ja maan tasalle. Sekään ei hämmästyttäisi. Se olisi ihan luonnollista,
juuri niinkuin hän olisi odottanutkin. Ei mitään ole voinut tapahtua,
mikä pelästyttäisi. Kaikkea hän on aavistanut ja kaikkeen valmistunut.
Sillä siellä täytyy olla jotain raunioina ja hävitettynä kotona.
Mutta asemalla ei ole ketään vastassa, ja vasta hetken mietittyään
hänelle selviää, ettei häntä vielä tänään osattu kotiin odottaakkaan.
Ja hän lähtee yksin astumaan pieni matkalaukku kädessä.
Tie on lyhyt, ja muutaman minuutin päästä hän on kotona. Siinä se on
jälleen, -- samanlaisena kuin sen eilen aamulla jätti. Piaano salissa
on auki, ja telineillä vielä samat nuotit, joita oli soittanut; ei
lehteä edes ole käännetty. Omasta huoneestaan hän löytää korutyön,
jonka oli heittänyt pöydälle, ja jossa neulansilmään pistetty lanka
vielä on päättämättä. Aikaa saadessaan hän ompelee sen loppuun, ja
malli tuntuu yhtaikaa sekä tutulta että vieraalta, aivankuin hän
kyllä olisi sitä ommellut, mutta aikoja sitten. Kirjoituspöydällä on
aloittamaton kirje, johon ainoastaan päivämäärä on merkitty; hän pistää
sen laatikkoonsa, voimatta muistaa, kelle sen oli aikonut kirjoittaa.
Hän kulkee kuin unissakävijä näissä tutuissa huoneissa. Läpi koko
asunnon hänen täytyy kulkea, tarkastaa ja katsella kaikkea, ikäänkuin
etsisi jotain. Ja hänestä on, kuin hakisi hän todella jotain
kadonnutta. Entinen itsensä se on, jota hän etsii. Etsii sitä turhaan
tästä ympäristöstä, jonka järjestys on niin liikuttavan tuttua, että se
sydäntä särkee.
Koko päivän hän puhelee omaistensa kanssa yhtämittaa, vilkkaasti ja
herkeämättä, kuten ihmisille, joita pitkiin aikoihin ei ole tavannut.
"Minun täytyy puhua paljon, etteivät mitään huomaisi", hän ajattelee.
Ei mitään keskeytystä, ei hämmennystä. Mutta toisinaan hän pysähtyy
vasten tahtoaan heitä katsomaan, ja katse kulkee tutkivana toisesta
toiseen. Eivätkö he todella mitään tiedä?
Kunpa eivät vaan poistuisi huoneesta ja jättäisi häntä yksin. Niinkauan
kuin he ovat läsnä, hän on suojassa ja turvassa, on pelastettu ainakin
lyhyeksi aikaa. Hän värähtää joka kerran, kun äiti liikahtaa. Ettei hän
vaan jo nousisi ja sanoisi hyvää yötä.
Ja mitä lähemmäksi maatapanon aika tulee, sitä levottomammaksi hän käy.
Hänet valtaa avuton pelko, kuten lapsen, joka pelkää pimeässä. Mutta
pyytää jompaakumpaa pikkusiskoista nukkumaan kanssaan, sitä hän ei voi.
Kuka takaa, ettei pikkusisko näkisi hänen ajatuksiaan. Itse hän näkee
ne koko ajan kuin elävinä olentoina, jotka liikkuvat hänen sivutseen,
kulkevat hänen vierellään ja takanaan, puhuvat ja kuiskaavat hänelle.
Ja hän antautuu epätoivoisena taisteluun. Sulkiessaan ovea
makuuhuoneeseensa, hän tuntee, kuinka ajatukset alkavat kiertyä
kahleeksi hänen ympärilleen. Jokainen niistä on kuin puristava
rautarengas, ja ne yhdistyvät katkeamattomina toisiinsa. Toista seuraa
toinen, ja hänen täytyy tuntea ne rengas renkaalta.
Hän tietää hyvin, ettei voi nukkua, mutta heittäytyy kuitenkin
vuoteelleen. Vetää peiton päänsä yli, kuten ennen lapsena pahoja unia
pelätessään. Vaan tällä kertaa se ei auta mitään. Hänen täytyy nähdä
kuitenkin. Silmät suurina ja tuijottavina hänen täytyy maata ja katsoa
eteensä. Koittaa turhaan niitä sulkea, ja mitä enemmän unta tavoittaa,
sitä kauemmas se siirtyy.
Hän voisi elää vanhaksi eikä sitä aamua yksinäisessä maakartanossa
koskaan unohtaisi. Se ilmestyisi aina hänen eteensä, kirkkaana,
totisena ja järkevänä, kuten silloinkin ja kuten nyt. Juuri siinä
kirkkaudessa oli ollut jotain armotonta ja syyttävää. Hän oli toivonut
sumua, sankkaa ja läpipääsemätöntä, joka olisi kääriytynyt yli maan.
Siihen olisi voinut piiloutua ja luulotella itselleen, ettei kukaan
näkisi. Mutta olikin tullut selkeä, terävä päivänpaiste, joka valaisi
varmana joka haavan, pistäen ja leikaten kuin lääkärin veitsi. Se oli
vailla kaikkea sääliä.
Hän tuijottaa yhä eteensä pimeyteen, voimatta sulkea silmiään. Hänen
täytyy elää kaikki uudelleen, tuntea uudelleen jokainen tunne, ei
pääse yli yhdestäkään. Siinä ei ole mitään vapautuksen toivoa eikä
mitään armoa. Hänen täytyy uudelleen itkeä samat kyyneleet, joilla sitä
aamua oli tervehtinyt, itkeä ne yhtä toivottoman häpeän ja katumuksen
tunteella. Eivätkä ne mitään pese eivätkä huuhdo pois, ne putoavat
pisaroina, jotka polttavat.
Hän nukkuu vasta myöhään aamuhämärissä, kun kaikkien esineitten ja
huonekalujen rajaviivat jo selvästi alkavat eroittua, ja katulyhty
ikkunan takana aikoja sitten on sammutettu. Nukkuu raskaasti, joka
jäsenessä lyijyn kankeus, kuin pitkän päivätyön jäljeltä.
Myöhään aamulla hän herää, kun viereisestä huoneesta kuuluu liikettä.
Kaikki ovat varmaan jo jalkeillaan. Pikkutytöt kuuluvat kiistelevän
jostain, ja sitten juoksee toinen pois, toinen kintereillään.
Unenhorros on raskaana hänen ruumiissaan, ja kestää kauan, ennenkuin
siitä selkiää. Hän on väsynyt, ja pää on tyhjä ajatuksista. Yölliset
mielikuvat ovat kadonneet, ja muisti työskentelee työläästi.
Hän on mahtanut nähdä pahaa unta, joka painajaisena on hiipinyt hänen
ylitseen. Kauheata unta kahleista, jotka puristavat.
Unta se tietysti kaikki on ollut. Sillä jos se olisi todellisuutta,
ei sitä jaksaisi kestää. Tämähän on hänen oma huoneensa, hänen
neitikammionsa, sinivalkoisine verhoineen. Neitikammio, jossa hän on
valkoisia, viattomia nuorentytön unelmiaan uneksinut.
Hän käy melkein rauhalliseksi noustuaan ja puettuaan. Tuttu ympäristö
tuudittaa vähitellen tyynnyttävään, häiritsemättömään tunnelmaan.
Kuinka hän yksin olisi muuttunut, kun kaikki ympärillä on niin samaa
kuin ennen. Hänen on täytynyt erehtyä tai nähdä unta. Jos olisi toisin,
olisivat muutkin sen jo huomanneet ja siitä sanoneet. Mutta heidän
kohtelussaan ja käytöksessään ei ole pienintäkään muutosta.
Hän tuntee hetken aikaa iloa, aivankuin olisi löytänyt pakopaikan,
josta voi torjua vihollista. Ja samalla hänet valtaa työkuume, joka
polttaa ja syhyttää sormenpäissä. Työstä ei ole puutetta, sitä on yllin
kyllin. Kapioita on vielä joukottain viimeistä silittelyä vailla,
suuria pakkoja hienoja, valkoisia liinavaatteita, jotka tuoksuvat
puhdasta palttinaa. Häihinhän on enään vaan pari, kolme viikkoa. Ja
hän ryhtyy työhön ahkeruudella ja innolla, jota ei ole ennen itsessään
aavistanut, päivän pitkään ommellen monimutkaisia nimikirjaimia, joissa
punaiset ja valkoiset kirjaimet kiertyvät toisiinsa lehdykkäin ja
kukkien lomitse. "Voisin istua tässä siksi kunnes viimeinen kajastus
viipyy huoneessa", hän ajattelee. "Enkä tuntisi, vaikka sormeni verille
pistäisin."
Sillä syvällä sielussa kolkuttaa hänellä hämäränä tieto siitä, että
tämä rauha on vaan näennäistä ja itsensäpettämistä. Kun jäisi yksin,
olisi hän taas ajatustensa orja. Ne vaan pelkäävät päivänvaloa ja
piiloutuvat hetkeksi, mutta yö kutsuisi ne esiin kätköistään. Yö hänet
vetäisi takaisin sinne, mitä tahtoi paeta.
Ja seuraavan yön hän valvoo kuten edellisenkin ja monta yötä
vielä senjälkeen. Siinä ajatusten tulossa ja kulussa on jotain
säännöllisyyttä, joka häntä kauhistuttaa; ne liikkuvat ja järjestyvät
varmasti kuin kellon viisarit, joita näkymätön koneisto johtaa. Hän
tuntee jo edeltäpäin sen hetken, jolloin ne alkavat tulla. Ne eivät
tule kaikki yhtaikaa, on kuin lähettäisivät yhden ensin kolkuttamaan.
Ja hän on niitä vastaan suojaton; ei löydy sitä rautapanssaria,
joka niitä ei läpipäästäisi, ei sitä ovea, joka niitten eteen
aukeemattomaksi kohoisi. Sillä rukoillessakin tuntee hän vaan syvemmin
rikoksensa. Ankarina ja armottomina hän näkee edessään kaikki vanhat
raamatunlauseet, jotka lapsuudesta asti on oppinut; ne paistavat
tulikirjaimilla piirrettyinä hänen silmissään. Hän kiertelee niitten
edessä, mutta ne eivät väisty hiuskarvaakaan.
Päivin hän on useimmiten toivottoman väsynyt, mutta siitä huolimatta
kuumeisessa työinnossa. Istuu sisällä kaiket päivät ommellen, lähtee
harvoin ulos ja silloinkin vaan pitkin syrjäkatuja. Hänet on yhtäkkiä
vallannut ihmispelko ja vastenmielisyys nähdä tuttuja kasvoja. Jotain
arkaa ja säikkyvää on ilmestynyt koko hänen olentoonsa, ja hän
säpsähtelee pienimmästäkin kolinasta. Joka kerta, kun näkee äidillä tai
pikkusiskoilla olevan jotain uutta kerrottavaa, täytyy hänen koota koko
tahtonsa pysyäkseen tyynenä. Ja hän huoahtaa helpotuksesta, kun kaikki
on ohi, eikä se ollutkaan sitä, mitä oli pelännyt.
Hän laihtuu ja kalpenee niin, ettei se voi jäädä keltään huomaamatta,
ja kasvot näyttävät omituisen kokoonvetäytyneiltä ja kuin entistä
pienemmiltä. Mutta se ei herätä kenessäkään ihmettelyä, -- kaikki
luetaan morsiushuolten ja hääkiireitten syyksi.
Toisella viikolla vasta kirjoittaa Pentti. Kirsti ei ole ollenkaan
odottanut häneltä kirjettä ja on salaa toivonut, että se jäisi
tulematta. Ja pitäessään sitä kädessään, herää hänessä niin suuri
vastenmielisyys ja pelko, että ensin aikoo jättää sen avaamatta. Jos
Pentti pienimmälläkään viittauksella muistuttaa sitä, mikä on ollut, on
hän hukassa. Jos Pentti alkaa selittää ja sovittaa, on Kirstin mahdoton
sitä lukea. Se olisi samaa kuin elää kaikki uudestaan.
Hän sulkee kaikki ovet tarkkaan ja kiertää ne lukkoon, ennenkuin avaa
kotelon. Mutta kun hän vihdoin voi voittaa itsensä ja lukea kirjeen,
rauhoittaa se häntä. Se kertoo hänelle kaikenlaisista ulkonaisista
seikoista, matkasuunnitelmista, Pentin työstä ja muusta. Hänen
sisäisestä elämästään ei ole sanaakaan. Kuin tahallaan hän on välttänyt
kaikkea, mikä vivahtaakin tunteisiin. Ja samalla hän kirjoittaa, ettei
voi tulla kaupunkiin ennenkuin hää-aamuna.
Kaikki se tyynnyttää tuntuvasti Kirstiä. Ensi kertaa kaiken tapahtuneen
jälkeen hän tuntee jonkinlaista levollisuutta ja voi ajatella kaikkea
vähän kylmemmin, katsoa sitä hiukan ulkopuolelta. Ja hän kirjottaa
Pentille vastauksen, aivan samaan tapaan kuin tämäkin, varovaisesti
luovien kaikkien karien välitse.
Seuraavana päivänä hän menee morsiusharsoa ostamaan. Hän ei ole pitkiin
päiviin käynyt ulkona, ja koko kaupunki tuntuu kuin uudelta. Kylmää
kevättä on seurannut nopea, kuuma kesä, jonka muutamissa päivissä
täytyy korvata, mitä viikot ovat laiminlyöneet. Ja koko luonnossa on
levoton kiire ehtiäkseen kukkia ja heilimöidä, ennenkuin kuihtumisen
aika saapuu.
Mutta kivikatuista kaupunkia aurinko turhaan koittaa valloittaa, kivet
eivät muutu kukiksi, eivätkä valkoisten talojen seinät peity viheriään.
Ja niin sen täytyy tyytyä pukemaan kesäkoruihin ainoastaan pienet
puistikot, jotka siellä, täällä aukeavat, ja joissa nurmikenttien ruoho
ei sekään saa vapaasti rehoittaa, vaan aina on lyhyeksi leikattu ja
tasainen.
Kesäinen Helsinki on tyhjä muusta kuin tuoreen maalin ja muurisaven
hajusta. Sillä joka paikassa rakennetaan ja korjataan, telineet
kiipeävät horjuvina pitkin rakennuksia; toisia revitään, niin että pöly
tupruaa savuna kauas, toisille pannaan perustaa ja lasketaan paaluja
maahan junttauskoneen tasaisesti jymähtäessä ja miesten tahdissa
huutaessa.
Suuressa vaatemyymälässä ovat myyjät nukahtaa kuumuudesta ja työn
puutteesta. Kauppa käy hitaasti ja huonosti, sillä varsinaiset ostajat
ovat poissa.
Kirsti saa, mitä pyytää ja lähtee takaisinpäin. Kadulla hän tapaa erään
entisen tyttötuttavansa, -- ystävän koulu-ajoilta, joka jo pari vuotta
on ollut naimisissa. Näkee jo kaukaa hänet ja toivoo, että pääsisi
pysähtymättä ohitse, mutta tuttava kääntyykin, tulee muassa ja alkaa
puhua Kirstin lähestyvistä häistä ja vasta ostamasta morsiusharsosta.
"Nykyään on muodissa, että harso kiinnitetään taakse, niin ettei se
melkein ollenkaan peitä kasvoja", hän alkaa puhua. "En tiedä, -- se
tapa ei miellytä minua, -- se häiritsee tunnelman. Älä sinäkään anna
asettaa niin. Harson pitää pudota pehmeinä poimuina kasvoille, sen
pitää herättää mielikuva jostain salaperäisestä ja koskemattomasta."
"En tiedä mitään kauniimpaa kuin morsiusharso", hän jatkaa. "Siinä on
jotain niin puhdasta ja läpikuultavaa ja samalla haperaa ja helposti
repeytyvää. Tiedätkö, etteivät lesket saa kantaa myrttikruunua,
ainoastaan nuoret tytöt? Se on koskemattomuuden ja viattomuuden
symbooli."
Kirsti tuntee, kuinka veri syöksähtää kasvoihin. Jos tuo hänen
vierellään tietäisi, kuinka hänen puheensa haavoittaa. Pieninä,
terävinä neuloina jokainen sana pistää kipeätä kohtaa hänen sielussaan.
Hänen häpeänsä koko paino tuntuu tällä hetkellä, juuri siksi, ettei
sitä kukaan voi tietää eikä aavistaa. He pukisivat hänetkin kruunuun ja
morsiusharsoon. Ei kukaan tulisi repimään niitä hänen päästään.
Hän on kotiin tultuaan niin sekä kiihtynyt että väsynyt, että suoraan
heittäytyy pitkälleen vuoteelle.
Ja taas hän tuntee pahoinvointia, joka jo parina päivänä
itsepintaisesti on ilmaantunut. Omituista pyörrytystä ja raskasta
raukeutta, niin ettei tahdo pystyssä pysyä.
Ei hän tiedä, tänä hetkenäkö se ajatus ensi kertaa ilmaantuu. -- Sen
vaan tietää, että se ensin on niin hämärä ja heikko, ettei se edes
enempää miettimistä siedä. Kun rupeaa sitä ajattelemaan, hajoaa se ja
häviää, ja hän voi sen helposti repiä rikki aivankuin hienon verkon.
Mutta jonakuna näistä päivistä se kuitenkin syntyy. Hän huomaa, että
se alkaa yhä useammin tulla hänen luokseen. Ei tarvitse muuta kuin
jäädä yksin, niin se jo tulee. Ensin on se niin uskomattoman pieni ja
mitätön, että sen voi kuin puhaltaa pois, mutta ei millään ajatuksella
ole sellaista voimaa kasvaa kuin sillä. Hän huomaa, että se alkaa
juurtua, se työntää juuria, joista toiset ovat hienoja ja kietovia kuin
langat ja toiset tunkeutuvat syvälle sydämeen kuin terävät kynnet.
Sillä on mahdollisuutta kasvaa ja laajeta joka suunnalle. Hän tietää,
että jos se kerran pääsee kasvamaan, se voi pimittää kaiken muun.
Eräänä päivänä hän on aivan varma siitä. "Minä saan lapsen", hän sanoo
itselleen. Hän aivan kangistuu sitä ajatellessaan. Ei jaksa, ei jaksa
sitä käsittää.
Sinä yönä hän todella pelkää järkeään. Hän ei koskaan ole elänyt mitään
sellaista. On kuin joku koko ajan istuisi hänen vuoteensa reunalla
ja tuijottaisi häneen suurin, liikkumattomin silmin. Hän ei pääse
minnekään pakoon siltä katseelta.
Hän ei todella tiedä, kuinka pääsee läpi näitten ensimäisten päivien.
Hänen mielentilansa on sellainen, että jokaisen pitäisi se huomata. Se
on hänestä aivankuin kirjoitettu häneen, heidän ei tarvitsisi muuta
kuin lukea. Ja kuitenkin hänellä on malttia kyllin edes koittaakseen
salata mielentilaansa. Koittaa puhua niin vähän kuin mahdollista, ettei
mitään varomatonta pääsisi huulilta luiskahtamaan. Hänestä tuntuu,
aivankuin ei voisi enään pitää kiinni sanoistaan.
Vielä vaikeampi on seuraava aika. Se on vaarallisempi, kuin hän itse
aavistaakaan. Sillä ensimäistä kiihtymystä seuraa välinpitämättömyys
niin suuri, että hän on hukkua siihen kuin sankkaan sumuun. Hänestä
on oikein mieluista, kun tämä sumu kietoo hänet eikä enään tarvitse
ajatella. Voisi laskeutua levolle ja siihen kuolla. Näinä päivinä
on kuin kaikki langat hänen ja elämän välillä olisivat katkenneet.
Aivankuin ulkomaailma yhtäkkiä olisi sulkeutunut häneltä, niin ettei
pieninkään ääni pääse hänen kuuluvilleen. Näinä aikoina olisi hänen
ympäristönsä voinut luhistua kokoon, ilman että se olisi häntä
liikuttanut. Hän käy, puhuu ja toimii kuin ruumis, jonka sielu on
poissa ja kaukana.
Ehkä olisi tätä tilaa voinut jatkua kauankin, kuka tietää. Mutta siihen
tulee jotain väliin. Hän kuulee sanottavan, että häät ovat pian.
Ensin he sanovat: muutaman päivän päästä, sitten ylihuomenna, lopuksi
huomenna! Ei se hääajatus itsessään häntä herätä. Häät ovat hänestä
aivan yhdentekevä. Mutta niitten kanssa on yhteydessä toinen asia.
Hän alkaa ajatella, että nyt on kaikki kerrottava Pentille. Ja jotain
hänen vanhasta, luottavasta rakkaudestaan herää sitä ajatellessa. Hän
ei ole yksin, hänellä on toveri yhteistä kuormaa vetämässä. Pää-asia
on, että vetävät yhtäänne. Muutoin hän on vielä enemmän yksin kuin
ennen.
Kaikki hänen ajatuksensa keskittyvät Pentin tuloon. Hää-aamuna
herätessään hän ajattelee yksinomaan sitä. Se on pilvinen päivä,
joka uhkaa joka hetki sateella, eikä sitten kuitenkaan sada. Pilvet
riippuvat vaan kuin peloitukseksi noin matalalla.
Hän ajattelee, millaisena soisi Pentin tulevan. Soisi hänet totiseksi
ja harvapuheiseksi, silloin pääsisi häntä lähimmäksi. Hyvin lähelle
täytyisi päästä, voidakseen kaikki kertoa. Kauempaa on sitä mahdotonta
sanoa. Se täytyy kuiskata korvaan, ikäänkuin ei sanoja olisikaan,
ainoastaan ajatukset siirtyisivät toisesta toiseen.
Kun Pentti tulee, hän menee vastaan hämärään etehiseen.
He katselevat hetken ääneti toisiaan, Kirsti kasvot suoraan valoa
kohti, joka viereisen huoneen avatusta ovesta virtailee pimeään
etehiseen. Ja vasta nyt, tuntiessaan, kuinka Pentin katse tutkii häntä,
hän käsittää, kuinka suuresti on muuttunut. Se katse etsii hänestä
jotain tuttua, mutta ei löydä muuta kuin vierasta. Hän on tullut
vieraaksi itselleen ja tuolle miehelle, joka tänään on oleva hänen
vihitty puolisonsa.
Hän tuntee äkkiä suurta heikkoutta, ikäänkuin jalat eivät jaksaisi
kantaa, -- ja puristuu Penttiin kiinni kuin apua anoen.
"Tyttöseni, -- tyttöraukkani..." Pentti sanoo hiljaa silitellen hänen
päätään.
"Oh, -- sinä et tiedä kaikkea, -- et lainkaan kaikkea... Minä saan
lapsen..." hän kuiskaa melkein vaan huuliaan liikuttaen ja ponnistaen
viimeiset voimansa.
Siinä silmänräpäyksessä hän tuntee selvästi ensiksikin, että he ovat
sidotut toisiinsa ja sitten vielä johonkin muuhun, jota heidän täytyy
laahata jäljissään kuin kahletta.
Jotakin korvaamatonta, mitä ei mikään palkitse eikä mikään tuo
takaisin, -- rakkauden korkein ja pyhin sointu, -- se on heiltä
auttamattomasti mennyt hukkaan.
Samassa tulee siihen muita, eivätkä he enään jää kahden kesken.
Vieraita, enimmäkseen Kirstin tyttö-ystäviä, tulee ja menee. Kaikki
ovat totisia ja juhlallisia, ja suudellessaan häntä hyvästiksi, itkevät
vähän. He kohtelevat häntä ikäänkuin ympäröisi hänet pyhäkehä ja
jättävät hänelle hyvästi, aivankuin sulkisivat hänet sillä piiristään
ja vihkisivät uuteen elämään. Äiti kulkee mustassa, kahisevassa
silkissä, ja itkee hänkin vähäväliä. Pikkutytöt eivät tiedä, hypelläkö
ilosta uusissa, vaaleissa puvuissaan, vaiko hekin itkeä kuten muut.
Lopuksi he tekevät vuoroin kumpaakin.
Kirsti on yhtäkkiä kylmä ja väliäpitämätön. Se tunne kasvaa yhä, kun
kaikki ovat lähteneet pois, ja häntä aletaan pukea. "Olen kuin nukke,
jota vaatetetaan", hän ajattelee, -- "mihin on sieluni jäänyt?" Hän
pakoittaa itsensä kuulemaan kampaajattaren lukemattomia juttuja häistä
ja morsiamista. "Hyvä, että hän puhuu", hän ajattelee, -- "niin minä
saan olla vaiti." Ja hän katsoo tyyneenä kuvaansa peilissä. Ainoastaan
silloin kuin morsiuskruunu painetaan hänen päähänsä, hän värähtää.
Kampaajatar kysyy, painaako se liiaksi, ja hän vastaa kieltävästi.
Silloin hän alkaa ajatella jälleen, on kuin sielu palaisi takaisin.
"Jos nyt olisit suuri ja luja, niin tekisit näin, Kirsti", hän sanoo
itselleen. "Menisit kirkkoon, astuisit alttarille ja kääntyisit
kokoontunutta seurakuntaa kohti. Repisit morsiuskruunun päästäsi,
heittäisit sen maahan ja sanoisit: En ole arvollinen sitä kantamaan, en
ole oikeutettu kantamaan puhtauden ja viattomuuden merkkiä, olen suuri
syntinen. Tunnustaisit ja katuisit."
"Niin tekevät ainoastaan lujat luonteet", hän jatkaa itsekseen. Hän
tietää, ettei sitä koskaan kykenisi tekemään, liika heikko olisi siihen.
Ja kirkkoon saavuttuaan hän tietää, että se olisi mahdotonta. Hänellä
ei olisi rohkeutta kuuluttaa sitä näille pyhille seinille. Eikä hän
voisi nähdä kaikkien noitten juhlapukuisten ihmisten kääntyvän pois, ja
nuorten tyttöjen punastuvan hänen puolestaan.
Hän on väsymyksestä maahan vaipua. Pienen kirkon kirjavat lasi-ikkunat
alkavat pyöriä hänen silmissään. Hän ei ymmärrä sanaakaan siitä, mitä
pappi puhuu, ei voisi sanoa, siunaako tämä häntä vai lukeeko paraikaa
tuomiota. Hän on seisovinaan yksin kirkossa ja kuulevinaan virttä,
jonka laulajia ei näy. "Hautajaisvirttä!" hän ajattelee. "Ehkä olenkin
omissa hautajaisissani. Kuinka onnellista olisi olla kuollut!"
Hän herää vasta siitä, että Pentti kumartuu häntä suutelemaan. Hänen
täytyy kääntyä päin kirkkoon ja ottaa vastaan onnentoivotuksia. Hänen
täytyy kiittää ja hymyillä, puristaa käsiä ja antaa suudella itseään.
Kaiken sen kestäessä hän on vaipua väsymyksestä. "Vähän aikaa vielä, --
vielä hetkisen", -- hän sanoo itselleen, -- "sitten on kaikki ohitse."
Heidän on määrä lähteä laivalla samana iltana, mutta sitä ennen on
kotona pienet jäähyväiskemut. Hän kestää vielä senkin, koko ajan
tuntien, että käyttää viimeisiä voimiaan. Hänen täytyy seisoa ja
kuunnella kauniita puheita, kulkea ympäri lasi kädessä, kilistää
jokaisen kanssa ja juoda omaksi terveydekseen ja onnekseen.
Laivan tehdessä lähtöä, hän seisoo laidetta vasten nojaten, kädet
täynnä kukkia, jotka eivät ole rinnoille mahtuneet. Hän katselee
satamaa, joka on kesäisen vilkas, täynnä hyörinää ja pyörinää,
katsoo suurta kirkonkupua, joka kohoo yli kaupungin, ja ihmisryhmää
rannalla, jotka kaikki ovat tulleet häntä hyvästelemään. Huiskutetaan
nenäliinoja, viitataan käsillä, koitetaan saada viimeisiä sanoja
kuulumaan. Äiti seisoo vähän syrjässä ja näyttää hiljaa itkevän. Kirsti
katselee kauan äitiä. Tekisi mieli vielä kerran juosta alas, lohduttaa
äitiä ja sanoa... Niin, mitä...?
Ehkä on parasta, ettei äiti tiedä, kuinka kaukana hän jo on heistä
kaikista, ja kuinka heidät eroittaa syvempi juopa, kuin se mikä syntyy
laivan erotessa laiturista.
JÄLKIMÄINEN OSA
9.
Pohjois-Ruotsin tuntureilla, kaukana valtatiestä, saarettoman
tunturijärven takana, on pieni karjatalo, hatarasti rakennettu, tukittu
juuri senverran, ettei pahin yökylmä sisään pääse. Ympärillä on niityt,
joissa kuusiviikkoinen kesä kasvattaa ruohon korkeaksi, -- ne kiipeävät
puurajalle asti, -- lähelle ikuista lunta. Iltasin tulee karja kotiin
lypsettäväksi, -- vuohet ovat kesyimmät ja rohkeimmat, kurottavat
päänsä aidan lomitse ja nuolaisevat karjatytön kädestä suoloja; vasikat
kirmasevat etempänä kivisellä aholla, lehmät märehtivät tyyninä ja
totisina.
He ovat saapuneet sinne eräänä kesäpäivänä, -- aikoen vaan pikimmältään
pistäytyä ja heti lähteä eteenpäin. Koko heidän häämatkansa oli siihen
saakka ollut kuumeentapaista kiiruhtamista paikasta toiseen, --
alituisesti uusia seutuja, uusia ihmisiä ja uusia vaikutuksia. Se oli
ollut melkein kuin pakomatkaa.
Mutta tämä paikka heitä heti miellyttää. Se on niin syrjäinen ja
yksinäinen, niin unohdetun näköinen kapeassa laaksossa tunturien väliin
puristuneena. Elämän kulku siellä on niin ihan yksinkertaista ja
luonnollista, aivan alkuperäisen koskematonta.
Luovuttaisiko tyttö heille tupansa?
Miksei -- hän voisi kyllä maata ladossakin. Oli sitä ennenkin tehnyt.
Tyttö nytkäyttää niskojaan, -- hän on kookas ja vaaleaverinen, -- terve
ja elämänraitis lyhyessä, raitaisessa hameessaan.
He jäävät sinne. Jo ensimäisenä iltana on heidän kumman hyvä olla,
istuessaan mökin edustalla, karjankellojen kilkattaessa ja lehmisavun
noustessa. Tyttö huhuaa torveen, ja järven toiselta puolen soutaa nuori
poika veneellä noutamaan maito-astioita. He latovat niitä yhdessä
veneeseen ja vehkeilevät keskenään. Rannasta kuuluu heidän naurunsa.
Rakastavatko nuo kaksi ehkä toisiaan? Milloinka sitten, jollei tänä
lyhyenä kesänä, jota seuraa niin toivottoman pitkä talvi? Heillä ei ole
aikaa odottaa.