja vuorimaa,
alaltaan yhtä suuri kuin Ranska itse ja väkiluvultaan niinkuin Ruotsi,
tuntijain mukaan, kuten Th. Fischer, kolmesta Atlas-maasta
verrattomasti rikkain: siis ensiluokkainen saalis. Se rajoittuu
välittömästi Algeriaan, Ranskan-Afrikan kulmakiveen, ja on alinomaisen
anarkiansa vuoksi todellakin rasittavana levottomuudenpesänä, siis
vaarana Ranskalle. Mutta vihdoin on se maantiedolliselta asemaltaan
tavattoman tärkeä: se on ainoa Afrikan maista, joka ulottuu sekä
Atlanttiin että Välimereen, sen alueella on toinen »Herkuleen patsas»,
se on siis toinen luonnollinen ovenvartija Välimerelle, jota myöten
Europan valtatie kulkee sekä pieneen että suureen itään — ja edustalla
oleva meri on Gibraltarilla olevaan toiseen vartiopaikkaan saakka
Tangerista käsin helppo sulkea nykyaikaisilla kanuunilla.
Kaikki tämä tekee Ranskan himon tämän lähimäisen huoneeseen hyvin
luonnolliseksi ja suurvaltakannalta itsestäänselväksi. Ymmärtääpä,
miksei se ole tahtonut täydentää 1845-vuoden sopimuskirjaa, joka
jättää Marokon ja Algerian rajan etelässä epämääräiseksi. Jälkimäisen
paisumisliikkeensä aikana oli se vähitellen saartanut himoitsemansa
saaliin, huomaamatta siirrellyt asemiaan tämän selkäpuolelle, vihdoin
käynyt suorastaan käsiksi; Insalan ja Tuatin keitaiden valtaus vuonna
1900 koski vielä kiistan-alaista maata, mutta Figigin valtauksella
1903 oli se anastanut riidattomasti marokkolaista aluetta. Arpa oli
siten heitetty; ja sisällinen sota maassa vaati suorastaan,
vallantavoittajan Bu Hamaran muukalaisvihollisen liikkeen takia, peliä
jatkamaan.
Mutta Delcassé oli alun pitäen oivaltanut, että tätä peliä ei voisi
hoitaa vain anastajan ja uhrin keskeisenä yksityisasiana. Sellainen
idylli oli mahdoton varsinkin viimeksimainitun asianhaaran vuoksi.
Marokon edullinen asema likellä yhtä maailmanliikenteen keskustaa
nostaa välttämättömästi Marokon kysymyksen maailmanpolitiikan tasolle.
Kilpailijoita täällä olivat maantieteellisen asemansa vuoksi ensi
sijassa Espanja, Marokon vastanaapuri, jolla siellä oli vanhoja
kiinnityksiä (»praesidios»), sekä Englanti, ovenvartija Gibraltarilla,
suurin osakas Välimeren liikenteessä; niiden jälkeen Italia, joka 1895
todella lienee katsellut paikkaa yksissä tuumin molempain edellisten
kanssa (Pinon). Niinpä tarvittiin myöskin diplomaattisia
valmisteluita. Siitä tuli »litviikkipolitiikkaa» (Millet) makseluineen
eri tahoille. Ensin päästiin suoraksi Italian kanssa, 1901, ja hintana
olivat Tripolia koskevat vaatimukset. Senjälkeen tuli Espanjan vuoro,
ja tässä oli hintana pohjoinen osa itse Marokkoa. Vuonna 1902 oli
Delcassé, joka hetkeksi näyttää luulleen mahdolliseksi saavuttaa
päämäärän romanilaisten naapuriensa avulla ilman Englantia, valmis
antamaan Espanjan osuuden ulottua aina Feziin saakka Sebu-laaksoineen,
mutta kun tämä kohtasi tarmokasta vastarintaa eduskunnassa (Ribot 11/3
1903), supistettiin aluetta lokakuussa 1904 tehdyllä sopimuksella,
joka kuitenkin toistaiseksi pidettiin salassa. Tällä Ranskan ja
Espanjan sopimuskirjalla vahvistettiin samalla ne saman vuoden
huhtikuussa tehdyn Ranskan ja Englannin välisen sopimuksen määräykset,
joilla Englanti valvoi strategista etuansa salmen liikenteessä: koko
pohjoisrannikko (Melillasta aina Sebuun saakka) säädettiin
puolueettomaksi siten, että sille alueelle ei saanut rakentaa mitään
uusia linnoituksia eikä Tanger siis saattaisi sulkea tietä
Gibraltariin. Tämän varovaisuustoimenpiteen jälkeen vetäytyi Englanti
syrjään Egyptissä saamine hyvityksineen, tunnustaen Ranskan
etuoikeuden Marokon naapurina »valvoa järjestystä maassa ja auttaa
sitä kaikilla niillä hallinnollisilla, taloudellisilla, rahallisilla
ja sotilaallisilla uudistuksilla, joita maa saattaa tarvita» (art. 2
Egyptiä ja Marokkoa koskevassa deklarationissa).
Tämä oli Delcassén politiikan suuri valtti, vihdoin saatu hyvitys
Fashodasta, palkka pitkästä suosiosta Englantia kohtaan. Tässä saattoi
viitata yhteen suureen tulokseen »ententesta», sitä suurempaan, jos
muistaa että Englanti keskellä entisen ystävyyden päiviä 1840-luvulla
nimenomaan selitti marokkolaisen alueen valtausta sodan aiheeksi, ja
vielä 1892 oli puhunut samaan suuntaan. Englannin suostumus oli
havaittu verrattomasti kaikkein tärkeimmäksi, jota ilman ei
kannattanut asiaa ajatellakaan. Kun se nyt oli saavutettu, näytti
kaikki olevan kunnossa, ja luultiin muitta mutkitta voitavan ryhtyä
toimeenpanemaan »pénétration pacifique» (rauhan levittämistä) — kuten
valloituspolitiikan uusin lempinimi kuuluu.
Silloin ilmeni, että lasku oli tehty ei ainoastaan ilman isäntää, joka
ei merkinnyt paljoa, vaan ilman erästä kokonaan kutsumatta jätettyä
vierasta. Neljänneksi mieheksi peliin ilmoittautui Saksa juhlavassa
muodossa: keisari Vilhelmin maissakäynnillä _Tangerissa_ maaliskuussa
1905. Senkautta joutui kysymys sangen vakavaan vaiheeseen.
Saksa ei voinut tukea vaatimustaan millään maantieteellisellä syyllä,
kuten edelliset vallat, eikä Delcassé senvuoksi ollut katsonut
tarpeelliseksi ottaa Berliniä lainkaan lukuun diplomaattisessa
alkupelissä, ei edes sen vertaa, että olisi virallisesti ilmoittanut
sinne 1904 vuoden sopimukset tehdyiksi. Mutta Saksan kauppavaihto
Marokon kanssa oli vain Englannin kauppavaihtoa pienempi, ja sen
valvottava etu Gibraltarin salmen liikenteessä oli ensiluokkainen
senjälkeenkuin se oli tullut saamamieheksi Kiinan konkurssipesässä;
Saksalle ei saattanut olla mieluisaa nähdä Ranskan yhdessä Englannin
kanssa asettuvan Välimeren ovelle, Englannin istuessa entistään
turvallisempana Punaisen meren portilla. Sitäpaitsi saattoi Saksa
hyvin tarvita omalta kohdaltaan asemaa Marokon Atlantinpuoleisella
rannalla levähdyspaikaksi matkan varrella nuoriin siirtomaihinsa. Aika
oli esiinastumiselle erittäin suotuisa, koskapa Ranskan varsinainen
liittolainen Venäjä juuri nyt oli kiinni valtavassa
voimainkulutuksessa Itä-Aasiassa. Th. Fischerin ja Schiemannin
arvoiset saksalaiset kirjailijat neuvoivatkin toimiin ryhtymistä
Marokossa, ja suursaksalaiset muokkasivat yleisöä sekä
kokouspäätöksillä että lentokirjasilla, joista ei puuttunut
viittauksia siihenkään, että Ranska tässä oli, Saksan sivuuttamalla,
loukannut sen kunniaa.
Kun Saksan keisarin lippua kantava laiva oli jälleen lähtenyt Tangerin
myrskyisestä satamasta, jäi siis jäljelle saksalaisten vaatimus saada
olla mukana pesänselvityksessä, ja tätä varten esitettiin
_kansainvälistä neuvottelukokousta_ asiasta. Tämän tueksi saattoi
Saksa vedota erääseen v. 1880 Madridissa tehtyyn sopimukseen, jonka
mukaan kaikki vallat olivat yhtä oikeutettuja Marokon markkinoilla; ja
kun väitettiin, että se vaitiolollaan oli hyväksynyt 1904 vuoden
sopimukset, saattoi se vastata, ettei se semmoisia sopimuksia edes
tuntenut.
Nyt oli Englannin ja Ranskan »entente» kestettävä kokeensa. »Le Matin»
tiesikin sittemmin (lokak.) kertoa, että Englanti oli luvannut asettaa
ei ainoastaan laivastoansa, mutta sen lisäksi vielä 100 000 miestä
(Juutinmaan kautta) Ranskan puolelle sodan syttyessä Saksan kanssa.
Delcassé luotti tähän lupaukseen ja oli kesäkuussa 1905 valmis
uskaltamaan. Mutta hänen virkaveljensä hätääntyivät kuilun reunalla;
Delcassé sai kukistua ja Saksan vaatimaan neuvottelukokoukseen
suostuttiin. Siihen päättyy Marokon kysymyksen ensimäinen näytös.
Ranskalainen »keltakirja» ja saksalainen »valkokirja» selittivät
vuodenvaihteessa 1905—06 vastakkaisia kantoja; Saksan pääkanteina
havaittiin olleen, että Ranska eksyttävästi oli sulttaanin edessä
esiintynyt »Europan valtuuttamana», ja että se itse asiassa tavoitti
maan »tunisoimista» eli valtausta — mitkä väitteet Ranska tietenkin
kielsi.