Tuletko?
Tyttö, sun vuoksesi
vaikkapa harhaan
suurimpahan olen valmis ja vuotan.
Ah, sinun luoksesi
suuntaan ma parhaan
aatoksen, tunteen ja tuloosi luotan.
Mieletön mies olen, vaaraa en näe,
jokainen sanas' on rytmi ja säe.
Tuntuu kuin löytänyt oisin sen, jota
tarkoitti elämän taisto ja sota.
Oudossa hurmassa silmäni sulen,
tunnen selvään sun katseesi tulen,
syttyvi pyhä odotus poveen:
etkö jo kohta kolkuta oveen?
Outo vieras.
Kuin poikanen ketoja kuljen
mä alla siintävän laen,
sulokaipuun rintaani suljen
ja päivänkukkia haen.
Mä lehtyet valkeat nypin
ja vastausta niiltä vaadin,
kuin riemusta houkkana hypin
ja pilvilinnoja laadin.
Joka kukkanen nyökkää ja hymyy:
mik' ihme nyt vaivaa miestä,
mikä outo sen silmissä lymyy,
miks' erkani vanhasta tiestä?
Ei eksynyt kukkien kerhoon
hän ennen, kuiskinut meille,
vaan vaipuen huolien verhoon
vaels' suurille valtateille.
Miks mies, min huulilta poistaa
ei salpaa saattanut mikään,
yht' ainutta nimeä toistaa
kuin muita ei löytyisikään.
Niin, niin, siit' on monta vuotta,
kun kukkien mieltä kysyin.
Elo pitkä on mennyt suotta,
mä syrjässä outona pysyin.
Älä imehdi, kultainen keto,
en turhien tähden tullut,
tämä ehk' on viimeinen veto,
siis kuuntele haavehet hullut.
Suo olla mun nuorena kerran,
oon kantanut kuormaa surun.
Suo siit' edes hivenen verran,
min tuhlasin kaupoissa turun.
Agnus Dei.
Agnus Dei! Niin mä kutsuin sua.
— Mitä on se, kysyi ruususuu.
»Kaunihimpi maista kaivattua,
jumal-lemmen lahja, toukokuu».
Otsallasi asui taivaan hyvyys,
karitsainen hymykuopissas,
silmistäsi katsoi sielun syvyys,
lapsen nauru leikki huulillas.
Koko olentosi unelmoitsi
niinkuin kevättänsä vehmas maa.
Askel nuoruuttansa ilakoitsi
keinuttaissaan vartta notkeaa.
Astuin rinnallasi. Lapsi riemun,
mistä eksyit murheen maailmaan?
Yhä vielä aatokseni vie mun
kesäyön sen helmaan kuulakkaan.
Missä kuljit, siellä liikkui lempi,
onnen hurma yllä huminoi.
Katse puhui, huuli haastaa empi,
suurin riemu sanatonna soi.
Kirkas nuoruus, mikä mahti toi sen
tielle hukkunehen harmauteen?
Sydän orpo vielä unelmoi sen,
min jo uskoi ijäks' uupuneen.
Agnus Dei! Niin mä kutsuin sua,
onni ylhä yhden suviyön.
Muistos säilyy, muistanetko mua,
kohtaloni kanssa arpaa lyön.