ennenkuin ulkomaille matkustaisivat.
He katsoivat toisiinsa hämmästyneen iloisina. Kuinka he eivät ennen
olleet sitä ajatelleet!
Seuraavalla viikolla he panivat päätöksensä toimeen.
7.
Sisämaassa voi joskus kesä olla niin myöhäinen, että sen tuloon tuskin
uskoo. Ei mikään näytä edistyvän luonnossa, ja kuitenkin on jo kesää
ilmassa, mutta myös ainoastaan ilmassa. Se leikkii piilosta, kätkeytyy
kirteen maassa ja piilottelee puitten sulamattomissa nesteissä, jotka
eivät jaksa vielä lehtisilmuihin kohota.
Ne ovat rajapäiviä kevään ja kesän välillä, ja sen, joka silloin sattuu
sisämaan seuduille, täytyy tuntea jotain samaa itsessään. Ulkonaisesti
on ihan viileää ja raitista, mutta sydämen syvimmässä nousee ja
poreilee jotain voimakasta ja lennokasta, -- tunne, joka on vahva kuin
nuori jättiläinen, mutta sokko, sidotuin silmin ja tietämätön omasta
voimastaan.
Maantie, jota he kyytirattailla ajavat, on vallaton ja oikullinen kuin
lapsi, jonka tekee mieli leikkiä. Se kulkee ja kiertelee pienissä
luisuissa alaspäin, ja sitä huvittaa heitellä kuperikeikkoja matalissa,
epätasaisissa mäissä ja tehdä uhkarohkeita hyppäyksiä kukkuloilta.
Mutta äkkiä pistää sen päähän tekeytyä vanhukseksi, ja silloin se
hitaasti ja vaivaloisesti nousee ylämaata, mutkia tehden, kuin vanha
ukko, joka kepillään koittelee eteensä.
Häitten läheisyys, joka heitä pitää alituisessa jännityksessä, sitoen
ajatukset, -- outo ilo olla kahden kesken, vapaina, riippumattomina,
-- tieto saada jälleen nähdä samat paikat, joitten muistokin jo saa
sydämen nopeammin sykkimään, -- ja vihdoin tämä raikas, kylmähkö ja
kuitenkin salaista odotusta värisevä aamu, -- kaikki yhtyy siksi
tunnelmaksi, joka heitä vallitsee.
Siinä on jotain siitä tunteen tuoreudesta, joka muuten haihtuu
ensimäisten yhdessäoloviikkojen kuluttua, ilmestyäkseen kesken totuttua
arkirauhaa vaan silloin tällöin, kun ulkonaiset olosuhteet sen kutsuvat
esiin. Jotain siitä ihmeellisestä uutuudesta, joka saattaa rakastetun
vähäpätöisimmissäkin sanoissa löytää jotain mieltäkiinnittävää ja kuin
ennen kuulematonta. Joka saattaa pienimmästäkin havainnosta iloitsemaan
kuin suuresta löydöstä ja kuvailemaan, ettei kukaan ole ennen sitä
juuri sillä lailla nähnyt eikä käsittänyt.
Kyytipoika pitää velvollisuutenaan selittää ja opastaa kyyditettäviään
kaikissa seudun merkillisyyksissä. He kuuntelevat häntä suuresti
huvitettuina. Hän tuntee joka talon ja torpan nimen ja lausuu ne
jonkunlaisella mahtavuudella, ikäänkuin ihmetellen, etteivät vieraat
niitä ennaltaan tunne.
Ja itse tiestä hänellä on ihmeellisiä juttuja. Tuossa on suuri kivi,
jota kerran hevonen peljästyi, niin että rattaat nurin heitti ja ajajan
vasten kiven kulmaa pyöräytti, -- kivessä on vieläkin risti muistona
hänen kuolemastaan. Tuossa kallio, joka kuin varkain hiipii yli tien
ja taas sen toisella puolen kohoaa, ja joka aina on kostea ja aina
märkä, ikäänkuin maanalainen vesisuoni sitä alati kostuttaisi. Siinä on
ylimuistoisina aikoina tapahtunut luonnoton murha, ja sentähden täytyy
kallion aina itkeä. Keskiyöllä kuuluu yhä vielä valitusta metsästä.
Hän on niin varma asiastaan, ettei vastaan ole väittämistäkään, ja
kertoo öisin kyydistä palatessaan aina ajavansa nopeammin sen paikan
ohi.
Hetken perästä hän tarkastaa joka suuntaa, haukkoen ilmaa kuin vainuava
koira ja sanoo hyvin mahtipontisesti:
"Onpa nyt myöhäinen kesä... Vaan kunpa sataa pirauttaisi, -- se sen
kesän tekisi..."
Niin, missä on kesä...? He katselevat ympärilleen, hapuillen sitä
katseillaan, tuntien sen olemassa-olon, vaikkeivät sitä näe. Sillä
kaikki on keväistä vielä, luopääsemätöntä luontoa, -- ynseätä
neitseellisyyttä, joka työntää luotaan auringon syleilyn. Koivuissa
on viattomat hiirenkorvat, jotka kauempana puitten yhdistyessä
metsiköiksi, näyttävät vihreältä, ruskealle rungolle heitetyltä
harsolta. Ja kuitenkin... On kuin kuulisi kesän kolkutuksen syvällä
maan povessa.
Tie on vielä kerran kiivennyt kukkulalle, johon järvi ensi kertaa
näkyy. Se vilahtaa kapeana, hohtavana kaistana, joka alamäkeen
käännyttäessä katoaa metsien peittoon, ilmestyäkseen vasta puolen
kilometrin päässä uudestaan.
Mutta se ehtii jo heidän sydämessään herättää iloisen, odottavan
puristuksen ja avata mielen muistojen tulla.
Tie tekee viimeisen mutkansa ja syöksähtää suoraan järveen, ikäänkuin
tahtoen heittäytyä uimaan matkapölyjen jälkeen.
Henkeään pidättäen he katselevat järveä. Taas sama alastomuus.
Taajasta, uhkeasta kaislikosta, jonka punertavat viuhkat huojuivat
tuulessa, ja jonka vene vaivoin läpäisi, ei näy jälkeäkään, --
ruispellot harjun rinteellä ovat mustana kesantona. Lehtimetsä, joka
lievensi rantojen kareutta ja kiertyi pehmeänä, vaaleana kiehkurana
niitten ympärille, se on puoleksi pukeutunut ja korujaan vailla. Mutta
yli järven käy lämmin, heikko tuulenhenki, joka panee sen pieninä,
ystävällisinä väreinä lainehtimaan, ja nostattaa hienoja huurupilviä,
jotka lupaavat hedelmällistä sadetta.
He saavat vanhan, vuotavan ruuhen, johon vesi pursuu liitelautojen
lomitse. Soutaja on yhtä vanha ja rapistunut kuin ruuhikin, kumara,
himmeäsilmäinen ja nuuskanaama ukko, joka asuu kallelleen vajonneessa
hökkelissä rannalla ja kesäisin ansaitsee tupakkirahansa kuljettamalla
haluavia poikki järven.
Kaikki vaan enentää heidän onnellista mielialaansa, -- tämäkin
vanha, ränsistynyt ukko, joka on niin räikeänä vastakohtana heidän
nuoruudelleen. He koittavat puhua hänelle ystävällisesti, tiedustella
hänen oloaan ja eloaan, -- tuntien pakkoa antaa onnensa tulvata
hänenkin ylitseen, -- kuten auringon, joka ei valitse valaistaviaan.
Ukko liikuttelee airojaan hitaasti ja haluttomasti, on välinpitämätön
ja harvasanainen, kuten yksinjääneet vanhukset. Pentti tarjoutuu
monta kertaa auttamaan soudossa, mutta silloin ukko hymähtää melkein
loukkaantuneen näköisenä: "Kyllähän tässä, kyllähän tässä, -- aina
hiljakseen."
Yksinäinen kari järven itäpohjukassa paistaa punaisenruskeana, saaret
nousevat kivikkorantoineen, lahden poukamat leikkautuvat syvälle
rantamiin.
"Minun olisi melkein mahdotonta tulla tänne, jos itse olisin
muuttunut", Kirsti sanoo ajatuksiinsa vaipuneena. "Kaikki täällä
silloin kuin syyttäisi minua... En ole milloinkaan osannut ajatella
luontoa sieluttomana." --
Koko seudulla on omituinen voima heidän ylitseen, -- nytkin, vaikka
kaikki vielä on väritöntä ja vaaleaa. Puoleksi juhlallinen tunne,
ikäänkuin kappelissa, jonne astuessa riisutaan kengät, -- rauhallinen,
salaperäinen lepopaikka haudatuille muistoille, -- jossa joka kummun
alla on joku rakas tuttu eikä tarvitse muuta kuin koputtaa, jotta ne
heräisivät eloon.
Leppäniemen kellahtava päärakennus vilahtaa puiston takaa. Yhä
lähemmäksi he tulevat, eroittaa jo nuottakodan rannalla ja valkoisella
hiedalla kirkkoruuhet.
"Kumma, ettei ole ketään vastassa", sanoo Pentti auttaessaan Kirstiä
maalle. "Ehkä eivät odottaneet meitä näin varhain."
Yhtaikaa tulee molemmille sama ajatus: mennä ensin Suvihuvia katsomaan.
Ja he lähtevät sinne pitkin metsäpolkua, jonka sora vajottaa.
Kanervikko on molemmin puolin ruskeaa kuin kulon jäljeltä, --
valkovuokot lyyhistyvät turpeesen sadetta janoten, terät supussa.
Käsi kädessä he seisovat nojautuneina Suvihuvin pihaporttiin, joka
on naulattu kiinni ja paremmaksi vakuudeksi vielä nuoranpätkällä
sitaistu. Rakennuksen lautaseinät ja kattopäreet ovat talven kuluessa
harmaantuneet, ja peittämättömistä ikkunoista paistaa asumattomuuden
autius. Pihalla ei näy ainoatakaan elävää olentoa, paitsi yksinäistä
västäräkkiä, aikaista kesälintua, joka tasajalkaa hyppelee portaitten
eteen kokoontuneen vesilätäkön reunalla.
Kirstin katse lentää katonrajaiseen yliskamarin ikkunaan. Hänen
neitikammionsa...
Pentti seuraa hänen katsettaan ja hymyilee itsekseen jollekin
ajatukselle.
"Minä muistan jotain..." hän sanoo.
"No, mitä, -- kerro toki...!"
"En tiedä, -- sinä ehkä naurat... Vaan kerran kun olimme olleet vähän
aikaa kihloissa, -- silloin elokuun kuutamoöinä, -- en saanut unta
silmiini, -- tiedätkö. Ajattelin vaan sinua, -- sellaisia mielettömän
onnellisia ajatuksia... Vihdoin puin päälleni ja menin ulos.
"Tulin Suvihuville, -- siellä, täällä puutarhassa loisti kiiltomatoja,
-- aivankuin pienet vihreänvalkean lyhdyt niitä riippui pensaissa...
"Sinun ikkunasi edessä oli verhot, mutta ikkuna oli auki ja tuuli
löyhytti niitä... Minä katkoin kukkia lavoista sikin sokin ja sinkautin
ne ikkunasta sisään... Kuulin, kuinka ne kahahtivat... Sinä et
herännyt... Minä panin maata hiekalle ikkunan edustalle ja makasin
siinä päivänkoittoon asti..."
Kirstin syöksyy veri kasvoihin, ja hän tuntee äkkiä suurta hellyyttä
Penttiä kohtaan.
"Miksi et huutanut minua...?" hän sanoo. "... Minä olisin tullut
luoksesi."
"Toiset olisivat heränneet..."
"Olisin kiivennyt alas ikkunasta..."
Hitaasti he kääntyivät takaisin.
Leppäniemen kujalle saapuessa kuuluu äkkiä lyhyttä, vainuavaa
haukuntaa, ja Teppo, lappalaiskoira, syöksähtää tielle korvat sojossa
ja luimistelee pienillä, vihaisilla silmillään. Seuraavassa tuokiossa
se jo anteeksi pyytäen nousee pystyyn, ulisee ja vinkuu ilosta ja
juoksee kaaressa tulijain ympärillä.
"Näetkö, -- se tuntee meidät, -- Teppo -- Teppo!"
Kirsti silittää sitä hyvillä mielin kuin tuttua ainakin. Pitkät unet
pankon takana ovat sitä lihottaneet, karva on vielä talvitakuissa ja
liikkeet kankeat.
Pihalla tulee vastaan keskenkasvuinen piikatyttö, joka heidät nähtyään
seisahtuu puolijuoksussa, niin että kannettavasta vesisoikosta osa
läikkyy maahan. Hänen lapsimaisiin kasvoihinsa leviää tyhmistynyt ja
hämmästynyt ilme.
"No, Mari, -- mitä sinä niin meitä pelästyt, -- onko herrasväki kotona?"
Tyttö katsoo Penttiin, ikäänkuin ei käsittäisi.
"Eihän ne, -- johan ne viime viikolla lähtivät matkalle", hän sanoo
vihdoin nopeasti ja lähtee juoksemaan navettaa kohti.
Kirsti ja Pentti katsahtavat toisiinsa.
"Mutta hyvänen aika -- kirjotithan sinä, Pentti?"
"Tietysti kirjoitin... Mutta kun aioimme tulla vain yhdeksi päiväksi,
en odottanut vastausta... Ja kuka nyt olisi uskonut, että ne vanhat
alkaisivat matkustella..."
Hän lähtee koittamaan verannan ovea, mutta se on lukossa.
"Oikeastaan on tämä ihan naurettavaa", hän sanoo Kirstille, joka vähän
neuvotonna yhä seisoo paikallaan. "Sisään meidän täytyy päästä joka
tapauksessa..."
Hän alkaa kolkuttaa keittiön ovea, ensin hiljaa, sitten yhä kovemmin.
"Vanha Liisamummo on kyllä kotona, -- kuulen hänen askeleensa ja
yskänsä, -- mutta ei tietysti tule avaamaan, -- on kai tullut entistä
kuurommaksi. Minnekkä se äskeinen tyttökin joutui?"
Oven takaa kuuluu rapinaa, ikäänkuin vanha, epävarma käsi lukkoa
haparoisi. Ja sen vihdoin avautuessa tulee näkyviin Liisamummon
kurtistunut naama. Hänellä on vähän epäluuloinen ilme, kuten ihmisillä,
jotka huonosti kuulevat, ja joitten täytyy turvautua yksinomaan
näkö-aistiinsa. Mutta se jättää pian sijaa hämmästyksen sekaiselle
ilolle.
Hän alkaa lyödä käsiään yhteen ja puhua yhtenä sorinana, vähäväliä
sanoen: mitäh?... jah kuinka...? ikäänkuin toiset jotain olisivat
huomauttaneet. Herrasväki oli jo muutamia päiviä sitten lähtenyt
naapuripitäjään rouvan sisaren luo vierailemaan, -- sinne vanhaan
pappilaan, -- kyllähän nuori herra tietää. Eivätkä tulisi kotiin,
ennenkuin parin päivän päästä. Koko talonväkikin oli poissa, -- rengit
ja piiat, -- olivat lähteneet kartanon kirkkoruuhella toiselle puolen
järveä häitä kuokkimaan, -- Mari ja hän yksin jääneet kotimiehiksi.
Mutta herra ja neiti tulisivat nyt sisään.
Pentti katsahtaa kelloaan.
"Puoli neljä..." hän sanoo. "Kotiin emme ainakaan voi enään tänään
lähteä. Meidän täytyy jäädä tänne yöksi. Ja Liisamuori hankkii meille
kyllä jotain syötävää."
Hän sanoo sen kaiken suurella huolettomuudella ja hyvää tuulta
herättävällä reippaudellaan.
Mutta molemmilla sydämet sykähtävät salaisesta ilosta, -- ihmeellisestä
ilosta olla kahden kesken. Ja se on alussa yhtä viatonta iloa kuin
lasten, jotka ovat keksineet jonkun uuden salaperäisen ja hiukan
vaarallisen leikin, -- vain sen verran vaarallisen, että se hiukan
jännittää...
Kahden kesken... kuinka usein he ennenkin ovat olleet kahden kesken.
Ja kuitenkin tuntuu, kuin eivät he koskaan olisi olleet _tällä_ lailla
kahden, vaan ikäänkuin tämä olisi jotain aivan uutta...
Ehkä he juuri ovat tulleet häämatkaltaan, ja tämä on heidän uusi
kotinsa...
Liisamummon kattaessa pöytää ruokasalissa ja päivällistä
valmistellessa, -- he kulkevat läpi koko huoneuston, uteliaina,
ikäänkuin näkisivät sen ensi kertaa. Eivät he juuri tällaiseksi ole
uutta kotiaan kuvitelleet, huoneet ovat liian suuret ja joka askel
niissä kajahtaa. Niissä täytyy vasten tahtoaan liittyä likemmäksi
toista, ettei valtaisi autiuden tunne. Niissä on omituinen, vähän
raskas ilma, kuten huoneissa, joitten ikkunoita ei talvella avata,
ja hienon havannasikarin haju seuraa huoneesta toiseen. Jos he nyt
jäisivätkin tänne, -- useaksi viikoksi -- kuukausiksi -- aivan
epämääräiseksi ajaksi... Eikä kukaan tulisi heitä häiritsemään. Kukaan
ei tietäisikään heistä mitään. He eivät edes antaisi noutaa postia. He
eivät huolisi mistään päiväjärjestyksestä, -- he nousisivat silloin
kuin aurinkokin ja menisivät levolle kun väsyttää tai kun tulisi liian
pimeä olla ulkona. He olisivat täällä juuri niinkauan kuin heitä
huvittaisi, -- juuri niinkauan kuin heidän rakkautensa näitä kehyksiä
tarvitsisi. Niinkauan kuin he riittäisivät toisilleen, ja niinkauan
kuin rakkaus yksin riittäisi heidän elämänsä sisällykseksi. Ja kun
heidän yhtäkkiä tulisi ikävä ihmisiä ja vaihtelua ja hyörinää ja työtä,
-- silloin he lähtisivät pois, -- yhtä vapaina kuin tulivatkin...
Vierashuoneessa he pysähtyvät. Se on pienenlainen kulmahuone, jonka
nurkkauksesta ovi vie pienelle, järvelle päin ulkonevalle parvekkeelle.
Seinät ovat valkoisiksi kalkitut, ja ne häikäisevät silmää, samalla
lailla kuin lumi talvella. Suuressa, raudoitetussa puusaavissa kasvaa
jättiläismuratti, joka kiertää koko huoneen, kiipee kattoon, heittää
pari luikertelevaa oksaa sen ylitse ja laskeutuu alas toisella seinällä.
He tuntevat heti viihtyvänsä paremmin tässä huoneessa kuin muissa. Ehkä
vain siksi, että se on muita pienempi.
He avaavat oven parvekkeelle, ja Kirsti istuuntuu rintanojalle. Hän
on heittänyt päällystakin yltään, ja punainen, kevyt pusero verhoaa
väljänä vartaloa.
"Kohta alkaa sataa", hän sanoo, kurkoittautuen yli nojapuun ja ojentaen
kätensä katoksen ulkopuolelle.
Huurupilvet ovat yhtyneet harmaaksi verhoksi, joka on harva kuin seula,
ja jonka reijistä sininen taivas pilkoittaa.
"Minä tuon sinulle sadetakin", sanoo Pentti. Hän ei löydä parempaa kuin
professorin vanhan, gummikankaisen takin, jossa on päähine samasta
kankaasta. Kirsti peittyy siihen kokonaan; hänen heleäväriset, kukkeat
kasvonsa pilkoittavat päähineestä, ja kädet tuskin yltävät näkyviin
hihoista.
Samalla alkaa sataa. Ensin suurina, raskaina pisaroina, jotka kuin
aikovat lävistää maan, -- raskasaseinen etujoukko, tietä raivaava
ratsuparvi. Sitten hienoa tihkua, vihmasadetta, -- kuin jalkaväki
tiheinä riveinä.
Ja yhtäkkiä, vielä sateen kestäessä, kirkas, huikaiseva auringonpyörö,
joka halkaisee pilvet, niin että ne jäävät repaleina riippumaan, --
ikäänkuin kuningas, joka voittovaunuissaan ajaa taistelutantereelle.
Jokaisessa sadepisarassa välkkyy vesikaaren värit, ja aurinko paistaa
kimaltelevan, värähtelevän vesihunnun läpi.
Kostea lämpö kohoaa huuruna maasta, ja metsästä tuntuu yhtäkkiä
voimakas tuoksu.
He seisovat käsi kädessä parvekkeella, jonka katosta vesi porisee,
vesipisarain tippuessa heidän olkapäilleen ja hiuksilleen. Kirsti
on laskenut alas päähineen, ja hiukset korvallisilla kihertyvät
kosteudesta.
Nähdä kesän näin tulevan -- silmäinsä edessä... Millä janolla maa imee
sateen itseensä, ikäänkuin aavistaen sen elämää synnyttävän voiman...
Huomenna kaikki viheriöisi, ja musta multa alkaisi elää...
He ovat kuin huumauksissaan sisään astuessaan.
Heillä olisi yhtäkkiä niin paljon sanomista toisilleen, uusia, outoja
ajatuksia... Olisiko mahdollista, että toinenkin voisi tuntea samaten...
Vaan sittenkin, -- vaieta vaan, eikä kysyä... Ettei vaan rikkoisi tätä
tunnelmaa, joka hetki hetkeltä jännittyy...
He täällä yksinäisessä maakartanossa, -- kaukana ihmisistä...
Kuinka juuri tänään tuntuu niin suloiselta ja niin peloittavalta
olla kahden... Tekisi mieli juosta toisiaan pakoon näissä suurissa,
vanhanaikuisissa huoneissa, -- juosta pitkin eksyttäviä käytäviä
ja narisevia ullakkoportaita, -- piiloutua ja yhtäkkiä taas löytää
toisensa ja heittäytyä suoraan syliin...
Päivällispöydässä he vasten tahtoaan ovat vakavia ja juhlallisia.
Ruokasali on niin totinen raskaine tammihuonekaluineen, ja vanha
kaappikello, jonka taulussa päivänaikojen mukaan kuvat vaihtelevat, on
kuin ankara, pönkkähameinen vanhatäti isoäitien ajoilta. He nauravat
sille vertaukselle, mutta hiljaa ja salaa ikäänkuin peljäten jonkun
kuulevan. He ovat hyvin kohteliaita toisilleen ja puhuvat hillityllä
äänellä: "Saisiko luvan olla lisää..." "Ole niin hyvä..."
Mutta vähäväliä he jäävät toisiaan katsomaan, sanattomina ilosta,
tietämättä, miten sitä ilmaista...
"Eikö sinustakin, -- täällä on kovin kuuma... Minä avaan ikkunan",
Kirsti sanoo vihdoin.
Mutta ikkuna on vielä talvikunnossa, kiinteästi suljettu, jokainen rako
tukittu huolellisesti puuvillalla ja paperilla ja välille järjestetty
harmaita sammalia.
"Ei, -- se ei käy", hän sanoo huoaten ja palaa takaisin pöytään. "En
tiedä, miksi minusta..." Hän katsoo Penttiin, hymyilee vähän hämillään
eikä lopeta lausettaan.
Yhtäkkiä on aivan hiljaista heidän ympärillään, -- tai ehkä on jo
ollut kauankin, vaikka he eivät ole sitä huomanneet. Ei edes kuule
Tepon haukuntaa, -- se on varmaan ryöminyt rakennuksen alle sadetta
pitämään...
He ovat kahden -- kahden...
Ikäänkuin ei olisikaan koko maailmassa muita kuin he kaksi... Jossakin
autiossa saaressa he ovat, ja muusta maailmasta eroittaa heidät
penikulmamäärät aukeaa merta...
Ulkona sataa yhä ja päivä paistaa sateen läpi. Yli puutarhan vettä
nuokkuvain puitten ja pensasten kohoaa himmeä sateenkaari kuin kirjava
jättiläisluokka.
"Täällä ihan tukehtuu... Minä lähden kävelemään", sanoo Kirsti yhtäkkiä.
"Entä minä sitten...?"
Kirsti katsoo Penttiin posket hehkuvina ja yhtäkkiä peittää kasvonsa
hänen olkapäähänsä.
"Sinä tietysti myös, -- sinä tyhmä poika! -- Kuinka sinä kysytkään..."
Hänen päänsä riippuu hervottomana Pentin olkapäällä, hiukan taaksepäin,
ja Pentti suutelee häntä yhä uudestaan ja uudestaan ummistuneille
silmille ja avoimille huulille, jotka ikäänkuin pakenevat suuteloja
ja kuitenkin niitä odottavat. Hänen rikas, ruskea tukkansa irtautuu
raskaasta sykeröstä, neulat putoavat yksitellen, ja hiukset hulmahtavat
auki raitistuoksuisina kuin vastaniitetty heinä.
Samassa hän tulee tuntoihinsa.
"Minun hiukseni, -- voi, hyvänen aika..."
Häntä hävettää niin, että kyynelet kohoavat silmiin... Että Pentti näki
hänet näin... Hän rientää toiseen huoneesen ja alkaa nopeasti solmia
tukkaansa, posket yhä hehkuen.
Sade on herkeämäisillään, heidän astuessaan ulos. Puitten oksilta
tippuu kirkkaita pisaroita, -- aurinko on vielä korkealla, ja sillä on
himmeä, poutia ennustava hohde.
Ilma on muuttunut yhtäkkiä lämpimäksi.
"Minnekkä sinä tahdot mennä?" kysyy Pentti.
Ah niin, -- hän ei ole sitä lainkaan ajatellut, -- ehkä peltotielle --
ei, siellä on autiota, -- mieluummin sitten rannoille...
He lähtevät rantatielle, mutta ei sille tavalliselle, joka vie
kivikkoniemeen ja aina on siivottu ja lakaistu, ja jonka varrelle on
asetettu penkkejä ja hakattu valmiita näköaloja, -- vaan toiselle, jota
harvoin käydään, ja joka vie pienelle, vetiselle rantaniitylle.
Kaikki on heistä kuin unta, -- se, että he tulevat meluavasta,
pölyisestä kaupungista, -- se, että heillä on perhesiteitä ja omaisia,
-- se, että löytyy tyyntä, tasaista arkielämää ja tuhansia pieniä
velvollisuuksia. Sekin on kuin unta, että he joskus kaikkeen siihen
palaavat... Ehkä eivät palaakkaan...
Kuinka äärettömän elinvoimainen tämä luonto on, -- hedelmällisessä
kosteudessaan, jossa jokainen sadepisara merkitsee uutta itua... Kuinka
se yhä vielä janoaa janonsa sammutettuaankin, värisee odotuksesta ja
tyydyttämättömästä kaipauksesta... Se ei tyydy sateeseen, vaan tahtoisi
vetää koko taivaan syliinsä...
Huomenna he lähtisivät pois... Mutta huomiseen on vielä pitkä aika...
He saapuvat rantaniitylle, ja Pentti laskee alas veräjän vettyneet
rangot.
Ladon ovelle he istahtavat. Lato on tyhjä, heinät on viety
talvirehuiksi, pari kortta vaan vetelehtii nurkassa. Kattoon ovat
pääskyset pesineet.
Matalain pajupensasten välistä näkyy järven lahdelma ja pitkä, matala
hietaranta.
Aurinko ikäänkuin suorastaan putoaa taivaalta veteen; eivät mitkään
pilvet eivätkä ruskot sitä kannata. Se kohoaa vedenrajasta kuin
yksinäisen, suunnattoman hiilen hehkuva pää. Odottaa kuulevansa
sihahduksen, kun se koskettaa vedenkalvoa, niin tulisen kuumalta se
näyttää. Mutta se sammuu hiljaa ja vähitellen ja vaikea on määritellä
sitä hetkeä, jolloin se katoaa.
He tuskin uskaltavat hengittää, ja heidän yhteenliitetyt kätensä
polttavat toisiaan...
Ei mitään sanoja, ei mitään selityksiä, -- näin vaan ääneti istua tässä
koko alkukesäinen yö...
Rantatiellä heittyvät varjot pitkinä heidän lähtiessään.
Vanha Liisa seisoo portailla tähystellen, kun he tulevat. Hän toivottaa
niiaten hyvää yötä, -- neidille on laitettu sija vierashuoneeseen ja
herralle ylisille.
Ruokasalissa seisten he kuuntelevat, kuinka Liisamummo sulkee ovet
ja kiertää ne lukkoon. Teppo ulvahtaa kerran tai pari pitkästi ja
kimeästi. Sitten hiljenee taas kaikki.
"Hyvää yötä, Pentti...!"
Kirsti suutelee häntä kevyesti ja menee hänen ohitseen hameen helmojen
kahistessa permannolla. Ovessa hän vielä kerran kääntyy ja hymyilee
nyökäyttäen päätään.
Pentti seisoo yhä paikallaan liikkumatta.
Kirstin sydäntä puristaa omituisesti.
"Mikä sinun on... Pentti, -- kuuletko, mikä sinun on..."
"Ei mitään, tyttöseni, -- mene nyt vaan..."
Hän koittaa työntää Kirstin kättä pois.
Vaan yhtäkkiä hän kumartuu, nostaa vapisevan tytön kohoksi ja suutelee
häntä sokeasti kaulaan, vaatteille ja aukeeville hiuksille.
8.
Kuinka oli mahdollista, että vaan pari tuntia oli kulunut siitä, kun
hän Pentistä erosi, -- Pentin lähtiessä junalla toiseen suuntaan!
Hän ajatteli sitä junan lähetessä asemaa, ja tuntui, kuin palaisi
hän pitkältä matkalta, jolle lähti aikoja sitten. Vuosia on varmaan
vierinyt siitä, kun näitä seutuja näki; jokaista tuttua kohtaa,
mikä vaunun pölyisistä ikkunoista silmäin ohi vilahtaa, hän katsoo
ihmetellen, että kaikki vielä on ennallaan. Hän on valmistautunut
näkemään kaikki toisin ja muuttuneena.
Ja hänessä alkaa varmistua tunne, että kotona jotain on tapahtunut.
Jokin suuri onnettomuus, joka kaiken on heittävä hajalleen. Hän tuntee
sen jo ilmassa ja siinä sanattomassa ahdistuksessa, joka rintaa
pusertaa. Sen täytyy olla ennakko-aavistusta... Varmaan on äiti
kuollut, -- kun juna pysähtyy asemalle, ovat pikkutytöt siellä vastassa
sitä kertomassa. Ihan varmaan ovat. Heidän ei tarvitse sanoa sanaakaan,
hän tietää sen jo edeltäpäin ja sanoo sen heille, ennenkuin ehtivät
mitään virkkaa. "Tiedän sen jo", hän sanoo heille, "-- koko matkan jo
tiesin".