Kuinka tuskallista onkaan tottua ajatukseen, että Juhani Aho on
kuollut! Kuinka vaikeaa onkaan olla kapinoimatta tätä tylyä tietoa
vastaan!
Ja kuitenkaan emme vielä, hänen tuore kuolinsanoma kädessämme, aavista,
kuinka paljon hänen mukanaan on todella maassa mykistynyt! Hän joka
oli vuosikymmeniä meidän tunteittemme kirkkain ja kaunopuheisin ääni,
hän joka oli säveltänyt meidän metsäpolkujemme salaperäisen huminan
ja laineiden iloisen laulun Suomen järvillä, hän joka oli lainannut
kielensä kansan kärsimyksille tuskan aikana ja sen toiveille onnen
päivinä -- hän on poissa. Vasta myöhemmin, ehkä viikkojen, ehkä
kuukausien perästä, kun olemme ehtineet mitata sitä hiljaisuutta, joka
on jäänyt hänen jälkeensä, tiedämme enemmän kuin tällä hetkellä siitä,
kuinka paljon hän on meille merkinnyt.
Hän ei ollut taistelija ja kuitenkin hän valloitti maan, hän ei ollut
puhuja ja kuitenkin hänen äänensä kantoi yli päivän äänien, hän ei
ollut ajattelija tämän sanan tavallisessa mielessä ja kuitenkin painoi
hän maailmankatsomuksensa harmoonisen kuvan koko sivistyneen Suomen
tietoisuuteen -- hän oli _runoilija_, kuolemattomien Musain lemmikki,
runoilija ensimäiseksi ja viimeiseksi. En tiedä, onko tätä koskaan
tarpeeksi selvästi sanottu. Ei Aho ollut niinkuin useimmat realismin
ammattikirjailijoista, joiden piiriin hän toisinaan todella luuli
kuuluvansa, kylmäverinen elämän tarkastaja ja yhteiskunnanparantaja --
Aho oli alkuperäinen runoilija, joka lämpimänä luonnon povelta ammensi
viisautensa ja jonka näkemykset eivät mahtuneet minkään kirjallisen
ohjelman puitteihin. Pohjimmaltaan ei Aho ollut Maupassant'in ja
Kielland'in heimoa, vaan Gottfried Kellerin ja Tolstoin.
Juhani Ahon runoilijalaadun syvin salaisuus on epäilemättä kätkettynä
hänen suhteessaan luontoon. Kaikkeen, mikä hänen tuotannossaan on
persoonallisinta ja syvintä, sekaantuu metsien pihkantuoksua, kesäaamun
kirpeää kastetta ja salojen moniäänistä linnunlaulua. Hän asetti
mielellään luonnon kulttuuria vastaan, puolustaen aina edellisen
oikeuksia. Siinä missä hänen runomaailmassaan luonto ja kulttuuri
iskivät yhteen, saattoi syntyä joko tragiikkaa, (kuten "Maailman
murjomassa") tai komiikkaa (kuten "Rautatiessä"), mutta molemmissa
tapauksissa oli hänen myötätuntonsa sillä puolella, missä alkuperäinen
luonto oli. Hänen rakkautensa luontoon oli sukua hänen rakkautensa
kanssa kaikkeen yksinkertaiseen, väärentämättömään, idylliseen ja
uneksivaan. Se antoi hänelle avaimen m.m. lapsisielun salaperäiseen
maailmaan sellaisena kuin se esiintyy hänen viimeisessä kirjassaan
"Muistatko?"
Sama keskeinen asema, mikä Aholla oli elävien kirjailijain joukossa,
tulee hänellä epäilemättä arvaamattomiin aikoihin saakka olemaan
kirjallisuudenhistoriassamme. Hän oli tavallaan välittäjä kahden
sukupolven välillä, hän oli viimeinen runebergiaani, mutta hän oli
samalla uuden kirjallisuuden alkaja. Hän oli ensimäinen suuri,
tietoinen taiteilija suomenkielisessä kirjallisuudessa, europpalaisen
koulun käynyt ja kuitenkin samalla hengeltään täysin suomalainen. Hän
on elämäntyöllään kohottanut kirjailija-ammatin kunniaan suuren yleisön
keskuudessa ja hän on vihdoin ulkomaillakin teoksillaan kääntänyt
huomiota Suomen kulttuuri-elämään.
Mutta kaiken sen lisäksi, mitä Suomen kansa on Juhani Ahossa
menettänyt, on jokainen meistä, jotka olemme kasvaneet hänen kirjojensa
ilmapiirissä, menettänyt jotakin persoonallista, intiimiä, sanoin
kuvaamatonta.
Suomen metsät, Iisalmelta Lappiin ja Lapista Hankoniemeen soittavat
tänä päivänä hänen kuolinlauluaan, papin tytär itkee runoilijaansa,
salokylän Matit ja Liisat kun surusanoma ehtii heidän luokseen,
murehtivat kuvaajaansa, koko Suomi suree ja jokaisen surussa on jotain
jota ei toinen voi pukea sanoiksi. Niille, jotka ovat mieskohtaisesti
tunteneet Ahon, on menetys ehkä kipein. Kaikkien niiden kuvien
keskeltä, joita surusanoma herättää heidän sielussaan, näkevät he
ehkä -- niinkuin näiden rivien kirjoittaja -- kiitollisuudella ja
kaipauksella sen hienon, surunvoittoisen, viisaan hymyn, joka niin
usein väreili hänen kasvoillaan ja jonka takana aavisti huimaavan
perspektiivin inhimillisesti elettyä, kaunista elämää.