Nyt mieli kääntyy aikaan menneeseen,
kun sovun henki liikkui kansan yllä
ja kukin vankkana läks vaolleen
ja veli veljen kohtas hymyilyllä.
Ol' lapsi toivon sulo toukokuu
jo nuoruudelta silloin tuntui nuoruus
ja teot miehen oli mittapuu
ja vanhuudesta huokui vakaa suoruus.
Löys' silloin arvon kyynel kärsivän
ja pahast' aina eroitettiin hyvä,
sai katseen hellän orpo elämän
ja ohjausta tiellään erhettyvä.
Jos maata uhkas' isku vainoojain,
niin yksin mielin kansa kesti senkin,
kas, vieraan iestä vastustamaan ain'
niin läksi ylhäinen kuin alhainenkin.
Oi aika armas, ammoin kadonnut,
kai sinuss' ehjintänsä kansa eli!
Nyt muistotkin on lokaan tallatut
ja veljeänsä vihoin katsoo veli.
Nyt kansaa eroittavi katkeruus,
ei ennen pyhä mantu meille riitä,
ei onni yhdistä, ei onnettuus,
ei mitkään siteet meitä enää liitä.
Nyt kateus taivaallamme kangastaa
ja peikot inhat pyrkii onkaloistaan.
Kyy kalman kattoamme nakertaa,
kun ihminen ei enää tunne toistaan.