sieltä kimpun tunturimorsioita, -- tunturin suloisia, valkeita, kukkia,
jotka kasvavat vaan vaarallisimpien kuilujen rinteillä, monesti ihan
käsinpääsemättömissä, ilman lehtiä, nousten maasta suurina, huojuvina
kukkaterttuina, jotka hiukan muistuttavat valkeaa syreeniä.
Kirsti on laittanut hänelle valmiiksi illallisen, litteälle kivelle
ahon laitaan.
He eivät puhu paljon keskenään. Kun tätä vaan kestäisi... Tietysti ei
sitä voi kauan kestää... Mutta vähänkin aikaa...
Kirstille se on onnea miekan varjossa. Ja suurempaa ehkä juuri siksi,
että koko ajan tuntee sen miekan jossain heiluvan...
Melkein koko viikon he viipyvät siellä. Mutta eräänä iltana löytää
Pentti kotia palatessaan Kirstin itkemästä. Ja hän ymmärtää, että
Kirstille on kaikki palannut taas takaisin.
Istuessaan vieretysten, aholla käppyräkoivun juurella, tunturikosken
kohistessa kivenheiton päässä, he jälleen alkavat puhua siitä, mikä jo
viikkomääriä on ollut heidän ainoa puheenaineensa.
"Etkö sinä sitten koskaan voi päästä vapaaksi, Kirsti?"
"En", hän vastaa pudistaen päätään.
"Mutta sinä, -- vapaa, luonnon kasvattama Kirsti, -- sinä välitön
lapsi... Etkö sinä ymmärrä, että rakkaus on kuninkaallinen lahja,
vapaasti annettu ja vapaasti vastaanotettu. Sentähden että minä
rakastin sinua, oli minulla oikeus sinuun, ei muun vuoksi."
Hän on puhunut samaa usein ennenkin. Kirsti ei vastaa sanaakaan.
"Katso tuota tyttöä tuolla, -- hän tulee juuri saattamasta
poikaa rantaan. Kysyin tänään, ovatko he kihloissa. Me olemme jo
kuulutetutkin, hän sanoi. Ole varma siitä, että poika illalla tulee
takaisin. He ovat jo aikoja sitten olleet mies ja vaimo. Näetkö sinä
siinä jotain väärää?"
"En", Kirsti vastaa.
"No niin, entäs sitten?"
"Enhän minä tuomitsekkaan heitä. Heillä on oma lakinsa."
"Mutta itseäsi, -- ja minua?"
"Sinä et tahdo minua käsittää. Sinä vapaa Kirsti, sanot sinä, miksi
et voi totella luonnon ääntä? Sitähän minä juuri tottelenkin. Minulla
on lakini itsessäni, omassa sydämessäni. Sinä luulet minun riippuvan
kaavoista ja sovinnaisuudesta ja pelkäävän ihmisten tuomiota. Mutta
siinä sinä erehdyt."
Hän alkaa nyyhkyttää kädet kasvoilla.
"Minä olen heittänyt pois itseni. Minä, joka olin niin ylpeä."
"Minä en tiedä muuta lakia kuin luonnon", Pentti alkaa hitaasti. "Se on
minulle korkein. Me olimme valmiit toisillemme, kuuluimme toisillemme
sekä sielulla että ruumiilla, -- ja annoimme itsemme toisillemme."
"Ja sitä sinä kutsut vapaudeksi? Minusta se on vaan orjuutta. Sinä
olet vaan luonnon orja silloin, oman itsesi orja. Minä tahdon kohota
niin korkealle, että hallitsen sekä luonnon ympärilläni että luonnon
itsessäni."
"Ja entä sinä, -- etkö sinä sitten ole sidottu kaavoihin ja kirkon
sanoihin?"
"Minä alistun niihin vapaaehtoisesti, ja silloin en orjuuta itseäni."
"Pentti, jos sinä ymmärtäisit minua", hän jatkaa melkein rukoilevasti.
"Minä olen niin ihan yksin, jollet sinäkään minua ymmärrä. Minä
toisinaan niin hirveästi pelkään yksinäisyyttä."
"Jos sinä voisit minua käsittää", hän jatkaa posket hehkuvina,
-- "etkö sinä ymmärrä, -- juuri siksi, että minä olin niin ylpeä
ja itsenäinen... Minä olisin tahtonut antaa sinulle kaikki
vapaaehtoisesti, sanoa sinulle: tässä olen, ota minut! Minä rakastin
sinua niin paljon. Mutta nyt se tuli kuin varkain ylitseni,
huumauksena, joka voitti minut, eikä sinä suurena, vapaana ilona, jota
olin ajatellut. Ikäänkuin joku olisi minulta varastanut iloni, --
minähän olisin sen itsekin antanut, kun sen aika olisi tullut."
"Se on minusta kaikki nyt niin rumaa ja matalaa", hän jatkaa, --
"pyhyys on poissa. Minä tulen äidiksi vasten tahtoani, -- kuin
sattumalta, -- ja jos minä synnytän pojan, niin ei sillä ole sitä
esikoisen kuninkaallisuutta, jonka rakkauden synnyttämissä lapsissa
näkee..."
"Sinä olet sairas, Kirsti", sanoo Pentti.
"Voi olla, että olen sairas, mutta en siinä merkityksessä, kuin sinä
luulet."
"Vaan miksi se sitten on rikos, -- voitko sinä sen selittää?"
Hän miettii hetkisen. "Se on rikos, koska minä sen rikokseksi tunnen",
hän vastaa pienellä pään liikkeellä.
He istuvat äänettöminä, toivoen pois tästä paikasta, joka äsken oli
kietonut heitä yksinäisyydellään ja nyt heitä sillä rasittaa. Yhtäkkiä
heitä alkaa vaivata kahdenkesken-olo, ja vieras, kylmä tunne hiipii
heidän välilleen. Tyttö kulkee heidän ohitseen ja katsahtaa heihin
kummastuneena.
Kirsti nousee seisomaan ja pysähtyy Pentin eteen.
"Mikä meitä on yhdistänyt, Pentti", hän sanoo. "Meidän sielumme ovat
niin kaukana toisistaan, ja me ikäänkuin hapuilemme toisiamme pimeässä."
Seuraavana päivänä he lähtevät. Ja matka jatkuu samaan tapaan kuin
alussa, ei mitään pitempiä pysähdyksiä missään, -- korkeintaan pari
päivää, ja sitten taas eteenpäin.
Kirsti ymmärtää, että Pentillä on siinä oma tarkoituksensa. Hän ei
tahdo antaa Kirstille aikaa vaipua ajatuksiin. Kirstillä pitää yhä olla
jotain uutta ajateltavaa.
Mutta yhä useammin palaa takaisin sama vieras tunne, joka oli hiipinyt
heidän välilleen tunturimajan edustalla istuessa.
Ja heille on melkein helpoitus molemmille, kun kesä kallistuu
lopulleen, ja kotiinlähtö vapauttaa heidät alituisesta
kahdenkesken-olosta.
10.
Kotiin tultua heidän suhteensa muuttui tasaisemmaksi sen kautta, että
kullakin oli oma työnsä, eivätkä he ehtineet niin paljon olla yhdessä.
Pentti oli alkanut viime aikoina kohdella Kirstiä kuin sairasta
lasta, jolle täytyy kaikessa antaa myöten ja jota ei saa kiihdyttää.
Hänellä oli sääliväistä hellyyttä kohtelussaan, ja hän tuhlasi paljon
kekseliäisyyttä koittaessaan arvailla Kirstin pieniä mielitekoja. Mutta
kaikki hänen huolenpitonsa kohdistui saattaakseen Kirstin ulkonaisen
elämän niin miellyttäväksi ja rauhalliseksi kuin suinkin, -- sensijaan
hän alkoi karttaa kaikkia keskusteluja, jotka jollain lailla repivät
auki arkoja kohtia heidän suhteessaan ja jotka paljastivat Kirstin
sisällistä elämää.
Kirsti otti vastaan kaiken tämän säälin ja hellyyden väliäpitämättömänä
ja kuin pudisti sen päältään. "Sellainen sääli muuttuu helposti
kyllästymiseksi", hän ajatteli useasti. "Minä en tarvitsisi sääliä, --
ainoastaan ymmärrystä."
Samalla häntä loukkasi se, että Pentti kohteli häntä kuin sairasta ja
ikäänkuin siltä näkökannalta katsoen koitti häntä ymmärtää.
"Hän antaa nyt minulle anteeksi, sentähden että pitää minua heikkona ja
ruumiillisesti sairaana", hän ajatteli. "Kun tulen terveeksi, ja lapsi
on syntynyt, silloin muka ajattelen toisella tavalla..."
"Eikö hän voi sitten käsittää, että juuri siksi, että olin niin
terveluontoinen... Minulla oli niin paljon voimaa, -- minä olisin niin
jaksanut riemuita elämästä... Ja nyt yhtäkkiä heitin itseni pois...
kuin kadulle..."
"Se oli rikos minua itseäni kohtaan, -- sitä kokonaisuuden lakia
kohtaan itsessäni..."
"Ja kuinka paljon on minulta mennyt hukkaan, -- kokonainen kehityskausi
naisen elämässä... En koskaan tule täydellä todella olemaan mieheni
vaimo."
Hän kärsi siitä, ettei voinut Pentille ajatuksiaan puhua yhtä vapaasti
kuin ennen. Hänen ajatuksensa ja tunteensa olivat liian voimakkaita
hänen yksin kantaa.
Monta kertaa hän hiipi varpaillaan yli salin Pentin työhuoneen ovelle.
Painoi korvansa ovea vasten ja kuunteli.
Kynän rapinaa, sitten paperilehden kahinaa, -- joskus natisi tuoli
liitoksissaan Pentin käännähtäessä. Sitten hiljaista hyräilyä -- tai
vihellystä, -- tai sormien naputtelua pöydän laitaa vasten.
Hänen kätensä lepäsi lukolla sitä painamatta. Avaisiko hän vai eikö?
Kuinka paljon suojatumpi Pentti oli kuin hän... Hänellä oli työnsä
ja miehen luonteen mahdollisuus irroittautua ainakin ajaksi kaikesta
muusta ja antautua työhönsä. Sulkea työhuoneen ovet ja samalla sulkea
pois ajatukset... Asettaa kirjansa ja tieteelliset kirjoituksensa kuin
muuriksi ympärilleen...
Hänen ei tarvinnut kuljettaa sitä kaikkea alati mukanaan, kuten Kirstin.
Ei olla siihen sidottu, -- sen alituiseen läheisyyteen... Voimatta
mihinkään paeta...
"Minä avaan oven, -- minulla on siihen oikeus", hän ajattelee. "Hänen
täytyy kuulla minua, se koskee aivan yhtä paljon häntä kuin minua...
Minulla ei ole ketään muuta kuin hän..."
Kuitenkin hän yhä jää sormittelemaan lukkoa.
Yhtäkkiä hänelle tulee mieleen, kuinka tuskastuneelta Pentti oli
näyttänyt viime kerralla, kun he olivat puhuneet siitä. Hän oli
kieltänyt Kirstiä sitä ajattelemasta liian paljon... Hänen täytyisi
voittaa itsensä ja oppia itseänsä hillitsemään...
"Sinun alituiset sielunpaloittelusi ovat jonkunlaista tuskan hekumaa,
Kirsti", hän oli sanonut... "Se on sairaloista..."
"Olkoon sairaloista...!" hän oli kiihtyneenä vastannut. "Minä tiedän,
että olen sairas. Mutta minun täytyy ensiksi tutkia tautini, muuten en
koskaan tule terveeksi..."
Kaikesta huolimatta hänen teki mieli mennä Pentin luo. Puhukoon Pentti
vaan järkeä hänelle, soimatkoon häntä, -- kun hän vaan saa kuulla hänen
puhuvan ja itse puhua.
Yksin hänen on mahdoton olla... Hän pelkää ollessaan yksin.
Yksinäisyyden ajatukset ovat kuin varjot illalla, jotka kasvavat yli
oman mittansa. Ja hänen pienet, hajoitetut askareensa antavat niin
paljon aikaa ajatuksille...
Hän on niin äärettömän arka. Pieninkin ruumiillinen kipu, jollei muuta
niin sormen sattuminen, tuntuu koko ruumiissa, ikäänkuin sähkövirta
kulkisi läpi. Ja pieninkin mielipaha tärisyttää koko sielua...
Mutta tavallisesti hän hiipi pois, samoin kuin oli tullutkin, ovea
avaamatta.
Tänä hänen kaikkein arimpana kehityskautenaan alkoi hänen ennen niin
avomielinen sielunsa muuttua suljetuksi.
Toisinaan tuli hänen niin ikävä Penttiä, että olisi voinut huutaa
ääneensä, niinkuin silloin oven edessä epäröidessään.
Toisinaan hänessä taas nousi voimatonta vihaa Penttiä kohtaan;
hän taisi ajatuksissaan syyttää häntä kaikesta ja samalla häntä
suunnattomasti kadehtia, että hän niin helpolla oli voinut murtautua
ulos itsestään ja jatkaa elämäänsä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
11.
Kirsti alkoi viime aikoina yhä useammin jäädä pois seura-elämästä
ja karttaa vierailuja, ja Pentin yliopistotuttavain tullen hän
harvoin poikkesi sisään tervehtimään, silloinkin vaan hetkeksi
jääden ja nopeasti poistuen. Mutta hänessä ei ollut jälkeäkään siitä
onnellisesta, puoleksi ylpeästä ujoudesta, jolla ensi kertaa äidiksi
tuleva nainen kohtaa tarkastavan katseen.
Hänen luoksensa saapui tähän aikaan usein ystävättäriä, enimmäkseen
nuoria rouvia kokemuksineen ja neuvoineen, hyväntahtoisen uteliaina,
valmiina jakamaan tietojaan ja antaumaan pitkiin, salaperäisiin
keskusteluihin. Mutta Kirsti karkoitti heidät kaikki suljetulla
hymyilyllään ja taipumattomuudellaan mihinkään selityksiin ja
huvittaviin tiedonantoihin.
Hän ei voinut, -- ei voinut noille mitään kertoa... Ja kuitenkin
hänellä toisinaan oli kalvava ikävä toista naista, ei ystävänä eikä
uskottuna, ainoastaan naisena, joka olisi samojen luonnonlakien alainen
kuin hän itse.
Naista, joka käsittäisi kaiken sokeasti ja nopeasti synnynnäisellä
vaistollaan, -- jonka luontainen äidillisyyden tunne olisi herkkä
kaikelle kärsimykselle, ja käsi hieno ja pehmeäpintainen.
Mutta hän tunsi olevansa liian kaukana heistä kaikista... Ikäänkuin se
ruumiillinen kehityskin olisi hänellä erinlainen kuin muilla.
Äiti kävi myös usein näinä aikoina ja kohteli Kirstiä jonkunlaisella
vähän hämillään-olevalla hellyydellä. Kirstin oli vaikea nähdä, kuinka
äiti turhaan koitti keksiä keinoa, millä päästä puheisiin asiasta.
Mutta hänen itsensä oli mahdoton aloittaa, vaikka tunsikin, että se
olisi ollut velvollisuus.
Vihdoin äiti kuitenkin otti sen, kiertäen, kaartaen puheeksi. Voiko
Kirsti ajatella, että hän naimisiin mentyään vielä leikki nukeilla? Se
oli kyllä todella hirveän lapsellista. Hän oli tuonut kaikki nukkensa
mukanaan uuteen kotiinsa, -- tietysti muistoksi vaan, -- ne oli pakattu
suureen kirstuun ullakolla, valmiiksi puettuina, juhlatamineissaan.
Kerran sattui isä olemaan koko päivän poissa. Hänen tuli sietämättömän
ikävä, hän oli antanut kaikki käskynsä keittiössä, oli pyyhkinyt tomun
salista ja toistamiseen palmikoinut eri lailla hiuksensa. Silloin hän
hiipi ullakolle, -- voiko Kirsti ajatella niin hullunkurista... Hän
avasi siellä kirstun ja otti kaikki nuket esiin, suuret ja pienet ja
alkoi leikkiä niillä kirstun kannella... Ihan unohti, kuinka aika
kului, ja että olisi pitänyt mennä valvomaan päivällistä. Yhtäkkiä
kuului askeleita... Hän pelästyy, koittaa työntää nuket sikin sokin
takaisin, -- mutta isä ennättää näkemään... Kuinka hän oli hävennyt...
Mutta isä oli kuiskannut hänelle jotain korvaan, -- jotain elävistä
nukeista...
Äiti katseli Kirstiä merkitsevästi, ja Kirsti lopulta heltyi ja alkoi
itkeä. Oliko se _niin_... Kyllä se niin oli... Silloin äiti silitti
hänen päätään, niinkuin oli tehnyt hänen pienenä ollessaan.
Äidin mentyä Kirsti istui kauan hiljaa, kädet helmassa.
Saisiko hän sitten todella lapsen... Äitikin oli sen jo huomannut, ja
kaikki muut...
Hän ei ollut tähän asti lainkaan voinut ajatella lasta erikseen, --
elävänä olentona. Lapsi oli vaan ollut osa hänen omista ajatuksistaan.
Mutta nyt yhtäkkiä tuntui, kuin olisi lapsi irroittautunut hänen
ajatuksistaan ja muodostanut oman käsitteen ja alkanut kasvaa...
Yhtäkkiä hän kuin näki sen edessään. Sillä oli suuret ja surulliset
silmät, ja se katseli häntä syyttävästi, ikäänkuin kysyen, mihin sen
elämänriemu oli jäänyt...
Hän ei voinut päästä siitä ajatuksesta, että lapsi syytti häntä
jostakin...
Lapsella olisi ollut oikeus elämänriemuun, sillä olisi ollut oikeus
syntyä terveenä, syntyä rakkaudella ja tulla rakkaudella kannetuksi...
Jos lapsella todella oli elävä sielu, niin eikö se ollut elänyt yhdessä
hänen kanssaan kaikki ne ajatukset ja tunteet, mitkä hänessä olivat
liikkuneet... Ne olivat kaikki koskettaneet sen muodostumatonta sielua
ja siihen jättäneet jälkensä. Ne olivat olleet ituja, joista myöhemmin
muodostuisi lapsen tulevat ominaisuudet...
Lapsi mahtaisi olla vanha jo syntyessään, kun sen oli täytynyt nähdä
niin monien ajatusten syntyvän ja kasvavan... Ja kuinka raskasten
ajatusten...
Osaisikohan se ollenkaan leikkiä muitten lasten kanssa vai
vieroksuisiko niitten seuraa...
Hän alkoi yhtäkkiä tuntea edesvastausta sen uuden sielun tähden, joka
kasvoi hänessä salaperäisen voiman vaikutuksesta.
Ja samalla hän alkoi rakastaa lasta, sillä kokonaan antaumisella, mikä
oli hänen luonteelleen ominaista.
Hän alkoi puhella lapsen kanssa. Hän pyysi siltä anteeksi, selitti
sille, tunnusti sille...
Hänestä tuntui kuin lapsi aivan hyvin olisi voinut häntä kuulla ja
ymmärtää...
"Kun lapsi kasvaa suureksi, niin kerron sen joskus sille", hän
ajatteli. "Kun se alkaa miettiä elämän syvintä salaisuutta, ja minä
näen kysyvän hohteen sen silmissä, silloin on aika tullut, ja minä
kerron."
Hän löysi tyydytystä siinä ajatuksessa, että joskus voisi kertoa kaikki
lapselle. Jo se ajatus oli puoli sovitusta...
Hän istui melkein aina yksin näinä aikoina, neuloen pieniä vaatteita ja
ajatellen lasta. Ja tavatessaan Pentin, hän oli entistään tasaisempi
ja tyynempi ja hymyilikin usein hänelle. Mutta Pentille jäi aina se
vaikutus, ettei se hymyily ollut häntä varten aiottu, vaan että se tuli
jostain kaukaa sisältäpäin ja myös sisällepäin kohdistui.
Hän oli oikeassa. Kirsti eli täydellisesti omassa, sisäisessä
mailmassaan.
Usein työtä tehdessään Pentti kuuli Kirstin hiljaa juttelevan toisessa
huoneessa, ikäänkuin jonkun kanssa keskustelevan. Joskus hän raotti
ovea.
"Sanoitko jotain, Kirsti?"
Kirsti makasi pitkänään leposohvalla ja näytti melkein säikähtyvän
hänen tulostaan.
"Ei -- ei se ollut mitään!"
Silloin Pentti palasi työhönsä, mutta Kirstin ääni soi yhä hänen
korvissaan. Se oli milloin lepertelevä, leikittelevä, kuten lasta
hyvitellessä, -- milloin alentui yksitoikkoisen laulavaksi, kuten
tuudittaessa, -- toisinaan se taas sai valittavan, säälivän soinnun,
kuten viihdyttäessä sairasta lasta.
"Hän puhelee lapsen kanssa, ikäänkuin se jo olisi hänellä
käsivarsilla", hän ajatteli.
Kerran hän meni sisään.
"Sinä vahingoitat lasta senkautta, Kirsti, että niin paljon vaan mietit
ja haaveksit... Sinun pitäisi liikkua ja kävellä ja etsiä vaihetusta..."
"Lapsi on minun", Kirsti vastasi omituisen ynseästi.
"Se on kai meidän molempien, tyttöseni."
"Ei -- se on paljon enemmän minun", hän vastasi samalla tavalla.
Pentti joskus sanoi hänelle: "Sitten kun lapsi on syntynyt... Ajattele,
-- pieni, terve poika, niin vahva, että hän kerran sinutkin kantaa..."
Kirsti hymyili epäluuloisena pudistaen päätään. Hänellä oli omat
ajatuksensa lapsesta.
Kerran Helmikuussa, pari viikkoa ennen lapsen odotettua syntymää, hän
oli lähtenyt kävelylle, -- huuruisena, valkeana talvipäivänä, jolloin
puut olivat lumilehdissä, ja lumi kiteytyi pieniksi särmiöiksi, jotka
kimalsivat hangella kuin pudonneet tähdet.
Kääntyessään kadun kulmauksessa hän ei huomannut hevosta, joka
ajajaltaan karkuun päässeenä laukkasi pitkin katua, reki kumollaan ja
suitset laahaten maata.
Yhtäkkiä hän kuuli jonkun huutavan ja näki toisella puolen katua
miehen, joka huitoi ja viittoili käsiään. Hän tahtoi paeta
katukäytävälle, takertui helmoihinsa ja lankesi lyhtypatsasta vasten...
Kuin unessa hän näki yläpuolellaan hevosen raudoitetun kavion, johon
oli tarttunut lunta naulojen lomiin...
Hän tuli tajuihinsa valkeassa, harmaavaloisessa huoneessa eikä voinut
heti käsittää, missä oli. Yhtäkkiä muistui hänelle mieleen tapaus
kadulla.
"Hevonen potkasi varmaan minua", hän ajatteli ja alkoi samalla tuntea
pistävää tuskaa, joka yhä yltyi.
Tuska oli niin kova, että hän vähäväliä meni tainnoksiin. Sillä välin
hän kuuli ääniä ympärillään, ikäänkuin Pentti olisi puhunut ja joku
toinen vieraalla, karkealla kurkkuäänellä siihen vastannut...
"Molempia ei voi pelastaa", sanoi vieras ääni. "Jompikumpi, äiti tai
lapsi..."
"Pelastakaa lapsi", hän sai sanotuksi ponnistettuaan koko elinvoimansa.
Hän ei tietänyt, oliko huutanut vai kuiskannut ne sanat...
Samalla vieras mies tuli hänen luokseen ja kumartui hänen ylitseen,
niin lähelle, ettei edes katsetta voinut eroittaa, vaan silmät
näyttivät kahdelta mustalta, kiiltävältä kalvolta.
"Älkää nukuttako minua, -- tahdon olla tajuissani", hän taas koitti
sanoa, tuntien kuinka ääni tukehtui kurkkuun.
Kukaan ei näyttänyt häntä kuulevan. Hän tahtoi huutaa Penttiä avuksi,
mutta tunsi samalla, kuinka unenhorros raukaisi joka jäsenen ja
ajatuksen...
Kun hän taas heräsi, oli ilta ja vuoteen ääressä istui
sairaanhoitajatar, siniraitaisessa puvussa. Hän ei voinut liikuttaa
itseään lainkaan, mutta tuska oli poissa.
"Missä on lapsi", hän kysyi yhtäkkiä terävästi.
Sairaanhoitajatar ei vastannut, vaan pudisti päätään.
"Missä on lapsi? Lapsi -- kuuletteko?" hän kysyi vielä kerran.
Hänen ajatuksensa kulkivat kuin pyörteissä, yhä nopeammin ja nopeammin,
ja nostivat joka kerta syvyydestä kohotessaan saman kysymyksen.
Sairaanhoitajatar nousi ja meni ulos.
Hän alkoi uikuttaa kuin lapsi.
"Lapsi, -- lapsi -- tuokaa minulle lapsi..."
Samalla tuli Pentti sisään ja kävi raskaasti, kömpelösti vuoteen ääreen
polvilleen, aivankuin olisi siihen langennut.
Kirstistä tuntui, kuin jokin huimaavasti pyörivä ratas hänen aivoissaan
äkkiä olisi seisahtunut.
"Kuollut... lapsiko?" hän sanoi vaivaloisesti.
Ja ne sanat sanoessaan, oli kuin jotakin olisi kuollut hänessä
itsessään.
12.
Muita lapsia hänellä ei ollut.
Hän toivoi sitä hartaasti ensimäisinä vuosina, pitäen kiinni yhä
heikkenevästä toivosta, tahtomatta siitä luopua ja peljäten sitä
tyhjyyttä, jonka sen toivon sammuminen jättäisi hänen sieluunsa ja
elämäänsä.
Hän meni aina lasten leikkipaikoille, heidän hietakentilleen ja
mäenlaskupaikoilleen ja istui siellä jossain syrjäisellä penkillä
nälkäisin, kateellisin silmin katsellen elämää edessään.
Ihmiset unhottivat pian, että hänellä oli lapsia ollutkaan. Tuskin
kukaan sitä muisti, ja harva vaarinotti siitä ilmeestä, jonka usein
näkee lapsettomilla naisilla, ja joka oli hänelläkin, -- jotain
tyydyttämätöntä katseen pohjalla. Ainoastaan hänen vanha äitinsä oli
lohduttamaton eikä lakannut lapsesta puhumasta eikä toista toivomasta.
Kirsti tuhlasi suuren toimintahalunsa kaikenlaisiin pikku asioihin,
jakaen ja siroittaen sitä ja kärsien siitä, ettei mitään kokonaista
saanut aikaan. Hän ehti olla mukana kaikkialla, sillä koti vei hänen
aikaansa tuskin nimeksi, ja hän väsytti itseään päivät pitkään kaikilla
niillä yhteiskunnallisilla ja seuraelämällisillä puuhilla, joihin hänen
asemassaan oleva nainen voi antautua. Mutta kotiin tultuaan oli hänellä
kuitenkin se tunne, ettei mitään ollut tehnyt.
Hän vietti elämäänsä sisäisesti tylsänä kaikelle, tottuen vihdoin
välinpitämättömään "antaa mennä" oloon ja kohottaen kaikelle
olkapäitään.
Eräänä keväänä kuoli äiti, kauan aikaa hiljaa riuduttuaan, -- melkein
äkkiarvaamatta, sillä hän oli jo niin kauan aikaa elänyt puolin voimin,
että sitä oli totuttu pitämään luonnollisena asiana.
Äidin kuolema ja se suru, jonka se aiheutti, riistivät Kirstin yhtäkkiä
tylsyydestä, jossa hän vuosikaudet oli elänyt. Hänen täytyi väkisinkin
kuin pysähtyä ja katsoa taakseen ja ajatella sekä tuntea vastoin
tahtoaankin.
Samana keväänä pyydettiin heitä saapumaan Leppäniemeen.
He eivät olleet käyneet siellä kertaakaan häittensä jälkeen, -- siitä
ei ollut tehty heidän välillään mitään varsinaista sopimusta, -- se oli
jäänyt vaan kuin itsestään.
Kirsti ihmeekseen löysi sydämestään yhtäkkiä valtavan halun päästä
sinne, -- odottamatta, aivankuin unohdetusta salalaatikosta joskus
jotain löydetään.
Hänessä alkoi kyteä levoton odotus, ikäänkuin jotain uutta olisi ollut
tekeillä.
Ehkä se oli vaan taika-uskoa... Vaan joka tapauksessa oli sillä
seudulla mittaamaton voima hänen ylitseen, -- sekä hyvässä että pahassa.
Aivankuin olisivat hänen olemuksensa juuret olleet kiinni siinä
seudussa...
He keskustelivat lähdöstä Pentin kanssa, tyyneesti ja virallisesti,
kuten jo kauan aikaa olivat kaikista asioista keskustelleet, antamatta
kumpikaan toisen aavistaa, millaisen tulvan muistoja tämä ajatus nosti
mieleen.
Monien puuhien jälkeen, joita hautajaiset ja niitä seurannut
pesänselvitys olivat tuoneet mukanaan, he eivät päässeet lähtemään
ennen Juhannusta. He saapuivat Suvihuviin muuanna helteisenä päivänä,
jolloin tuulta oli vain sen verran, että se parahiksi liikutteli
ruispeltojen hienoa heilimäsavua. Järven alavilla vesillä nousi
pohjasta lukemattomia, niljaisia ahvenruohoja. Airo nosti niitä
joka työntäisyllä, ja ne jäivät sen varteen riippumaan kuin irralle
temmatut, vihreät hiukset.
Vielä samana iltapäivänä he tekivät ensimäisen käyntinsä kartanossa.
Vanhukset olivat harmaantuneet koko joukon sitten viime näkemän, --
tuntuivat vielä enemmän yhteenkasvaneilta kuin ennen. Jos toinen jotain
kertoi, säesti aina toinen lyhyillä huomautuksilla, tai kertoivat
he molemmat yhtaikaa, niin että toinen kertoi yhden, toinen toisen
piirteen jutusta. Kun heiltä jotain kysyi, aloittivat kumpikin vastata
samalla kertaa melkein samoilla sanoilla. Monet erinkaltaisuudet olivat
vuosien kuluessa hiotuneet pois, ja yhdenkaltaisuus alkanut pistää yhä
enemmän silmään.