Sören Kierkegaard puhuu eräässä syvällisessä aforismissaan "muistamisen
iäisyydestä" (Erindringens Evighed). Hän sanoo rakentaneensa linnansa
kuin kotkanpesän korkealle vuorelle, pilvien keskelle. Kukaan ei voi
sitä vallata. Sieltä lennän alas todellisuuteen ja isken saaliini.
Mutta minä en jää sinne alas, minä tuon saaliini mukanani kotiini,
ja se saalis on kuva, jonka kudon linnani seinäverhoihin. Siellä
elän kuin vainaja. Kaikki elämykseni kastan unhoituksen kasteessa
muistamisen iäisyyteen. Kaikki äärellinen ja satunnainen katoavat.
Istun ajatuksissani ja selvittelen kuvia hiljaisella äänellä, melkein
kuiskaten, ja vierelläni istuu lapsi kuunnellen, "vaikkakin se tietää
kaikki jo ennenkuin hänelle olen mitään ehtinyt kertoa".
Tämän pienen kierkegaardilaisen mieterunon viileä ja seesteinen
ilmakehä ympäröi myöskin Juhani Ahon uutta proosarunoelmaa: elämä on
siinä nähty kokonaan muiston perspektiivissä, kaukaisena maisemana,
jonka ohi tie kerran on kulkenut, mutta jonne ajatukset ja sydän alati
palaavat ja josta ne löytävät turvallisemman kodin kuin minkä nykyisyys
voi tarjota [_Juhani Aho: Muistatko --?_ -- Werner Söderström Oy.
1920]. Tuosta etäisestä maisemasta häämöttävät aluksi vain ääriviivat,
mutta muistin silmä on kaukonäköinen, ja vuosikymmenien takaa aukenevat
sille vielä lapsuuden ensimmäiset leikkilehdot, kirkastuu vielä
nuoruuden kevät, täynnänsä kukkivia puita ja linnunlaulua. Muistille,
jonka mahtia aika ei ole voinut lannistaa, on menneisyys itse asiassa
vain tyhjä sana, eletty elämä on yhtä todellinen, yhtä läsnäolevainen
kuin nykyhetkikin, vieläkin todellisempi, koska siitä on haihtunut
pois kaikki satunnainen ja epäoleellinen. Meidän muistimme säilyttää
uskollisimmin sen, mikä on ollut sisäisesti merkitsevintä ja tärkeintä
elämässämme, kaiken sen, mikä on niin sanoakseni kasvanut yhteen meidän
persoonallisuutemme kanssa ja siten muuttunut lihaksi meidän lihaamme
ja vereksi meidän vertamme. Muisti on meidän omantuntomme sisar: jos
omatunto sanoo meille, milloin teimme oikein, milloin väärin, niin
sanoo muisti meille, koska olimme onnellisia, koska onnettomia. Se ei
anna meille vain yksityisiä, kuolleita kuvia elämästämme, se välittää
meille koko sen tunnelman, joka on ympäröinyt meitä elämämme eri
vaiheissa. Ja johtaessaan meidät takaisin jo kulkemallemme tielle ja
opettaessaan meille uskollisuutta itseämme kohtaan, ohjaa se myöskin
meidän tulevaisuutemme askelia.
Juhani Ahon uusi kirja on kuin muistojen helminauha. Yhteinen
romaanijuoni sitoo toisiinsa yksityiset muistikuvat, mutta se
mikä teoksesta jää elävimpänä mieleen, on juuri nuo yksityiset
muistelmat. Ne ovat usein näköään pieniä, ulkonaisesti vähäpätöisiä
elämyksiä, mutta niistä säteilee intensiivinen valo. "Kuljen kuin
uuden elämän luomisen huumeessa. Luon sen muistoistani." Juhani Ahon
runoilijaolemusta kuvaavaa on, että hänen muistonsa ovat optimistin
muistoja, miehen, joka on leppynyt elämään ja joka ottaa vastaan sen
antimet kiitollisena kuin lapsi, joka on löytänyt "mansikka-ahon tai
vadelmikon" ja huomaa voivansa poimia tuohiseensa "enemmän kuin mihin
astia riittää." Ja niin suuri on näiden onnellisten muistikuvien mahti,
että hän, jonka mielessä ne ensin ovat heränneet, vaistomaisesti
tuntee, että "myöskin muu maailma niitä ehkä tarvitsee, kaikki, jotka
vaeltavat pimeydessä ja epätoivossa eivätkä tiedä, missä on _heidän_
elämänsä lähde ja miten se on löydettävissä."
Voi tuntua etsityltä sitä väittää, mutta luulen, että se kuitenkin on
totta: Juhani Aho ei koskaan ole ollut niin täysin omaa itseään --
paitsi ehkä jossakin pienessä "lastussa" -- niin täysin yhtä aiheensa
kanssa, niin koko olemuksellaan sanojensa takana kuin tässä kirjassa.
Aho on luonut kiinteämpiä ja plastillisempia taideteoksia kuin
"Muistatko --?", mutta tuskin mitään, jossa hänen persoonallisuutensa
olisi löytänyt samaa vehmasta kasvua ja kukintaa kuin hänen uudessa
teoksessaan. Jos kaikki runoluomat määrätyssä merkityksessä ovat
myöskin tunnustuskirjoja, niin on Ahon uusin teos sitä aivan
erikoisessa mielessä: välittömämmin kuin mikään Ahon edellisistä
kirjoista, antaa se meille tekijänsä maailmankuvan sekä koko sen
aholaisen elämäntunnelman, joka sisältää ikäänkuin tuoksuvimman ja
väkevimmän ydinmehun hänen persoonallisuudestaan. Myöskin puhtaasti
muodollisessa suhteessa sallii Ahon uusi kirja tekijänsä parhaiden
taiteilija-avujen päästä oikeuksiinsa. Teoksen päiväkirjan-luontoinen
tekotapa ei edellytä mitään kiinteää draamallista juonta, jonka
rakentaminen ei milloinkaan ole ollut Ahon voima, mutta se suosii
sensijaan yksityisiä tuokiokuvia ja lyyrillisiä impressioneja, joiden
kuvailemisessa Aho on suomalaisen kirjallisuuden tunnustettu mestari.
Juhani Aho on kirjailijatoimintansa aikana kuvannut henkilötyypeissään
kaikkia ikäkausia kehdon ja haudan välillä, mutta jos näiden rivien
kirjoittajalta kysyttäisiin, mitä ikäkautta hän on kuvannut kaikkein
parhaiten, niin en epäilisi kohta vastata: lapsuutta. Ahon viimeisen
lastu-kokoelman ja hänen uuden kirjansa jälkeen on suomalaisella
lukijalla onnellinen tietoisuus, että meillä on omalla kielellämme
hienoin lapsuuden elämysten kuvaaja, mikä ehkä koskaan on ollut
olemassa. Aho kestää tällä alalla hyvin vertailun Tolstoin ja Kellerin
kanssa, voittaakin mielestäni heidät väärentämättömässä tunnelmassaan.
Vain sveitsiläinen Carl Spitteler vie voiton Ahosta siinä suhteessa,
että hän on tunkeutunut kauemmas kuin suomalainen kertoja, kaikkein
ensimmäisten lapsuusvuosien hämäriin, kasvinomaisiin elämyksiin.
Jos mikään, niin osottaa juuri tämä lapsimaailman kuvaus, mikä ehkä
jostakin saattaa tuntua suhteellisesti vähäpätöiseltä aiheelta,
kuinka syvällä inhimillisellä pohjalla Ahon tuotanto lepää. Vain hän
joka ymmärtää lapsen, ymmärtää ja taitaa kuvata sitä, mikä meissä on
inhimillisesti inhimillisintä.
Tekisi mieli poimia näytteiksi muutamia niistä välähtelevistä
episoodeista, joihin Aho on kätkenyt lapsen sielunelämän salaisuuksia,
mutta olisi tuskin oikein, että arvostelija rientäisi lukijan edelle.
Jokaisen on helppo näissä lapsuusmuistelmissa löytää oman lapsuutensa.
Nämä muistelmat kulkevat luonnollisesti hyppäyksittäin, huipulta
huipulle, mutta niiden mukana aukenee ja laajenee se maailma, joka
"alussa ei ollut muuta kuin pihamaa huoneiden ja ulkohuoneiden
keskellä, ja puutarha ja pienet pellot ja tie rantaan ja metsänrantaan
ulkoveräjälle ja siitä suureen ulkometsään." Ihastuttavalla tavalla on
Aho kuvannut rakkauden ensi aavistetun pojan rinnassa. "Punaisen tytön"
episoodi, jolle kaukaisena kirjallisena vertauskohtana voisi mainita
Danten "Vita nuovan" rakastavaisten ensi kohtauksen, on m.m. täynnänsä
tuoksuvinta runoutta. Samoin kaikki ne muutkin pienet "episoodit"
jotka edeltävät kirjan "suurta" rakkautta. Viimeksimainittu puolestaan
muodostaa koko teoksen punaisen langan, ja on tekijä sen ympärille
punonut paljon lyriikkaa, mutta jää se mielestäni kuitenkin tunnelman
aitoudessa varjoon lapsenomaisten edeltäjärakkauksien rinnalla.
Ahon rakkauskuvauksissa on joskus, kuten "Juhassa", draamallistakin
ainesta, mutta luonteenomaisempaa on niille kuitenkin passiivinen
lyyrillisyys. Ahon uusi kirja jatkaa tässäkin suhteessa "Yksin"-teoksen
aholaisia traditsioneja. Mutta kuinka hienovaistoinen Aho onkin
nuoruuden tunteen ja mielialojen tulkkina, niin jää häneltä
kuitenkin yksi puoli nuoruutta -- sekä hänen uudessa kirjassaan että
edellisissä -- ehkä liiankin suuressa määrässä varjoon. Tarkoitan
nuoruuden tahto-elämää. Kirjailijaluonteensa mukaisesti on Aho nähnyt
nuoruudessa enemmän unelmia ja tunteita kuin tahtomista ja epäilysten
ja viettelysten kautta kamppailevaa toimintaa. Mutta joskin Aholta,
samoinkuin hänen sukulaishengeltään, Tolstoilta, on yleensä puuttunut
syvempi draamallinien suoni, niin on hän sensijaan uudessa teoksessaan
lyyrillisellä tunnelmalla kyllästetyllä epiikallaan pystyttänyt kauniin
muistomerkin sille nuoruudelle, jota hän on tahtonut kuvata.
Juhani Ahon viimeisen teoksen perustunnelman muodostaa, kiinteä,
joskaan ei ehkä aina voimakkaasti vakuuttava optimismi. Saattaa kenties
tuntua, että on jotain hentoa ja haurasta siinä paossa todellisuudesta
muistojen ja unien maailmaan, mikä on Ahon teoksen psykoloogisena
taustana. Mutta jos tästä tahdomme Juhani Ahoa moittia, moitimme
häntä samalla siitä, että hän on -- Juhani Aho. Runoilijana on Aho
tuntenut tarvetta sekä loitontua todellisuudesta että muodostella sitä
mielikuvituksessaan. Eikä hänen teoksensa syvemmälle katsoen suinkaan
ole vieras todellisuudelle -- se päinvastoin usein tehostaa sitä,
mikä elämässä on oleellisinta ja tärkeintä, samalla kun se heittää
unohduksen vaipan sen ylle, mikä lopultakin on vain ulkonaista ja
satunnaista. Sanoin jo, että Ahon kirja muistuttaa tunnustusteosta. Se
on samalla, vaikka välillisesti, opetusrunoelma.
Ahon koko elämänfilosofia on siinä vaalissa, jonka hän on suorittanut
-- varmaan enemmän vaistomaisesti kuin tietoisesti -- valitessaan
ne episoodit elämästä, jotka hänestä ovat ansainneet ensi sijassa
tulla muistetuiksi. Ja mitä laatua ovat nämä elämykset? Ne ovat
sielun hiljaisia tapahtumia, ulkonaisesti merkityksettömiä, mutta
meidän sisäisen itsemme kannalta tärkeämpiä kuin kaikki muu. Kaukana
yhteiskunnan ja hetken pauhinasta elää sielumme salaperäistä elämäänsä,
omine iloineen ja suruineen, maailman keskellä, ja kuitenkin sille
vieraana, laskien omaa aikaansa, välinpitämättömänä vuosien kulusta.
Itämaiden suuret uskonnot ovat nähneet ehkä syvimmälle tähän sielun
valtakuntaan. Indialaisen Tagoren runoudessa on vielä jäljellä tätä
itämaiden hienoa ja salaperäistä sielun-näkemystä. Mutta sitä on,
enemmän tai vähemmän, kaikessa todellisessa runoudessa, sillä runouden
todellinen koti on juuri sielun valtakunta. Ahon taide on tuskin
koskaan ollut niin lähellä tätä runouden alkukotia kuin tällä hetkellä.
Ahon nuoruudenteoksissa on huomattavissa voimakas pessimistinen
piirre. Lähetessä kuudetta vuosikymmentään on Aho optimisti. Hän alkoi
realistina. Hänen uusi taiteensa kulkee toisissa merkeissä. Realistille
sanan varsinaisessa mielessä on ulkonainen maailma ainoa todellinen.
Nykyiselle Aholle on todellisinta se, mikä tapahtuu sielun maailmassa.
Jokainen yksityinen elämys ikäänkuin _merkitsee_ hänelle jotain yli
reaalisen, jokapäiväisen arvonsa, ei kaavamaisessa, allegoorisessa
mielessä, vaan samassa merkityksessä kuin Goethe käsitti myöhemmällä
ikäkaudellaan todellisuuden, sanoessaan, että kaikki katoavainen on
vain vertauskuva.