Onnensopukka.
Rikas kaupungeista on Suomenmaa,
sen ventovieraskin huomaa,
mutt' yhtä katsella kannattaa
kuin jumalten kauneinta luomaa.
Se ylväsnä katsovi kummultaan
kuin viittoen: tänne vaan!
Joku hyvä, armias enkeli,
mi luopi onnemme taikaa,
mun kulkuni sinne johdatti
ja kymmenen ajast'aikaa
mä kiersin kirjoissa kaupungin
ja veroja suoritin.
Taru kertoo keskelle korpimaan
sotapäällikön suuren luoneen
tämän kaupungin, kuulun linnastaan,
jos' tekivät kuritushuoneen,
kun kasvoi kulttuuri, sivistys
ja henkinen viljelys.
Kuus' ylen kaunista katua
sen rastii poikin ja pitkin
niin suoraa kuin suksen latua.
Ves'johdot ja viemäritkin
sill' on ja asfalttikäytävää
myös kymmenen kyynärää.
Tää viimemainittu tehty on
juur' kohdalle parhaan puodin,
sen isät keksivät valtuuston
tän suuren maailman muodin,
kun kerran kenraal'kuvernöörin
pit' tulla kaupunkikin.
Hän saapunut ei, mut myöhemmin
tuli valtionhoitaja kyllä
ja kannukset jalon sankarin
soi paikalla pyhitetyllä,
ja silloin sen puodin isäntä kai
komesrootin arvon sai.
Ja vaaran ollessa oteltiin,
vaikk' kylläkin myöhään vasta.
Kun saksa porhalsi kaupunkiin,
nous sankarit sairaalasta,
ja monet kerkeät kevätyöt
ne maksoi petturin työt.
On siellä asunto maaherran
ja kirkko ja korkea raati,
mi hiljan, kuulin kerrottavan,
taas ajuritaksan 'sääti.
Pormestari kerran ryyppypäin
ol' nähnyt parhaaksi näin.
Vuos' vuodelta kuuden tuhannen
on korvilla asukasluku
sen ollut, viidelle perheellen
itäruotsalainen on suku
suur' suotu ja oma koulukin
myös kielellä germaanin.
Kaks' kirjakauppaa ja kirjasto
ja kolme lehteä oivaa,
myös klassillinen on lyseo,
mi tiedon aarteita hoivaa;
ja joskus kunniaks kieltolain
saa putkaankin asujain.
Käy kauppa, kulttuuri kukoistaa,
on panttilaitos ja pankit.
Myös väliin leirillä nähdä saa
tasavallan armeijan tankit;
ja kauppaneuvoksen tytärkin
sai jääkäri-majurin.
Vuos'kymmentä pari istuneet
samat valtuustoss' ovat nerot
ja mukisematta maksaneet
samat pölkkypäät ovat verot.
On siellä synnytty, kuoltukin
ja naitu ja huoltukin.
Tasavallan, niin moni luullut lie,
se onnen on soppi vasta,
mut siellä ne tuumii: koira vie,
paremp' palvella kuningasta!
Ja parhain vielä, jos sinne sen
sais' valtaistuimen.
Kansanmies.
Kansakoulusta päästäjälleni, opettaja E.S:lle
hänen täyttäessään 50 v.
Hän monta iltaa istui itsekseen
ja pieni lamppu tuikki valon niukan,
min ääreen riensi kirja-aarteilleen
mies nuori tehnyt päivätyönsä tiukan.
Hän kurjess' auran käyden sarallaan
sai nähdä maansa armahimmat sulot,
soi kevät, kesä hälle laulujaan,
hän tajus syksyn sekä talven tulot.
Ja sydämensä pohjaan syvimpään
hän kätki luontoäidin kalliin kuvan,
min elon viimoihin ja vilinään
hän monta kertaa näki unhoittuvan.
Jo kotipientarilta omaksui
hän kaipuun, jota sykkii kansan povi,
siks' askeleensa sinne suuntautui,
miss' anojalle aukee tiedon ovi.
Hän, poika maansa sankan salomaan,
sen selkeesti tunsi, miss' on kansan voima,
jot' ilman ijät piennä harhaillaan
ja helpost' yltää suurempien soima.
Hän riensi luokse tiedon lähteitten,
hän kaivoi aartehia kaivatuita
mielessä väikkyin sääntö kultainen:
mies oppikohon opettaakseen muita.
Sä opit, opetit ja vieriä
näin ehti päiväsi jo puoleen saakka.
Ei miehell' ollut aikaa levätä,
vaikk' kuinka liekin ollut raskas taakka.
On kaunis Sun nyt taapäin katsahtaa,
työn onni korkein kaikist' on ja suurin.
Hänt' aina siunaa kansansa ja maa,
ken kansaltansa kasvanut on juurin.
Joulu-ukko.
(Jouluyön tarina.)
Tää vaari vakaa, tuttu vanhastaan,
hän joka vuosi saapuu samaan aikaan.
Hän keveästi liukuu suksillaan
kuin tonttu verhoutuva sadun taikaan.
Hän joka paikkaan ehtii kiertäissään,
mutt' itsensä hän muilta tyystin peittää.
Kas, ihmisien eloon sisimpään
jouluna helpointa on katse heittää.
Jo päivä sammui hämyyn talviseen
Ja lankes' ylle tyyni juhlailta,
nyt joulu-ukko lähtee kierrolleen,
hän tullut tänne mailt' on kaukaisilta.
Niin siinä juuri hänen ladullaan
esille elpyy piirteet uhkeen hovin,
hän kiipee valaistuhun ikkunaan
ja totisena sisään katsoo tovin.
Oi valokylläisyyttä kynttiläin,
ja kuinka kuusi hopeinensa hohtaa
ja monet pöydät vieri-vierekkäin,
ah mitkä herkut sieltä silmää kohtaa!
On kuusen alla lahjaröykkiöt
ja lasten laulu iloisesti helkkää,
ja vanhemmat ja pikku tylleröt
vain hymyä ja onnea on pelkkää.
Hän alas akkunaltaan kapuaa:
kas tuossa tuntuu joulua ja juhlaa,
ei ihmiselämä lie hullumpaa,
se noin kun viljoin riemuansa tuhlaa.
Ja joulu-ukko hyppää suksilleen
ja mietteissänsä painuu metsän poveen.
Hän vasta huomaa mökin vajonneen,
kun suksensa sen oli syöstä oveen.
On nietos ylettyvä ikkunaan,
min kokonansa peittää paksu huuru,
saa sulan pilkun ukko huulillaan
ja katsomahan kaartuu varsi kuuru.
Pien' tuikku heittää valon himmeän
ja pöydällä on puurovadit puiset
ja tuolta takaa tumman hämärän
vilahtaa esiin miehen kasvot luiset.
Ja takan luona päätään painaen
kätensä varaan istuu kalvas nainen,
katseensa vaipuu tuskan-ilmeinen
kehtohon, jossa nukkuu pienokainen.
Ja vuotehella tuvan nurkassa
tyttönen pieni käheästi rykii
ja toinen piltti vilun kourissa
peitettä päälleen jalkopäässä nykii.
Silmähän ukon kyynel kierähtää,
pää hartioitten väliin painuu syvään:
ah, näinkö vuosi vuodelt' yhä jää
toteutumatta uskoni mun hyvään.
Näin eri lailla lahjat jaetaan,
toisilla murhe, toisill' onni lauha.
Miks kylvetähän katkeruutta vaan?
Ei ihme, ettei säily maassa rauha.
Ennen — nyt.
Ain ennen kysyttiin:
sä ootko mies
ja asioita tutkit tuntos mukaan.
Nyt kysytään:
sä valkoinenko oot
vai punainen
ja tuntos' ääntä nyt ei kuule kukaan.
Eräälle ystävälle.
10-vuotisen taiteilijanaolon muistoksi.
Kymmenen vuotta
taivalta jäänyt on taaksi,
tehty ei suotta
unhoitu ei ainiaaksi.
Katselet työtäs,
pitkä on piirretty latu,
murhetta myötäs'
mont' oli, mon' ilon satu.
Enempi kenties
matkalla vastusta, vaivaa.
Itsepä sen ties
mies, mistä aarteensa kaivaa.
Majakka tiehen
matkaajan soihtua suova:
pyrkimys miehen,
työ sekä tutkimus luova.
Kysy ei kukaan
oikeinko iskuja annoit,
tuntosi mukaan
kunhan sä peistäsi kannoit.
Kerranko harhain
sävelt' on täytymys soittaa,
mutta on parhain
aina ken eksyy ja voittaa.
Siinäpä juur on
palkka, min taistelu maksoi.
Elämä suur' on
sille, ken elää sen jaksoi.
Kymmenen vuotta
taittunut taistelun matkaa,
tehty ei suotta,
kaunis on eespäin jatkaa.
Kauppaneuvos.
Majass' sepän matalassa
kasvoi poika, paineskeli
palkeit' isäukon kanssa,
pajassa jo pienest' eli.
Tupasessa teutaroitsi
kaksi muuta kakarata.
Talven selkä jyrsittihin
melkein kuivaa kannikkata.
Antanut ei ainut lehmä
silloin pientä maidontilkkaa,
tarvis liioin pajassakaan
vasaroin ei ollut kilkkaa.
Kesällä, kun talonpoika
heinänsä ja touot niitti,
silloin työtä sepällekin
aamust' asti iltaan riitti.
Tehtiin viikatteet ja sirpit,
vannehdittiin vankkur'pyörät,
särvintä sai sepän perhe,
kertyivät myös leivänkyörät.
Palkehia vanhin poika
painoi aina hamaan iltaan,
aamullakin herätettiin
armaimmilta unosiltaan.
Vieri vuodet, poika tuosta
kasvoi, vahvistui ja varttui,
nuorempi sai palkeisihin,
vanhin vasaraan jo tarttui.
Mietti ukko: uupunenkin,
kohta putoo palja käistä,
sentään syyt' ei liene huoleen,
vara vanhuuden on näistä.
Mutta poika lukutaidon
oppineena kinkeriltä
hautoi mielessänsä tuumaa
päästä näiltä rintehiltä.
Kertoivathan: kaupungissa
hyvin naapurinkin Antti
pärjää, herrana hän käypi,
helpommin siell' lohkee lantti.
Lukutaito on ja siellä
oppii hiukan kirjoitusta,
silloin paksuksi jo pääsee,
jääpi sepän naama musta.
Esitteli isällensä
poika vanhin potran tuuman,
mutta seppäjäyrän suusta
saikin sanaryöpyn kuuman:
»Kappas tätä, mikä tuli
pojastani tuulten lelu,
mistä miehenalun päähän
noin on mennyt herrastelu?
Polvesta on tässä polveen
vasarata heilutettu,
milloin syötiin selvä leipä,
milloin purtiin puinen pettu.
Mutt' ei tätä kamarata
jättää mieheen mieli tullut.
Mist' on saaneet sarkahousuun
herrasväen hommat hullut.
Pysy täällä, paina paljaa,
syökse ahjon roihuun rautaa.
Täytä toki miehen mitta,
moiset houreet ijäks hautaa!»
Poika tuost' ei ollut moinaan,
hiljaa hiipi aittahansa,
mutta aamun suussa isä
löynnyt hänt' ei vuoteeltansa.
Niinpä sepän nuori poika
jätti isäukon töllin.
Kaupunki se puhtahaksi
pesi mustan mörököllin.
Juoksupojan paikan sai hän
kohta rautakauppiaalta.
Putsattihin uuteen pukuun
poika juuri tullut maalta.
Juoksi päivät kaupungilla,
herui juomarahaa hiukan,
kirjan sekä kynän kanssa
vietti loma-ajan niukan.
Vuoden päästä ylennyksen
sai ja pantiin tiskin taaksi,
siitä saakka uutta vettä
halkoi sepänpojan haaksi:
Kauppi vanha oli, nautti
poika luottamusta luonaan.
Tuntenut ei oisi enää
nokinaamaks vielä tuonaan.
Varttui, pyöristyi ja lihoi,
ulkoasun hoitaa tiesi.
Mietti kansa: oiva tuosta
kasvaa vielä kauppamiesi.
Pankkiinkin jo kertyi rahaa
— uskoiskohan tuhon kaskuun:
päivittäisin aina vero
vieri vilkkaan paksun taskuun.
Vanha seppä perheinensä
unohtui jo mielestänsä,
mitä niistä maalaisista,
hält' on poissa käistä känsä.
Niin ne vieri vuodet, vihdoin
surma iski kaupin rintaan,
silloin sepän poika liikkeen
leskelt' osti polkuhintaan.
Hiukan tölhö tavoiltansa,
mutta hyvin veti puoti.
Puksuna jo taskut paikkas,
runsaammin nyt mannaa vuoti.
Kulttuurinsa kukkaseksi
nai hän naisen ruotsalaisen,
tällä tavoin vielä oppi
toisen kielen kotimaisen.
Politiikass' oli halla
laillisuuden pohja vankka.
Kirjastossa leikkaamaton
virui kirjapino sankka.
Valistuksen hyväks' antoi
uusi kauppi pari sataa,
siitä saakka kunnallisen
elämän läks' käymään rataa.
Valtuustohon hänet autti
lista lujan laillisuuden,
laillisien lehti lausui
tervetulleeks' isän uuden.
Pari puhettakin tilas
kädest' oivan kynäniekan,
ulkoa ne oppi, käytti
kirkast' terää sananmiekan.
Vieri taaskin vuodet, karttui
kunniaa ja penningeitä.
Edistyksen, laillisuuden
tunnussanaa mies ei heitä.
Kirkon kolehtihin kantoi
markan väliin sunnuntaina,
sepän perhe joululahjaks
satalappusen sai aina.
Sepäll' ylen harvoin sattui
asiata kaupunkihin,
kerran kävi vuotta kohti,
keittiössä kestittihin.
Joutui sitten sotaan ryssä,
tuli maalle tuima vuosi,
mutta kunnon kauppamiestä
taaskin hyvä onni suosi.
Parhaimpien kansalaisten
alkoi siitä ajojahti.
Siperian korpiin joutui
moni laillisuuden vahti.
Kauppi tuost' ei minään, kaikki
vanhat varastonsa möi hän
huippuhintaan, hankinnoilla
hallituksen rahaa löi hän.
Isänmaallista kun mieltään
näin ol' osoittanut tovin,
hankki, paitsi miljoonia,
suosion myös tsaarin hovin.
Kauppaneuvokseksi tehtiin
kolmantena vuonna vainon,
keisar' armoitti näin kyvyt
Suomen kauppamiehen kainon.
Tuli kumous, tsaari suistui,
mutta arvo uusi pysyi.
Mistä saatu, mitä varten? —
Kuka tuollaista nyt kysyi!
Levoton ol' aika, kansa
vallass' oli hengen pahan.
Kului vajaa vuosi, nousi
punakaarti kapinahan.
Kamalata, monta miestä
ruhjoi villi roskajoukko,
kauppaneuvostamme sentään
suojas syrjäkylän loukko.
Henki säilyi herran, hiukan
tavarata tasasivat
punaryssät, kunnes heidät
saksalaiset karkoittivat.
Karustansa kauppaneuvos
saapui pitämähän kestit
maansa puoltajille, heiltä
hankinnan myös otti pestit.
Uudet vieraat viipyi maassa
runsahasti puoli vuotta,
eikä kauppaneuvokselle
tämä aika mennyt suotta.
Kerkesi hän ansioistaan
saada saksalaisen ristin.
Isänmaan myös onni tehnyt
hänestä on monarkistin.
Hyvin kaikki, yhtä vartoo
sentään vielä mielin herkin:
milloin presidentti suopi
hälle komentajamerkin.
Kamreeri Pulla.
Jaa, vuotta viitisenkolmatta
siit' taitaa hyvinkin tulla,
kun saapui syksyllä kaupunkiin
tää nykyinen kamreeri Pulla.
Oli maalta, mut mistä, tarkoin ei
sit' tainnut tuntea kukaan.
Vain tämän tiesivät: nimensä
hän saanut ol' äitinsä mukaan.
Oli ollut opissa leipurin
ja hyvin taikinan sotki,
mut pummi sittemmin annettiin,
kun liikaa makeita hotki.
Ja sitten, sen verran tiedettiin,
ol' luisunut alasmäkeen
siks, kunnes myöhemmin kutsun sai
hän saapua sotaväkeen.
Siit' alkain paakari Pullalle
se lauloi kunniankukko
ja aavisti kansa, miehestä
mit' aikoi taivahan ukko.
Kun oli hän opinjanoinen,
pääs' aliupseerikouluun
ja nauhan ensimäisen sai
jo tullessa toiseen jouluun.
Kas sellaista onnentähteä
on nähty vain aniharvoin,
kun viime palvelusvuotensa
hän lopetti vääpelin arvoin.
Ja päällystö ihan rukoili,
ettei hän heittäisi heitä,
vaan jäisi joukkonsa keskuuteen
ja kävis sankariteitä.
Hän suostui ja kohta komentoon
sai soppakomppaniian.
Hän kylpi auringoss' suosion
ja naikin everstin piian.
Kuus kuukautta jälkeen häiden hän
sai esikoisensa Antin,
mi riemuks suureksi vanhempain
ol' näköä komendantin.
Näin vietti vuosia parisen
hän huumassa onnen hurman,
kun kerran keskelle ilojen
se vierähti viesti turman.
Joku paperi outo ilmestyi
— sen poikanen seinään hakkas, —
min mukaan palvelus kotoinen
sotaväeltä Suomen lakkas.
Ja samaa tietoa sanomat
he kiidätti yli maamme:
on viety vannotut oikeudet,
väkivaltaa vastustakaamme!
Niin, silloin se yhdessä päätettiin:
passiivisin vastaanpanoin
maa mahdollinen on pelastaa,
ei sortajan armoa anoin.
Ja kyynele silmässä Pullakin
kiin' armahan painoi uksen,
mut lähteissä nimellä everstin
sai seuraavan todistuksen:
»Min oikke hyvä voi suositta,
jos palvelus tartte tulla
ja jos tartte oikke reelu mees,
niin otta veebeli Pulla.
Hen olle isämaa rakasta
ja veelä voi tähä lisä,
ett' on hän ahkera, naitu on
ja kahde o lapse isä.»
Tää paperi arvokas auttoikin
taas Pullan toimehen jaloon:
pian pääsi pienehen kaupunkiin
hän johtajaks vaivastaloon.
Nimi vain ei Pullaa tyydyttänyt,
hän johtokunnassa soti
siks, kunnes päätyhyn naulattiin
uus kilpi: kunnalliskoti.
Niin sitten kunnalliskotia
hän tunnontarkasti hoiti
ja vammat kaikki vaivaisten
hän huolin jodilla voiti.
Vuos' vuodelta pöyhtyi ja pullistui
— ol' aina suosikki onnen —
ja herra auttaa, kun toimeen käy
vain tarmolla tahdon ponnen.
Juu, totta, julki sanoa
on tässä täytymys juuri:
sai Pullan omaksi miehekseen
koko kansan puolue suuri.
Se johtui olojen pakosta
tää tärkeä kannan muutos,
kun koko kansan puolueell'
oli kykymiehistä puutos.
Ja kohta kun päälle muuttunut
näin poliittinen oli puku,
niin Pullan aikakirjoihin
uus leikattihin luku.
Palokunta-aatteen puolelle
kuin itsestänsä hän kääntyi
ja varapäällikön paikalle
jo vuoden päästä hän vääntyi.
Kas hoidossa kaupungin asiain
V.P.K. oli suurin mahti,
jopa yksin salissa valtuuston
sen kuulosti marssin tahti.
Ja kun Pullalla, kuten tunnettu,
ol' luonnetta, tarmoa lujaa,
niin kulki hän arvosta arvohon
kuin pitkin kunniakujaa.
Pian hällä virkoja kaupungin
oli hallussansa puolet
ja muodosta miehen nähdä voi
miten raskaat painoi huolet.
Sai kultasankaiset nenälleen
ja vatsa vankasti lihoi,
nenä päästään vienosti punertui
ja näppylät naamassa vihoi.
Kun maass oli aika ankara
ja kammissa peräsimen
kun hääräsi ryssä, miehemme
taas saavutti hyvän nimen.
Aluss' sodan kun kerran kirjoitti
oman puolueensa lehtiin,
ett' asia tsaarin on meidänkin,
sotakamreeriks hänet tehtiin.
Tuli kumous. Nytkään joutunut
ei Pulla valtahan häpeen,
vaan nauha punainen ilmestyi
yhtäkkiä napinläpeen.
Ja vilkkaissa viirin punaisen
ties väistyä vaaran alta
taas Pulla puheella: unelmoin
ain' ollut on kansanvalta.
Mutt' tullessa joukon valkoisen
sai Pullakin sankariksi
ja ansioistaan ylennettiin
hän reservikapteeniksi.
Myös kamreerin titteli edelleen
yht' ylväänä miehellä loistaa
ja mainetta maatansa palvelleen
näin nuorelle polvelle toistaa.
Isänmaallinen tuomari.
Kun maass' oli vaino
ja kunnon mies
ei löytänyt turvaa laista,
oli silloin hän tuomari luihu
ja kansa inhoten kutsui
ryssäksi häntä.
On vieläkin yhä
hän vartija lain
ja isänmaallista mieltään
hän parhaiten näyttävi sillä,
kun ryssää ryssäksi sanoo.
Ecce homo!
Ecce homo!
Viina vienyt hält' on jalat, järjen.
Hän itse laatinut on kieltolain
ja siitä nauttein hän nyt kuorsaa tuossa.
Ei vihaa — kostoa!
Ei vihaa, veljet, ei!
Ei viha ase sen, jok' oikeudesta taistaa,
ei murheen kylvö sen, jok' aikoo riemun maistaa.
Ei, veljet, kostoa!
Se vietti vimmainen on eläinmielen halvan.
Vain yksin anteeksanto kirvoittaa voi kalvan.
Ei vihaa, kostoa!
Ei henkeänsä heittää henno niiden tautta.
Voi suurta syntyä vain rakkauden kautta.