Viime vuosi, suurten tapausten, vapaussodan ja kapinan vuosi ei
lahjoittanut kirjallisuudellemme yhtään merkitsevää romaania.
Voimme kuitenkin olla varmat, että se kylvi monta siementä niiden
mielikuvitukseen, joiden huomiot ja kokemukset voivat muodostua
ihmiskuvauksen taiteeksi. Varsinaisista kertojistamme näyttää Sillanpää
olevan se, jossa tämä kirjallinen itämisprosessi on tapahtunut
nopeimmin.
"Hurskas kurjuus" on Suomen kapinavuoden romaani, vaikka sen ensimäiset
kuvatut tapaukset vievät meidät enemmän kuin puolisataa vuotta
taaksepäin ajassa.
Sillanpään toistaiseksi vielä jonkun verran epävalmis romaanitekniikka
sallii meidän jotenkin selvästi havaita, miten hänen kirjansa on
syntynyt ja mitkä ne ulkonaiset vaikuttimet ovat olleet, jotka ovat
panneet hänen mielikuvituksensa toimimaan. Kapinan jälkiselvittely
traagillisine ja järkyttävine elämyksineen on nähdäkseni ensin
avannut tekijän silmät sille kaamealle perspektiiville suomalaiseen
kansansieluun, mikä oli punakapinan, tämän järjettömän ja
rikollisen kansanliikkeen takana ja, mikä antoi sille, ainakin
osaksi, sen psykologian. Se suomalaisen sydänmaan kansa, jonka
keskuudessa Sillanpäällä on ollut tilaisuus tarkata kapinan syntyä
ja kehitystä, tuntuu antaneen hänelle kyllin aihetta ja perustetta
siihen katsantotapaan, joka näkee viime vuoden bolshevistisessa
liikkeessä enemmän onnettomuutta ja tragiikkaa kuin rikollisuutta.
Yhteiskuntaihminen ja politikko voi olla toista mieltä, mutta tämä
katsantotapa on ehdottomasti psykoloogin. Alettuaan mielessään
kehittää niitä tapaus-sarjoja, jotka johtivat, häikäilemättömän
sosialisti-agitatsionin ajamina, mitä kohtalokkaimpaan ja sekavimpaan
vyyhteen, on Sillanpää joutunut seuraamaan kokonaisen ihmis-iän kulkua.
Hänen vaistonsa on sanonut hänelle, että syy ei ole löydettävissä
niistä hetkistä ja niistä vuosista, joita juuri olemme kokeneet,
vaan paljon kauempaa ja syvempää, kansansielun hämäristä pimennoista
vuosikymmenien takaa. Ja hän on valinnut yhden kapinan osanottajista
ja uhreista, yhden kaikkein tietämättömimpiä ja kurjimpia,
havainnontekonsa ja kuvauksensa esineeksi, seuraten hänen vaiheitaan
kuuden vuosikymmenen läpi ilottomasta lapsuudesta traagilliseen
kuolemaan asti. Sillanpään mielenkiinto kuvattavaansa kohtaan
muistuttaa luonnontieteilijän suhdetta muuttuvaan ja kehittyvään
havaintoesineeseensä, ja jollei sitä melkein kauttaaltaan olisi
elävöittämässä psykolooginen vaisto tuntuisi hänen menetelmänsä varmaan
liiankin tieteelliseltä ja metodiselta.
Mutta onneksi omistaa Sillanpää rehevän ja hienon mielikuvituksen,
joka varjelee häntä tältä kuivuuden ja tarkoitusperäisyyden vaaralta.
Hän on älykäs ihmiskuvaaja ja herkkä kansansielun kuuntelija, varmaan
omintakeisin omassa sukupolvessaan. Kenelläkään nuorista kertojistamme
ei ole hänen välähtelevää intuitsioniaan, vaikka jokunen voinee kyllä
kirjoittaa kokonaisempia ja ulkonaisesti kiinteämpiä romaaneja kuin hän.
Sillanpään romaanin sankari, Toivolan Juha, on sen ihmislajin edustaja,
joka kasvinomaisessa passiivisuudessaan tuntuu inhimillisistä
ominaisuuksista voimakkaimpana omistavan vain kyvyn kärsiä,
tympeän, epämääräisen, älyttömän kyvyn, joka tarjoaa kaikkinaiselle
tyytymättömyydelle hedelmällisen maaperän. Sillä toivottomalla
saamattomuudella, joka on ominainen Toivolan Juhalle, on varmaan
syvät juurensa suomalaisessa kansansielussa ja varsinkin siinä
yhteiskuntaluokassa, minkä keskuudessa Sillanpään kuvaus liikkuu,
mutta on sentään syytä muistaa, että samantapaisia tyyppejä voi tavata
missä kansassa hyvänsä samoinkuin myös kaikissa kansankerroksissa.
Tämän tyypin pätevyyttä suomalaisen kansan luonteen läpileikkauksena
ei sentähden voi yleistää. Mutta missä ikinä tämä lihaksi tullut
saamattomuus esiintyneekin, on se aina häviöön tuomittu olemisen
taistelussa. Se kuolee, joko hitaasti ja verkkaan, riuduttavan
kuoleman, jota voi kestää sukupolvia, tai häviää se, suurten
yhteiskunnallisten mullistusten aikana, kuten punakapinassa ja sen
seurauksissa, väkivaltaisesti ja äkkiä. Tämä elämän rautainen laki,
joka ei tunnu säälivän heikkoja, saattaa näyttää meistä julmalta
ja traagilliselta, mutta siinä suurpiirteisessä, leppymättömässä
johdonmukaisuudessa, millä se palvelee kehityksen ja yhteiskunnan asiaa
on jotain, joka ei voi olla herättämättä meidän kunnioitustamme: _dura
lex sed lex_.
Venäläisessä kertomakirjallisuudessa, jonka psykoloogista syvyyttä
syystä ihaillaan, on usein kuvattu tällaista passiivista ja kärsivää
tyyppiä, hartaudella ja myötätunnolla, minkä yksipuolisuus ei ole.
ollut vaikuttamatta länsi-europpalaiseen ajatustapaan tottuneeseen
varsin epäyhteiskunnalliselta. Sillanpään edellistenkin kirjojen
sankarit, samoinkuin hänen uuden romaaninsa ovat samaa passiivista
lajia. Elämä tulee heidän luokseen, tuoden mukanaan miellyttäviä tai
epämiellyttäviä vaikutelmia, nivelien tai hivuttaen heidän hermojaan,
herättäen heissä hetkellisen aistihurman ("Elämä ja aurinko" ja
"Ihmislapsia") tai hedelmättömän kärsimyksen ("Hurskas kurjuus"), mutta
jännittämättä milloinkaan heidän tahtoaan tietoiseen vastarintaan
tai taisteluun. Näköäänhän puhuu viimeksimainittua väitettä vastaan
se seikka, että Juha todella liittyy kapinoitsijoihin ja tarttuu
kivääriin, mutta syvemmälle katsoen ei tämäkään tahdon ele ole
muuta kuin tahdottomuutta, virran mukana liukumista, heittäytymistä
ympäristön ja ulkonaisten tapausten vietäväksi. Silloinkin kun Juha
saarnaa "temokraatin _aarretta_" (aate-sanan vastine Juhan kielessä!)
puhuu hänen suunsa kautta vain sosialistilehtien ja -agitaattorien
kiihotus. Hän herättää lukijassa epäilemättä enemmän sääliä kuin
myötätuntoa. Hänen sielunsa on samea, hänen ajatuksensa ja mietelmänsä
vailla muotoa, hänen koko elämänohjauksensa hämärien vaistojen
varassa. Hänessä on kieltämättä jotain syyntakeetonta, ja kun hänen
kohtalonsa täyttyy mestauspaikalla, kuolee hän enemmän uhrina kuin
tietoisena rikollisena, mutta hänen todelliset pyövelinsä ovat
silloin ne sosialisti-kiihoittajat ja -johtajat, jotka lehtiensä ja
agitaattoriensa avulla nostivat hänessä, samoinkuin lukemattomissa
muissa hänen tapaisissaan, järjettömiä ja rikollisia intohimoja.
En tahdo ehättää romaanin lukijan edelle tekemällä selkoa niistä
vaiheista, joiden kautta Sillanpää kehittää ihmiskuvaustaan.
Mainitsen vain, että Sillanpää on piirtänyt päähenkilönsä ohella
muutamia tyyppejä, m.m. naisia, jotka hyvin säestävät kertomuksen
eepillistä toimintaa. Yhden ihmisluokan, maaseudun palvelusväen,
renkien, ja piikojen kuvaajana ja psykoloogisena tuntijana ei
"Hurskaan kurjuuden" tekijällä ole kirjallisuudessamme vertaistaan.
Tällä ihmiskuvauksen alalla on hänen mielikuvituksensa hedelmällisin
ja syvin. Askaroidessaan alkuperäisten luonnonlastensa maailmassa,
kerääntyvät hänen yksityiset impressionistiset havaintonsa myöskin
plastillisemmaksi kokonaisuudeksi, kuten renkipoika Taaven kuvaus
"Elämässä ja auringossa" jo osottaa. Varsinkin milloin esitys koskettaa
rakkauselämän piiriä, on se tuoksuvan tuore.
Mutta näiden suurten keskeisten ansioittensa rinnalla, jotka asettavat
Sillanpään romaanin toiseen, korkeampaan tasoon kuin millä suurin osa
päivänkirjallisuudestamme liikkuu, on "Hurskaan kurjuuden" tekijällä
vielä taiteilijana rajoituksensa, joista toivoisi hänen vapautuvan --
toivoisi sitä suuremmalla syyllä, kun tuntuu todennäköiseltä, että
nämä heikkoudet ja rajoitukset pohjaltaan perustuvat jonkunlaiseen
väärään suuntaan kehittyneesen teoriaan romaanin luonteesta ja
rakenteesta. Tekijän mietiskelevä laatu on tuonut hänen romaaniinsa
aivan liian paljon paljasta, abstraktista filosofiaa. Hän _puhuu_ liian
usein "elämän murhenäytelmästä", "elämisen salaisesta olemuksesta",
y.m.s., sensijaan että hänen pitäisi niitä vain _esittää, kuvata_.
Hän antaa lukijan liiaksi havaita, mikä on se teoreettinen kanta, se
ennakko-ajatus, josta hän lähtee. Sensijaan että hänen ydinajatuksensa
pitäisi välittömästi soinnahtaa romaanin kokonaisuudesta, anniskelee
hän sitä siellä täällä pienin erin. Hän tekee toisinaan kuin maalari,
joka karttakeppi kädessä asettuu taulunsa ja yleisön väliin. Tällä en
tahdo sanoa, etteivät Sillanpään pikku mietelmät yleensä olisi varsin
sattuvia -- päinvastoin ilmenee mielestäni hänen "filosofiassaan"
sama pyrkimys asialliseen ja olennaiseen, mikä leimaa myöskin hänen
ihmiskuvaustaan. Hän on täydellisesti vapaa sanomalehtikielen
iskusanojen lumouksesta, hän on niitä -- ei aivan tavallisia -- jotka
ajattelevat omilla aivoillaan. Kaunis ja ehdottomasti oikea on m.m.
hänen, kuvan muotoon pukeutunut ajatuksensa siitä, miten "kuolleet
(valkeat ja punaiset) nousevat ja ihmettelevät, miksi heidät on näin
haudattu eri hautoihin, he eivät mitenkään voi muistaa, mitä sillä
on tarkoitettu". Tällä tavalla ajattelee, vapautuneena ajankohdan
intohimoista ja yhteiskunnan tuomiosta, puhdas inhimillisyys, joka ei
karkoita sylistään syntistä vanhurskaiden takia.
Paremmin kuin Sillanpään edelliset kirjat, todistaa "Hurskas
kurjuus" tekijänsä pyrkimysten vakavuutta ja eetillistä arvoa. Hänen
novellikokoelmastaan, joka aiheettomasti on jäänyt esikoisromaanin
varjoon, on ehkä löydettävissä hänen taiteellisesti eheimmät
saavutuksensa, mutta tarkoitustensa suurpiirteisyydessä voittaa
Sillanpään uusi kirja molemmat edeltäjänsä. "Hurskas kurjuus" on
omiaan vakiinnuttamaan tekijänsä asemaa kirjallisuudessamme. F.
E. Sillanpää ei ole niitä onttoja kirjailijanimiä, joita luetaan
velvollisuudentunnosta -- jos luetaan --, vaan niitä, joita luetaan
sen takia, että niiden takana sykkii elävä ihmismieli, kuumeisena,
kärsivänä ja taistelevana. Kuinka paljon arvokastapa kestävää Sillanpää
lieneekin jo meille antanut, niin hän lupaa vielä enemmän. Olkoon hänen
innostajanaan, kun hän pyrkii näitä lupauksia täyttämään, tietoisuus
siitä, että tuhannet seuraavat hänen kehitystietänsä ja että hänen
taiteensa kasvuvoimasta osaltaan riippuu kertomataiteen tulevaisuus
Suomen maassa.