iniseminen kuului, ja alkoi sitä sylissään auki päästellä. Hänen
sormensa olivat tottumattomat sellaiseen työhön, ja monta kertaa hän
pelkäsi kömpelyydessään hentoja jäseniä satuttavansa.
Kauan aikaa sitten elettyjä tunteita alkoi liikkua hänen mielessään.
Muistui mieleen talvinen päivä, harmaata valoa täynnä, jolloin hän
sairaana sielultaan ja ruumiiltaan, yliluonnollisia tuskia kärsien
makasi sairashuoneen yksitoikkoisen valkeassa huoneessa... Hän olisi
vielä osannut piirustaa seinäpaperin mallinkin, jos olisi vaadittu,
niin paljon hän oli sitä katsellut.
Lapsi hänen sylissään availi ja sulki suutaan omituisen hapuilevalla
liikkeellä, silmät yhä ummessa. Sen pienet, kosteat sormet puristuivat
suonenvetoisesti Kirstin pikkusormen ympärille. Jokin ajatus syntyi ja
taas katosi Kirstin mielessä.
"Lapsella on nälkä", hän ajatteli sitten.
Hän katsahti Siinaan, joka kasvot seinään päin makasi vuoteella
huohottaen ja silloin tällöin värähdellen.
"Ei, se ei käy päinsä", hän ajatteli taas itsekseen. "Myöhemmin..."
Hän laski lapsen vuoteelle ja lähti noutamaan vettä pihakaivosta.
Kaivon arkku oli turpeinen ja niljakas, ja vesi huimaavan syvällä.
Vivusta tarttui pitkä tikku hänen sormeensa, mutta hän sitä tuskin
huomasi. "Pata täytyy puhdistaa", hän ajatteli tupaan tultuaan.
Saunan porstuasta hän löysi tuokkosellisen karkeaa hietaa, sekoitti
siihen kourallisen tuhkaa ja alkoi hangata karstaista, nokista pataa.
Koko ajan sydän sykki hänellä kuuluvasti, ja ajatuksia tuli ja meni.
Tupa-Leenaa ei näkynyt eikä liioin kylänmuijia.
Hän kantoi esiliinassaan päreitä ja lastuja saunaan ja viritti tulen.
Ikkunalla oli lasinen sokerikulho, jossa oli pari, kolme sokeripalaa.
Hän tyhjensi ne paperille ja hienonsi vasaralla, jonka löysi hyllyltä.
Vähäväliä hän katsahti Siinaan, joka makasi puoleksi tiedotonna, tukka
hiestä märkänä.
Saatuaan veden kiehumaan, sulatti hän sokeria siihen korvattomassa
kupissa. Lapsi inisi yhä. Hän otti sen syliinsä ja alkoi tinalusikalla
pistellä sokerivettä sen suuhun. Lapsi nieli pienissä, äkkinäisissä
kulauksissa, rykien, kun sattui väärään kurkkuun. Yhtäkkiä se nukkui
kesken kaikkea, hengittäen tuskin kuuluvasti, pieni, sininen suoni
silmien välissä selvästi näkyvissä.
Kirsti silitteli ajatuksissaan sen päätä, jonka ohimoilla ja niskassa
värisivät hennot, vaaleat tukanhaituvat.
Lapsi, -- jollaista hänellä ei koskaan tulisi olemaan...! Olla
äiti, -- tietää olevansa yksi rengas siinä kehitysketjussa, joka
yhdistää menneisyyden ja tulevaisuuden... Niitten, jotka eivät muuhun
kuolemattomuuteen uskoneet, niitten täytyisi uskoa ainakin siihen...
Siina alkoi heittelehtiä vuoteella.
"Maatkaa nyt aivan hiljaa", Kirsti sanoi käskevästi.
Siina vastaukseksi alkoi katkerasti nyyhkyttää.
"On ne osoitelleet sormellaan ennenkin, -- mutta annappas nyt... Nyt
ne vasta... Lapsesta asti aina ollut alakynnessä... Missä isäsi?
kysyivät, vaikka hyvin tiesivät, ettei ollut... Tupa-Leenan tyttö olet,
sanoivat... Kun kasvoi, taas sai kuulla, että mitä sinusta, hukkaan
joudut kuitenkin... Hukkaan se joutui äitisikin..."
Kirstin nousi veri päähän. Mitä hän tähän kaikkeen vastaisi?
"Minä olen se kaikkein kurjin, joka koskaan on syntynyt... Toisten
hylky... Sanoi sen kirkkoherrakin... Luki sen paikan kirjasta, että
parempi olisi, jos myllynkivi ripustettaisiin kaulaasi, ja sinä
upotettaisiin meren syvyyteen... Kun olet yhden näistä pienimmistä, --
näistä pienimmistä... Ne luulevat, että minä pahuudesta tai vihasta
sitä..."
"Minä menen järveen...!" hän sanoi, yhtäkkiä istualleen nousten.
"Antakaa minun mennä, -- minä otan lapsen ja menen... Ennenkuin vievät
linnaan ja rautoihin..."
Kirsti painoi hänet väkivallalla takaisin. Hänen täytyisi jotain
sanoa, mutta mitä, -- Jumalan tähden, -- mitä --? Mistä hän löytäisi
lohdutuksen sanat tähän epätoivoon...? Hänen täytyisi sanoa jotain,
mikä tukisi tätä tyttöä...
Jokin päätös kasvoi silmänräpäyksessä valmiiksi hänen mielessään.
"Siina", hän sanoi, ääni vavisten omituisesti, ja tarttuen tyttöä
kuumeisesta kädestä, -- "kyllähän te olette syvälle langennut... Mutta
minä otan teitä kuitenkin kädestä... Katsokaa näin... Tiedättekö, että
minäkin olen suuri syntinen Jumalan edessä..."
"Mitäpä rouva olisi..." tyttö sanoi epäluuloisesti, koittaen vetää pois
kättänsä.
"Minäpä olen kuitenkin, Siina. Kun astuin vihkialttarille, en ollut
puhdas... Minä kannoin lasta sydämeni alla. Se lapsi kuoli syntyessään,
eikä kukaan ole koskaan aavistanut... Mutta Jumala ei antanut minulle
enään muita lapsia..."
Se, mitä hänellä ei koskaan ollut rohkeutta tunnustaa, ei edes omalle
äidilleen, se tuli hänen huuliltaan tässä langenneen tytön vuoteen
ääressä.
Hän alkoi yhtäkkiä itkeä, pää vuoteen kovalla puulaidalla, -- itkua,
jota ei vuosikausiin ollut itkenyt.
Siina ei puhunut vähään aikaan mitään, vaan hengitti raskaasti.
"Ei rouva huoli olla pahoillaan", hän sanoi vihdoin yksinkertaisesti.
Kirsti kohotti päätään. Ihmeellinen rauha ja vapautuksen tunne alkoi
kasvaa hänen sydämessään. Leppäniemen vanhan rouvan sanat lapsista
muistuivat hänen mieleensä... Kuinka se olikaan... Oppia pitämään
lapsinaan kaikkia, jotka rakkautta tarvitsevat...
"Siina", hän sanoi, -- "nyt te sen tiedätte. Minä en kiellä teitä sitä
kertomasta, te voitte tehdä aivan kuinka tahdotte... Mutta älkää te
peljätkö vankeutta... Teillä on paljon helpompi aloittaa uutta elämää
senjälkeen... Minulla on ollut oma vankeuteni, minullakin... Mutta nyt
minä olen vapaa..."
"Minä teen kaikki, mitä rouva käskee." Hän olisi voinut mennä tuleen
Kirstin edestä.
"Minulle tuli äsken vielä eräs ajatus. Näettekös, -- minulla ei ole
yhtään lapsia eikä tule olemaankaan. Antakaa minulle pikku poikanne
kasvatettavaksi. Minä otan hänet omaksi lapsekseni, pidän hänestä
huolta ja koulutan hänet..."
Oli vähän aikaa ihan äänetöntä. Pieni, mustunut seinäkello tikitti
vaivaloisesti, ja sen katkonainen viisari siirtyi näkymättömän hitaasti.
Siina nousi taas istumaan huolimatta Kirstin vastarinnasta ja otti
lapsen syliinsä, kyynelten vieriessä.
"Elääkö se sitten vielä, -- se raukka... Jumala tietää, etten minä
vihasta sitä... Siksi vaan, että liika paljon rakastin... En olisi
raskinut sitä tähän maailman menoon jättää..."
"Ottakaa se, rouva hyvä", hän sanoi yhtäkkiä. "... Minä... en...
Niin... eipähän sitten joudu hukkateille..."
Hän kääntyi taas seinään päin, ja hartiat alkoivat väristä.
Etehisestä kuului kovia askeleita ja miehen ääniä.
Siina katsahti Kirstiin apua anovasti. "Tulevat...", hän kuiskasi
käheästi.
Kirsti veti peiton hänen ylleen.
"Rauhoittukaa nyt, Siina. He eivät vie teitä vielä minnekkään. Ei
ennenkuin olette ihan terve."
Hän avasi porstuan oven ja sulki sen jälkeensä. Siellä seisoi
kirkonkylän vanginkuljettaja ja vielä jokin toinen mies. Tupa-Leena
piilotteli oven suussa ja tirkisteli heitä pienirakoisilla silmillään.
Miehet tervehtivät Kirstiä ja näyttivät olevan vähän hämillään. Vihdoin
toinen suoristi itsensä. "No, mennään nyt", hän sanoi toverilleen,
tarttuen oven ripaan.
Kirsti asettui nopeasti eteen.
"Sinne ei voi mennä", hän sanoi lujasti. "Tyttö on sairas ja kuumeessa,
-- toispäivänä synnyttänyt."
"Meillä on käsky tuoda hänet tutkittavaksi", toinen sanoi röyhkeästi.
"Sama se... Mutta häntä ei saa viedä nyt, kuulettekos...
Jäljestäpäin... Hänhän on kaikki tunnustanut, ei kiellä mitään.
Minä vastaan hänestä... Vielä tänään lähden itse puhumaan asiasta
tuomarille."
Miehet katselivat toisiaan ja vääntelivät lakkejaan.
"Kuka sellaisista tietää..." toinen arveli. "Yhtäkkiä pyrähtävät
pakoon, ja sitten -- ota kiinni!"
"Kuulittehan, että minä vastaan hänestä."
Kirsti seisoi pitkänä ja kalpeana saunan mustuneen oven edessä,
kasvoissa lujan päätöksen ilme.
"Minnekkä se pakenisi", uskalsi muija syrjästä huomauttaa. "Joka on
niin heikko, että tuskin jaloillaan pysyy..."
"No, jos rouva vastaa..." arveli sävyisemmän näköinen miehistä. "Eihän
mekään nyt sairasta ihmistä... Vaikka kyllä semmoinen oli käsky, että
jo tänään tuoda kirkonkylään kuulusteltavaksi..."
Hän viittasi toveriaan, ja tämä kääntyi vastahakoisen näköisenä
menemään.
"Minä tulen huomenna takaisin", Kirsti sanoi Tupa-Leenalle. "Menkää nyt
hoitamaan tytärtänne. Ja älkää päästäkö vieraita ihmisiä sisään."
Muija niijaili hänen mennessään ja katseli saunan ovelta hänen
jälkeensä.
Rantatiellä päivä heitteli heleitä rihmoja puitten lomitse kuin kudetta
kankaasen. Männyt koukistivat rosoiset haarajuurensa yli kapean tien.
Niemen takana näkyi ruuhiranta. Kirkkoruuhet loikoivat hiedalla, airot
laskettuina pitkin laiteita kuin kalojen evät. Riippukoivu kumartui yli
veden, uteliaana kurkistaen hietapohjaa, joka kuulsi läpi.
Joku huusi häntä veräjältä. Hän katsahti sinne, -- Pentti seisoi
siellä avopäin, varjostaen silmiään auringolta ja kiikuttaen veräjää
edestakaisin.
"Minä tulen kohta", Kirsti huhusi.
Hän lähti rantapolkua pitkin Pentille vastaan, kuten kerran nuorena
tyttönä, -- ja tuoden uutta elämää mukanaan kuten silloinkin.