"Mutta näettekö, se, jonka veressä on talonpoikaa, se pysyy aina osaksi
talonpoikana. Ei koskaan oikein voi tottua kaupunkeihin, -- ne käyvät
ikäviksi, koska aina tietää, mitä seuraavan kulman takana on: suora,
sileä katu. Ei mitään yllätyksiä eikä hämmästyksiä."
Hän innostuu puhumaan suurella varmuudella, joka ei odotakkaan
vastaväitteitä. Katsoo Kirstiin koko ajan, ikäänkuin vaatisi, että tämä
hyväksyisi hänen jokaisen mielipiteensä. Aivankuin olisi itsestään
selvää, että Kirsti ajattelee juuri niinkuin hänkin.
Hänessä herättävät suorastaan ruumiillista vastenmielisyyttä kaikki
nuo suurkaupunkien tyypit, hän sanoo. Sekä loppuun imetyt, nälistyneet
työmiehet että hienoston naiset, jotka kuristavat luonnottomiksi
vyötäisensä ja luulevat olevansa oikeutetut vapautumaan sukupuolensa
velvollisuuksista. Viimeisiin sanoihin hän panee erityistä painoa.
"Katsokaa vaan niitä ihmisiä siellä", hän jatkaa. "Sellaisia kalpeita,
turmeltuneita kasvoja, -- vinoja vartaloita ja raajarikkoisia jäseniä,
-- tylsistyneitä tai nautinnonhimosta palavia ilmeitä. Kuin joukko
vaivaiskoivuja, jotka eivät jaksa kohota puhtaaseen ilmaan, vaan
matelevat maata pitkin."
"Muistan", hän jatkaa, -- "kuinka tuli jossain maailman kaupungissa
keskellä ihmisvilskettä vastaani pieni poika, hartiakas, tanakka
nulikka, -- posket pakkasen puremina. Niin huoletonna kulki, kuin olisi
yksin tyhjää katua astunut ja veti iloista säveltä oikein sydämen
kyllyydestä. Jotain niin uskomattoman hupaista ja elämän tervettä siinä
pojassa. Olisi, tiedättekö, tehnyt mieli nostaa hänet hartioilleen ja
näyttää kaikelle kansalle: 'Tuollainen kun olisi maanne toivo!'"
Kirsti on koko ajan kuunnellut äänetönnä ja astellut vähän pää
alaspäin, niin että irrallaan riippuva ruusu melkein kaulaa koskettaa.
Kuitenkin hän on koko ajan etsinyt sanaa, johon voisi tarttua kiinni.
Oikein odottaa hetkeä, jolloin pääsisi puhumaan. Täynnä vastustushalua
hän on. Ei vieraan mielipiteitä kohtaan, ne ovat päinvastoin melkein
samoja, kuin mitä tämä lähellä luontoa eletty kesä hänessä on
herättänyt. Mutta se varmuus ja vakuuttava voima, jolla hän ne lausuu,
kiusaa häntä. Siinä on lähellä häntä voimaa, joka on hänen omaansa
suurempi. Ja se alkaa kasvaa hänen ylitsensä.
Sitä voimaa vastaan hän alkaa taistella. Kun hän suurella innolla
alkaa puolustaa kaupunkilaiselämää, puolustaa hän oikeastaan itseään.
Innostuu niin, että käy lyhyeksi ja jyrkäksi, liioitellen ja
väärennellen omia mielipiteitään... Hän ei oikeastaan lainkaan ajattele
siten, mutta hänen täytyy se siten sanoa. Itsensä tähden. Hänen
täytyy heittää vieraalle sana sanasta ja vaikka loukatakin häntä. Hän
taistelee kuin henkensä edestä.
Sillä jos hän tuumankaan antaa myöten, lähenee samassa kaikki se,
mikä tulossa on ja kietoo hänet yhä pienempään piiriin. Hän on kuin
antaumaisillaan umpisokkeloon, josta ei pääse pois. Sillä tämä ei ole
taistelua eri mielipiteitten välillä, eikä se oikeastaan koske sitä
asiaa, mistä on puhe. Se on salaista voimien koittelua: joko sinä tai
minä.
He ovat tulleet rantatielle, johon järvi vilahtaa harvasta lepikosta
kuin kehysten välitse. Silloin hän vasta huomaa, kuinka kauas ohitse
he puhellessaan ovat kulkeneet toisista. Ja samalla hän hervahtaa
väsyneeksi ja alakuloiseksi.
"Toiset ovat pysähtyneet kivikkoniemeen", hän sanoo jääden seisomaan.
"Kuuletteko, he huhuilevat meille. Täällä on mainio kaiku", hän sanoo
vielä jotain lisätäkseen.
Mutta juuri kun hän aikoo kääntyä, tarttuu hänen pitsikauluksensa
rantakoivun riippuoksaan. Airisto kumartuu heti sitä päästämään.
Mutta hän ei saa sitä paikalla irti, koivun rosoiset oksat pitelevät
hienoa kudosta kuin hakaset, ja se uhkaa repeytyä. Hän haparoi
varovasti ja irroittelee yksityisiä lankoja kerrallaan, ja tahtomattaan
koskettaa hänen kätensä tytön paljasta kaulaa. Se kosketus saa Kirstin
värähtämään ja kääntämään päätään hiukan taaksepäin.
Silloin hän näkee, että Airisto taas häntä katselee. Ja sensijaan, että
katsoisi pois, hänkin jää katsomaan tätä silmiin.
Ei hän tiedä, mitä heidän välillään sinä hetkenä tapahtuu, se on lyhyt
kuin silmänräpäys ja seuraavassa sekunnissa on kaikki entisellään.
Mutta hänessä kuohahtaa yhtäkkiä riemuitsevaa iloa. Häneen on yhtenä
hetkenä tullut jotain lisäksi, ikäänkuin jotain olisi heitetty hänen
sieluunsa, ja siellä heti juurtunut ja alkanut kasvaa. "Tietääkö hänkin
siitä?" vilahtaa hänen mielessään. "Se ei ole saanut alkuaan minussa",
hän heti senjälkeen ajattelee, -- "se on tullut ulkoapäin. Hän heitti
sen sieluuni. Se on syttynyt hänessä ennen, hänen on täytynyt se ensin
ajatella." Mutta hän ei kehitä ajatusta loppuun saakka eikä kysy, mikä
se on, joka hänessä on alkanut elää.
He puhuvat paljon, molemmat kuin hämillä-oloa peittääkseen,
mutta jäljestäpäin hän ei lainkaan muista mistä, varmaan aivan
jokapäiväisistä asioista. Se on hänelle yhdentekevää, jokaisella
sanalla on kuitenkin ihan toinen merkitys. Koko ajan he tarkoittavat
toista, mitä sanovat. Jokainen sana on vaan kotelo tunteelle, joka
siinä kolkuttaa kuin lentoon haluava perhonen. Ja se riemu heissä on
aivan rajatonta. He voisivat ottaa toisiaan kädestä kiinni ja lähteä
juoksemaan pitkin tietä vallattomina kuin lapset.
Sinä iltana Kirsti on itselleen outo ja uusi. Kun hän astuu
yliskamariin vieviä portaita myöten, pakoittavat ajatukset hänen
päässään, ajelevat toinen toistaan yhtenä sekasortona. Yhtä ja samaa
kehää kiertävät, sen piiristä pääsemättä.
Hänen täytyy hetkeksi nojautua kaidepuuhun, ummistaa silmänsä
ja hymyillä. "Kuinka hän oli pitkä", hän ajattelee oikein
koulutyttömäisesti, "minun täytyi katsoa ylöspäin, kun tahdoin nähdä
häntä silmiin, ja kun hän puheli kanssani, kumartui hän aina hiukan."
Riisuuntuessaan hän jää pitkäksi aikaa istumaan vuoteensa laidalle.
"Mitä minä oikeastaan hänestä tiedän", hän ajattelee. "En mitään, en
kerrassaan mitään. Näin hänet tänään ensi kertaa."
"En tiedä, millainen hän on, mutta tiedän, miten hän minuun vaikuttaa.
Niin se on", hän ajattelee.
Alakerrasta kuuluu hitaita, tasaisia askeleita, -- äiti kävelee
huoneessaan. Hänen on tapana aina iltasin siten kävellä, kulmasta
kulmaan, yhä edestakaisin, lukemattomia kertoja. Ja kulkiessaan
hyräillä jotain virren säveltä, äänellä, josta sointu on hiotunut pois
ja joka yhtämittaa särkyy.
Kirsti siinä vuoteen laidalla istuessaan pyyhkäisee kädellään otsaansa.
Hän alkaa ajatella entistä elämäänsä, -- sitä lyhyttä aikaa, joka
mahtui kahdenkymmenenyhden vuoden kehyksiin.
"Kaikkea minulla on ollut elämässä", hän ajattelee, "iloa ja surua,
sairautta, ystävyyttä, -- rakkauttakin, -- kaikkea sitä, mikä kehittää
luonnetta. Ainoastaan voima on puuttunut, -- se ei koskaan ole ollut
edustettuna. Se voima, joka olisi saanut minut tuntemaan itseni
naiseksi."
Hän istuu siinä hyvin kauan.
Mutta yöllä hän näkee unta seisovansa porraspuulla vierasta vastapäätä.
Molemmat tahtoisivat yli, vaan puu on kapea, ei kumpikaan voi väistää.
Eivät pääse toistensa ohi. Heidän täytyy vaan seisoa ja katsella
toisiaan. Mutta yhtäkkiä vieras tarttuu häntä vyötäisistä ja kantaa
toiselle rannalle, ennenkuin hän ehtii edes huutaakaan.
4.
Seuraava aamu on täynnä aurinkoa. Mutta se ei ole kevätkesän
epätasaista päivänpaistetta, joka leikkii ja hyppelee ja syöksee
terävät, vähän vinot säteensä kuin säilät maan routaiseen sydämeen.
Keskikesän aurinko on kuin tuhlaava tulva, joka tasaisesti vyöryy yli
lämmenneen maan. Siinä ei ole mitään taistelua, ei mitään vastarintaa,
se on täyttä omistuksen onnea. Mutta sydänsuven suuri hiljaisuus on
vain luomistyön yli heitetty verho. Sen alla tykyttää elämä.
Se auringonpaiste on kerrassaan soentaa silmät. Sillä sitä ei tulvi
ainoastaan taivaalta, järvi kuvastaa sitä kuin kirkkaaksi tahkottu
kilpi, ja maa heijastaa sitä joka hiekkajyvässään. Rantahonkien kyljet
paistavat punaisina, ja pihka pusertuu niistä, hyytyen kellanruskeaksi
kuin merenvaha. Niemen toisella puolen uurtuvaan poukamaan on
etäisiltä rannoilta ajautunut tukkilautta. Tukit uiskentelevat hyvässä
sovussa, toisissaan kiinni; ne ovat vanhoja, kunnon veikkoja, jotka
vaan leikillä toisiaan silloin tällöin työntäisevät ja pyrkivät
vierustoverin olkapäille.
Kirsti on edeltäpäin tullut rantaan, kantaen suurta sankakoria, josta
kahvipannun ruskea kuparikansi välkähtää. He olivat eilen sopineet
yhteisestä huvimatkasta läheiseen saareen, ja suurella vaivalla hän oli
saanut äidinkin houkutelluksi mukaan.
Hän varjostaa kädellä silmiään, tuskin voiden nähdä eteenpäin. Aika
käy odottaessa pitkäksi, ja hän lyhentää sitä ajamalla veden pois
veneestä suurella äyskärillä, joka on yhdestä ainoasta puunkappaleesta
koverrettu. Sitten pyyhkäisee laidat ja penkit kuiviksi vaaterievulla.
Ja kun ei vieläkään ketään kuulu, alkaa huvitteleida heittelemällä
kiviä korkealle ilmaan, niin että ne veteen pudotessa menevät
umpilukkoon, sihahtavat pohjaan loiskahtamatta ja vedenkalvoa
rikkomatta.
Hän ei voi löytää itsessään mitään levottomuutta eikä jännitystä.
Eiliset, toisiaan takaa-ajavat tunnelmat ovat asettuneet suureksi,
rikkomattomaksi rauhaksi. Mutta se rauha on sydänsuven, joka kuin
hetkiseksi pysähtyy kuuntelemaan omain elinnesteittensä nousua. Se
on odotusta, joka on niin kiihkeä, että se henkeään pidättää. Se on
odotusta, jonka olemassa-olo jo semmoisenaan on suuri runo.
Hän on niin onnellinen, että tuntuu, kuin ei mitään enään tarvitsisi.
Hän voisi mennä metsään ja unohtua sinne sammaleille tuntikausiksi
tuijottamaan ilmaan. Hän voisi olla yksin koko päivän ja elää siitä
ihmeellisestä ilosta itsessään.
Kaikki saapuvat kuitenkin vähitellen, ja vene työnnetään vesille.
Ihan kuin itsestään on selvää, että vanha rouva heti ottaa suojiinsa
Kirstin äidin. Kirstin täytyy häntä katsellessa ajatella, kuinka sääli
on, ettei hänelle omia lapsia ole suotu. Sillä hänessä on jotain
kantaäitiä, jotain yleistä, suuripiirteistä äitiyttä, täynnä suojelevaa
hellyyttä.
Vanha professori pitää perää, ja keskituhdolla soutavat pikkutytöt,
yhtämittaa joutuen epätahtiin ja syyttäen siitä toisiaan.
Keulaparia hoitaa Airisto, joka on vaihtanut olkihattunsa pehmeään,
lyhytlippaiseen urheilulakkiin ja kursailematta heittänyt takin yltään.
Kirstillä on paikka keulassa, ja kun ei ole muuta tekemistä, hän antaa
kätensä toisinaan viistää vedessä, joka soluu ja pakenee sormien
lomitse. Pikkutyttöjen huudahdukset ja tukahutetut nauruntyrskäykset,
professorin hidas, opettava puhe ja äidin hento, valittava ääni
sekaantuvat hänen korvissaan ja unohtuvat. Hän katselee yhtämittaa
Airistoa, joka soutaa selin häneen.
"Hän on minulle selväpiirteinen, niinkuin lapsuudesta saakka olisin
hänet tuntenut", hän ajattelee, -- "en voi erehtyä mistään, kaikki
tiedän jo edeltäpäin. Ei voisi hän kertoa minulle mitään itsestään,
joka kummastuttaisi. Ihmisessä on voimia kätkössä, joista heillä ei ole
aavistustakaan. Mutta mistähän minä otin tämän tarkkanäköisyyden?"
"Hänellä on synkkä piirre kasvoissa", hän jatkaa ajatuksiaan, "syvä
uurre silmien välissä. Ei se ole siinä alkujaan ollut, hitaasti se on
siihen kaivertunut. Ehkä voisi sen silittää pois pehmeällä kädellä.
Niin, sen voisi varmaankin", hän iloitsee itsekseen.
"Hänellä on kiivas luonne, muuten ei valkuainen silmissä niin
välkähtäisi. Kun hän on jostain pahoillaan, hän alkaa räpytellä
silmiään. Liian paljon voimaa hänessä on, ja se on varmaan monta kertaa
tunkeutunut esiin. Silloin hän on lyönyt ja huitonut ympärilleen."
Hän katsoo yhä Airistoon ja näkee hänet yhä selvemmin ja selvemmin.
"Elämä on lyönyt häntä takasin", hän jatkaa ajatuksiaan. "Se lyö aina,
se ei kärsi sitä, että muutamat ihmiset tahtovat enemmän tilaa kuin
mitä heille on määrätty. Ensin hän vuosi verta ja huusi ääneensä,
mutta sitten tottui, antoi kuoren kasvaa kovaksi eikä enään helpolla
haavoittunut. Niin, juuri sellainen hän on. Mutta kuinka minä sen
tiedän?" kysyy hän ja tuntee, kuinka riemu särkee sulut ja padot.
"Rakastan häntä, -- siksi sen tiedän", hän ajattelee. "Siitä se
tarkkanäköisyys." Ja ne sanat alkavat soida hänessä niin voimakkaina,
että sydän tulee siitä kuin liian ahtaaksi. Se tunne tahtoisi ylistää
ääneensä olemassa-olonsa onnea.
Vene on liukunut saaren rantaan, varovasti, pitkin kapeaa väylää, jonka
molemminpuolin airo kalahtaa kiviin.
Se on harvametsäinen, aurinkoinen saari, jossa jalka uppoaa syvälle
karkeaan, kovasyiseen saraheinään ja kukkivaan kanervikkoon. Niemellä
on suurista kivistä koottu tulisija, joka on jäänyt sinne yöllisten
kalastajain jäljeltä. Kivet ovat mustuneet ja nokiset, ja maa ympärillä
korventunut ja paljas.
Kivien väliin tehty tuli nielee nopeasti keveät lastut ja sytykkeet
ja käärii mustaan nokiharsoon pannun kirkkaan kyljen. Vesi alkaa
porista kodikkaasti, aivankuin puoli-ääneen jotain hauskaa salaisuutta
kertoen, ja kahvin haju tuoksahtaa raollaan olevasta kannesta. Kirsti
on polvillaan maassa, vahva puunoksa kädessä, valmiina minä hetkenä
hyvänsä nostamaan pannun pois tulelta, ennenkuin se ennättää yli
kiehahtamaan. Liekki lyö hänelle vasten kasvoja, jotka hehkuvat ja
punoittavat kuumuudesta ja savun ja katajan katku tunkeutuu kurkkuun.
Mutta hän hymyilee hyvillä mielin ja pyyhkäisee tuontuostakin hiuksia
otsaltaan.
Professori on löytänyt istuinsijakseen matalan kannon ja sille
mukavasti asettunut, ensin koputeltuaan sitä kepillään joka puolelta.
Airisto on päässyt täydellisesti pikkutyttöjen suosioon tekemällä
heille pari tuohista rantakoivusta, ja nyt hänen täytyy auttaa heitä
vadelmien poimimisessa, joita kasvaa saaren kivikoissa. Ja joka kerta
kun he ovat poistuneet näkyvistä, kertoilee vanha rouva puoli-ääneen
äidille Airistosta. Hän -- Pentti -- on ollut melkein kuin heidän
oma poikansa, hän sanoo. Olivat toivoneet hänestä pappia tai ainakin
teoloogia, mutta siitä ei ollut puhettakaan. Hyvä, kun hänet ylipäänsä
lukemaan sai, koulun keskiluokilla hän oli alkanut väittää olevansa
luotu talonpojaksi. Sen muka näki siitäkin, että hänellä oli niin
suuret kädet. Mutta yliopistossa hän kiintyi tutkimaan suomensukuisia
kieliä, ja niistä paraikaa väitöskirjaansakin valmisteli. Talvella
väittelisi tohtoriksi, ja hänellä olisi tulevaisuus edessä, sanottiin.
Mutta sitä sanoessaan pudistaa vanha rouva samalla arvelevasti päätään.
Sillä asia oli niin, ettei siitä pojasta koskaan voinut olla oikein
varma. Hän voisi yhtäkkiä heittää kaikki, kuten pari vuotta sitten,
lähtiessään yhtäkkiä moneksi kuukaudeksi matkoille kellekään siitä
edeltäpäin ilmoittamatta.
Kirsti on nostanut pannun tulelta ja asettelee kahvikuppeja valkoiselle
maahan levitetylle liinalle. Hän on polvillaan ja pää alaspäin, niin
ettei kasvoja näy.
"Nuo ovat vaan ulkopiirteitä", hän ajattelee, "ja oikeastaan, vaikken
niitä tietäisikään, olisi se melkein yhdentekevää."
Hän katselee järvelle kädellä silmiään varjostaen. Rantaa lähenee
kaksi vesilintua; ne uivat huoletonna ja pahaa aavistamatta. Yhtäkkiä
kuuluu vihellys, ensin hiljainen, sitten kova ja kimeä. Linnut ovat
keskeyttäneet uintinsa ja puoliksi käännähtäneet; ne näyttävät
kuuntelevan ja vainuavan ja kurottelevan pitkiä, taipuvia kaulojaan
joka ilman suunnalle. Vielä pitkä vihellys, ja ne nuolen nopeudella
uivat pari kivenheittoa ulapalle päin ja silmänräpäyksessä sukeltavat
näkymättömiin.
"Miksi te peloititte niitä", hän kysyy Airistolta, joka seisoo vähän
edempänä, harmaa matkavaippa yli olan heitettynä.
Airisto naurahtaa. "Muuten vaan, minua huvitti nähdä, miten ne
menettelisivät. Sehän oli koko pikku näytelmä."
"Tarkastan usein eläimiä, löytääkseni niistä piirteitä ihmisistä", hän
jatkaa. "Esimerkiksi rantakalat, -- oletteko sattunut niitä tutkimaan?
Niissä on kaikki neljä eri luonnonlaatua edustettuina. Salakka, -- se
on vesien sangviinikko, -- rakastaa päivänpaisteisia pintavesiä ja
suuria, iloisia parvia, -- syöttiinkin tarttuu kuin leikillä vain,
kuljettelee muassaan pitkät matkat. Ahven on oikea melankoolikko, ylpeä
ja yksinäinen, -- uipi erakkona mutaisia syvänteitä ja nielaisee syötin
yhdellä kertaa, -- koukkuineen päivineen."
"Onko teillä siinä joukossa koleerikkokin?"
"On toki, -- särki, tiedättehän, -- sen tuntee heti koleerikoksi
punaisista, vihaisista silmistä ja jyrkistä, voimakkaista liikkeistä.
-- Ja lopuksi kiiski, joka filosoofin tyyneydellä tarttuu koukkuun, --
ja ilman vastaanpanoa ja melua antaa vetää itsensä maalle, -- täysi
flegmaatikko, kohtaloonuskoja."
Kahvit juotua saa jompikumpi pikkutytöistä hyvän tuuman, että
kohotettaisiin kokko rannalle. He ryhtyvät heti täyteen puuhaan ja
alkavat katkoa katajia esiliinalla oksista kiinni pitäen. Mutta samalla
he katsovat kysyvästi Airistoon, -- hänen pitää sanoa ratkaiseva sana.
Airisto on noussut seisomaan ja tarkkaa tuulen suuntaa.
"Miksi ei", hän sanoo vihdoin, -- "mutta emme me tästä saaresta kyllin
kuivia puita saa. -- Täytyy tuoda veneellä salmen tuolta puolen",
hän yhtäkkiä jatkaa päättävästi. "Te tulette mukaan, Kirsti neiti,
-- minä soudan." Kirsti ei yritäkkään panna vastaan, siinä käskemään
tottuneessa äänessä ja puhetavassa on jotain, mikä ehdottomasti panee
tottelemaan. Saaret eroittaa toisistaan ainoastaan kapea salmi, jonka
keskellä on suuri kivi. Kirsti istuu kokassa, ja Airisto meloo venettä
eteenpäin.
Toisen saaren on kymmenkunta vuotta sitten kulo polttanut maan tasalle.
Ja kun maa jälleen alkoi työntää korsia ja kasvia tuhasta, oli sillä
niin suunnaton kiire, ettei se ollenkaan ehtinyt niitä järjestää
eikä laskea, kuinka monelle ravintoa riittäisi. Se vaan kehitti
ilman eroitusta kaikki siemenet, mitkä tuuli toi tuhkaan. Ja siitä
oli syntynyt suuri epäjärjestys ja pensaikko niin tiheä, että tuskin
päivänsäde läpi pääsi. Eikä yhdellekään puulle ole tarpeeksi ilmaa
eikä mehua, sentähden ne jäävät matalaksi ryteiköksi, ja entisten
honkien sijalla kasvaa nälkäisen näköisiä näreitä, jotka paljoudellaan
koittavat peittää köyhyyttään. Rannalla on kuivia, kaatuneita puita
huiskin haiskin, vielä puoleksi hiiltyneitä palon jäljeltä.
He ryhtyvät nopeasti työhön, Kirsti kantaen risuja ja pieniä oksia
sylin täydeltä, Airisto olallaan kokonaisia puunrunkoja. Joka kerta
sattuessaan vastakkain he hymyilevät toisilleen. Siinä hymyssä on aina
ensin kuin pikkuinen kysymys ja sitten vastaus, ja lopuksi täytyy
heidän vielä hymyillä osoittaakseen, että ovat toisensa ymmärtäneet.
Kirstin valkoinen pusero on nokeutunut, ja kädet pihkasta tahmaiset.
Airisto on työntänyt lakkinsa niskaan, ja sen alta valahtaa otsalle
hiestä märkä tukka.
Siinä kaikessa ei ole mitään menneisyyttä eikä tulevaisuutta, se on
ainoastaan ja yksinomaan nykyisyyttä. Se on jotain jo itsessään, eikä
sillä ole siteitä yhtäänne eikä toisaanne. Se on joka hetki juuri sitä,
mitä se näyttää olevan.
Sillä siihen ei osaa toivoa mitään kehitystä. Kirsti ei edes voi
ajatella, mihin se kaikki johtaa, mikä huomenna on tuleva, se on
hänelle yhdentekevä. Hän ei tahdo eikä tarvitse sitä miettiä. Se on
virta, joka kuljettaa eteenpäin, ilman että tulee ajatelleeksi sillä
löytyvän laskukohdan.
Mutta sen hän tietää, että näin juuri sen soisi kestävän. Näin juuri,
herkkänä ja hienona, ilman muotoa ja sanoja. Ikäänkuin tuoksuna, joka
ilmassa leijailee ja on liian haihtuvaa, jotta sitä voisi koota.
Tahtoisi pitää kiinni jokaisesta hetkestä, rukoilla niitä viipymään ja
vartomaan. "En koskaan enään elä samaa kuin nyt", hän ajattelee. "En
koskaan tule tuntemaan samalla tavalla."
Vene on parilla voimakkaalla työnnähdyksellä jälleen toisen saaren
hietamatalikolla. Airisto hyppää nopeasti veteen pitkävartisissa
saappaissaan ja vetää sen lastineen päivineen kuivalle. Pikkutytöt ovat
jo odottamassa katajakimppuineen ja juoksentelevat malttamattomina
rannalla. Kokon rakentaminen ei kestä kauan, se on tehty muutamassa
hetkessä. Hiekkaan pystytetään pitkä riuku ja sen ympärille tueksi
vahvimmat puut; välit täytetään risuilla ja katajilla. Kun se on
valmis, virittää Airisto tulen.
Se syttyy hitaasti, ja ensin muistuttaa kokko suurta lyhtyä, josta tuli
tuikkii. Mutta yhtäkkiä hulmahtaa liekki ahneena aaltona sen yläpäästä,
ja silloin se on pienen, tulta syöksevän vuoren näköinen. Ja vielä
kerran se muuttaa muotoaan; kun tuet luhistuvat kokoon, ja katajat
räiskyen ja rätisten syttyvät, on se yhtenä ainoana, soihduntapaisena
ilotulituksena. Ilma ympärillä käy polttavan kuumaksi, savu luo veteen
varjot, ja liekki taittuu sen kalvoon pitkänä, punaisena juovana. Kalat
uivat parvittain lähemmäksi ja loiskahuttavat vettä evillään.
Airisto on levittänyt matkavaippansa kivelle Kirstin istuinsijaksi, ja
seisoen kasvot puoliksi tuleen päin, hän kertoo samasta vaipasta. Se
on hänen uskollinen toverinsa, hän sanoo, ja jos elotonta kappaletta
voi sanoa ystäväksi, niin se varmaan on sitä. Se on seurannut häntä
matkoilla kolmessa maanosassa, ja on aivan uskomatonta, mihin kaikkeen
se kelpasi. Sillä saattoi suojata itseään sateelta ja kylmältä ja yöllä
käyttää peitteenä, -- ikkunaan sen voi ripustaa liikaa valoa vastaan,
ja oli se ollut vuoteenakin. Sillä hän oli maannut monta kertaa
taivasalla siihen kääriytyneenä. Juuri siksi, että se jo oli vähän
kulunut, hän sitä aina kuljetti mukanaan. Se oli koiteltu ystävä.
Kirsti siinä istuessaan ymmärtää, että Airisto tahtoisi kertoa
itsestään. Hän oli aloittanut puhua vaipasta voidakseen johtaa puheen
itseensä. Mutta Kirstin tekisi mieli sanoa hänelle tietävänsä jo kaikki
edeltäpäin. Airiston ei tarvitsisi muuta kuin hiukan hymyillä hänelle,
niin hän jo tietäisi kaikki. Hän tahtoisi sanoa, ettei siihen mitään
sanoja tarvita. Se olisi kauniimpaa ilman sanoja.
Mutta Airisto alkaa hänelle kertoa. Kysyy, missä tarkoituksessa
Kirsti luulee ihmisten yleensä matkustelevan. Aikaa tappaakseen ja
rahaa hävittääkseenkö vai oppiakseen ja kehittyäkseen kenties? Ja
oliko Kirsti kuullut siitä, että voi matkustaa itseään pakoon? Sekin
oli näet yksi tapa matkustaa. Rientää maasta maahan kuin vaeltava
juutalainen, ainoastaan päästäkseen siitä hyvästä herrasmiehestä, jolla
on samanlainen palttoo ja takki ja keppi, kuin mitä itse käyttää,
-- ja joka kohteliaasti kumartaa: tässä nyt ollaan, veliseni! Sitä
matkustuslajia hän oli vähän kokenut, hän sanoo.
Koko ajan hän on puhunut tavallisella seurustelu-äänellä, mutta nyt
alentaa äänensä, aivankuin tahtoisi sanoa, että se on ainoastaan
Kirstiä varten.
Kysyy, miltä Kirsti luulee sen tuntuvan, kun jo toivoo seuralaisestaaan
vapaaksi päässeensä, ja että se jo jäi sinne tai tuonne meren
pohjaan taikka vaikkapa hotelliin. Mutta heti kun alkaa pakata
esiin kapineitaan matkalaukusta, niin sekin jo pistää ikävystyneen
naamansa kauluksien ja liinavaatteiden ja matkamuistojen lomasta. Se
on kuin kuvajainen, joka lyhdyn kohdalla katoaa, sitten heti jälleen
ilmestyäkseen. Ei muuta kuin: terve, vanha veikko!
Hän kysyy, voiko Kirsti sellaista käsittää, mutta Kirsti ei vastaa,
ainoastaan hiukan taivuttaa päätään. Ja sitten katsoo Airistoon
kirkkain silmin. Hän voisi puolestaan myös kertoa tälle, voisi sanoa
syyn, miksi Airisto itseään pakoon matkusti. Ja voisi silittää hänen
kättään ja sanoa tietävänsä varmaan, ettei hän enään siten lähtisi.
Mutta hän ei sano eikä tee mitään, ainoastaan katsoo ja silmillään
hymyilee.