Niinkuin aikoinaan E. de Goncourt kommuunin Parisissa, merkitsi
Juhani Aho punaisessa Helsingissä ahkerasti muistiin vaikutelmiaan ja
kokemuksiaan hirvittävimmästä kriisistä, mitä meidän yhteiskuntamme on
kokenut.
Kuka olisi vuosikymmen tai pari sitten voinut uskoa, että Rautatien,
Lastujen ja Panun kertoja vielä joutuisi kuvaamaan -- suorastaan
pakosta joutuisi -- sellaisia asioita ja elämyksiä kuin ne, jotka
muodostavat "Hajamietteiden" aiheen. Kuka olisi osannut aavistaa,
että yhteiskuntamme verraten lyhyessä ajassa liukuisi Rautatien
ja Papin tyttären idyllistä keskelle veristä draamaa? Sille, Ahoa
nuoremmalle sukupolvelle, jonka ensimäisten nuoruusvuosien kokemuksiin
sisältyy jo suurlakko punakaarteineen, ei viime vuosien tapahtumissa
ole mitään samassa määrässä yllättävää kuin varmaankin niille,
jotka muistavat vielä mieskohtaisesta kokemuksesta kansallisen
herätysliikkeen ja ovat eläneet suurimman osan elämäänsä nelikamarisen
eduskunnan patriarkaalisissa oloissa. Heiltä on totisesti vaadittu
mukautumislahjaa, taitoa eläytyä uusiin oloihin ja uuteen ympäristöön,
tuota kykyä, jonka sanotaan olevan ihmisellä suuremman kuin millään
muulla elollisella olennolla. Ratkaisevimmin pantiin tämä kyky
koetukselle kapina-aikana, ja minä luulen -- mitä valkealla rintamalla
siitä sanottaneenkin -- että varsinkin ne elämykset, ruumiilliset ja
sielulliset, joita n.k. porvarit saivat kokea punaisessa Suomessa,
vievät voiton kaikesta, mitä historiamme aikana Suomen miesten
kestettäväksi on asetettu. Ajattelen tällöin etupäässä niitä moraalisia
kärsimyksiä, joita tänä häpeän aikana jokainen päivä toi kukkuralta
mukanaan. Pienimmät eivät nämä kärsimykset olleet maan pääkaupungissa,
missä punaisten keskuselimet toimivat ja missä punainen valhe levitti
upeinta kasvistoaan.
Mainitsin E. de Goncourt'in kommuuninaikaiset muistelmat. Juhani
Ahon "Hajamietteet" tuovat uudelleen mieleen, miten läheistä sukua
meikäläinen punakapina, kuten bolshevismi yleensäkin, itse asiassa
oli vuoden 1871:n kommuunille Parisissa. Yhtäläisyys ei rajoitu
ainoastaan molempien liikkeiden aatteellis-teoreettiseen puoleen,
se tuntuu myöskin kaikissa niissä muodoissa, joihin nämä molemmat
proletariaatti-kapinat käytännössä pukeutuivat, saattaapa yksityisissä
johtavissa henkilöissäkin havaita hämmästyttävän samantapaisia
piirteitä. On kuin se villiintynyt ja sokea vaistoelämäkin, joka on
sellaisten hurmahenkisten joukkoliikkeiden käyttövoimana, kuin kommuuni
ja bolshevismi, toimisi tarkoin määrättyjen sielullisten lakien
alaisena, niin että se ikäänkuin välttämättömyyden pakosta lopultakin
aina saa samat ulkonaiset ilmaisut ja muodot. Niin voimme historiasta
nähdä toisistaan varsin etäisinäkin kausina saman tautikuvion
uudistumistaan uudistuvan. Ja kuinka pessimistiseltä se saattaneekin
tuntua, on meidän kaiketi myönnettävä, ettei ihmiskunta milloinkaan
tule immuuniksi näille sielullisille tartunnoille. Gustave Le Bon on
psykoloogisissa tutkimuksissaan osottanut, että sivistyksellä on varsin
vähän kykyä ehkäistä sellaisten joukkohurmio-tilojen syntymistä kuin
ovat juuri kysymyksessä olevat kansanliikkeet. Ne eivät sitäpaitsi
ole koskaan yksityisiä, erilisiä ilmiöitä, vaan ovat ne syy- ja
seuraussuhteessa aikakauden tapauksiin ja muihin liikkeihin ja ovat
aina psykoloogisesti perusteltuja, vaikkakaan eivät siveellisesti
oikeutettuja.
Bolshevismin ja meidän punakapinamme suuri taustatapaushan oli
maailmansota -- samoinkuin vuoden 1871:n kommuunin Ranskan-Saksan
sota. Tätä yksinkertaista tosiasiaa, että nim. _sota_ on ollut
bolshevismin äiti ja imettäjä, ei mielestäni yleensä ole tarpeeksi
otettu tai tahdottu ottaa huomioon nykyhetken punaisen liikkeen syntyä
ja kehitystä eriteltäessä. Maailmansota valmisti sekä välillisesti
että välittömästi punaista villitystä. Se valmisti sitä välillisesti
kylvämällä puutetta ja hätää kansojen keskuuteen, tekemällä kurjat
entistäkin kurjemmiksi, herättämällä katkeruutta ja heikontamalla
siveellistä vastustuskykyä. Se valmisti sitä välittömästi antamalla
itse aseet ja keinot villiytyneiden käsiin. Sota suurpiirteisesti
järjestettyine ihmisteurastuksineen teki moraalisessa tajunnassa
ihmistapon vähäpätöisyydeksi, joka ei enää tuottanut mitään arveluja
uusien maailmanparantajien omilletunnoille. Ne käytännölliset muodot,
joihin bolshevismi pukeutuu, sen häikäilemätön sorto ja terrori,
ovatkin epäilemättä olleet tunnusmerkillisemmät sen psykologialle kuin
sen aatteelliset päämäärät -- aivan samoinkuin maailmansodallekin
antoivat sen luonteen ja laadun ne tavat, joilla sitä käytiin, eivätkä
suinkaan ne muka ihanteelliset tarkoitukset, joiden puolesta väitettiin
taisteltavan. Jos bolshevismi on sielullinen sairaus, niin on sitä
ollut maailmansotakin. Bolshevismi on pikemmin ollut vaarallinen
jälkitauti, joka nyt kalvaa ihmiskunnan ja ihmisyyden heikontunutta
elimistöä.
Juhani Aho, joka "Rauhan erakossa" selvitteli suhdettaan
maailmansotaan, on joutunut läheltä määrittelemään kantaansa myöskin
sen jälki-ilmiöön, punaiseen vaaraan. "Hajamietteet" eivät ole samalla
tavalla persoonallinen teos kuin "Rauhan erakko", joka kaikessa
lyyrillisyydessäänkin sisälsi yhtenäisen, johdonmukaisesti kehitetyn
kannanilmaisun. Päivä päivältä on Aho merkinnyt muistiin kokemiaan,
kuulemiaan ja lukemiaan -- hänen teoksensa sisältää m.m. runsaita
lainauksia punaisten sanomalehdistä -- ja useinkin supistuvat hänen
mietelmänsä niiden johdosta muutamaan lyhyeen lausumaan. Mutta niiden
hajanaisuudesta huolimatta voi niistä kuitenkin huomata yhtenäisen
tavan katsoa asioita. En usko, että Aho on varsinaisesti sitä mitä
ymmärretään yhteiskunnallisella ajattelijalla, mutta aivan varma olen
siitä, että myöskin yhteiskunnalle on tärkeää, että sen piirissä on
henkilöitä, jotka ajattelevat niinkuin hän. Psykoloogina on hänen
helppo ymmärtää ja tämä kyky lieventää hänen tuomioitaan. Niinkuin
jotkut muutkin kirjailijoistamme, jotka ovat kuvanneet samaa aikaa,
näkee hän punakapinassa enemmän onnettomuutta ja tragiikkaa kuin
rikollisuutta. Se tosiasia, että toinen puoli Suomen kansaa seisoo
aseissa toista puolta vastaan, on ollut hänelle syvä persoonallinen
kärsimys ja hän etsii etsimistään siitä ulospääsöä. Helmikuun 1
pnä, aikana, jolloin rintamat jo olivat muodostumassa, tekee hän
sovintoehdotuksen, jolle ei kuitenkaan saa kannatusta -- onneksi,
voinemme nyt syyllä sanoa, sillä hyvin arveluttavassa asemassa
varmaankin nyt olisimme, jos kaikki ne myönnytykset punaisille olisi
tehty, jotka sisältyvät Ahon ehdotukseen. Mutta vaikkakin vaaran
hetkellä, koko kansan kuolemanvaaran hetkellä paljon päättävämpi
toiminta kuin se, mitä Aho helmikuun alussa suositteli, olikin tarpeen,
niin ei mielestäni kuitenkaan ole vailla merkitystä yhteiskunnalle
se psykoloogin ja idealistin kanta, jolle Aho asettui. Se on omiaan
tasoittamaan vaarallista dualismia kansan eri ainesten välillä ja se
viitoittaa tietä yhteistyölle tulevaisuudessa.
Kun Parisin kommuunin kapinan verisessä jälkiselvittelyssä eräältä
syytetyltä kysyttiin, kuinka hän oli joutunut kapinallisten riveihin,
vastasi hän lyhyesti: "Olen syntynyt sillä puolen barrikaadin". Tämä
vastaus olisi psykoloogin silmissä ollut puolustus myöskin monelle
punakapinasta syytetylle. Toinen asiahan on, ettei yhteiskunta
olemassaolonsa takia voi yksistään sellaiseen puolustukseen tyytyä.
Lait ovat yhteiskuntaa varten ja yhteiskunnan on vaadittava niille
kuuliaisuutta. Mutta toiselta puolen, palatakseni siihen ajatukseen,
joka mielestäni voimakkaimpana soi Ahon kirjasta, on aina hyvä, että
yhteiskunnan keskuudessa on yksilöitä, joiden käsitys oikeasta ja
väärästä ei ole sidottu lakikirjaan ja jotka, katsoessaan siihen
vaistojen hämärään maailmaan, josta rikokset nousevat, epäröivät lausua
ehdottomia tuomioita.
Tämä tehtävä on ennen kaikkea vapaiden kirjailijain. Heidän asiansa on
puolustaa sitä inhimillisyyttä, joka erehtyessäänkin usein tarkoittaa
hyvää ja jonka ikuinen sokeus on sen puolustus silloinkin, kun se eksyy
harhaan. Kirjailijain tehtävä on toisin sanoen, käyttääksemme edelleen
kommuunin miehen kuvaa, nähdä myöskin katusulun, barrikaadin yli,
toiselle puolen, missä erilaiset elämänehdot ja erilaiset edellytykset
vallitsevat. Silloin saattaisivat ehkä kirjailijatkin osaltaan
vaikuttaa siihen, että m.m. kansalaissotien barrikaadit kävisivät
yhä harvinaisemmiksi ja että yhteiskunta yhä laajemmin tuntisi
olevansa yhtä ruumista ja verta. Tämä näkökulma, milloin se välähtää
Ahon kirjasta, antaa mielestäni yhteyden hänen "Hajamietteilleen"
kapinaviikoilta.