Eino Leinon "Räikkö räähkä" ("Helkavirsien" ensimmäisessä osassa,
vuodelta 1903) on epäilemättä tekijänsä korkeimpia ja synteettisimpiä
saavutuksia, samalla kun se on suomalaisen kirjallisuuden syvimpiä ja
kauneimpia runoja. Joka kerta kun olen kuullut lausuttavan tai itse
lukenut tätä runoa, jossa aiheita ihmiskunnan historian synkimmistä
tarinoista, Ephialteen ja Juudas Iskariotin, on siirretty suomalaiseen
maaperään ja muodostettu kalevalaiseksi ballaadiksi, olen tuntenut sen
fantasian elävöittävän ja näkevän voiman, jossa tämä pieni kertova
runoelma on syntynyt. Kalevalan ja Kantelettaren ylen monisanainen,
toisinaan myös hämärästi ylimalkainen runotyyli on tässä, samoinkuin
useimmissa muissa "Helkavirsien" ballaadeista, jalostettu lakooniseksi,
merkitseväksi sanonnaksi, joka tahallisesti vieroo kansanrunoilijan
käyttämää rikasta ornamentiikkaa runsaine alkusointuineen ja
kertosäkeineen, antaakseen sitä painokkaammin _asian_ puhua. Se freskoa
muistuttava, lennokas ja ääriviivainen tekotapa, jota yleensä on
pidetty "Helkavirsille" ominaisena, vallitsee tässäkin ballaadissa,
varsinkin alkupuolella, missä runo muutamalla säkeellä merkitsee
tapauksen toisensa jälkeen. Loppupuolella runo lyyrillisesti herkistyy
ja poikkeaa samalla yksityiskohtaisempaan, laatukuvamaiseen maalailuun.
Runo alkaa säkeellä, johon sisältyy kaksi sadatussanaa:
Tuo _turilas_, Räikkö _räähkä_.
Asettuen kansanballaadin tekijän kannalle, on taiderunoilija tahtonut
kohta merkitä sankarinsa niillä synkillä, vihaa ja ylenkatsetta
ilmaisevilla mainesanoilla, jotka kansan suussa ovat liittyneet hänen
nimeensä. Täten runoilija myöskin ikäänkuin lausuu tuomionsa hänen
teostaan, "runoilijan kirouksen" -- mikä kuitenkaan ei estä, kuten
ballaadin loppupuolella saamme havaita, runoilijaa näkemästä ihmistä,
tuntevaa, kärsivää ja onnetonta kanssaihmistä kansan ja oman tuomionsa
saaneessa petturissa.
Räikön konnantyö kuvataan sitten äärimmäisen nopein vedoin:
Neuvoi tien viholliselle
kahden kallion lomasta,
syksy-yönä hiljaisena;
teki sen henkensä hädässä.
Viimeinen säe viittaa jo Räikön kavalluksen inhimilliseen motiiviin:
asetettuna valitsemaan henkensä menettämisen tai kyläkunnan yhteisen
asian pettämisen välillä, valitsee hän jälkimmäisen. Elämä oli Räikölle
kallis. Me saamme runon edistyessä nähdä, että hänet sitoi elämään
ennen kaikkea kaksi tunnetta: rakkaus vaimoon ja rakkaus kotiin ja sen
askareihin. Näin lankeaa Räikön kavalluksen yli inhimillisempi valo
kuin Thermopylain petturin kavalluksen, jonka Herodotos kertoo tehdyn
suuren palkinnon toivossa. Räikkö ei muutu meille sympaattiseksi, mutta
hän muuttuu kansan kirouksen leimaamasta konnasta, hirviöstä, ihmiseksi
omaa lihaamme ja vertamme, mieheksi, jossa on hyvää ja huonoa,
voimaa ja heikkoutta ja joka asetettuna ankaran uhan alaisena suuren
siveellisen ratkaisun eteen, tekee väärän valinnan. Leinolle on "Räikkö
räähkässä" vieras se yksistään tuomitseva ja niinsanoaksemme puhtaasti
yhteiskunnallinen tapa suhtautua Ephialtes-aiheeseen, mikä on saanut
ilmaisun esim. Runebergin "Viapori"-runon tunnetussa loppusäkeistössä.
Runebergin runossa on pääpaino itse tapahtumassa, kavalluksen
tosiasiassa ja sen yhteiskunnallis-isänmaallisissa seurauksissa,
Leinon ballaadissa on pääpaino pantu kavalluksen tekijän sisäisiin
vaikuttimiin ja teon psykoloogisiin seurauksiin itse rikoksen tekijässä.
Yhtä lakoonisin keinoin kuin Räikön petos, esitetään myöskin sen
vaikutukset. Viholliset polttavat poroksi kylän ja surmaavat sen
täysi-ikäiset asukkaat Ainoastaan Räikön pirtti jätetään polttamatta.
Vihollisen lähdettyä, jo seuraavan päivän iltana, palaavat vähitellen
kylän raunioille ne, joiden on onnistunut välttää surmaa. Tällöin
alkavat Räikön tunnonvaivat. Kansanlaulajan naiviin tapaan on runoilija
antanut niille draamallisesti havainnollisen muodon, panemalla Räikön
keskustelemaan kotiensa raunioille ja omaistensa veristen ruumiiden
ääreen palaavien kanssa. Nämä synkät dialoogit huippenevat seuraavaan
kaksinpuheluun salpojen taakse telkeytyneen Räikön ja hänen tyttärensä
välillä.
"Mitä tyttöni murehit?"
"Miestä kaunoista murehin,
syytä syntymättömäni."
Taipumalla vihollisten uhkaan, oli Räikkö luullut pelastavansa kotinsa.
Surma ja hävitys ovat kuitenkin iskeneet myöskin sen piiriin. Räikön
poika itkee hevostansa, Räikön tytär miestänsä, syntymättömän lapsensa
isää.
Mutta kylällä alkaa vähitellen, miehestä mieheen, levitä epäilys,
joka voimistuu viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta. Miksi on Räikön
pirtti jäänyt polttamatta, kun koko kylä on hävitetty? Räikkö on
pettänyt yhteisen asian. Räikkö on neuvonut viholliselle tien! Epäilys
muuttuu pian varmuudeksi. Samoinkuin Räikkö oli kavaltanut kyläkuntansa
vihollisille, samoin pettää hänen vaimonsa puolestaan hänet ja
ilmiantaa hänet kyläläisille.
Räikkö, joka aluksi yrittää kieltää tekonsa, luopuu pian aikeestaan.
Omantunnon syytösten lisäksi kohtaa häntä nyt kyläläisten kirous.
Hän on mennyt mies, ja kuin Juudas Iskariot panee hän itse toimeen
tuomionsa, havaitessaan pohjaan saakka tekonsa hirvittävät seuraukset:
Otti köyden orren päältä,
poikki permannon käveli,
astui raskaasti tuvasta
siltapalkin painuessa.
Hänen on luovuttava elämästä, joka on hänelle rakas ja jonka takia
hän oli rikoksensa tehnyt. Ovessa kääntyy hän kerran pyytääkseen
vaimoltaan, elämänsä seuralaiselta, anteeksi rikostaan, jonka hän oli
tehnyt häntä muistaen. Sitten jatkaa hän, köysi kourassa, vaellustaan,
jossa jokainen askel vie elämästä kuolemaan: etehisestä pihalle,
pihalta veräjälle, veräjältä kaivotielle, kaivotieltä korpitielle.
Metsän rajassa hän kääntyy:
Näki hän kullaisen kotinsa,
kuuli hän kesäiset äänet,
savun saunasta sinisen,
karjakellojen kilinän,
kaivonvintin vingahduksen,
tuvan uksen aukeavan,
emon aittahan menevän.
Silmä, joka jo seuraavassa hetkessä on tuomittu raukenemaan, kerää
ennen sammumistaan näkökalvoonsa koko sen pienen maailman, jota se
vuosien kuluessa on rakkaudella tottunut seuraamaan: kodin tutun,
armaan kuvan. Kaivonvintistä saunan siniseen savuun ja aitanoveen
saakka on kaikki siinä tuttua ja rakasta, kaikkeen liittyy jokin
muisto, jokin elämys, ja huolimatta kaikista pettymyksistä ja suruista,
huolimatta turhista ponnistuksista ja vaivoista, joita vuodet ovat
kukkuroittain tuoneet mukanaan, kuvastuu elämä iloineen ja murheineen
hänelle, joka sille sanoo ikuiset jäähyväiset, niin täyteläisenä ja
kauniina:
Elo kaunis kangastihe,
askar autuas inehmon
maan kovalla kannikalla.
Näin päättyy tämä erämaa-kylän tragedia hiljaiseen ylistykseen
elämälle, rakkaudentunnustukseen, mikä kuiskataan huulilla, jotka jo
ovat mykistymässä kuolemaan. Ja tämän tunnustuksen mukana lankeaa
jotain liikuttavan inhimillistä ja sovittavaa Räikkö-Ephialteen koko
henkilöllisyyden yli, hänen kadotessa metsän korpeen sovittamaan
rikostaan. Runoilija on antanut meidän nähdä hänen sydämeensä ja meidän
tuomiomme on vaiennut.
Kauniimpaa voittosaalista on Leinon runotar harvoin, tuskin koskaan,
tuonut kotia kalevalaisilta retkiltään kuin "Räikkö räähkän"
viimeisessä runonäyssä. Lyyrillisessä intiimisyydessään menee se
kyllä ulkopuolella varsinaisen ballaadityylin puitteiden, mutta siinä
on kuitenkin runon taiteellinen ja psykolooginen painopiste. Leinon
Ephialtes kohoa tässä runonäyssä inhimillisyyden edustajaksi, heikon ja
erehtyvän, mutta kuitenkin sisimmässään hyvää tahtovan inhimillisyyden,
jolta emme voi kieltää myötätuntoamme. Tuossa yksinkertaisessa
säeparissa ihmisen autuaasta askaresta maan kannikalla, Räikön
"testamentissa", on mielestäni kokonainen pieni filosofia: siinä on
tunnustus elämän ikuisille voimille, jotka panevat sukupolvet toisensa
jälkeen viljelemään maan, rakentamaan kotinsa, toivomaan, ponnistamaan,
uhmaamaan luonnon tylyjä lakeja, kärsimään ja kuolemaan ja kuitenkin
kiittämään olemassaoloa, jonka tarkoituksia me emme tunne, mutta joka
antaa meille "autuaan askaremme" maan kamaralla.