hetkenä se hänelle selviää. Hän on ollut osaksi lapsi, -- raju ja
haaveksiva samalla kertaa, -- ja osaksi vanha, järkevä nainen. Nuori
tyttö hän ei koskaan ole ollut.
Mutta nuoruus, -- se on sitä, mitä hän tällä hetkellä tuntee. Se on
koko olennon ojentautuminen kohti jotain suurta ja tuntematonta. Se
on sitä, mikä hänessä nyt kukoistaa kuin arat, vaaleat, hienolemuiset
kukat. Kun päivänvalo niihin sattuisi, putoisivat heti terälehdet,
ja ne tekisivät hedelmää... Hänestä tulisi myös kerran täysi nainen,
jonka rakkaus olisi kuumaa ja raskasta, koska sitä edesvastaus painaa.
Mutta se aika on kaukana, eikä hän tahdo sitä herättää. Sillä nyt hän
on nuori, -- ja nuoruus on hänen, välitön, luottava, kepeäkenkäinen
nuoruus, joka kysymättä uskoo ja toivoo kaikki...
Kokko hietikolla on vähitellen kaatunut ja sulanut suureksi
tuhkakasaksi, ja silloin tällöin lieskahtava liekki häviää auringon
paisteesen kuin pisara mereen. Yöllä se vielä kauan tuikehtisi, mutta
nyt sitä tuskin huomaa.
Ja savun läpi, joka valkeana huuruna sihahtaa ilmaan, joka kerta
kun pikkutytöt heittävät kimpun katajia sammuvaan tuleen, Kirsti on
näkevinään, että äiti istuu häntä katsellen. Tuntuu, kuin olisi äiti jo
kauan aikaa siten istunut. Ja äidillä on omituinen, hajamielinen ilme
kasvoissa ja pieni, sisäänpäin kääntynyt hymy suupielissä.
Kirsti tulee ajatelleeksi, että äiti ehkä on huomannut saman kuin
hänkin, kuinka suuresti Airisto muistuttaa isää. Varmaan on äidin se
täytynyt huomata. Ja nyt hän ehkä istuu tuossa ja muistelee menneitä.
Se ajatus tulee hänelle myös myöhään saman päivän illalla, kun
äiti äkki-arvaamatta tulee hänen huoneeseensa. Hän on seisonut
kauan avoimen ikkunan ääressä ja katsellut maisemaa, joka hohtaa
kastetta ja kirkkautta, ikäänkuin tahtoisi sen sieluunsa siirtää ja
yksityiskohtia myöten muistiinsa painaa. Eikä kääntynyt edes, kun
kuulee lukon kiertyvän ja oven avautuvan. Vasta kun käsi laskeutuu
hänen olkapäälleen, hän heikosti värähtää ja kääntää tulijaan suuret,
loistavat silmät.
Äiti se siinä seisoo, hiivittyään huoneen poikki pienin, varovaisin
askelin. Hänen hento vartalonsa näyttää puolihämärässä melkein
tyttömäiseltä, ja ilme hänen pienissä kasvoissaan on melkein arka.
"Sinä voit vilustua, Kirsti!" hän sanoo hiljaisella äänellä.
Kirsti katsoo äitiin, ikäänkuin tämä olisi hyvin kaukana. Tuskin
käsittää, mitä äiti sanoo.
Äiti sulkee ikkunan ja vetää eteen valkeat verhot. "Kas noin", hän
sanoo. "Minä istun vähän aikaa tässä, -- et suinkaan vielä aikonut
panna maata, Kirsti?"
Hän istahtaa keinutuoliin, ja Kirsti seisoo hänen edessään, kumpikin
katsellen toisiaan herkeämättä.
"Näkeeköhän äiti, mitä minun sielussani liikkuu, -- kertoisinko
sen hänelle?" vilahtaa Kirstin ajatuksissa. Ehkä istuu äiti tuossa
ja odottaa. Katselee häntä ja koittaa lukea hänen ajatuksiaan. Ja
kuitenkin tuntuu siltä, kuin olisi mahdoton puhua, suu on kuin
sinetillä suljettu.
Yhtäkkiä alkaa äiti hiljaa nauraa kuin itsekseen, matalaa naurua.
Kirsti melkein säpsähtää ja katsoo kummastuen äitiin. Hän ei ollenkaan
ymmärrä, miksi äiti alkaa nauraa.
"Kirsti", sanoo äiti, -- "millaisia lapsellisia ajatuksia minulle
johtuu. Tunnen itseni niin nuoreksi tänään, vanha ihminen. -- Kuinka
kaunis ruusu sinulla on tukassa, tyttöseni."
"Minulla oli kerran myös sellainen ruusu tukassa, -- mutta siitä on jo
pitkä aika. Sitäpaitsi ovat minun hiukseni paljon vaaleammat... Hyvin
pitkä aika siitä on."
Siinä silmänräpäyksessä äiti selviää Kirstille, ja hän käsittää
äidin elävän paraikaa taas menneisyydessä. Ehkä on joku kieli siitä
satunnaisesti alkanut soida, ja nyt hän on tullut tänne ylös saadakseen
siitä puhua. Kuinka kummallista, että hän juuri tänä iltana tuli.
Kirsti voisi suudella äitiä ja itkeä. Vaan sen sijaan hän jää yhä
vaieten ikkunan pieleen seisomaan.
Mutta äiti alkaa puhua.
"Kirsti", hän sanoo, "minä kerron sinulle jotain. Siitä on tosin hyvin
pitkä aika, mutta minulle se on aina lähellä. Huono muistihan minulla
muuten on, ja vuodet tuntuvat pitkiltä, kun niitä ajattelen, mutta se
on ihan kuin eilen elettyä. Olin todella hyvin nuori siihen aikaan.
-- Ja isäsi oli myös nuori. Hänen oli tapana käydä meillä kesäisin
joka päivä, -- ja tuli aina jalan, koska ei asunut kaukana. Ja kerran
hän viikon ajan joka päivä toi minulle ruusun. Hän ei koskaan sanonut
mitään sitä antaessaan, -- enkä minäkään sanonut mitään, -- panin vaan
ne veteen."
"Mutta sitten hän tuli sunnuntaina ja kysyi, enkö tahtoisi panna
hiuksiini sitä ruusua. Ja sitten hän vielä sanoi, että jokainen ruusu
oli ollut sana ja että niistä nyt viikon kuluessa oli muodostunut
kokonainen lause. Ja hän kysyi minulta, enkö voinut arvata, kuinka se
lause kuuluisi. Ja kun en sanonut mitään, vaikka sen hyvin tiesinkin,
suuteli hän minua..."
Jos äiti olisi istunut hetkenkin kauemmin, olisi Kirsti heittäynyt
hänen syliinsä ja itkien kertonut kaikki. Sillä ei koskaan ollut
äiti ollut niin selvänä hänelle. Hän ei koskaan ole osannut ajatella
äidin suhdetta isään niin nuorena ja hienona, mutta nyt hän käsittää,
että se ennenkaikkea juuri oli ollut nuorta ja hienoa ja runollista.
Ja hän käsittää vielä, että äiti oli ollut yksi niitä, joka olisi
osannut säilyttää tunnettaan yhtä tuoreena läpi vuosikausien. Jos ei
kaikkea väkivaltaisesti olisi tukahutettu, olisi äiti koko elämäkseen
sielultaan jäänyt nuoreksi tytöksi, ja hänen rakkautensa isään olisi
ollut vanhanakin jumaloiva ja ihannoiva kuin nuoren tytön.
Hänessä, Kirstissä, sitävastoin ei nuoruus koskaan voisi kestää niin
kauan. Se oli oleva lyhyt ja nopea kuin unelma, josta hän täytenä
naisena heräisi. Sillä hänessä oli kaikki voimakasta ja kuumaa, eikä se
puolikypsäksi jäisi.
Mutta kun hän kääntyy äitiin kertoakseen, ei taaskaan ole tätä tuntea.
Äiti on jälleen kuin kutistunut kokoon, ja nuori ilme kasvoilta
on kadonnut. Hän on väsyneen näköinen, aivankuin olisi kertominen
suunnattomasti rasittanut. Yhtäkkiä hän on jälleen se äiti, jonka
Kirsti kasvin-ajaltaan muistaa. Katsoo arasti Kirstiä, -- ikäänkuin
hämillään siitä, mitä on puhunut, -- hän, vanha ihminen. Ja lähtee
valittaen pääkipua takaisin alakertaan.
5.
Kolmannen päivän illalla on kansanjuhla harjulla lähellä kirkonkylää.
Se harju eroittuu muista jo kauas, kohoten yksin paljaana ja
lakeapintaisena metsäisten kukkulain välissä, ja sen lyhytnukkainen
nurmikko on sileä kuin tanssilattia. Valkovöisiä koivuja kasvaa siellä
täällä rinteillä. Ylhäältä näkee järven koko pituudessaan ja sen kaikki
yhdeksän saarta, joista pienimmät ovat pyöriön muotoisia ja tiheitä
kuin kukkakimput.
Alhaalla rantakivillä, missä tumma lepikkö hiljentää ylhäältä kaikuvan
humun, on joukko ruuhia, oikeita salokylien aluksia, jotka kellettävät
hietikolla, ja auki temmatuista tapeista nirisee hiljalleen ruuhen
pohjaan kokoontunut vesi.
Ylhäällä monenmoiset äänet ja helinät yhtyvät suureksi kuoroksi, joka
on tämän lämpimän, hitaasti hämärtyvän kesä-illan kunniaksi viritetty.
Viulu vinkuu kimeästi ja harmonikka säestää sitä levein sävelin, kuuluu
tanssivien parien naurua, huutoa, puhetta... Silloin tällöin kaikuu
metsän laidasta ampumaradalta laukaus, kun joku kilpailijoista koittaa
osata valkoiseen maalitauluun. Kaiku kiirii kukkulasta kukkulaan, ja
jokainen kukkula singahuttaa sitä kuin kimmoavaa palloa. Kaikesta
huomaa, että juhla kallistuu lopulleen, ensimäinen virallinen kankeus
on kadonnut, vanhemmat ja vakavammat siirtyneet syrjään ja jättäneet
sijan nuorille.
Yhtäkkiä syntyy hiljaisuus, tanssivat rivit hajautuvat ja soitto
taukoo. Airiston korkea vartalo näkyy laudoista kyhätyllä
puhujalavalla, jonka kaidepuista köynnökset jo kuihtuneina riippuvat.
Kirsti on äsken juuri päättänyt tanssikierroksen ja nojautuu povi
kohoillen koivun runkoa vasten. Hänen kirkkaat, elämää sinkoavat
silmänsä ovat puhujaan kiintyneet, ja suu on puoli-avoinna, niin että
hampaat näkyvät.
Tuolla hän nyt seisoo, juuri noin, kuten hänen oikea paikkansa on,
hiukan ylempänä muita, niin että voi hallita heitä johtajakatseellaan.
Hänen suuri vaikutusvaltansa muihin, osaksi tahdotonta, osaksi
tietoista, -- se, mikä ei ole ainoastaan sanoissa, vaan koko
olennossa... Jota täytyy vasten tahtoaankin seurata ja totella...
Itse puhetta hän tuskin kuulee, hänen ajatuksensa lentävät koko ajan
muualla.
"Juuri noin on parasta häntä katsella... Vähäisen välimatkan päästä, --
ei ihan likeltä, -- niin että saa kuvitella puolet lisäksi -- --."
Hän on ylpeä Airiston puolesta, vaikka tuskin tietää, mistä hän puhuu.
Hän katsoo voittoisana ympärilleen, eivätkö kaikki hymyile ja innostu
ja sula? Kuinka voisi kukaan jäädä kylmäksi, kun _hän_ puhuu. Nuo tytöt
tuolla piirin laidassa supattelevat keskenään, ja tuolla joku kovalla
äänellä kysyy ruuhta. Hänen tekisi mieli mennä kieltämään.
Samalla päättyy puhe, ja sitä seuraavan sorinan katkaisee huikaiseva
viulun vinkaus. Tanssi alkaa uudestaan. Muuan nuori talonpoika, pitkä
ja leveäharteinen kuin jättiläinen, kumartaa Kirstille. Hän lähtee
tanssiin, ja päätä huimaa kummallisesti. Tuntee, kuinka nostetaan
kohoksi, niin että jalka tuskin maata hipaisee. Ohitanssiessaan hän
näkee Airiston seisovan muitten joukossa ja hymyilevän hänelle.
"Kylliksi... kylliksi...", saa hän sanotuksi ja pysähtyy hengästyneenä.
Tanssitoverinsa katsoo häneen neuvottomana.
"Tahtookos neiti vettä?"
"Niin, vettä, -- olkaa niin hyvä."
Häntä pyörryttää niin, että kaikki sukeltaa sumuun hänen edessään.
Yhtäkkiä on Airisto hänen vieressään.
"Ah, ei se ole mitään", hän vastaa tälle, "-- olen hiukan väsynyt.
Missähän pikkutytöt ovat, -- olisi kai aika lähteä kotiin."
Pikkutytöt ovat parhaassa tanssin touhussa, -- heillä ei ole hetkeäkään
aikaa seisoskella, heidän mustat palmikkonsa, joista pitkät, punaiset
nauhat riippuvat, heilahtelevat karkelon kiireessä. He tanssivat
kaikkien kanssa, renkien ja ylioppilasten, vieläpä toistensakin...
"Olisi sääli heitä häiritä", Airisto sanoo vihdoin. "Antakaa heidän
jäädä, kartanon ruuhessa on tilaa kyllin. Mutta teidät soudan kotiin
pikkuruuhella."
On aivan turha panna vastaan, sitäpaitsi eivät pikkutytöt tahdo
kuullakkaan kotiinmenosta. He pyytävät ja rukoilevat: "vielä vähäksi
aikaa... vähäksi vain..."
Siinä ei auta muu kuin taipua. Ja niin he lähtevät kaksin, -- polkua
pitkin, joka kiertää harjua alaspäin. Pari aitaa, joitten yli vie
porraspuut, sattuu vastaan. Niityn piennar on kostea kasteesta, ja
näkymätön valko-apilas tuoksuu. Alhaalla rannalla on melkein äänetöntä.
Yö laskeutuu hiljaa järvelle heidän lähtiessään. Metsät nousevat
tummina, ja syvyydet kimaltavat.
Airisto herkeää hetkeksi soutamasta.
"Miksi pitäisimme kiirettä?" hän sanoo. "Yö on kaunis."
"Te näytätte niin uneksivalta, neiti", hän jatkaa, -- "mitä te
mietitte?"
"Ettekö te sitten koskaan uneksi?" Kirsti ei katso suoraan Airistoon,
vaan jonnekin kauas hänen päänsä ylitse.
"En, -- minä en osaa; -- ei ole kukaan opettanut."
"Tarvitseeko siihen sitten opetusta?"
"Tarvitsee kyllä. Minulla ei ole ollut äitiä. Äidit ne opettavat
poikansa uneksimaan."
"Äitinne kuoli, -- varhain?"
"Kuoli, -- minun syntyessäni. Ja isäni ei sallinut mielikuvituksen
kehitystä eikä tunneilmauksia. Muistan, kuinka pienenä poikana
leikittelin puupalikoilla ja kuvittelin niitä milloin laivoiksi,
milloin sotamiehiksi, milloin miksikin. Isäni kuuli sen ohimennen ja
tarttui palikkaan: 'Mikä sotamies se on, -- puukappale vaan! Suuri
poika ja vielä sellaista luulottelee'."
Hän vetää pari pitkää vetoa.
"Niin minusta tuli nykyisyyden ihminen. Unelmat ne ovat tulevaisuutta,
neiti."
"Minä sensijaan olen koko ikäni vaan elänyt tulevaisuudessa. Aina vaan
odottanut ja odottanut."
"Se on vaarallista, neiti. Tulevaisuus on ainoastaan lupausta, ja
menneisyys on jo velkaa, ainoastaan nykyisyys on meidän, -- meidän
omamme. Se on se pehmeä savi, jota voimme muodostaa, menneisyys on jo
kivettynyt varmoihin kaavoihin, ja tulevaisuus ei ole vielä oleellista
ainetta."
"Oletteko te koskaan pelännyt elämää?"
Airisto nojautuu hiukan eteenpäin, rauhallinen katse silmissään.
"En, -- miksi pelkäisin. Elämä on jotain, mikä riippuu minusta
itsestäni. Minulla on sen ohjakset käsissäni, päästän ne milloin
löyhemmälle, milloin kiristän lujalle."
"Ettekö sitten koskaan ole tuntenut, että elämä olisi teitä
voimakkaampi?"
"En, -- olen aina tuntenut olevani se voimakkaampi meistä kahdesta."
"Tuo on ylpeätä puhetta, -- tiedättekö."
"Ehkä on. -- Entä te, -- pelkäättekö te elämää?"
"Pelkään. Siitä asti kuin isäni kuoli. Se oli, näettekö, minusta niin
armotonta, ja vaikka kuinka ajattelin, en löytänyt syytä siihen. En
keksinyt tarkoitusta, enkä voinut käsittää, mitä varten. Sillä minun
täytyy aina etsiä korkeampaa johtoa kaikessa, -- uskon siihen, että
kaikella, mikä ikinä meille tapahtuu, on jokin tarkoitus. Ja vielä,
että se kaikki on meille hyväksi."
"Mutta miksi sitten pelkäätte, kun teillä on, -- kun teillä on tuo
lapsenuskonne?"
"En tiedä, ehkä en usko kyllin lujasti."
Vene kulkee paraikaa salmessa kahden saaren välissä. Yöpuulleen
asettunut lintu herää airon loiskeesta, ja havupuitten kuivat oksat
rasahtavat sen lentäessä pakoon. Puitten varjot luikertelevat vedessä
kuin mustat käärmeet. Taivas on kuulakka ja elokuun vaaleat tähdet
tuikkivat kuin harson takaa. Yön salaperäinen kauneus vangitsee heidät
ja karkoittaa sanat.
"Kertokaa vielä itsestänne", sanoo Kirsti vihdoin. "Lapsuudestanne."
"Mitä minä lapsuudestani kertoisin? Minulla ei ole lapsuutta ollutkaan.
Isäni kukisti minussa varhain lapsen ilon. Mutta kun nuoruus alkoi
vaatia oikeuksiaan, oli isäni jo vanha ja joutui taistelussa tappiolle.
Silloin minä voitin."
"Ja lähditte kotoa pois?"
"Ja lähdin kotoa pois, -- niin. Ylioppilasvuosien jälkeen jouduin
opettajaksi erääseen pikkukaupunkiin, -- tiedättekö, yhteen niistä,
jotka aina nukkuvat, kesät, talvet, kuin uutimien takana. Minussa oli
silloin kaikki niin kuohumistilassa, ettei tarvittu kuin pisara, että
yli läikkyisi. Ensin kuljin kädet taskussa pitkin katuja ja kirosin
ikävyyttä ja yksinäisyyttä, -- ja sitten rakastuin."
Hän katsoo Kirstiin omituisesti hymyillen.
"Jollei minun olisi ollut niin ikävä, ja jollei kaupunki olisi ollut
niin sanomattoman unelias ja kuollut, -- ehkä en olisi rakastunutkaan.
Ettekö usko, että elämässä usein sellaiset sivuseikat kuin aika ja
paikka, voivat määrätä koko kehityksen. Vaikuttimet voivat usein olla
mitättömiä. Jos nyt esimerkiksi ei olisi näin ihana yö, niin ehken
kertoisikaan teille tätä kaikkea..."
Katse, joka sanoja seuraa, ikäänkuin pyytää anteeksi niitten
ivallisuutta.
"En ollenkaan tuntenut naisia siihen aikaan", hän jatkaa. "Tiedättekö,
millaisena naisen sielua ajattelin. Vilpoisena, tyhjänä merenä, --
huomatkaa, tyhjänä, -- jossa olisi ollut hyvä huuhtoa väsymyksensä
pois. Juuri se tyhjyys siinä olisi suloista, ajattelin, vastakohtana
miehen sielulle, jossa tietysti vilisi toisiaan raatelevia ajatuksia
kuin meri-äyriäisiä."
"Mutta minä kaipasin naista, -- koko nuorella elinvoimallani. Se oli
muuten sangen tavallinen tyttö, -- hänestä ei ole paljon puhumista,
-- hän puolestaan tunsi miehet liiankin hyvin. Ja siitä tuli se vanha
juttu, -- otti ja taas jätti."
"Hän hylkäsi teidät, -- niinkö?"
"Niin --. Parin vuoden kihlauksen jälkeen. Nuorena ovat luut pehmeät
ja sellaiset iskut sattuvat syvälle. Minulla oli terve luonne, joka ei
sallinut mitään sairaloista eikä epätervettä, mutta kuitenkin kesti
kauan, ennenkuin kaikki arpeutui. Sentähden niin paljon matkustelinkin,
näettekös. Mutta vihdoin sanoin: Mitä nyt tässä juokset itseäsi pakoon.
Katsoisit elämää suoraan silmiin. Ja sitten tein niin, -- taistelin
elämän kanssa ja voitin. Siitä asti olen ollut se vahvempi."
Kotiranta alkaa häämöittää. Lahonnut nuottakota rannalla, joka joka
hetki uhkaa veteen suistua, ja vanha kanto, kaukaa katsoen kuin
hunnutettu nainen, joka istuu kyyryssä, kädet silmillä. Männyt kasvavat
varjomaisen suuriksi yöllisessä hämärässä, ja raitis pihkan tuoksu
virtaa niistä järvelle. On aivan äänetöntä, täydellinen pysähdys
luonnon lakkaamattomassa yhteissoitossa.
Airistolta vasten tahtoaan jäävät airot poikittain. Tätä hiljaisuutta
ei henno häiritä, aivankuten käsi ehdottomasti vetäytyy takaisin
kirkasta veden kalvoa särkemästä.
He ovat tulleet niin lähelle toisiaan ja vaikenevat juuri sentähden.
Tahtomattaan molemmat ajattelevat samaa asiaa. Kuinka kauan he ovat
olleet tuttuja, -- kolme päivääkö vaan? Vaan kolme päivää! Kuinka
kummallisen lyhyeltä se aika tuntuu, kun ikäänkuin eroittaa sen
erikseen ja ajattelee: toispäivänä, eilen, tänään...
Kuitenkin voivat kolme päivää olla pitkät kuin kolme vuotta...
"Miksi ette souda?" sanoo Kirsti yhtäkkiä melkein kuulumattomasti.
Airisto tarttuu äkkiä airoihin, ja vesi sähähtää vihaisesti, ikäänkuin,
pahoillaan siitä, että sen unta häiritään.
Hän auttaa Kirstin maalle ja alkaa kiinnittää vitjoja koivuun. Vitjat
luisuvat kädestä ja solahtavat veteen. Hän nostaa ne matalasta
pohjasta, -- ne tiukkuvat vettä ja kalahtelevat. Kirsti käy avuksi, ja
heidän kopeloidessaan rengasta koskettavat Airiston vedestä kosteat
sormet Kirstin lämmintä kättä.
He lähtevät Suvihuvia kohti yhä äänettöminä ja mitään puhumatta.
Portilla ojentaa Kirsti Airistolle kätensä.
Tämä tarttuu siihen ranteesta, niin että väljän kesäpuseron hiha
työntyy ylemmäksi, ja muistamatta mitään muuta kuin että paraikaa
pitelee omassaan sitä pientä kättä, jonka hyväilyjä halajaisi, ja joka
tuntuu kaikessa hentoudessaan kyllin voimakkaalta auttamaan häntä
läpi koko pitkän elämän, hän puristaa sitä yhä kovemmin ja kovemmin
suurella, luisevalla kourallaan.
Vaan yhtäkkiä hän kumartuu hämmentyneenä:
"Sattuiko teihin, neiti...?"
Ja odottamatta vastausta hän uudelleen kumartuu ja suutelee kättä juuri
sille kohdalle, missä vielä kirvelevät sormenjäljet, -- suutelee sitä
kerta toisensa jäljestä, irtipäästämättä...
"Minun... minun...", hän kuiskaa. "Tämä on ylösnousemus minulle."
Hän jää seisomaan metsänlaitaan, siihen, missä polku Leppäniemeen
kääntyy, siksi kunnes tuli on sammutettu Kirstin yliskamarissa ja
valkeat verhot laskettu eteen.
6.
He olivat kihloissa melkein vuoden.
Kun Pentti kerran Kirstiä suudeltuaan puoleksi leikillä, puoleksi
tosissaan, kysyi, oliko kukaan häntä ennen suudellut, punastui hän
siitä tulipunaiseksi:
"Kuinka Pentti taisi jotain sellaista luulla? Ei kukaan, -- ei koskaan.
Isä tietysti, -- aikoja sitten."
Mutta Pentti kysyi yhä uudestaan ja uudestaan: eikö kukaan todella, --
eikö leikilläkään?
"Ei, -- ei, -- ei koskaan."
Seuraavana päivänä hän tuli Pentin luo tunnustuksille. Aivan hän oli
unohtanut, -- kerran koulu-ajalla, jossain panttileikissä... Niin,
hänen oli täytynyt lunastaa panttinsa suutelolla, ja hän oli pannut
vastaan, oli juossut huoneesta huoneesen, mutta se nuori ylioppilas
oli tullut jäljestä ja vihdoin saanut kiinni, puristanut päästä ja
suudellut... Mutta Kirsti oli purrut häntä huuleen...
Kerran jäljestäpäin hän teki saman tai melkein saman kysymyksen, --
niinkuin luuli, -- Pentille.
Pentille ei juolahtanut hetkeksikään mieleen peittää jotain siltä
naiselta, joka tulisi olemaan häntä lähinnä; hänen suora luonteensa
olisi halveksinut kaikkea kiertelemistä. Hän oli odottanut tätä
kysymystä ja valmistaunut siihen. Ja niin hän kertoi kaikki tälle
nuorelle tytölle, joka ei ollut aavistanut kuin osaksi, mitä kysyi.
Se oli hyvin totinen hetki heidän suhteessaan, vaikka Pentti ehkä yksin
tunsi koko sen vakavuuden.
Kaikkiin hänen itsesyytöksiinsä vastasi Kirsti yhä samalla
anteeksi-annolla, joka ei ollut hänelle vaikeata, vaan helppoa ja ilman
taistelua saavutettua, koskei hän itsekään oikein käsittänyt, mitä
häneltä pyydettiin, eikä mitä hän antoi anteeksi.
Hän ainoastaan aavisti sinä hetkenä, ettei maailmassa löydy ainoastaan
päivänpuolta, vaan myös pimeänpuoli, ja että oli paljon lokaa olemassa,
josta ei koskaan pisarakaan ollut räiskynyt hänen päälleen. Mutta hän
tunsi olevansa kaikesta siitä suojassa ja turvassa eikä tarvitsevansa
sitä ajatella.
Toisinaan Kirstistä tuntui, kuin olisi Pentti liian pian tottunut
onneensa. Hän saattoi istua niin rauhallisesti ja mukavasti, käsi leuan
alla ja alta kulmain katsoen ja puhua niin tyyneesti heidän tulevasta
elämästään, kuvailla heidän jokapäiväistä arkielämäänsä piirre
piirteeltä. Silloin Kirsti tavallisesti pyrskähti nauramaan, pudisti
Penttiä olkapäistä ja juoksi pakoon.
Pentti seurasi häntä ja saatuaan kiinni, taivutti hänen uhittelevaa
päätään taaksepäin.
"Ei se ole mitään vanhuuden rauhaa minussa, tyttöseni -- älä sitä
luule", hän sanoi vähän raskaasti. "Se on vaan se suuri tasapaino koko
olennossa, -- ei se ole elinvoiman puutetta."
Silloin Kirsti hetken aikaa tuijotti häneen, ikäänkuin äkkiä olisi
jotain uutta hänessä keksinyt. Mutta oikeastaan se ei ollutkaan mitään
uutta, -- ainoastaan uudestaan kertauva vaikutus ensi näkemästä. Se oli
sittenkin se voima Pentissä, joka häneen vaikutti, se ruumiillinen ja
sielullinen voima, joka levitti turvallisuuden tunteen ympärilleen.
Oli omituista nähdä, kuinka sen vaikutus ulottui äitiinkin. Äiti oli
alussa melkein vieronut Penttiä, hänen oli vaikea tottua siihen, että
joku vieras anasti omaisen paikan talossa. Hän pysyi kauan aikaa arkana
ja epäluuloisena eikä tahtonut tulla esiin kuorestaan. Mutta sitten
kerran, kun äiti äkkiarvaamatta sai hermokouristuksen, otti Pentti
hänet käsivarsilleen ja kantoi sohvalle lepäämään... Se liikutti niin
äitiä, että hän yhdellä kertaa suli... ehkä se muistutti hänelle jotain
kaukaista kohtausta. Siitä asti hän ihaili Penttiä samalla alistuvalla
ihailulla, kuin sairas ihminen täysin tervettä.
Kirsti ei tullut sensijaan lähemmäksi äitiä kuin ennenkään. Kun
hän joskus iltasin Pentin lähdettyä tuli äidin huoneeseen, posket
polttavina, silmissä uneksiva loiste ja koko nuori olento tulvillaan
onnea, niin vaikutti äidin läheisyys häneen omituisen raukaisevasti.
Kuten koko hänen kehityksensä oli tapahtunut ilman äidin siihen
tarttumatta, samoin hän oli yksin nytkin herkimpänä kehityskautenaan.
Tämä oli ainoa aika hänen elämässään, jolloin hän ei mitään odottanut.
Hän ihmetteli, että Pentti niin usein ja paljon puhui häistä ja laski
kuukausia, jotka niihin vielä olisivat jäljellä.
"Minä en odota niitä ollenkaan", -- hän sanoi monta kertaa, -- "minä
voisin olla koko ikäni kihloissa. Minä en ollenkaan odota, mitä
huomenna tai ylihuomenna tapahtuu, minä toivon vaan, että olisi
samanlaista kuin tänäänkin, aivan loppumattomiin. Minulla on niin hyvä
olla, -- niin hyvä..."
Hänen vanha, muodoton elämänpelkonsa, joka aina ennen oli kuin
kiinnikasvanut suureen elämänhaluun hänessä, -- joka joka kerta kylvi
ohdakkeita siihen, mihin elämänhalu nostatti kukkia, -- se ei jaksanut
heittää varjoa tähän aikaan. Hänen iloisuudessaan oli jotain tarttuvaa,
se heitti heijastusta ympärilleen, ja vieraittenkin täytyi se huomata.
Joku taiteilija oli kerran sanonut hänen ohikulkiessaan toverilleen:
"Tuon naisen nuoruus on pysyväistä." "Oh, odottakaapas...!" arveli
toinen epäluuloisesti hymyillen. "Ei, te ette käsitä, mitä tarkoitan.
Hän itse tulee tietystikin vanhenemaan, mutta hän tulee antamaan
nuoruutensa eteenpäin toisille. Hänellä tulee olemaan paljon ja
kauniita lapsia."
Heidän häänsä olivat lopullisesti määrätyt Juhannuksen ajoiksi, ja
senjälkeen piti heidän kesäkuukausiksi lähteä ulkomaille.
Toukokuun viimeisenä päivänä, eräänä iltana kävelyretkeltä palatessa,
syntyi heissä molemmissa sama ajatus, niin yhtaikaa, että jäljestäpäin
olisi ollut mahdoton sanoa, kuka sen oikeastaan oli keksinyt.