muutoksia ja jättäen tulevaisuuden koskettamatta. Verannalle näkyivät
koko pihamaa ja sentakainen puisto. Puut rakennuksen edustalla olivat
kasvaneet melkein tuntemattomiksi. Suuren, satavuotisen pihlajan, jonka
Leppäniemen ensimäinen uudisasukas oli jättänyt pyhäksi kotipuukseen
kasvamaan, raivattuaan itselleen asunto-alan korpiryteikköön, sen oli
jonakin kesänä ukonnuoli halkaissut kahtia, latvasta saakka, kiirien
pitkin puun sydäntä ja imien sen ytimen. Vaan se kasvoi kuitenkin,
ikäänkuin kahtena eri puuna, jotka ainoastaan alimmaisesta tyvestä
olivat kiinni toisissaan, -- kuihtuen paikottain ja työntäen uusia
lehviä paikottain.
Vanha rouva kertoi, että nuottakota rannalla oli lahonnut ja vihdoin
ihan kumolleen kellistynyt sekä korjattu lopulta pois. He säälittelivät
sitä kaikki, -- ikäänkuin se olisi ollut jokin hyvin merkitsevä asia.
Ja pieni parveke rakennuksen kulmauksessa oli hävitetty, -- sen ovesta
oli aina vetänyt ja tuullut... ja sijalle laitettu kuisti ja portaat...
Se sama, jonka laitapuulla he kerran olivat istuneet kevätsateessa...
Vanha professori valitteli väsymystä, -- oli alati särkyä jaloissa,
-- ei tahtonut enään jaksaa käydä peltoja katselemassa. Sentähden
oli teettänyt itselleen oman piirustuksensa mukaan kolmepyöräiset
rattaat, joissa oli tavattoman pitkät aisat ja nojatuolin tapainen
istuin. Niillä voi vaikka kivikkoa ajella, ei koskaan kaada kumoon, jos
hyppelyttäisikin.
Kahvin juotua vei vanha rouva Kirstin keittiöön, jossa hän omin käsin
pesi kuppeja, ja jossa sattumalta ei ollut ketään palvelijatarta.
"Niin, Kirsti", hän sanoi hiljaisella tavallaan, samalla kun tutkivasti
katseli edessään istuvaa nuorta naista... "minä oli odottanut, että
näissä huoneissa kerran kuuluisi pienten jalkojen kapse... Kuinka
paljon liian varhain hän syntyikään, -- pikku poikasi...?"
"Ainakin kuukauden", Kirsti vastasi jäykästi, silmiään räväyttämättä.
"Ja senjälkeen ei ole ollut mitään toiveita?"
"Ei", Kirsti vastasi yhtä lyhyesti.
Vanha rouva pyyhki esiliinaan kättänsä ja silitti sitten Kirstin
olkapäätä.
"Lapsi raukka", hän sanoi. "Niin, se on vaikeata, -- alussa...
Ennenkuin siihen tottuu... Mutta sitten kun tulee vanhaksi kuten
minä, niin ulottaa sen lapsikäsitteen paljon laajemmalle. Oppii
pitämään lapsinaan kaikkia, jotka jollain lailla apua ja rakkautta
tarvitsevat..."
Kirsti jäi ajattelemaan pitkäksi aikaa niitä sanoja.
Siten alkoi heidän kesänsä. Ja taas seurasi päivä toistaan, solahtaen
yksi kerrallaan kuin rukousnauhassa helmet, jotka kaikki ovat yhtä
sileitä ja pyöreitä ja niin auttamattomasti toistensa kaltaisia, ettei
niitä erikseen voi muistaa.
Pentti oli enimmäkseen kaiket päivät poissa, niityillä ja metsissä,
jonne häntä vanha taipumuksensa kovaan, ruumiilliseen työhön veti.
Ja jos hän sattumalta ei ollut lähtenyt ulkotyöhön, niin hän istui
huoneessaan ja kaivoi yhtä innokkaasti suomensukuisia sananjuuria kuin
edellisenä päivänä ojaa.
Niinä harvoina hetkinä, jolloin jäi kahdenkesken Kirstin kanssa,
hän katseli tutkivasti vaimoaan, kuten tahtoen nähdä jonkun
läpinäkymättömän läpi. Hän rakasti vielä tätä naista, joka niin
vähän aikaa oli ollut hänen, koko voimakkaalla luonteellaan, jonka
intohimossa oli enemmän sydämellisyyttä ja hellyyttä kuin rajuutta,
-- mutta samalla kertaa nöyryyttävästi tuntien, ettei häntä enään
omistanut. Hänen tarkastavassa silmäyksessään ei ollut mitään siitä
varmuudesta, jolla kauan tunnetun ja kauan rakastetun henkilön
ajatuksia luetaan, päinvastoin oli se epäilevä katse, -- ristiriitainen
hänen suoralle luonteelleen, -- katse, joka jokaisen uuden ilmeen
peitossa pelkäsi salaisuuden piilevän.
Hänellekin oli heidän avioliittonsa ollut pettymys. Hän oli aina ollut
liiaksi todellisuuden ihminen, kuvitellakseen mitään kestävää rakkauden
huumausta, mutta hänellä oli vanhanaikuiset ihanteet vankasta,
kestävästä arki-onnesta, johon ennen kaikkea kuului suuri perhe, paljon
ja terveitä lapsia.
Toiselta puolen hän oli liian terve luonne, tunteakseen itseänsä
suorastaan onnettomaksi. Hän teki työtä kuin päiväpalkkalainen, ja
kun veri joskus liiaksi oli kohota päähän, meni hän talvella muun
puutteessa puuvajaan ja hakkasi pinon halkoja hienoksi. Kun kirves
tasaisella kalkkeella upposi puuhun, ja kädet kävivät naarmuisiksi
ja karkeiksi jäätyneistä haloista, rauhoitti se häntä ihmeellisesti
ja esti monta kovaa sanaa, jotka jo olivat kielellä pyörineet. Hän
kaipasi toisinaan koko sielullaan läheistä suhdetta, jota oli ajatellut
mahdolliseksi tämän rikastunteisen naisen kanssa, jonka monimutkainen
tunne-elämä viehätti häntä ehkä juuri eninten äkkinäisyydellään ja
oikullisuudellaan ja sillä, ettei hän selväsyisellä käsityksellään
voinut kaikkia sen vivahduksia seurata. Hän oli rakastunut Kirstiin
heti ensi näkemältä, silloin kun tämä ylöskäärityin hihoin, suuri
ruiskukannu käsivarrella, tuli rantaan polkua myöten, jolla aurinko
tanssieli, -- raittiina ja neitsyeellisenä. Ja hän syytti omaa
kovakouraisuuttaan siitä, että oli kadottanut avaimen tähän hienoon
sielunelämään.
Mutta nyt jäljestäpäin oli hyvin vähän autettavissa. Siinä ei voinut
muuta kuin odottaa.
13.
Kirstin oli tullut tavaksi melkein joka aamu tehdä kävelyretki
"lukoille", joiksi kansa seudulla, ties mistä syystä, nimitti rotkoja
ja syvänteitä, joita Salpausselkä järveä kiertäessään muodosti
harjujensa lomiin. Ne olivat suppilomaisia syvennyksiä, joitten rinteet
kasvoivat harvahavuisia, paljasrunkoisia honkia, jotka suunnattomalla
pituudellaan koittivat pelastaa hiukan aurinkoa luutamaisille
latvoilleen. Kun joskus kova luoteismyrsky kävi yli seudun, kaatui
niistä säännöllisesti osa, ja kun ei kukaan korjannut kaatuneita puita
pois, jäivät ne kuilun pohjasta ja seinämiltä ojentelemaan juuriaan, --
monihaaraisia kuin sarvet, -- joissa multaa ja hietakimpaleita ja kiviä
yhä vielä riippui.
Yhden rotkon rinteelle pääsi hiukkasen päivää, ja se oli ylhäältä
alas saakka pienten, lovilehtisten sananjalkojen, käärmeenkielien,
peitossa, jotka verhosivat sen heleän vihreänä kudoksena. Toisen rotkon
pohjassa oli pieni, mutainen hete, joka kovimpanakaan poutana ei täysin
kuivanut, vaan vilkkui mustavetisenä hyllyvien sammalten keskessä.
Vaikka nämät "lukot" olivat niin lähellä itse kartanoa, tuntui
kuitenkin, kuin olisi tullut aivan toiseen maailmaan niihin
laskeutuessaan. Ilmakin oli raskas ja väkevätuoksuinen.
Niissä oli jotain sanomattoman alakuloista, ja Kirsti muisti, että
hän ensimäisenä kesänä oli niitä karttanut. Ne olivat tyyssijoja
ihmisaroille luonteille, niille, jotka voivat istua kyyhöttää kuin
yölinnut, höyhenet pörröisinä. Niille, joita päivänvalo harmittaa
ja hermostuttaa, ja jotka tuntevat itsensä levottomiksi viljavilla,
tiheäänasutuilla seuduilla. Sellaiset varmaan olisivat suoraan
asettuneet sinne asumaan. Ne olivat omiaan vetämään puoleensa kaikkia
niitä, joilla oli jokin salaisuus sydäntä painostamassa.
Kirsti kävi siellä aamusin joku kirja muassa ja heittäytyi lukemaan
sitä rinteelle, johon päivänvalo tunkeutui pyöreinä täplinä tai kapeina
viivoina. Puitten naavaiset oksat kätkivät hänet kokonaan, hänen
valkea harsohattunsa, jonka hän oli ottanut päästään, riippui männyn
oksalla, kaukaa katsoen näyttäen valkosiipiseltä linnulta. Kun kirja
oli lopussa, viipyi hän vielä kauan yhdessä kohden, puoleksi maaten,
katsoen taivasta, ja omituisen raskas, uneksiva tunnelma mielessä.
Sitten hän yhtäkkiä kyllästyi näihin aamukävelyihin ja alkoi niitä
välttää ja etsiä toisia teitä.
Vasten tahtoaan ja vähitellen alkoivat muistot herätä tässä
ympäristössä, joka oli niitä täynnä. Ne eivät olleet kyynelten läpi
katsottuja muistoja heidän viimeisestä käynnistään eivätkä myöskään
keskikesän muistoja alkavasta rakkaussuhteesta. Ne olivat kaikki ajasta
ennen Pentin tuloa, jolloin hän yksin souteli kuutamovesiä, tuntien
povensa täyttyvän suuresta, epämääräisestä odotuksesta, joka ojensi
käsivartensa joka suunnalle, tahtoen syleillä taivasta ja maata.
Kuinka olisi mahdollista, että hän jo olisi elänyt elämänsä loppuun,
sen varsinaisen osan elämää, jolloin sielu yhtämittaa kasvaa ja
kehittyy ja työntää uusia soluja joka päivä...
Ja jäljellä olevat vuodet... Eihän ollut mahdollista, että ne olisivat
ainoastaan jatkuvaa kivettymistä valmiisiin muotoihin. Eikö hänessä
ollut kylliksi voimaa ikäänkuin syntyäkseen uudestaan vielä?
Tässä ympäristössä, jossa hän kerran oli kaikkein voimakkaimmat
vaikutuksensa elänyt, heräsi hänessä vähitellen voimaa, jota hän aina
oli itsessään aavistanut, mutta joka ei koskaan ollut päässyt esiin.
Hän oli alkanut vanhan rouvan kehoituksesta käydä Leppäniemen
alustalaisten ja muitten lähiseutulaisten luona sekä pitää pientä
sunnuntaikoulua ympäristön lapsille. Tämä toimi, johon hän alussa aivan
välinpitämättömänä oli antaunut, alkoi yhä enemmän terveellisesti
kiinnittää hänen ajatuksiaan.
Näissä ihmisissä oli paljon enemmän vaihtelevaisuutta ja eri
vivahduksia, kuin olisi voinut otaksua. Hän löysi sieltä aivan samat
luonteet, mitä omassa seurapiirissään oli havainnut, ainoastaan
paljon alkuperäisempinä, yksinkertaisempina ja selvempinä, ikäänkuin
perusmuodossaan.
Leppäniemen ympärillä ei ollut mitään varsinaista kylää, vaan
torppia ja muonamiesten mökkejä hajallaan siellä täällä, mikä järven
kainalossa, mikä mäenrinteen alla. Enimmäkseen olivat kaikki sikäläiset
köyhää kansaa, irtolaisia, jotka koko viikon kävivät pitäjällä
työnansiolla ja sunnuntaiksi ainoastaan tulivat kotiin, taikka sitten
karumaisten torppien pitäjiä, jotka kitkuttelivat vuodesta toiseen.
Suurempia taloja ei ollut yhtäkään ennenkuin useamman kilometrin päässä.
Siellä oli lois-Kustaa, joka kerran oli palelluttanut molemmat jalkansa
polvesta saakka talvisella metsänhakkuulla ja nyt vaivoin laahautui
eteenpäin, mutta alituisista kivuistaan huolimatta oli kylän paras
sanaseppä ja leikinlaskija, oikea hirsipuuhumoristi, ja hänen vaimonsa,
hoikkalanteinen, lapseton, kapeakasvoinen nainen, joka teki työtä
kahden edestä. Siellä oli Mäkituvan Kalle, jonka käsissä rattaat ja
pyörät syntyivät kuin itsestään, joka ei tarvinnut kuin kerran nähdä
jonkun koneen ja koitella sen osia, ennenkuin jo silmännäkemältä osasi
samanlaisen sorvata, -- synnynnäinen koneenrakentaja ja keksijä, mies,
jota vertaisensa pitivät rikkiviisaana ja tyhmänylpeänä ja säätyläiset
liiaksi herrahtavana ja kerskaajana, -- joka ei sopinut mihinkään, vaan
jäi kuin maan ja taivaan välille. Siellä oli Taki, postinkuljettaja,
-- vanha tuttu viime näkemältä, oikea kulkuriluonne, joka ei suostunut
pehmeisiin päänaluksiin eikä säännöllisiin ruokailuihin, vaan ilman
maata ja mantua, oli milloin toisen, milloin toisen nurkkavieraana,
maaten yöt ladoissa ja metsissä, kun sikseen sattui ja nähden
päiväkaudet nälkää suolivyötään kiristäen, syödäkseen sitten kolmen
miehen mitalla ruokapöytään päästessään.
Sitten oli siellä vielä muuan tyttö, Tupa-Leenan Siina, joka vanhan,
puolisokean äitinsä kanssa asui puoleksi lahonneessa saunassa, joka
ulkoapäin kylmän vuoksi melkein kokonaan oli peitetty kerpoilla ja
havuilla. Tyttö oli paraikaa viimeisillään ja tulisi varmaan vielä
kesän kuluessa synnyttämään lapsen.
Tämän tytön luona Kirsti kävi kaikkein useimmin. Hän muisti hänet hyvin
ensimäisestä kesästä, jolloin Siina pikkutyttönä, hiukset vedellä
suorittuina ja kankea karttuunihuivi päässä oli tullut marjoja kaupalle
huvilaan. Oli seisonut oven suussa, ujona ja uteliaana samalla kertaa,
kuten yksin kasvaneet lapset ainakin, pureskellen huivinsa nurkkaa
pienillä, terävillä hampailla, jotka suun avautuessa heti näkyivät
täytenä rivinä. Hänellä oli tavattoman pyöreät silmät kuin renkaat,
siniset, ja niissä mustia viiruja, jotka säteettäisin levisivät
silmäterästä. Hän vastasi harvoin hänelle tehtyihin kysymyksiin, vaan
nauraa kihisteli kätensä varjossa. Kun Kirsti ensi kertaa kysyi, kenen
lapsi hän oli, hän vastasi sukkelasti: "Tupa-Leenan...!" ja pyörähti
pois. Hän oli isätön lapsi ja tiesi sen hyvin, niin pieni kuin olikin,
ja samoin myös, mitä se seikka edellytti hänen suhteestaan muihin. Hän
oli ihan selvillä siitä, ettei häneltä voitu odottaa samaa kuin muilta,
vaan että kaikki jo ennakolta otaksuivat hänestä jotain huonompaa.
Mutta se ei näyttänyt häntä painavan, hän nauroi aina ja kaikelle, jos
sitten toruttiin tai kiitettiin. Melkein joka kerta kun Suvihuvissa
kävi, hän sieppasi puutarhasta jonkun kukan ja pisti napinreikäänsä tai
esiliinan solmuun tai koppasi pensaasta kourallisen marjoja. Kun siitä
nuhdeltiin, nauroi hän ensin, suu täynnä marjoja, sitten lopuksi itkeä
pirahutti, -- ja seuraavalla kerralla taas teki samoin.
Kirstin ei ollut lainkaan kumma, että tytön oli käynyt, niinkuin kävi,
-- oikeastaan se oli juuri ollut odotettavissakin. Mutta kuitenkaan hän
ei koskaan palannut Tupa-Leenan saunasta tuntematta sydäntä särkevää
sääliä.
Siina oli nyt pari vuotta yli kahdenkymmenen, vaan näytti vanhemmalta
kasvojen tavattoman laihuuden vuoksi. Hänen pienet, karkeat kätensä
olivat myös silmiinpistävästi laihtuneet, niin että luu oli korkealla
joka nivelen kohdalla. Suu oli kadottanut nauravan ilmeensä, ja
suupielet olivat pienissä, totisissa, miltei vihamielisissä kurtuissa.
Koko tyttö oli muuttunut aivan tuntemattomiin.
Kirstin ensi kertaa käydessä hän oli harvasanainen, epäystävällinen ja
epäluuloinen, liikkui paljon edestakaisin, kolistellen ja liikutellen
kaikkea, mihin käsi sattui ja silloin, tällöin sättien vanhaa äitiään,
joka häveliäällä kohteliaisuudella ja silmäniskuilla koitti hyvittää
Kirstiä. Kirsti sai kuitenkin suurella vaivalla hänet ottamaan hiukan
käsityötä vastaan, josta hänellä voisi olla muutaman pennin ansio.
Hän oli mennyt sinne säätyläisnaisen koko oman arvon ja paremmuuden
tunteella, mutta palasi sangen nöyryytettynä. Käynti oli tehnyt häneen
mitä vastenmielisimmän vaikutuksen, eikä hän aikonut niinkään pian
palata. Mutta tahtomattaan hän ajatteli tyttöä kaiket päivät. Ja viikon
kuluttua suuntautuivat askeleet taas sinne.
Oli sunnuntaipäivä, ja Siina oli yksin kotona, Tupa-Leena oli
soudattanut itsensä kirkkoon. Sauna oli epäsiisti, kiuas musta,
keikkuva lautalattia pesemätön, ja nurkat täynnä romua ja
vaateriekaleita. Parvi, johon kiukaan takaa vei portaat, teki tuvan
tavattoman matalaksi. Räikeänä vastakohtana tälle kaikelle oli
ikkunalla ruostuneessa läkkituopissa kimppu tuoreita päivänkukkia ja
sinikelloja, järjestämättömiä, pistettyjä sinne niinkuin poimiessa
olivat käteen sattuneet.
"Siina ei mennytkään kirkkoon...", Kirsti sanoi, istuuntuen ikkunan
kohdalle, jossa ilma oli raittiimpaa.
"En", tyttö vastasi lyhyesti, sormitellen ruskeaa rohdintukkoa rukissa.
"Käyttekös te yhtään kirkossa?"
"Mitäs minä sinne, -- ihmisten pilkoiksi."
Kirsti mietti turhaan keinoa, millä saavuttaa tytön luottamuksen.
Tyttö oli aivan luopääsemätön, siinä rukin ääressä seisoessaan, silmät
uhkamielisesti maahan luotuina ja paljas, sierettynyt jalka rukin
polkimella.
Hän palasi tälläkin kertaa hyvin masentuneella mielellä. Ja tytön
sanat: "ihmisten pilkoiksi", soivat hänen korvissaan. Miksikä
oikeastaan, -- niin miksikä oikeastaan hän kulki tässä näin pää
pystyssä, kenenkään koskematta, kun sitävastoin toista saattoi kuka
hyvänsä kivellä viskata... Oliko sitten heidän välillään niin kovin
suuri juopa ja eroitus...?
Hän jatkoi yhä käyntejään. Kerran hän vei sinne pari pientä paitaa,
hienosti reunustettuja, vanhasta, pehmeästä palttinasta, -- ommeltuja
aikoja sitten.
Tyttö alkoi hillittömästi itkeä ne nähdessään. Itkeä nyyhkytti yhä,
huolimatta Kirstin kaikesta lohdutuksesta.
Kirstissä alkoi liikkua tyttöä kohtaan kummallinen tunne, joka oli
enemmän kuin vaan sääliä ja osanottoa.
Tyttö kertoi hänelle katkonaisesti koko historiansa, joka muuten oli
mitä tavallisin. Naapuritorpan poika, -- tietysti, -- joka lähti
sotaväkeen ja vieläkin oli sillä tiellä, -- sanottiin myöhemmin menneen
jonkun korkean herran palvelijaksi kauas rajan yli... Iltaa ennen
leiriin lähtöä oli tullut hyvästelemään. Hän ei voinut mitään kieltää
eikä siinä niin paljon kysyttykään. Hänellä oli niin vähän antaa, antoi
sen, mitä oli...
Siitä käynnistä alkaen oli tytössä jää sulanut. Kuitenkin, kaikesta
huolimatta, Kirstistä tuntui, kuin olisi tyttö jotain hautonut
mielessään, jota ei tahtonut hänelle ilmoittaa. Tyttö vaipui usein
ajatuksiinsa, tuijotteli synkkänä ja säpsähteli, kun puhuteltiin.
Joskus ilmeni hänen puheissaan sellaista ihmisvihaa ja katkeruutta tai
sitten äärimäistä epätoivoa, niin että Kirstiä peloitti. Tytöllä oli
jotain mielessä, mutta mitä...?
Sillä lailla kului kesä elokuuhun saakka.
14.
Elokuu oli tullut, varhaisine iltahämäröineen.
Elokuu ei ole luova taiteilija, se ei luo mitään uutta eikä myöskään
mitään hävitä; se vaan hiukan täydentää värejä ja muuttelee muotoja.
Sillä on hyvin vähän itsenäisyyttä, se lainaa sekä heinäkuulta
että syyskuulta. Aamut ovat keskikesää, mutta illat syksyä. Sillä
ei ole omaa leimaa eikä ilmettä, ei huhtikuun kyynelhymyä, ei
toukokuun valkeaa neitseellisyyttä, ei heinäkuun rakkaushehkua eikä
syksykuukausien kuolonmyrskyn voimaa.
Kirsti oli paluuretkellä kävelyltä, jonka oli ulotuttanut kauas kylän
ja talojen takaiselle järvelle, jonne lopulta vei vaan mutkitteleva
karjapolku, -- aukea, saareton järvi, jonne ainoastaan kalamiehet
saapuivat silloin tällöin rysiään kokemaan tai karien syrjästä koukku
väärällä vetelemään tummaniskaisia ahvenia.
Kyläkujalla takaisin tullessa tuli häntä vastaan lois-Kustaan
vaimo Alina, jonka hän jo kaukaa tunsi kulmikkaasta käynnistä sekä
omakutoisesta, punaraitaisesta alushameesta, joka tuskin nilkkoja
peitti.
"Minnekkä te nyt...?" hän sanoi hymyillen pysähtyen, huomattuaan, että
Alina aikoi puhuttelematta puikahtaa ohi.
Alina vilkasi häneen ikäänkuin kahden vaiheella, kertoakko vai eikö.
"Tuonne minä Tupa-Leenan saunaan", hän sanoi pään nykäisyllä suuntaa
osoittaen.
"Siina kun sai pojan toissa yönä... Vaan eipäs malttanut, -- koitti
tukahuttaa lapsen pihavajaan. Sininen oli ollut ja henkitoreissa, kun
pelastettiin. Sattui siihen näkijöitä, -- sekös nyt salaan jäisi.
Eikä se itsekkään sitä kieltänyt. Kuuluu tulevan tänään konstaapelit
hakemaan. Vankiin se pannaan. Herra hyvästi siunatkoon, kun viatonta
lasta..."
Kirstistä tuntui, kuin olisi vasten kasvoja lyöty.
"Minä tulen mukaan", hän sanoi yhtäkkiä päättävästi.
Hän ei saanut sanaa suustaan koko matkalla. Kustaan-Alina kulki
vieressä ja siunaili yhtämittaa. Oli siellä kirkkoherrakin jo käynyt
tänä aamuna ja lakia oli kovasti lukenut. Ja minnekkä se pikku poikakin
joutunee... Tupa-Leenasta ei ole enään tämän vuoden eläjää, sokea
kompura...
Sauna, jossa Siina äitineen asui, oli aivan järven rannalla, eikä
siitä näkynyt kuin vähän turpeista kattoa ja musta savutorvi.
Kivikkoon oli kylvetty sinne, tänne pieniä, neliökyynärän suuruisia
perunamaatilkkuja, ja saunan seinustalla kasvoi okainen ja hoidoton
karviaispensas. Hatarassa porstuassa oli rykelmä puolivalmiita luutia
ja kuorimattomia vispilänvarpuja.
Ovi oli niin matala, ja kynnys korkea, että Kirsti oli lyödä päänsä
kamaraan. Saunassa oli puolipimeä; pienistä, paikatuista ikkunoista
tuli niukalta valoa, eikä heti voinut sisässä-olijoita eroittaa.
Parven portailla näytti istuvan joku muija, -- kaiketi Tupa-Leena itse,
-- huojutellen itseään edestakaisin. Pimeässä ovinurkassa seisoskeli
pari kylän vaimoa, jotka Kirsti molemmat tunsi, ja jotka vaikenivat
äkkiä hänen astuessaan sisään, puhuttuaan paraikaa jostain kovalla
äänellä. Alina, lyhyesti tervehdittyään, liittyi heidän joukkoonsa.
Siina itse, kampaamattomana ja pesemättömänä ja vaatteet riipuksissa,
seisoi keskellä lattiaa.
Kirsti ensi työkseen meni hänen luokseen.
"Kuinka te nyt jo olette noussut, Siina? Pankaa heti maata."
Siina ei vastannut mitään, vaan kääntyi pois, vaivihkaa vilkaisten
vuoteeseen päin, jossa karkea raiti jalkopäässä oli hiukan kohollaan.
"Vai vielä maata", puuttui äiti kiukaan takaa puheeseen, -- "joutaapa
olla jo ylhäälläkin. Tänäänhän se jo viedään."
"Minnekkä viedään?" Kirsti kysyi, koittaen hämärän läpi eroittaa mummon
kasvoja.
"No, niinpä vaan linnaan. Kohta ne on täällä hakijat."
Muijat ovenpuolella alkoivat supatella keskenään.
Kirsti kääntyi heidän puoleensa.
"Jos te, hyvät ihmiset, menisitte kaikki vähäksi aikaa pois. Näettehän,
kuinka ahdasta täällä on, tuskin on tilaa kääntyä."
He katsoivat toisiinsa, sitten Kirstiin, ja pujahtivat sanan sanomatta
yksi toisensa jäljestä ulos ovesta.
Kirsti meni suoraan Siinan luo, joka oli istuuntunut vuoteen laidalle,
niin kauas kuin mahdollista jalkopäästä.
"No, Siina", hän sanoi, -- "kirkkoherra kävi täällä tänään."
Siina ei vastannut vieläkään mitään, vaan tuijotti tylsästi eteensä.
"Kävihän se", äiti vastasi taas. "Ja puhui kuin Herran voima. Vaan
tuohon Siinaanko mikään pystyisi. Minä tässä itkin vanhat silmäni
pilalle. Kyllä se vaan maalasi sen maailman pahuuden ja kurjuuden..."
"Näettekös, hyvä rouva", hän jatkoi, silmää iskien, -- "se on hyvin
kovaluontoinen, meidän Siina... Pienenä ei olisi uskonutkaan, sellainen
oli mutikkasuu, lauloi päiväkaudet... Mutta myöhemmin... Rukoile tai
pauhaa, -- ei auta, -- ei vastaa... Ja kuka olisi voinut sentään uskoa,
että se oman lapsensa... Toispäivän iltana meni ulos eikä tullut
takaisin moneen aikaan. Minä menen pihavajaan puita tuomaan, -- se
istuu siellä nurkassa. Minä sanon, että kuuletkos, Siina, mitä sinä
siellä teet? Ei puhunut mitään. Menen likemmäksi, näen, että sillä
on lapsi sylissä. Elääkö se, minä kysyn. Ei, minä sen jo tukahutin,
vastaa."
"Älä, hyvä laps, Jumalan tähden, sellaisia puhu, minä sanon. Mutta
sattui tulemaan siihen tuo naapurin Hilta, mikä sen toikin. Ja sille
sanoo aivan samaa, ei salata koitakkaan, muuta kuin sanoo, että minähän
sen itse... Voi hyvä Jumala sentään... Saatiin se lapsi sentään eloon,
kun viroteltiin."
"Tuossa se nyt on, -- rouva katsoo itse."
Mummo kohotti hiukan raitia. Tuli näkyviin riepukäärö, jonka sisästä
pilkoittivat pienet, ryppyiset ja tulipunaiset kasvot sekä yhtä
punaiset, nyrkkiinpuristetut kädet. Lapsi kitisi heikosti, ja hengitys
kulki omituisella sihinällä.
Kirsti taisi vaivoin mielenliikutustaan hillitä.
"Kuulkaa, Tupa-Leena, minä tahtoisin puhua vähän tämän Siinan kanssa.
Menisittekös vähäksi aikaa muuanne."
Muija siristeli vetisiä, punareunaisia silmiään.
"Kyllähän minä, -- kyllähän minä... Vaikka kyllähän rouva sen itsekin
näkee, millainen se on..."
Hän laahautui hitaasti ovelle keppinsä varassa. Kirsti irroitti
ikkunasta rievun, jolla toinen rikkinäinen puolisko oli tukittu, ja
raitis ilma tunkeutui sisään, samoin kuin laikka aurinkoa, jossa
tomuhiuteet heti alkoivat vilistä kuin kultainen hieta.
"Siina, kuulkaas", Kirsti sanoi tarttuen tyttöä kädestä, -- "miksikä te
niin teitte? Katsokaa nyt minuun, -- miksikä te niin teitte?"
Tytön alahuuli alkoi vavista, ja hän tarttui yhtäkkiä raidin kulmaan.
"Oletteko yhtään ajatellut, minne pikku poikanne nyt joutuu?"
Tyttö purskahti itkuun.
"Enhän -- minä voi sitä -- elättää...", hän sanoi katkonaisesti.
"Joutuu ihmisten jalkoihin, niinkuin minäkin... Olisivat antaneet
raukan kuolla, -- mutta kun kerkisivät siihen estämään..."
"Antakaapas tänne kätenne. No niin... enkös arvannut, -- teillä on kova
kuume. Pankaa nyt heti maata, -- minä otan lapsen."
Tyttö ei tehnyt suurta vastustusta, -- hervahti vuoteelle kuin
poikkileikattu kaisla.