Oi ällös puhu! Saapuu hiljalleen
jo ammoin, ammoin kadotettu tyyni
ja vilpas rauha mykkään sydämeen.
Oi vaivu hiljaa, armas, syleilyyni.
Oi vaiti, vaiti! Nojaa, nojaa näin
ja kuule, kuinka rinnassani soittaa.
Sä vielä epäiletkö, ystäväin,
ett' emme jaksa taistelua voittaa?
Ei sanaakaan! Nyt vihdoin tullut on
se hetki, jota varroin monta vuotta.
Nyt uskon, että määrä kohtalon
ei ollut meitä yhteen liittää suotta.
Oi laske hiljaa kätes otsallein
ja kauan, kauan katso silmihini,
sä näätkö kirkastetun rakkautein
ja sielun nuortunehen, enkelini.
On vuotten tuskat tuhaks huvenneet
— suo liukua sun kätes ohimoita, —
on poissa pilvet niitä polttaneet,
sun kanssas valloitamme auringoita.
Oi vaiti, vaiti! Viel‘ ei sanaakaan!
Tää hetki harvoin elon tiellä toistuu,
mutt' tiedät, armas, taistoon alkavaan
on voimaa nyt, kun tämä tenho poistuu.
Minkä mä taidan?
Minkä mä taidan, että mun nuoruutes sytti,
että sen tuoreus taas
veren vanhan ja ehtynehen elähytti,
että sun suudelmaas
yhä muistan, se huulilla palaa?
Sinä sieluni sait, sit' en salaa.
Minkä mä taidan, että sä lempeä vannoit?
Ei, et vannonut, et,
sanan vain vahingossa sen liukua annoit,
tuikkihan tähtöset
ja leikitsi lempeä kuudan,
mitä merkitsi siis sana muudan!
Minkä mä taidan, että on rinnassa tuli,
jonka sä liekkiin sait,
sydän monten jos talvien huuruista suli?
Armas, nyt olet vait,
jollet sa toistaa voi sitä sanaa,
jok' esille autuuden manaa.
Miksi?
Utukuva,
hetken harha haaveen hämy-mailla
unhoittuva
unen hauraan, katkelmaisen lailla.
Niinkö riutui
ihme sydämesi korkein, ylin?
Mihin hiutui
ovet kahden auennehen sylin?
Sinäkö, kulta?
Kipinäkö vain, min liekiks haastoit?
Miksi multa
rinnastani kevään nuoren raastoit?
Ah mun houkon
avautua eessäsi miks' annoit?
Miksi joukon
eteen turulle iän kaiken kannoit?
Oi, en soimaa
sua. Armas, ällös mua vältä!
Ehk' on voimaa
kestää vielä isku elämältä.
Jäihän toki
muisto murehdittu, aarre surun.
Minkä koki
kauneinta, ei huku hiekkaan turun.
Lyhyt satu.
Se kesti hetken
niinkuin kaikki kestää
se, mik' on täällä ilman syvää juurta.
Kun sielus hurma alkaa huiman retken,
et lentoa sen, heikko, henno estää,
vaikk' aavistatkin pettymystä suurta.
Sä pelkkää päivää
varten onnes loisit
ja pelkäät huolta, jonka huomen tuottaa.
Et siedä pienintä sä pilven häivää
ja onnettomist' onnettomin oisit,
jos et vois polkus' erhettyyteen luottaa.
Mä kautta harhain
totuin hakemahan
sen, mitä elämäll' on mulle antaa.
En tiedä, kuka täällä lienee parhain:
hän, joka ottaa hyvän sekä pahan,
vai hän, ken hyveellensä koron kantaa.
Oi typeryyttä!
Miksi sydämeni
et turhasta jo lakkaa liekinnästä?
Hän tunne ei sen onnen kylläisyyttä,
mi toisi hänet minun rinnalleni,
sen, joka juuret ottaa elämästä.
Huusin sieluni suuren hädän...
Huusin sieluni suuren hädän,
kohtasin syämet sykettä vailla,
rintahan lyöden ja ynsein katsein
käännyitte pois fariseusten lailla.
Kaukaa katsoitte silmin karsain,
näytitte itsehurskauden uhmaa,
tylsä supina huulilla kulki,
koetitte nauraa naurua tuhmaa.
Teitä halveksin, sielut harmaat,
tyhmyrit alla viisauden viitan,
surmaks suuren, ylpeän tunnon
käytitte keinoja jesuiitan.
Huusin sieluni suuren tuskan,
yksi, ah, yksi huutoni kuuli,
keskell' luihun, ilkkuvan hymyn
värähti kaunis kalpea huuli.
Katsoi siintävä silmäpari,
yksi, ah, yksi ei mua jätä,
ei jätä siksi, ett' on hällä
itsellä sielussa suuri hätä.
S