Laps rannoilta kaunihin Kallaveen,
oi katso, sun kattosi hajoo,
sä seisothan äärellä jyrkänteen,
min kuiluhun mökkisi vajoa.
Oi heitä vihasi, onneton mies,
tuo turmaa muuten sun ties.
Sun vierellä kehtosi keinuvan
ihan itse onnetar lymyi,
ja hän, joka luonut on maailman,
kai hymynsä parhaimman hymyi,
kun loi hän sulle sun syntymämaas',
oi katso sen kauneutta taas!
Nuo eikö velvoita välkkyvät veet
ja liplatus leppeä laineen,
ja ylväinä siintävät harjanteet,
eikö nosta kahleista aineen?
Ja lauluna helkkävät vehreet haat,
oi niistähän voimaa saat.
Ken meistä ei tuntenut rinnassaan
ole hiudetta hengen janon,
tai hylkivi omaa heimoaan,
sen aina mä heittiöks sanon.
Ei sukunsa juurista noussut hän
ole lähteille elämän.
Mut ken tuntee, kuinka se velvoittaa
tuo laulu, mi laajana helää:
niin kaunis meillä on syntymämaa,
elo sentään maksavi elää —
hän vasta on lapsia heimon sen,
jonk' on kukkana — ihminen!
Valkeat kentät.
Valkeat kentät,
tanteret aavat,
tervehdin teitä.
Mistä ne saavat
kirkkahat silmät,
tähtäävät meitä?
Timanttisilmät
hohtavat, jalot.
hankien päällä.
Auringon valot,
kuuhuen kullat
leikkivät täällä.
Huumaavat katseen
kirpeät kiteet,
sielusi soittaa.
Laukeevat siteet
tuntosi tuskan,
valkeus voittaa.
Valkeat kentät,
rannaton rauha,
hopea puissa.
Kultainen nauha
soiluvi päivän
kimmalteluissa.
Hohtavat hanget,
valkea suuruus,
kumarran pääni,
Helkkyvi huoruus',
lempeä metsä,
elämän ääni.
Valkeat kentät,
sopua suokaa
kansani kyliin,
umpehen luokaa
veljien haudat
hankien syliin.
Kevätlaulu.
Oi käykää, käykää ja katsokaa,
kevät huokuu kenttien yli,
hyyt talven rinnoista riistäkää,
niin lämmin on luonnon syli,
kevättuoksuin hellin se kuohuttaa.
Niin kaunis, kaunis on maa!
Niin ihana, ihana elämä on
lumoparmailla luonnottaren.
Pyhäpäivä siellä on ainainen,
miks muistella huolia aren!
Miks synkkänä kylpeä kyynelin,
kun voimme me hymytäkin?
Oi katsele rauhaa rantaman,
min kiviä lainehet kaulaa,
oi katso viitaa vihertävää
ja kuuntele kuinka se laulaa.
Eikö sunkin rintasi laulu soi?
Se ilmoille päästä, oi!
Saa silmäsi auki ja katsahda
sinipinnan välkkyvän taaksi
ja katsele lehdot, metsät ja maat
ja laske laineille haaksi.
Oi eikö se nosta ja nuorenna
ja voimia kasvata?
Oi kuinka hellä on tuulahdus,
mi ylitse kumpujen kulkee,
oi annan sen otsaasi hivellä,
sadun aarteet se syliinsä sulkee.
Veres' oudot ourut se viihdyttää.
Eikö murru rintasi jää?
Oi kuule kiurusen säveltä,
mi kiitävi pilvien rataa,
sen tasalle nosta aatteesi,
älä anna sen maassa mataa.
Sävel kiehtovan kirkas kaikuu se:
oi etkö jo lämpene!
Oi katso kattoa kaarevaa,
kun se illan rusossa hohtaa,
tai valonantaja-auringon
kun se aamuin korkean kohtaa,
värihohtehin tuhansin leimuvi,
eikö leimua sielusi!
Jos minne katsot, oi ystävä,
näät kevättä, kevättä pelkkää.
Jos kuulet minkä sä sävelen,
se kevättä, kevättä helkkää.
Oi kuinka se tenhoo ja tyynnyttää,
oi kaunista elämää!
Juhannusyö.
Tissun-tassun, tanhuaan
keijut karkeloivat,
ilma pitää iloaan,
luonnon urut soivat:
tule tänne ihminen,
kuivaa kyynelees,
poista ryppy poskien,
näytä otsa sees.
Älä muista murhetta,
huolistasi havaa,
katso' lännen rannalla
kultaa kuumottavaa.
Usko, mieles' uupumus
valhetta on vaan,
katso, mikä kauneus
täyttää taivaan, maan.
Näätkö, paennut on yö,
hehkuu valkeus vastaan,
välkkyy sinivetten vyö
sulle ainoastaan.
Vieläkinkö empinet?
Riennä toki luo,
avaa syämes; aartehet
sun on kaikki nuo.
Kuule, luonto laulavi
eessä luonnon herran,
paina sieluus' ijäksi
ihanuus sen kerran.
Kuule, ääni äidin on,
kasvot kantajas,
toistuu vielä huoleton
lapsuusunelmas.
Hulmuvata huntuaan
kesän keijut huiskii,
ilma pitää iloaan,
luonto suuri kuiskii:
ihminen, oi ihminen,
suur' on mahtis sun,
salli, sieluus karkelen
ihmeet iloihin.
Uhrilehdossa.
Mi kumma lienee mennyt mieleheni,
kun rauhaa saavuta en pihasalla,
vaan laulut kiehtovat soi sielulleni
lehdossa tuolla pihlajien alla.
Te polut vanhat, monta kertaa käydyt,
kuink' aina uutta äärillänne huomaan,
ja leivon laulu kuinka lennättäydyt
sävelin tuorein tervehdykses tuomaan.
Oi kuinka rakastinkaan pienest' asti
karua, kallioista Pohjolata.
Näin liekö palvonehet palavasti
etelän lapset maataan ihanata?
Mun riemuihini honkain rivi yhtyi
ja surujani itki vaivaiskoivut
ja haapa herkkä lohduttamaan ryhtyi:
laulusta lehtieni totta toivut.
Taas kaikki kohtaan vanhat ystäväni
mä liikkuessain lehtoani kohti,
nää ain on lähell' olleet sydäntäni,
jos minne kuljin, kunne tieni johti.
On tuttu täällä joka polun mutka,
jokainen puu luo katseen lähestyvään,
kaikk' kannot, kivet kysyy multa: kutka
nyt ovat syyssä otsas ryppyyn syvään.
Kenties on täällä isäin uhrilehto
sijainnut ennen helmass' ajan harmaan
ja moni miete, jonk' on täällä kehto,
lie teoks saanut koittaiss' aamun armaan.
Kentiesi täältä etsi jumalaansa
mies kaatumaton kohtalonsa alle
ja merkin piirsi pyhään pihlajaansa
uhrinsa tuoden Tuntemattomalle.
Taas tuntuu kuin tää seutu tarinoisi
ajasta tuosta ammoin mennehestä
ja edessänsä vielä nähdä voisi
urohon uljaan polvest' entisestä.
Hän metsän-käyjä ylväs, yksinäinen
majansa laittoi tuonne vaaran laitaan
ja sieltä käsin, korven jättiläinen,
hän kuninkaana kaitsi riistamaitaan.
Hän mahdillansa manas metsän hiidet
ja kontion hän keihäällänsä suisti.
Ol' naapurikin peninkulmat viidet,
sen vainolaisen tullen vain hän muisti.
Kun kaukovaarain päältä savu nousi,
niin silloin heimoutta sydän sykki,
ja kainalossaan keihäs sekä jousi
hän silmät hehkuin lylyn lumeen lykki.
Nyt tuntuu niinkuin vasta ymmärtäisi,
minvuoksi kerran murhan teki Lalli:
miks korven miehen kostamatta jäisi,
kun erämaillaan haukkui vieras halli?
Ei orjuutehen vapauttaan vaihda,
ken itse ohjas omat kohtalonsa
ja iskiessään keinoja ei kaihda,
kun eestä oman konnun lyödään konsa.
Näin kulkee editseni mielikuvat
mun maani armaan aamuhämärästä,
ne usein meiltä aivan unhottuvat,
kun väsähdimme päivän hyörinästä.
Ei miehen avu enää ole kunto,
vaan eri mitoin meillä mitatahan,
on herpoutunut oikeudentunto
ja sammaltunut raja hyvän, pahan.
Nyt hyve meillä sortuu hyödyn kautta
ja oma etu pyrkii ohjaksikin.
On vainovalkeat vain turhan tautta,
ne sattuu silmään, vaan ei sydämihin.
Maa kaunis hymyänsä turhaan tuhlaa,
sit' ymmärtämään tuskin ehtii kukaan,
nyt naamioidut viettää ilojuhlaa
ja kaikki kilvan kiirehtivät mukaan.
Heimolaulu.
Ensimäisen opinahjoni, Karttulan kansakoulun 30-vuoiisjuhlassa.
Kiire on, kiire on,
vuodet vierii pakohon
eestä inehmon.
Vielä hehkuu rintas lies,
kohta taittua voi ties,
matkamies.
Ankarana aika lyö,
hellitä ei päivä, yö,
vaatii työ.
Vaatii pelto vaalijaa,
korvet hallaa huohottaa
tuhoavaa.
Elämä on lyhyt, vie
kautta kamppailujen tie,
raskas lie.
Raskas askel kyntäjäin,
mutta käsky kuuluu näin:
eteenpäin!
Kiire on, kiire on,
muurahaisen levoton
tie oli inehmon.
* * *
Olet köyhä mun heimoni kullasta,
sua varten ei valtojen pöydät,
kivipeltosi karusta mullasta
myös monta murhetta löydät.
Sua hylkii onni ja vierahat
sulle suuret on unelmat.
Sä louhista, kivien koloista
ain kasvatit kallihin jyvän.
Monest' yrminyt lie sua poloista
se, ken saanut on sadon hyvän,
mutt' tiesikö hän, kun sinua löi,
miten henkesi hedelmät.
Toki hän, joka ylväs on voimastaan
ja leipänsä leikillä korjaa,
sanan saanut on maksuksi soimastaan
ja hengen notkeutta norjaa
hän nähnyt on kylissä heimon sen,
joka tuttu on puuttehen.
On täälläkin vaalittu valoa
ja taisteltu voimien takaa,
on kylvetty siementä jaloa;
työ käynyt on harras ja vakaa.
Tule tänne turpeen rehevän mies,
on lämmin meilläkin lies.
Mekin käymme miehissä vastahan,
kun tiellä on Louhen linnat.
Soi meillekin helkyt rastahan
ja päilyvät järvien pinnat.
On meillekin painunut sydämeen
maa-äitimme kasvoineen.
On meilläkin veressä velvoitus,
se on meille sääntö ja laki:
vain kunto on heimomme kelvoitus,
eikä se, mi etuja haki.
Kukin meistä tietävi tunnossaan:
pyhä pyrkimys kruunataan.
Pahan torju, heimoni, vallalta
vain riehua rintasi palon,
sun sarkasi suojele hallalta
ja kaitse ahjoja valon!
Meill' olkohon mittana ihmisyys
ja aattehen ylevyys!
Maaemon kunniaksi.
Eräillä maamiesjuhlilla.
Maa-äiti, oi emo armahin,
sulle nyt kiitosta soikoon
laulajan lyyra, ja kansa,
sun huuliltas huminoikoon
ylistys hälle, mi parmahin
suojeli siemenet, sadon
suoden ja täyttäin sun aittas ja ladon.
Soi, kuulu nyt kunniansa!
Mies, nainen, mi usein astellut
viert' olet peltosi saran,
kun kevät karkeli maita
ja kuuro sun sarkasi kastellut
juur' oli, katsellen aran
kuin sä loit: miten laita?
Joko jälkiä oraan
näyttää sun peltosi pinta,
vaiko sortuva soraan
työs' on jo hikesi hinta?
Oi kuinka sun paisui onnesta
rintas ja riemua läikkyi
nähdessäs' orahan alun,
mi saralla väikkyi.
Käs'vartesi voimasta, ponnesta
kuinka sä nautit ja halun
iskeä tunsit turpeesen uuteen,
alat laajemmat laskea valtasi alle,
tähdätä määräsi vastaisuuteen
ja näyttää sun tarmosi maailmalle.
Ja entä kun korkeimman kaartehen
aurinko kesällä kulki
ja luonto soitti ja lauloi
suurimman onnensa julki,
kun tuuli sun peltosi aartehen
syliinsä leutohan sulki,
lempien ruistasi kauloi
ja kasvatti ohran ja kauran,
mitä aattelit silloin, astuja auran?
Oi eikö sun sielusi kiittäen
kääntynyt maaemon puoleen?
Hän siemenet kasvuhun siittäen
lahjoitti rintansa mehun,
ettei vain valvotti huoleen
joutuisi puuttuissa rehun,
vaan aika kun saapuu pakkasen sarjoin,
ois' elo huoleton huonees ja karjain.
Ja vihdoin kun kuutamo kullasta
huolitti hohtavan sillan,
aleni auringon rata
ja tuijotti tummuus illan,
niin silloinpa maaemon mullasta
kohosi kypsänä heelmä.
Lyhdettä sadalta sata
katkesi. Riemuiten korret,
kantavat kaunista viljaa,
ottivat riihesi orret.
Mielessäs kuiskasit hiljaa:
siunattu kätteni teelmä!
Myös tunnettu arpa on armoton,
perkaaja peltojen, sulle,
kun halla sun sarkaasi hiipi.
Mutt' taittua voipi vain tarmoton,
ei tuho vahvalle tulle.
Jos koskeekin kohtalon siipi
ja kylmä sun vainios hyytää,
niin muista ett' aurasi alla
sun lempeäs maaemo pyytää
ja kanssasi kärsii ja suree.
Mies kestävi vaikenemalla
ja hampaansa yhtehen puree.
Maaemo, kaikkemme antaja,
sulle nyt laulumme helää.
Maaemo, rinnoillas kantaja
kaiken, mi syntyy ja elää,
kiitos ja kunnia sulle
armaalle, armoitetulle!
Pääsiäisenä.
On pääsiäinen. Hiljaa mieleen palaa
taas vanhat muistot pitkäin vuotten takan,
nyt sydän haastaa halujansa halaa
ja hymyänsä tahtois huuli jakaa.
On kevät herrana ja talvi taipuu,
kaikk' eloon herää, syntyy uudestaan.
Sun sieluhusi syttyy suuri kaipuu
kohota kerran yläpuolle maan.
Ois halu sulla heittää hetkeks' aine,
sirottaa ulos sisimpäsi pyhin.
Lyö täyteläisnä valtimosi paine,
tie onneen tuntuis' olevan nyt lyhin.
Syleillä mielis syämes' ikuisuutta
ja sielusi sun toivo siivittää,
aatokses kammoaisi kataluutta
ja ihmisessä etsis' ystävää.
Sun rinnassasi puhuu tunne aito,
kuin vakavahan vaivut rukoukseen:
suo elo mulle elämisen taito
ja älköön palausta paatumukseen
täst' enää olko; kannan intomiellä
mä uhrin eteen suuren ihmisen,
en, elämä, mä onneasi kiellä
ja lakejasi koskaan polje en.
Sun ehkä halusi ois haastaa näistä,
sun, joka yhä pääsinpäivää vuotat
tutkien tuntees lankaa tuhatsäistä
ja ihmisen viel' ilmestykseen luotat.
Mutt' turhaa sun on sydäntäsi purkaa,
sun osas suurempi vain murhe ois.
On niinkuin ylhäält' ääni soisi: surkaa,
ja templin vaski tuskaa vaikerois.
On hullu hän, ken puhuu sydämille,
ei hymyn mahti maailmassa auta,
on iva palkka toden etsijille
ja kohtaloita ratkaisevi rauta.
Ei mistään kuulu kutsumusta: valtaan
sydänten sopusointu, ylevyys,
on väkivalta lyönyt jalat altaan,
nyt kunniahan nouskoon ihmisyys!
Ei, viha, sorto vallitsevi maita,
ihmisenpoika riippuu ristinpuulla
ja viettää vielä pitkääperjantaita,
etikkasien' on vapahtajan suulla.
Ken kärsiväisen nostaa Golgathalta
ja koska koittaa ylösnousemus?
Ken karvaan kalkin ottaa janoavalta
ja miss' on ihmisten vapahdus?
Vanhassa kodissa.