Oi terve syntymäseutu,
koti kallis lapsuutein,
niin monen kaunihin muiston
mä sulta lahjana vein.
Niin moni on murtunut niistä
elon ankaran telmeesen,
mutt' yks' on kaikista kaunein,
sitä koskaan mä unhoita en.
Sen maidosta äidin rinnan
sain sieluni sisimpään,
kun uinuin mä unten purteen
hänen laulunsa äyrinään.
Se poikana poveen syöpyi
mun ketoja kirmatessa,
kun tarhasta suven rikkaan
mä päivänkukkia hain.
Sen säilytti altis mieli,
kun nuoruuden hurmaa join,
ja tulta hehkuvin rinnoin
sen koulusta kotiin toin.
Se seurasi miesnä mua
kovan iskeissä kohtalon,
sai siitä uupunut uskon
ja toivoa toivoton.
Oi kiitos syntymäseutu,
sä kasvatit kauneimman,
min koskaan kohtalo suonut
lie lapsensa rintahan.
Sä juurrutit nuoreen sieluun
sen armaimman aattehen:
ain ymmärrä veljes hätä,
ole itse — ihminen!