Kellon lähetessä viittä hän silloin lähtee rannalle, istahta

Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

KIRSTI

Sielunkuvaus

Kirj.

AINO KALLAS

Helsingissä,

Kustannusosakeyhtiö Otava,

1902.

EDELLINEN OSA

1.

Kirstillä oli äidistään kaksi eri kuvaa, toinen, joka vastasi

nykyisyyttä ja todellisuutta, ja toinen hämärämpi, joka lapsuuden

aikaisimpiin aikoihin liittyi. Siltä ajalta hänelle oli jäänyt mieleen

monta pientä tapausta, joita myöhemmin omituisella hellyydellä

muisteli, mutta tuskin uskoi tosiksi. Kerrankin isää kotiin odottaessa

oli äiti pannut heidät kaikki lapset piiloon, minkä mihinkin, --

nuorempi pikkusiskoista oli silloin vielä niin pieni, että mahtui

ison vaatekorin kannen alle, -- ja itse hän piiloutui Kirstin kanssa

kaapin taakse. Isä kulki huoneesta huoneeseen heitä hakien ja ääneensä

ihmetellen. Kirstistä se kaikki oli sanomattoman hauskaa, ja kun äiti

puristi käsivarresta ja käski olla ihan hiljaa, koitti hän pidättää

nauruaan, niinkauan kuin taisi, kasvot tulipunaisina ponnistuksesta.

Mutta yhtäkkiä se kuitenkin tyrskähti kuuluville, ja silloin isä heidät

löysi. Hän oli yhtä iloinen kuin he kaikki muutkin, pyöritti äitiä

ympäri lattiaa, kutsuen häntä pieneksi, vallattomaksi tytökseen ja

lapsia karkulaisikseen. Ja sitten suuteli heitä jokaista erikseen.

Iltasin äiti aina hiipi lastenkamariin valkoisessa yöpuvussa ja hiukset

pitkässä palmikossa, -- hän oli silloin aivan nuoren tytön näköinen.

Vuoteen laidalle istahti ja rukoili pienen, tutun rukouksen, melkein

aina saman. Joskus hän rukoili muutakin, mutta silloin Kirsti ei

tahtonut nukkua, vaan pyysi ja pyysi, kunnes sai oman rukouksensa.

Sitten äiti veti peiton heidän ylitseen, -- ja puhalsi kuumaa

hengitystä niskaan, "että tulisi lämmin".

Isän oli tapana sanoa äitiä neljänneksi lapsekseen ja iloisella

tuulella ollessaan kantaa häntä pitkin huoneita. Silloin oli äiti muka

pelkäävinään ja hyyristyi isän kaulaan kiinni. Kirstiä nauratti, ja hän

juoksi jäljessä; hänestä äiti pelkäsi turhia, isähän oli niin voimakas,

että hyvin olisi jaksanut kantaa sekä hänet että äidin.

Myöhemmin hän tätä aikaa ajatellessaan ymmärsi, kuinka isä oli ollut se

keskipiste, jonka ympäri äidin kaikki ajatukset pyörivät. Isälle iloksi

olivat tarkoitetut kaikki hänen pienet päähänpistonsa, huolenpitonsa

ja keksintönsä. Äiti oli ollut niitä naisluonteita, joitten suurin

sulo on lapsellisuudessa, minkä he vuosikausia säilyttävät. Kevyttä,

taipuvaa, pehmeää lapsenmieltä, joka ei näy koskaan aikovan vakaantua

eikä vanheta. Aina se löytää syytä iloiseen nauruun, aina se on täynnä

oikkuja ja mielitekoja ja samalla loppumatonta uhrautumisen halua.

Ajatella äitiä ilman isää, -- se olisi ollut mahdotonta.

Kirstin ollessa kaksitoista vuotta, isä kuoli äkkiä halvaukseen.

Pikkusiskot olivat molemmat silloin hyvin pikkuisia ja ymmärtämättömiä;

hautajaispäivänäkään eivät tienneet parempaa kuin leikitellä

mustareunaisilla konvehtipapereilla ja juosta nauraen vierasten

jaloissa.

Äiti ei senjälkeen enään oikein tullut entiselleen. Kirsti muisti hänet

myöhemmiltä ajoilta ja kasvinvuosiltaan aina hiukan heikkona, aina

surullisena ja kuin väsyneenä. Ikäänkuin äiti aina olisi elänyt jossain

kaukaisessa menneisyydessä ja katsellut nykyisyyttä ainoastaan sen läpi.

Kirstin elämään oli isän ennenaikainen kuolema muodostanut

jonkinlaisen rajapyykin. Hän oli sattumalta ensimäisenä juossut siihen

huoneeseen, missä isä työpöytänsä ääreen kaatuneena makasi, ja se oli

yksityiskohtia myöten syöpynyt hänen herkkään lapsensieluunsa. Mutta

hän ei puhunut siitä koskaan eikä kertonut siitä kellekään. Isän

kuoleman jälkeisinä aikoina tuli taloon usein vanhoja tätejä, kaukaisia

sukulaisia ja muita tuttavia äitiä muka lohduttamaan. Kirsti oli

harmissaan tädeille, jotka hänen mielestään vaan kiusasivat äitiä. He

pakoittivat äidin aina kertomaan asian alusta alkaen, vaikka muutenkin

kaiken hyvin tunsivat ja tiesivät. Ja sitten he panivat päänsä niin

suututtavasti kallelleen ja huokasivat ja hytkyttelivät itseään. Kirsti

oli varma siitä, että heistä oli melkein hauska kuunnella.

Tädit ottivat tavallisesti Kirstinkin syliinsä, hyväilivät ja

suutelivat häntä ja kysyivät, eikö hänellä ollut kovin, kovin ikävä

isää? Tiesikö hän, että isä nyt oli taivaassa? Silloin Kirsti punastui

tulipunaiseksi ja alkoi väännellä ja käännellä itseään sylissä, kunnes

pääsi pois. Mutta jos tädit eivät vielä sittenkään häntä päästäneet,

vaan yhä tinkasivat, oliko hänen ikävä, vastasi hän lyhyesti: "Ei!" ja

livahti toiseen huoneeseen. Sattui vielä parahiksi näkemään, kuinka

tädit pyörittelivät päätään ja hapanmakealla hymyllä sanoivat äidille:

"Lapset ovat sentään onnellisia, -- eivät muista eivätkä ymmärrä

mitään, -- ne pikku enkelit!"

Mutta Kirsti tiesi, että tädit sydämessään pitivät häntä häijynä ja

huonosti kasvatettuna. Ja hän piiloutui johonkin nurkkaan, tavallisesti

suuren vaatekaapin taakse, joka oli hänen mielipaikkansa ja itki siellä

vähän aikaa. Hän muisti kaikki liiankin hyvin, ja yksin ollen monesti

sitä ajatteli. Se oli jotain, mikä oli peloittanut ja säikäyttänyt

häntä sydänjuuria myöten ja ryöstänyt häneltä varhain lapsen mielen

ja lapsen ajatukset. Ja kylvänyt sijalle omituisen pelon elämän

lyhyydestä, joka ei antanut hänelle aikaa olla lapsena eikä leikkiä

kuten muut.

Kaikenlaista hän pelkäsi. Makasi iltakaudet ja vapisi vuoteessaan.

Yhteen aikaan kiersivät hänen ajatuksensa alituisesti suurissa

nälkävuosissa. Jos ne vieläkin kerran tulisivat -- -- -- Ja heidänkin

täytyisi syödä pettua, -- samanlaista, mitä isällä oli ollut palanen

säilyssä kaapissaan, -- mustaa, murenevaa leipää, joka karisi oljen

hilpeitä... Hän kammosi kaikkia kärsimyksiä, varsinkin ruumiillisia ja

kuitenkin kiusasi itseään niitä ajattelemalla.

Yhteen aikaan oli hänellä todelliset sieluntuskat tutkiessaan itseään,

olisiko hän uskon vainojen aikana rohjennut uskonsa tunnustaa. Hän

luki kaikista kauheista kidutuksista, polttavista raudoista ja

piikkituoleista tuskallisella värinällä, ikäänkuin olisi tuntenut

ne omassa ruumiissaan. Ja rukoili pitkät ajat polvilla vuoteessaan,

-- äidin jo nukkuessa, -- että Jumala vahvistaisi häntä iloiseen

tunnustukseen, jos se olisi tarpeellista.

Myöhemmin, vähän vanhempana, häntä alettiin sanoa isänsä näköiseksi ja

kaltaiseksi. Hän punastui ilosta ja ylpeydestä sitä kuullessaan. Mutta

kun hänen vallaton ja kesytön luonteensa alkoi puhjeta esille, sai hän

yhtä usein kuulla: Olisipa isäsi vaan elänyt...! Olisi kyllä opettanut!

Silloin hän puri huultaan uhkamielisenä ja ajatteli, että oli hyvä, kun

isä jo oli kuollut. Heitä olisi ollut kova kovaa vastaan. Isä olisi

häntä kurittanut ja masentanut ja pakoittanut tekemään oman tahtonsa

mukaan.

Hän oli noin seitsemäntoista vuotias, ja äskettäin lopettanut koulun,

kun sairastui kovaan kuumetautiin. Hyvin sairas hän oli, niin että

kauan aikaa häilyi elämän ja kuoleman rajamailla. Ja kun hän vihdoin

alkoi parantua, se kävi niin hitaasti, ettei ensin uskottukaan hänen

todella tulevan terveeksi jälleen. Päivistä ja viikoista ei edistystä

paljon ollenkaan havainnut, ainoastaan vertailemalla kuukausia

toisiinsa huomasi hänen hitaasti tervehtyvän.

Hän oli hyvin hiljainen tänä paranemisaikanaan. Hän ei saanut eikä

voinut tehdä mitään työtä, ja istui sentähden paljon yhdessä kohden ja

ajatteli. Sillä lailla hän vähitellen melkein tottui pois työstä ja

unohtui haaveksimaan ja miettimään. Kun joku hänet siitä äkkiä herätti,

säpsähti hän ylös ja hajamielisesti hymyillen vastasi: "Ah, minä vain

ajattelin!"

Hän oli ruvennut näkemään paljon unia öisin, ja päivillä niitä

mielessään kertaili ja selitteli. Ne olivat kuin toinen maailma, joka

päivin oli piilossa ja kadoksissa, mutta yöllä saapui hänen luokseen.

Joskus ne olivat synkkiä ja peloittavia, niin että noustuaankin vielä

kauan kulki kuin muodottoman, ahdistavan painon alla, pääsemättä sen

vaikutuksesta. Leijailivat hänen ympärillään suurina, raskassiipisinä

lintuina, jotka laskeutuivat yhä alemmaksi ja alemmaksi, yhä

taajemmissa joukoissa, kunnes vihdoin peittivät hänen päänsä ja

rintansa ja kätensä suurilla siivillään. Hän makasi niitten lämpimässä

syleilyssä, joka puoleksi oli tukahuttaa hänet... Joskus ne olivat

kauniita ja keveitä, niin että tuntui, kuin olisivat ne kantaneet häntä

läpikuultavassa, korkeassa ilmassa.

Näinä aikoina alkoi Kirsti paljon ajatella isää, ja hänelle tuli

yhtäkkiä häntä ikävä. Yhtäkkiä hän käsitti, mitä oli kadottanut.

Särmät ja kulmikkaisuudet hänen luonteessaan alkoivat häntä vaivata

ja hän tunsi tarvetta alistua, totella, kumartua. Eräänä iltana hän

löysi itsensä katselemasta isän valokuvaa ja vertailemasta sitä siihen

himmeään muistoon, mikä hänellä todellisuudesta oli. Ja hän alkoi kutoa

uutta kuvaa itselleen, aivan niinkuin rikkinäistä gobeliinia ommellaan

yhteen. Hän pani kokoon kaikki, mitä pitkin kasvinaikaansa isästä oli

kuullut, sanan sieltä, toisen täältä, milloin jonkun tapauksen, milloin

sattuvan luonnepiirteen, milloin lentävän sanan, -- ja yhdisti niitä

kokonaisuudeksi kuin mosaikkia. Hän haki esiin vanhoja, kellastuneita

kirjeitä ja katkonaisia päiväkirjan otteita, mitä isältä oli jäänyt.

Sitten hän alkoi lukea hänen painetuita kirjoituksiaan, tutkien niitä

rivi riviltä.

Ja rivien välistä isän kuva alkoi kohota hänelle selvänä. Isä oli ollut

itse voima, suuripiirteinen luonne, ankara ja hellä yhtaikaa. Hän

olisi ollut se oikea Kirstiä kasvattamaan. Hän olisi murtanut hänen

vastarintansa, hionut, sulattanut, muodostanut hänet, ilman että siihen

olisi tauteja tarvittu. Se olisi käynyt niin helposti ja itsestään,

että sitä tuskin olisi huomannutkaan. Ja jos joskus sen voiman edessä

olisi vavissutkin, ja niskan olisi ollut vaikea notkistua, niin olisi

toisena hetkenä kiitollisuudella suudellut kurittavaa kättä. Heillä,

hänellä ja isällä, -- oli niin monta vivahdusta yhteistä. Isän ei olisi

tarvinnut muuta kuin vedota itseensä, osatakseen Kirstiä oikealla

tavoin kohdella. Hän olisi osannut aina ytimeen.

Paljon, muitakin ajatuksia alkoi Kirstissä liikkua näinä aikoina

ja vielä sittenkin, kun jo oli täysin tervehtynyt. Hän kulki aina

epämääräisessä, kuumeentapaisessa odotuksessa, josta ei tiennyt, mihin

se kohdistui. Joka päivältä, mikä alkoi, hän kysyi, mitä se oli tuova

mukanaan, ja kun se oli huvennut iltaan saakka yhtä yksitoikkoisena

kuin edellinen, pani hän toivonsa seuraavaan. "Minulla on aikaa

odottaa", hän sanoi, -- "ja kerran se tulee!" Mutta mitä hän odotti, se

ei ollut hänelle itselleenkään selvää. Toisinaan ajatteli odottavansa

ulkonaisia muutoksia ja suuria tapauksia, jotka kääntäisivät

ylösalaisin olosuhteet. Mutta yhtä mahdollista oli, että odotti jotain

kehittyvän omassa itsessään. Se oli paljon luultavampaa. Siellä oli

hänen sielussaan jotain syvää ja liikkumatonta kuin pohjavesi. Ehkä se

alkaisi joskus kohota ja lainehtia, ja kuka tietää, mitä se silloin

nostaisi esiin. Sieltä syvyydestä kuului joskus kuin huutoa, ääni, joka

vaati ja rukoili saada elää. Joka tahtoi jokaiselta hetkeltä sisällystä

ja jokaiselta päivältä jotain uutta.

Sillä kaikki, mihin hän ryhtyi ja mitä teki, oli ainoastaan

väliaikaista, -- ajanhukkaa vain ja ajan tappamista.

"Minä voisin myös olla jotain maailmassa", hän usein mietti, -- "mutta

en sillä, mitä teen ja saan aikaan, vaan sillä, mitä olen. Omalla

olennollani voisin olla jotain. Jos joku tahtoisi minun ajatukseni

omikseen, -- niin antaisin ne hänelle. Niin paljon niitä tulisi,

ettei tietäisi, mihin panna. Kun vaan joku kuuntelisi, voisin istua

kertomassa vaikka kuinka monta iltaa. Minulla on koko sielu täynnä

ajatuksia, mutta niissä ei ole mitään eloa, niinkauan kuin ei kukaan

ole niitä kuullut. Kauniita kiviä ne ovat, joista ei lähde valoa, koska

niillä ei ole sitä itsessään. Suuren auringon ne tarvitsisivat, jota

voisivat heijastaa."

Kirsti oli parina viime vuonna ulkonaisesti kehittynyt naiseksi,

saanut ryhtiä hoikkaan vartaloon ja sulavuutta liikkeihin. Hänellä oli

pehmeäpiirteiset kasvot, joitten heleä iho nopeasti vaihteli väriä.

Silmät olivat kirkkaan siniset ja hyvin mustakulmaiset, ja ilme niissä

levoton ja vilkas, eikä vielä vakaantunut. Toisinaan, varsinkin yksin

ollessa, olivat ne täynnä kysymystä, joka suuntautui kaikkeen eikä

kehenkään, joka rukoili ja kerjäsi vastausta. Eninten oli luonnetta

suun ympärillä; se oli pieni ja kaunismuotoinen, herkkä ilmeeltään ja

vetäytyi helposti nauruun. Huulten hiukan avautuessa oli sen piirteissä

koko joukko intohimoa ja itse-unhoitusta, -- paljon mahdollisuuksia

täyden elämän sekä riemuihin että kärsimyksiin. Tiukkaan suljettuna

osoitti se voimaa ja varhaista kehitystä, joka soti kasvojen taipuvan

ylä-osan ilmettä vastaan.

Heidän oli ollut tapana kesäisin asua merisaaristossa, kaukana

ulkokareilla, joissa tuuli taivutti käppyrään männyt ja tunki ruohon

kallionkoloihin kasvamaan. Se ilmasto ei oikein enään sopinut äidille,

arveli lääkäri. Hän ei kestänyt meren voimakkaan kosteata ilmaa,

-- sisämaan leutoa, tuuletonta lämpöä ja havumetsän tuoksua piti

hänen saada hengittää. Niin tulivat he eräänä kesänä lähteneeksi

Leppäniemeen, jo varhain, kesäkuun ensi päivinä. Kirsti oli silloin

juuri täyttänyt kaksikymmentä vuotta.

2.

Leppäniemi on niitä Järventaustan syrjäisiä maita, jotka ovat jääneet

oheen suuremmista kulkuväylistä. Kyläntie, joka kiertelee pitkin

asumattomia rantoja, on kivinen ja epätasainen, ja sitä ajetaan

harvoin. Järvi taas ei yhdistä muuhun maailmaan, vaan eroittaa. Harvoin

sillä soutajan näkee; toisinaan työstä kotiutuvan miehen, joka illan

suussa viilettää ruuhellaan pitkin tyyntyvää selkää, laulaen tahi

pikemmin huutaen yksitoikkoista kansansäveltä, jolla ei ole sointua, ei

alkua, ei loppua. Rannalla kasvavat hongat jo pilviä pitelevät, mutta

vielä ei ole niitä tukkipuiksi katsottu eikä juurelle kirvestä laskettu.

Kirsti on painanut kiinni puutarhan portin ja lähtenyt rantapolulle.

Kukkivien omenapuitten lemu seuraa häntä; ne ojentelevat oksiaan yli

säleikkö-aidan, ja ilma on täynnä pieniä tuoksu-aaltoja, joita joka

tuulahdus työntää eteenpäin. "Kuin tanssiaispukuun puettuja nuoria

tyttöjä", -- hän ajattelee, -- "kaikki valkeissa harsopuvuissa,

punaisia nauhasolmekkeita siellä täällä. Hyvin herkkiä ja hyvin arkoja,

-- värisevät odottaessaan karkelon alkua."

Tie on yksinäinen ja äänetön, kapea metsäpolku. Ei vastaantulijaa, --

ei ohikulkijaa.

Hän on tullut kivikkoniemeen, joka pistäytyy hiukan ulommaksi järveen.

Se on hänen aamukävelynsä tavallinen päämäärä. Valkoinen suopursu

tuoksuu väkevänä rahkasammalten lomissa, ja kivissä näkyy selvät

juovat veden entisen korkeuden ajoilta. Hän istahtaa rannalle ja

taivuttaa vieressä kasvavan rantalepän oksaa, kunnes se viistää vettä.

Vastapäisen niemen takaa välkkyy valkeata hiekkaa, johon päivä paistaa.

Se on venevalkama.

Siellä on joka sunnuntai vilkasta elämää, koko järvenperukan väki kun

saapuu sinne kirkkoon lähteäkseen. Kaikki pyhätamineissa, miehillä

uudet kaulahuivit; tytöillä ja vaimoilla pyhäsilkit päässä ja hameet

korkealle käärittyinä, että pääsisi näkyviin häikäisevän valkea,

kovaksi tärkätty alushame. Ryhmissä seisovat rannalla, toisiaan

odotellen; toisella puolen naiset, toisella miehet, jotka panevat

tupakan ajan kuluksi.

Sitten lähdetään; korkealta hietikolta työnnetään veteen pitkät,

monihankaiset ja litteäpohjaiset ruuhet, ja kilpasoutu alkaa. Jokainen

venekunta koittaa toisensa edelle ennättää, soutajat panevat parastaan

hiki otsassa, peränpitäjän käsi on koukistunut melan ympärille kuin

rautakahle; hangat rutisevat ja airot kalahtavat. Vesi hyrskyy vaahtona

kokassa ja räiskyy helmeillen yli laiteitten.

Venevalkamasta muutaman askeleen päässä pilkoittaa Leppäniemen

päärakennus. Ennen se on näkynyt kokonaan järvelle, mutta puisto

sen edustalla on vuosien kuluessa taajentunut ja tihentynyt, niin

että ainoastaan katto on jäänyt näkyviin. Ja siellä, missä sininen

sauhu kevyenä pilvenä nousee metsää myöten, on Suvihuvi, heidän

kesä-asuntonsa, joka on kartanosta lohkaistu ja äskettäin rakennettu.

Ei koskaan ennen ole kesä häneen tällä tavoin vaikuttanut. Se on

ennen vierinyt hänen ohitseen kauniina kuvasarjana, jota puoliksi

välinpitämätönnä on katsellut. Mutta nyt se tunkeutuu lähemmäksi, se on

kuin elävä olento, jonka kuuman hengityksen tuntee. Se sykkii ja tykkii

hänessä itsessään.

Eikä ole hän koskaan ollut niin lähellä luontoa kuin nyt. Ensiksikin

mitä siitä tietää kaupungissa! Kaupunki on vaan luonnon suuri

hautaholvi, kivillä katettu. Luonto on siellä kidutettu orja, jolla on

rautakahleet käsissä ja jaloissa. Mutta täällä se on alati hymyilevä

herra ja valoisa valtias.

Ja mitä lähemmäksi luontoa hän tuntee tulevansa, sitä valtavammaksi

kasvaa hänessä tyhjyyden ja kaipauksen tunne. Sillä kaikella, mitä hän

ympärillään näkee, on jokin tarkoituksensa; pieninkin solu luonnossa on

itse-oikeutetulla paikallaan ja pikkuinen osa suuresta kokonaisuudesta.

Hän yksin ei tunne tarkoitustaan, ei tiedä, mihin renkaana liittyä.

Hitaasti hän lähtee samaa tietä takaisin. Niityn kohdalla hän aidan

raosta kurkoittaa kätensä ja poimii pari kieloa ryhmästä kiven

juurella, jossa ne kasvavat kuin joukko leikkiviä, vallattomia lapsia,

toisiinsa kietoutuneina, päät piilossa kuin naurua salatakseen.

Joka päivä hän tekee pitkiä kävelymatkoja, milloin rantoja pitkin,

milloin vainioille, joilla ruis vähitellen alkaa kohota hänelle

yli pään, ja jossa ruiskukka sinertää laihon lomassa. Hän soutelee

lahdet ja poukamat ristiin, rastiin merisaaristolaisveneellä, joka

jostain oikusta on eksynyt tänne sisämaahan. Osaisi niissä melkein

umpisilminkin, niin hyvin ne tuntee.

Kerran hän yölläkin irroittaa veneensä riippukoivusta, johon se

on kytketty, ja päästää keinumaan, antaen mennä menojaan tai

pysyä paikallaan, miten sattuu. Harvoin hän on nähnyt mitään niin

alakuloista ja yksinäistä, kuin tämä öinen järvi. Se on pitkä ja

kapea ja matala-äyräinen, täynnä sinne tänne sirottuneita saaria ja

kivikkokareja, jotka estävät sitä missään ulapaksi laajenemasta. Rannat

kasvavat harmaata lepikkoa tai harvaa männikköä, ja pohjoisessa sekä

idässä rajoittavat näköpiiriä puoleksi metsän peittämät harjut. Ne kuin

houkuttelevat puoleensa luvaten laajempia näköaloja, mutta hän tietää

hyvin, että jos niille nousisi, ei näkisi enempää kuin tästäkään. Aivan

samaa, -- ainoastaan toisia järviä ja toisia metsiä.

Yö on heinäkuinen kuutamo-yö, ja kuun juova siirtyy pitkin harjua,

edeten männystä toiseen. Hän tulee ajatelleeksi, että tämä järvi

mataloituu vuosi vuodelta. Se on tuomittu vähitellen kuolemaan,

muuttumaan suoksi. Ensin on siihen ilmestyvä yhä useampia hietasärkkiä

ja matalikkoja, kaislikot rannalla tihenevät ja etenevät, matalimmat

lahdenpohjukat kuivavat niittymaaksi. Se on kestävä hyvin kauan, ehkä

vuosisatoja, mutta niin se kuitenkin kerran on käyvä. Hän on muutaman

virstan päässä nähnyt suon, jonka sanotaan olleen entinen järvi. Siellä

on taistelu jo loppuun taisteltua. -- Ainoastaan syvimmät kohdat, --

nuo tuolla saarien välissä, -- ne jäävät päilymään suolampina, sitten

kun ympäröivien vesien pintaa jo aikoja sitten on peittänyt ruskea

rahkasammal.

Hän tulee surulliseksi sitä ajatellessaan. Sehän on taistelu elämästä

ja kuolemasta. Hän ei voi käsittää, kuinka järvi voi niin tyynenä

levätä, kun sitä sellainen kohtalo odottaa. Sen pitäisi nostaa aaltonsa

ja tulvata yli rantojen näyttääkseen voimaansa. Niin hän tekisi. Hän ei

voisi kestää sellaista salaista, hiipivää kuolemaa. Hän tahtoi elää,

hän.

Sisämaan luonnon suuri surumielisyys tarttuu häneenkin siinä öisiä

rantoja soudellessaan. On kuin hänen oma nimetön kaihonsa kuvastuisi

järven tummasta syvyydestä. Hän on yksin, yksin, -- hänen sielunsa on

yksin, ja hän tahtoisi huutaa ääneensä, niin se tunne häntä painaa.

Hänen sielunsa on soitin ilman soittajaa, -- soitin, jonka kielet

värisevät täydessä vireessä valmiina soimaan...

Ei minään kesänä ole yksinäisyys häntä niin painanut kuin nyt. Hän

tietää hyvin olevansa ainoa, joka ei oikein viihdy täällä. Pikkutytöt

ovat kuin laitumelle lasketut varsat; päiväkausiin ei heitä näekkään,

ja kun vihdoin ilmestyvät, ovat he ruskeita ja päivänpolttamia, hiukset

heiniä täynnä ja hameet reikiä. Kengät he ovat jo aikoja sitten

hyljänneet. Heillä on seuraa yllin kyllin, ovat kaikkien kanssa hyviä

ystäviä; paimenpoika laittelee heille putkipillejä, ja piikatyttö

opettaa lypsämään ja laulamaan. Joka ilta käyvät tuomassa karjan

kotiin, juoksevat paljain jaloin lehmien jäljessä, pitkät, viheriät

raipat käsissä.

Äitikin näkyy nauttivan kesästä omalla tavallaan. Päivät pitkät

istuu lepotuolissa suuren pihlajan alla, kirja tai käsityö helmassa,

muutellen tuoliaan sitä myöten kuin varjot siirtyvät. Mutta muuten

hän on kumman hiljainen ja harvapuheinen, aivankuin ei huomaisikaan

ympäristöään ja ulkomaailmaa.

Nuoria ei ole likitienoilla yhtäkään. Kirkonkyläläisten sanotaan

useinkin tekevän huviretkiä ja pitävän tanssi-iltoja, mutta ei yksikään

eksy sieltä tänne salomaan kulmalle. Ei pistä kenenkään päähän tulla

täältä seuraa etsimään. Leppäniemessä, lähimmässä naapurissa, asuu

ainoastaan vanha, virasta eronnut professori, yhtä vanhan rouvansa

kanssa. Kesät, talvet he siellä asuvat.

Kirstiä huvittavat nämä vanhukset, joita hän tuontuostakin käy

katsomassa. He ovat niin erilaiset kuin mahdollista, eikä kuitenkaan

voi ajatella heitä muuta kuin yhdessä. Vanha professori on täysi

maailman mies, vanhanaikuisen kohtelias ja sulava puheissaan;

hän on ollut useilla valtiopäivillä ja liikkunut paljon maan

korkeimmissa piireissä. Vanha rouva on hänen täysi vastakohtansa,

hän on läpi aikojen säilyttänyt tapansa ja mielipiteensä ankarasta,

yksinkertaisesta herännäispappilasta kaukana Lapinmaan rajoilla, jossa

hän nuoruutensa vietti ja josta silloinen köyhä, tuntematon teologian

ylioppilas hänet löysi. Sama suora, musta röijy, ilman pienintäkään

koristusta tai laskosta, sama hiljainen, vaatimaton tapa liikkua ja

puhella, sama tottumus uutteraan työhön ja nousemaan varhain. Hän ei

ollut koskaan voinut täysin mukautua Helsingin elämään eikä niihin

vaatimuksiin, jotka se hänellekin asetti. Miehen vaikuttava asema oli

painanut häntä, ja se nopeus, jolla tämä omisti uuden seurapiirinsä

esiintymis- ja ajatustavat, herätti hänessä sekä salaista ihailua

että samalla vieraannutti. Täällä maalla sensijaan hän taas on täysin

kotonaan.

Kirstille on vähitellen tullut tavaksi mennä Leppäniemeen postin tultua

ja lukea sanomalehteä ääneen vanhalle professorille, jolla on heikot

silmät. Ei ole kukaan häntä siihen pyytänyt, mutta kesän kuluessa on

siitä muodostunut jo kuin keskinäinen sopimus.

Postipäivät, joita on ainoastaan kaksi viikossa, ovat muuten

jonkunlaisia rajapyykkejä tässä maa-elämässä, merkkipäiviä, jotka

katkaisevat yksitoikkoisuuden, ja joitten mukaan aika lasketaan. Ja

Kirstille ne ovat joka kerta uusi jännitys. Hän hymyilee itselleen sitä

ajatellessaan, nimittää sitä lapsimaisuudeksi ja joutavaksi, mutta

odottaa niitä kuitenkin.

Kellon lähetessä viittä hän silloin lähtee rannalle, istahtaa

äärimäiselle rantakivelle, joka jo puoliksi on vedessä, ja alkaa

tuijottaa kirkonkylää kohti. Iltapäivän aurinko paistaa suoraan kirkon

torniin, jonka punaiset tiiliseinät ja sinertävän valkoinen sinkkikatto

nousevat vihreästä metsästä. Vierimäinen niemi jää synkkään varjoon, se

näyttää mustalta ja läpipääsemättömältä.

Ei kuulu airon loisketta, ei ruuhen sorinaa. Kaukaa kantaa tyyni

ilma silloin tällöin katkonaisen äänen. Toisella rannalla pestään,

ja pesukarttu kalahtaa aika ajoittain tasaisesti. Saarten välissä

näkyy musta pilkku, ja Kirstin katse kiintyy odottavana siihen. Mutta

se pysyykin paikoillaan ja liikkumatta, se on ainoastaan suuri kivi

keskellä salmea. Hän on taas erehtynyt, kuten lukemattomia kertoja

ennen.

Ja taas hän kysyy itseltään, mitä oikeastaan odottaa. Tietäähän niin

hyvin, mitä on tulossa, tuntee postilaukun sisällyksen jo edeltäkäsin

ja voisi ulkoa sen luetella: jokapäiväiset sanomalehdet, vanhalle

professorille jokin tieteellinen aikakauskirja ja äidille hengellinen

kuukauslehti. Sitten pari kirjettä joltain tyttötuttavalta, joka kertoo

kesäisistä huveistaan, siinä kaikki. Ei mitään muuta, ei koskaan mitään

sen enempää. Miksi se kuitenkin joka kerta häntä jännittää? Miksi

se joka kerta herättää mielikuvan, että nyt taas on hetkeksi silta

solmittu suureen maailmaan, ja että sieltä voisi maininki vierähtää

näillekin yksinäisille rannoille. Ehkä jokin kirje, jonka sisällys

tulisi hänen kohtalokseen, joka yhtäkkiä ratkaisisi. Ehkä, -- niin,

kuka tietää... Mutta hän ei hämmästyisi, vaikka se, jota odottaa,

tulisi ilmestyksenä vettä myöten astuen. Avosylin hän nousisi vastaan...

Kaukana kirkonkylän rantamilla alkaa jotain liikkua. Jotain valkoista

nousee ylös, alas, välähtäen auringossa. Se lähenee ja selvenee; hän

eroittaa ruuhen ja siinä yksinäisen soutajan. Se on postinkuljettaja.

Kirsti tuntee hänen soutonsa jo kaukaa, ei kukaan koko seudulla souda

samaten. Se on soutoa ilman vähintäkään peränpitoa ja ohjausta, ruuhi

kääntyy suuria mutkia tehden milloin millekin ilman suunnalle, aivan

kuin aaltojen ajelemana.

Kirsti on lähtenyt sisään ja keittiön ikkunasta katselee, kuinka

postinkuljettaja lähenee ruohoisella pihamaalla. Se on vanha mies,

jonka kasvot ahava ja vuodet ovat koviksi ja ryppyisiksi kuivettaneet.

Luuta ja nahkaa vaan koko mies. Kesäisinkin käyttää talvilakkireuhkanaa

eikä luovu siitä polttavimmassakaan helteessä. Ennen on kierrellyt

reppurina ympäri pitäjää ja nytkin vielä talvisin harjoittelee pientä

neulakauppaa. Ihmisten pilkkana ja silmätikkuna oli ollut kauan aikaa,

kuiskailtiin, ettei hänen päässään ollut kaikki paikallaan. Mutta kun

Leppäniemen vanha professori kohotti hänet postinkuljettajakseen,

muuttui hänen asemansa yhtäkkiä. Ainakin hänen omasta mielestään.

Nyt hän pitää päänsä pystymmässä kulkiessaan ja antaa laskea leikkiä

kanssaan siitä heti ärtymättä.

Virassaan hän on uskollinen ja käskyille altis kuin koira, joka ei

kysy, miksi sitä käsketään. Ei mikään sää häntä peloita, ei sateet eikä

myrskyt, eikä hän mistään hinnasta luovuttaisi kerraksikaan tointansa.

Hän pitää itseään tärkeänä henkilönä, jota ilman ei maailma radallaan

pysyisi; hän on valtion palveluksessa, on kruunun renki. Vuosikymmenen

postia kuljetettuaan sai hän vanhalta professorilta hopeaisen

kunniarahan, jonka toiselle puolen on kaiverrettu "uskollisuudesta".

Se on hänellä aina pyhäpäivin takin kauluksen kulmassa. Hän tosin ei

koskaan mene kirkkoon, mutta sensijaan aina kirkkomäelle.

Saavuttuaan keittiöön, hän hitaasti alkaa avata laukkuaan, jonka itse

on hevosnahasta ommellut. Sormittelee kauan sen hihnoja ja solkia,

kunnes saa esiin punaisen nyytin; aukoo sen solmut yhtä hitaasti ja

huolellisesti ja käärii sitten auki vanhan, kellastuneen sanomalehden.

Kirsti seisoo koko ajan vieressä, ja silmät seuraavat ukon jokaista

liikettä. Melkein toivoo, että se kävisi vielä hitaammin, --

niinkauan kuin nyytti ei ole avattu, on vielä tilaa toivolle ja

mielikuvitukselle. Vanhus on vihdoin saanut esiin postin ja ojentaa sen

itsetietoisena ja ylpeänä. Tämä on hänelle vakava ja tärkeä hetki, sen

huomaa kaikesta. Ja mitä enemmän kirjeitä ja lähetyksiä on kerääntynyt,

sitä enemmän koko hänen naamansa loistaa salaisesta mielihyvästä.

Mutta Kirstin jännitys laukeaa yhtäkkiä, ja välinpitämätönnä hän

lähtee pois. Eikä käsitä, miksi tuntee kuin pettymystä, vaikka ei ole

oikeastaan mitään toivonutkaan. Ja niin käy kerta kerralta.

Eräänä päivänä Heinäkuun lopulla hän on lähtenyt tavalliselle

kävelylleen. Ilma on polttavan kuuma, järvi sumuisen tyyni, taivaalle

kohoaa hitaasti tummia, hopeareunaisia pilviä, jotka tulevat ja menevät

kuin suuret kangastukset. Rannoilla hedelmöi lämmennyt vesi, sen pintaa

peittää kevyt, vihreä kerros, joka ajautuu hiedalle.

Yhtäkkiä putoaa sadepisara, hetken kuluttua toinen; sitten alkaa

koko metsä hiljaa rapista, aivan kuin männikkö miljoonat neulasensa

karistaisi. Polun pölyinen keltahieta muuttuu kirjavaksi kuin pantterin

talja; sitten alkavat mustat täplät tihentyä ja sulaa toisiinsa. Alkaa

sataa, -- tasaista, siunattua kesäsadetta.

Hän ei pidä kiirettä siinä sateessa astuessaan. Sellainen sade on kuin

hyväilyä. Aivan märkä hän on takaisin kääntyessä, ja ohuen kesäpuseron

hihat mukautuvat käsivarsien muotoja myöten.

Sivuuttaessaan Leppäniemen, hän näkee pihamaalla polkupyörän, joka on

tomuinen ja likainen kuin pitkän ajon jäljeltä. Lasiverannalta kuuluu

kova-äänistä keskustelua.

"Joku vieras on varmaan tullut!" hän ajattelee.

Häntä alkaa yhtäkkiä hävettää epäjärjestykseen joutunut pukunsa ja

paljaat jalkansa, ja peläten, että joku sattuisi katsomaan ikkunasta,

hän kääntyy nopeasti Suvihuvin polulle.

3.

Varhain aamulla hän lähtee noutamaan kukille vettä suurella, vihreällä

ruiskukannulla. Rannassa hän näkee miehen, joka paraikaa kiinnittää

venettä.

Hän voisi heti sanoa, että mies on vieras seudulla. Sen näkee hänen

katseistaan, joilla hän tarkastaa maisemaa edessään, ja siitä, että

hän pitkän aikaa voi seista ja yhtäänne tuijottaa. Lahdenpohjukka

hietikkoineen vaikuttaa häneen varmaan kuin ensikertalaiseen, joka

pystyy käsittämään koko kauneuden. Seuraavilla kerroilla näkee

yksityiskohdat, mutta silloin on jo vaikutuksen valtavuus ehtinyt

hajaantua.

Hän on vieras, sen näkee siitäkin, ettei hän tiedä oikein, mihin

venettään sitoa. Hän ei saa sitä ohjatuksi valmiiseen väylään eikä

heti löydä rengasta riippukoivussa. Mutta kuullessaan jonkun tulevan

rannalle, hän sen yhdellä vedolla kiskaisee hiedalle ja vierittää

suuren kiven vitjojen päälle. Kaiken sen hän tekee nopeasti ja varmasti.

"Eilinen vieras, -- tietysti!" vilahtaa Kirstin mielessä. Ja hetkisen

tekee hänen mieli kääntyä takaisin tai odottaa aidan luona, kunnes

mies on poistunut. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän nytkäyttää

niskojaan ja pujahtaa kirkkoruuhten välitse suurelle, litteälle

kivelle. Ei katsahdakkaan laituriin päin, mutta näkee kuitenkin, että

mies on noussut kumarasta asennostaan ja katselee häntä. Kun hän

kyyristyy kannuaan täyttääkseen, syöksähtää veri kasvoihin. Hänen

täytyy päästää hihansa auki ja pujottaa käsivartensa esiin kyynäspäähän

saakka. Se on nuori, hieno käsivarsi, jossa pieni käsi liittyy

sopusuhtaisena ranteeseen. Vähän laiha, ei vielä täysin pyöristynyt,

mutta kaunis tyttömäisessä hentoudessaan. Vesi vetäytyy värähteleviksi

pisariksi iholle, kannun sukeltaessa yhä syvemmälle.

Noustessaan kiveltä, hän näkee, että mies yhä katselee häntä. Varmaan

on katsellut häntä koko ajan. Ja samalla hymyilee, ivallisesti ja

ystävällisesti yhdellä kertaa. Katselee Kirstiä, kuin kuuluisi tämä

aamumaisemaan yhtä hyvin kuin valkolaiteinen vene tai riippukoivu,

joista on lupa nauttia kenen hyvänsä. Hänestä se kai muodostaa

kokonaisuudessaan sievän maalaisidyllin. Ja miksei katsoisi, kun kuva

miellyttää.

Kirsti on punastunut tulipunaiseksi. Vieraan koko olennossa,

hartioitten ryhdistä alkaen, on jotain ylimielistä ja käskevää. Nyt

vasta hän näkee, kuinka pitkä vieras on, kun tämä seisoo suorana,

vartalo kuvastuen sinervään aamu-ilmaan.

Hänen täytyy oikein voittaa itsensä, ettei joutuisi hämille tuon

tarkastavan katseen edessä. Mutta hän suoriutuu siitä kerrassaan

mainiosti. Näyttelijä voisi häntä kadehtia. Pois kääntyessä on hänen

ryhtinsä yhtä välinpitämätön, kuin olisi hän yksin rannalla. Eikä hän

kertaakaan vilkaise taakseen mennessään.

Mutta hän on kuitenkin hetken aikaa hiukan harmissaan. Ei tiedä, mistä

se harmi tulee, eikä mihin se kohdistuu. Eikä myöskään tiedä, miksi

lopulta sittenkin alkaa tuntua, kuin olisi koko harmi ainoastaan

pinnalla värähteleviä pikku-aaltoja, ja kuin niitten alla kulkisi

pohjattoman hyvän tuulen virtaus.

On hyvää tuulta ja iloista mieltä, josta ei tiedä, mistä se ilmestyy,

ja mikä sen synnyttää. Ei tiedä, onko sitä ilmassa, jota hengittää, vai

omassa povessako se syntyy, vai onko se ehkä ainoastaan ruumiillista

hyvinvointia. Se on itsetiedotonta iloa. Se on sitä iloa, jota sieluton

luonto tuntee kasvaessaan, joka heittää kukkien väreille yhtäkkiä

heleämmän hohteen ja panee haavan lehdet salaperäisesti lepattaminaan.

Pienten lasten ilossa on myös jotain samantapaista. Se on itsekylläistä

iloa, joka ei pyri ulommaksi itseään eikä etsi syitä olemassaoloonsa.

Jos rupeisi sen syitä etsimään ja sitä paloittelemaan, olisi se itsekin

samalla hävinnyttä.

Niin hyvällä tuulella hän on, että kaikkien täytyy se huomata. Teppo,

kartanon lappalaiskoira, joka on tullut toimittamaan ylitarkastusta

huvilassa, sen huomaa ja uskaltaa likaisilla käpälillään tahrata hänen

hameenhelmansa. Se tietää, että sitä nyt vaan silitetään eikä torjuta

pois. Pikkutytöt sen huomaavat ja uskaltavat pyytää häntä mukaan

kuiville heinille, viimeisille tänä vuonna. Näkyvät hekin tietävän,

ettei hän nyt voi kieltää.

Hän on niin hyvällä tuulella, että todella mukautuu tähän kaikkeen. Hän

todella suostuu ajamaan huonoa tietä myöten narisevassa heinäreessä,

jonka jalakset vingahtavat kiviin sattuessa ja joka tärisee ja hyppelee

joka nykäyksellä. Alentuu kuulemaan pikkutyttöjen selityksiä ja

tiedonantoja ja vielä ihmettelemäänkin niitä.

He tietävät todella hämmästyttävän paljon. Kaikki he tietävät,

milloinka on parasta alkaa heinänteko ja millaisella ilmalla, mitenkä

heinät ovat niitettävät, luo'ottavat ja asetettavat latoon, kuinka

viikatetta hiotaan ja kuinka haravan piitä parannetaan. He puhuvat

kaikesta suurella asiantuntemuksella. Ja kun ovat epävarmat jostain

seikasta, niin nykäisevät renkipoikaa, joka istuu selin heihin ja

tuontuostakin vetää nauruun leveää hämäläisnaamaansa.

Kaikki on Kirstistä sanomattoman hauskaa. Ei ole voinut aavistaakaan,

että on niin hauskaa kantaa heiniä latoon, suuria sylillisiä kuivia

heiniä, joitten korret kutittavat silmiä ja sieraimia ja tarttuvat

hiuksiin. Ne tuoksuvat niin, että siihen on tukehtua. Tulee oikein

kuuma siitä tuoksusta, aivankuin menisi se päähän. Hän kantaa niin

suuria sylintäysiä, että on kupertua taakkoineen ladon kynnyksellä.

Heinäväki nauraa hänelle rohkaisevasti ja kehoittavasti, pikkutytöt

hyppelevät ihastuksesta, ja hän itse nauraa myös, kasvot märkinä hiestä.

Pikkutytöt ovat täällä häntä paljon viisaampia ja kohtelevat häntä

jossain määrin suojelevasta. He ovat löytäneet puisen, punaiseksi

maalatun piimäputikon ja kovaa leipää, jota täytyy jykertää ja jyrsiä,

ennenkuin siitä suupalankaan saa. Hänen täytyy juoda kirvelevän hapanta

piimää ja kehua sitä erinomaiseksi. Sitten hänen täytyy vielä kaataa

itselleen kupillinen vihertävää sikurikahvia nokimustasta pannusta.

Pikkutytöt tahtovat niin. Tämän he kaikki hyvin tuntevat. Se on heidän

valtakuntansa.

Ja kahvia juodessa he alkavat kysyä Kirstiltä, tietääkö hän, että

Leppäniemeen on tullut vieraita. Kirsti sanoo nähneensä eilen

aidanvierustalla polkupyörän. Että on nähnyt itse vieraankin, siitä ei

sano mitään. Silloin pikkutytöt tulevat puheliaiksi ja kertovat, --

tänä aamuna he olivat kuulleet kartanon karjakolta itseltään. Vieras

on professorin veljenpoika, -- vaikka on ottanut suomalaisen nimen,

-- jokin nuori maisteri, -- ja tulisi viipymään muutamia päiviä. Ja

iltapäiväksi he olivat kaikki kutsutut Leppäniemeen. Siitä eivät

pikkutytöt olleet lainkaan hyvillään. He olivat siinä ijässä, jolloin

vaistomaisesti pelätään ja pakoillaan nuoria herroja.

Kirstin tulee yhtäkkiä tukala istua siinä täyteen ahdetun ladon

kynnyksellä. Ehkä siksi, että päivä paistaa niin suoraan silmiin.

Heinät lemuavat raukaisevasti ja unettavasti ja viikatteen hionta

kuuluu tasaisena kuin sirkan siksutus. Pikkutytöt eivät voi käsittää,

miksi hän tulee niin totiseksi ja tahtoo lähteä pois. Eikä hän sitä

itsekään ymmärrä. Yhtäkkiä vaan alkaa kyllästyttää tämä kaikki.

Siellä istuu äiti pihamaalla hänen ohikulkiessaan. Ja yhtä

selittämätönnä, kuten kaikki muutkin tämänpäiväiset tunnelmat,

herää hänessä ääretön sääli äitiä kohtaan. Hänen täytyy kumartua ja

suudella äitiä, ja hän tekee sen kuin anteeksipyytäen ja tahtoen

jotain sovittaa. Mutta äiti katsahtaa kummastuen ylös eikä näy voivan

käsittää. Ilmoittaa vaan vähän väsyneesti, ettei suinkaan jaksaisi

tulla Leppäniemeen, -- Kirsti saisi mennä yksin.

Ja hän lähtee yliskamariin pukeutumaan. Alkaa siellä hyräillä ja

laulaa, karkoittaakseen kummallista levottomuutta, joka kasvaa hänessä

vasten tahtoaan. Laulaa hajoittaakseen ajatuksiaan. Mutta laulu

muodostuu samanlaiseksi kuin mieli-alakin. Mitään ei laula loppuun

saakka, vaan katkaisee kesken, sovittaa välille pienen liverryksen ja

jatkaa uudessa äänilajissa. Suunnaton varasto hänellä on lauluja, --

vallattomia, nopeatahtisia ja pitkäveteisiä, kaikensävyisiä. Hän laulaa

ne ilman sanoja tai sovittaa sanat, miten sattuu, -- säkeen sieltä,

toisen täältä, kaikki sekaisin.

Se levottomuus on vain kuin enne jostakin, mikä tuleva on. Se on

vain airut, joka ilmoittaa seurueen lähestymisen. Jos tahtoisi, hän

voisi kuin usvan läpi nähdä joukon ajatuksia ja tunteita, jotka ovat

tulossa. Mutta hän ei tahdo ajatella. Sen vain tietää, että voisi sekä

nauraa että itkeä yhtaikaa. Voisi toisena hetkenä tehdä jotain ihan

päinvastaista kuin edellisenä. Voisi kieltää äsken lausumansa sanat ja

väittää niitä vääriksi. Hän on joka hetki toinen. Hänen sielunsa on

pienissä paloissa, joista jokainen liikkuu ja elää.

Heidän saapuessaan Leppäniemeen, istuvat kaikki jo katetun kahvipöydän

ääressä verannalla. Hän kuulee professorin vanhanaikuisen kohteliaalla

tavallaan esittävän: "Minulla on ilo tutustuttaa teidät toisiinne, --

veljenpoikani, maisteri Airisto, -- neiti Berg, nuori esilukijattareni,

voisin sanoa." Ylös katsahtaessaan hän kohtaa saman hymyn, joka aamulla

häntä oli suututtanut. Se näyttää kuuluvan noihin kasvoihin.

Hän istahtaa toiselle puolen pöytää suuren kukkalaitteen suojaan, joka

varjoaa häntä kuin kilpi. Mutta siinä istuessa se kaikki hänessä alkaa.

On ihmisiä, jotka vaan vilahdukseltakin nähdessä tuntuvat tutuilta.

Näkee heidät väentungoksessa, ja kun he ovat kadonneet ohitse, tekisi

mieli juosta heidän jälkeensä ja kysyä, keitä he ovat. Eikä kuitenkaan

osaa selittää, mikä heissä niin tutusti vaikuttaa. Se voi olla

ainoastaan jossain pienessä liikkeessä, tavassa kohottaa olkapäitään

tai käden puristuksessa, se voi olla satunnaisessa katseessa tai

ilmeessä, joka kasvojen yli värähtää. Taikka sitten kokonaisuusvaikutus

pakoittaa ajattelemaan, missä on sen ennen nähnyt, -- puhetapa, koko

olento, ryhti, -- kaikki kuin varhemmin nähtyä.

Hän katselee vierasta koko ajan tämän keskustellessa professorin

kanssa. Mutta itse kasvojen piirteissä ei ole mitään, mikä muistuttaisi

ketään tuttua. Eivätkä ne kuitenkaan ole millään lailla omituiset,

pikemmin voisi niitä sanoa tavallisiksi, ehkä epäkauniiksikin.

Ainoastaan ilme niissä on omaa, jotain, mikä on erityistä juuri

noille kasvoille. Niitten kulmikkaissa, jyrkissä piirteissä on jotain

voimakasta ja suoraa. -- Eikä ainoastaan kasvoissa, -- samaa voimaa on

koko olennossa, pienimmässäkin liikahduksessa ja kaikissa asennoissa,

-- tervettä jänterevoimaa ja sitten tahdonvoimaa, joka ikäänkuin on

ottanut voiton edellisestä ja sitä hallitsee. Rajoissa pysytettyä,

aikaisin taivutettua voimaa, joka ei ole tuhlautunut eikä hajautunut,

vaan kasvanut korkoa korolle kuin säästetty pää-oma.

Ja hänen huomionsa kääntyy vieraan silmiin. Ne ovat ensi katsannolta

kylmän harmaat, mutta jo toisena hetkenä sinertävät, ja kun luomet

laskeutuvat alemmaksi, saavat ne omituisen, syvänsinisen vivahduksen.

Valkuainen on hyvin vahva väriltään ja välähtelee.

Kuitenkin on se juuri tuo selväpiirteinen ja erikoinen ilme vieraan

kasvoissa, joka hänestä tutulta tuntuu. On vaan mahdoton muistaa, ketä

se mieleen johdattaa. Ikäänkuin jotain henkilöä, joka on ollut häntä

lähellä. Ennenkin hän on tuntenut tuon saman luonteen painon.

Vasta kun vieras nousee ja hänen ohitseen verannan poikki kulkee,

se hänelle yhtäkkiä selviää. Siinähän on jotain isästä, -- niin,

juuri isästä! Hän tulee niin iloiseksi keksinnöstään, että se häntä

itseäänkin ihmetyttää. Hän voisi mennä tuon vieraan luo, puristaa hänen

kättään ja kiittää häntä. Yhtäkkiä on kevyt hengittää ja helppo olla.

Hän alkaa kuunnella keskustelua, joka liikkuu valtiollisella alalla ja

päivän kysymyksissä. Suurempia vastakohtia ei voisi ajatellakkaan kuin

vanha professori ja hänen veljenpoikansa.

Professori lausuu mietteensä varovasti ja silitellysti, pieniin,

säännöllisiin pykäliin jaettuina: ensiksi, toiseksi, -- ja sitten

lopuksi. Ei koskaan jyrkkää sanaa, ei kallistumista puolelle eikä

toiselle. Kaikki mielipiteet hyvin seulottuja ja läpimietittyjä.

Koristelee ja pyöristelee mielellään lauseitaan, puhuu pitkältä

ja perinpohjaisesti, kuin valtiopäivillä seisoisi ja säätyjä

tärkeästä asiasta vakuuttaa tahtoisi. Koko hänen puheensa muistuttaa

vanhanaikuista, siroa menuettia, jossa sievästi sivuutetaan ja

sulavasti käännähdetään.

Airisto sensijaan iskee johonkin yksityiseen sanaan ja kehittää siitä

kokonaisen uuden suunnitelman. Suunnatessaan yhdellä käänteellä

keskustelun uudelle tolalle, on hänessä haukkalintua, joka yhdellä

siiven suhauksella kohottaa saaliinsa ylempiin ilmakerroksiin. Heittää

rohkeita ajatuksia höyläämättömässä muodossa ja on melkein huolimaton

lausetavoissaan. Monta kertaa luulisi hänen kuohahtavan yli äyräitten,

mutta juuri samassa tuokiossa hän hillitseee itsensä, tempaa jo lentoon

lasketut lauseensa kiinni kuin siivestä pidättäen ja alentaa äänensä.

Vanha rouva ei ota juuri ollenkaan osaa keskusteluun, vaan askaroi

koko ajan kahvipöydän ympärillä. Kuitenkin voi selvästi huomata, ettei

häneltä yksikään sana mene hukkaan. Hän on kaikelle keskustelulle

kuin hiljainen kaikupohja, jonka näennäisesti tasaiseen pintaan ääni

moninkertaisena kertautuu. Senkautta että vain kuuntelee, saa hän

ikäänkuin selvemmän yleissilmäyksen. Hän voisi keskustelun päätyttyä

tehdä lyhyen yhteenvedon kaikesta, mitä on sanottu. Hymyilee toisinaan

hyvästi ja hiljaisesti, nyykäyttää päätään miehelleen ja ohimennen

taputtaa Airistoa rauhoittavasti olalle, -- näyttääkseen, että

ymmärtää kumpaakin. Ihailee nähtävästi heitä molempia. Kirsti tulee

ajatelleeksi, että hän varmaan rakastaa miehensä veljenpoikaa kuin omaa

lastaan.

Kun kahvit oli juotu, ehdoittaa professori pientä kävelymatkaa

rannoille. Pikkutytöille, joitten mielestä tämä kaikki on ollut

sietämättömän ikävää ja kiusallista, se kehoitus tulee kuin vapautus.

He huo'ahtavat helpotuksesta ja nipistävät salaa toisiaan käsivarresta,

jättäytyessään viimeisiksi.

Kirsti sensijaan on tahallaan lähtenyt edeltä. Tien ohessa kasvaa

ruusupensas, joka on liiankin täynnä kukkia, niin että näyttää siltä,

kuin eivät kaikki mahtuisikaan, vaan taistelisivat keskenään tilasta ja

auringosta. Siinä on kukkia, jotka on kuperkeikkaa syösty alas ja nyt

riippuvat maata kohti henkitoreissaan ilmaa tavottaen ja sydänlehdet

repeytyneinä. Ja on toisia, jotka on tukahutettu muitten alle,

taistelun tuoksinassa jalkoihin tallattu, ja joitten nuppu kellastuu ja

mustuu tyvestä, ennenkuin ehtii puhjeta.

Kirsti valitsee yhden päivänpuoleisista, jotka ovat imeneet itsensä

täyteen tuoksua ja väriä. Taittaa sen kuin sattumalta ja kuin

sattumalta sen hiuksiinsa kiinnittää, melkein huolimattomasti.

Se jää vapaana riippumaan, aivankuin olisi sen tuuli tuonut, tai

kuin olisi hän maannut ruusupensaan juurella, ja se siitä suoraan

hiuksille pudonnut. Mutta itse hän tietää ajattelevansa vierasta sitä

pannessaan. Ja kun hän hetkeksi pysähtyy siinä, missä tie sukeltaa

vainioitten väliin, ja kun hän epäröiden katselee ympärilleen, tietää

hän odottavansa, että vieras hänet ehättäisi ja yhtyisi seuraan. Ja kun

tämä todella saavuttaa kiinni ja jää rinnalle kulkemaan, tietää hän,

että olisi tuntenut pettymystä, jos vieras toisin olisi tehnyt.

Olki vainioilla on voimakasta ja tiheää ja jo aikoja sitten yli miehen

mitan ylennyttä, ja se lainehtii tasaisesti kuin aallokko. On kuin

kävelisi meren pohjaa pitkin, jossa vesi väistyen kahtia jakautuu.

Tiessä on syvät uurteet raskaitten vankkurien jäljeltä. Toisin paikoin

on eilinen sade lyönyt lakoon viljan, ja jo iltateloilleen tyyntyvä

tuuli kohottelee turhaan märkiä varsia jaksamatta niitä pystyyn nostaa.

Jälleen on Kirstin mieli tulvillaan sitä aamuista, ajattelematonta

iloa, jolla ei ole mitään päämäärää, vaan joka hymyillen hapuilee

eteenpäin. Hänellä on jotain itsetiedotonta kaikissa liikkeissään,

siinä tavassa, millä hameitaan kannattaa ja millä antaa itseään auttaa

ojan yli. Jotain kepeätä, luonnollista keikailua jokaisessa pienessä

huudahduksessa ja jokaisessa kasvojen vaihtelevassa väreessä. Se voisi

kaikki olla tehtyä ja tarkoitettua, mutta ei ole sitä; kaikki on vaan

heijastusta samasta käsittämättömästä ilon tunteesta.

Mutta kun vieras koko ajan pysyy totisena, alkaa se häneenkin

vaikuttaa. Sitäpaitsi katselee vieras häntä herkeämättä. Eikä tyydy

katsomaan kuten tavallisesti katsotaan, vaan tuntuu siltä, kuin

tahtoisi nähdä hänen lävitseen. Se katse on kirkas ja terävä kuin

luonnontutkijan neula, joka paloittelee koe-esineensä. Se tekee hänet

melkein araksi. Tahtoisi mennä piiloon sen edestä ja kysyä, millä

oikeudella se hänen ajatuksiaan lukee. Koko hänen itsesäilytysvaistonsa

herää siitä katseesta, jolta ei mikään näy voivan pysyä salassa.

Kuitenkaan hän ei hetkeäkään ole varma siitä, millä lailla se katse

häntä arvostelee, pilkkaako se ja huvikseenko tutkii vai hyväileekö se

häntä.

Airisto taittaa tienpuolesta pari raskasta ruistähkää, jotka

notkistuvat omaa painoaan ikäänkuin jo sirpin alla, ja pistää varret

hampaittensa väliin.

"Näettekös, neiti", hän sanoo, "näin tekee oikea talonisäntä, kun

palaa peltojaan katselemasta. Tai sitten hieroo tähkistä jyvät irti

kämmeniensä välissä, -- katsokaa näin, -- kaataa niitä kourasta kouraan

ja puhaltelee, kunnes jyvät seuloutuvat selviksi, -- katselee ja

tunnustelee."

"Voitteko ajatella", hän jatkaa, "minulla on oikein tulevaisuuden

unelmana kerran asettua vakinaisesti maalle asumaan. Iso-isäni oli

talonpoika, -- sitä mahtaa olla veressä, -- maa vetää niin kummasti

puoleensa. Ikäänkuin kaikki elämä olisi tuollaisessa mustassa mullassa."

Hän potkaisee saappaankärjellään pellonviertä, niin että multa

irtautuu. Hän ei olisi tarvinnut kertoa polveutuvansa talonpojasta,

sinä hetkenä se oli hänessä ihan silmiinpistävää. Kuka tahansa sen

olisi voinut sanoa. Sen näki heti hartioitten raskaasta ryhdistä.

"Kuitenkin nyt teette työtä ihan toiseen suuntaan", huomauttaa Kirsti.

"Niin teen!" hän vastaa hymyillen. "Kaivan kirjastojen tomua kuin paras

kirjatoukka."