"ARVOJEN JA VÄLINEITTEN MAAILMA".
Jokainen, joka joutuu elämään kirjojen maailmassa -- ja varsinkin
hän, jonka velvollisuuksiin kuuluu tehdä niistä arvostelijana selkoa
yleisölle -- on varmaan joskus, havaitessaan, miten erilaisia
arvoja kirja-käsitteeseen voi mahduttaa, yrittänyt lajitella niitä
jonkun johtavan periaatteen mukaan. Mutta mitä kategorioja hän
lieneekin keksinyt tätä tarkoitusta varten, hyvien ja huonojen
kirjojen, tieteellisten ja taiteellisten, mielikuvituksellisten ja
järkeilevien, syvien ja pintapuolisten, kypsien ja epäkypsien --
pian on hän kuitenkin huomannut, että kirjoja on yhtä vaikeaa ja
yhtä epäoikeutettua kuin ihmisiäkin kuitata yhdellä määräkkeellä.
Jokaisen kirjan yksilöllisyydessä on jotain, mikä on vain sille
ominaista ja mikä, jos otamme vaivaksemme siihen syventyä, paljastaa
meille kaikkia laji-määritelmiä pakenevan erikoisuutensa. Niinkuin
jokaisella niistä lukemattomista yksilömuodoista, joilla luonto
tuhlailevassa rikkaudessaan on täyttänyt kedon ja metsän ja veden ja
ilman, on omalta kannaltaan oikeus elää ja puolustaa olemassaoloaan,
niin on myöskin ihmishengen tuotteilla, näköään arvottomimmillakin,
olemassaolon oikeus, koska nekin kaikki ovat hedelmiä luonnon puusta.
Kun kuitenkin, esim. kirjoista puhuen, kiitämme ja moitimme, hyväksymme
ja tuomitsemme, teemme sen vain omalta kannaltamme tai sen yhteiskunnan
tai muun suuremman kokonaisuuden kannalta, jonka osana itse olemme.
Kaikki arvostelu on pohjaltaan subjektiivista. Se mikä viime kädessä
ratkaisee arvostelumme sisällön, on oma yksilöllisyytemme, oma
tahtomme, omat mielihalumme, oma uskomme ja omat ennakkoluulomme.
Arvostelija, joka julkisessa sanassa jakaa tuomioitaan eikä ole
koskaan päässyt tämän tosiasian perille, ei ole ammattinsa arvoinen.
Jokaisessa arvostelmassa, julkisesti tai yksityisesti lausutussa,
panemme oman yksilöllisyytemme vaakalaudalle, me sanomme: tätä _minä_
pidän arvokkaana, tuota vähemmän arvoisena, ja näin sanoessamme
paljastamme vain oman valintamme, jolle meillä ei ole oikeutta vaatia
mitään objektiivista pätevyyttä. Jos meidän arvostelmamme saavuttaa
vastakaikua, ei se riipu siitä, että olisimme objektiivisessa mielessä
oikeassa, vaan siitä, että on olemassa toisia, jotka pitävät samoja
asioita arvokkaina kuin mekin.
Joku voisi kenties luulla, että tunnustaessamme arvostelulle vain
subjektiivisen pätevyyden, riistämme kritiikiltä kaiken pohjan. Tämä
pelko on kuitenkin turha. Juuri sentähden, että arvostelu on määrätyn
yksilöllisyyden ilmaus, on sillä arvoa ja merkitystä. Kritiikin
yksilöllinen luonne ei myöskään ole omiaan, oikein käsitettynä,
heikontamaan arvostelijan edesvastuun-tunnetta, vaan päinvastoin
lisäämään sitä, koska kriitikolle näin ollen ei ole tarjolla mitään
yleisesti tunnustettuja arvostelu-perusteita, vaan täytyy hänen viime
kädessä itsestään, omasta persoonallisuudestaan löytää perustelut
väitteilleen. Lausuessaan jonkun arvostelman asettaa hän siten samalla
itsensä, oman laatunsa arvosteltavaksi. Se joka on tästä syvimmin
tietoinen, on samalla tunnollisin arvostelija.
Mutta -- palataksemme lähtökohtaamme -- joskaan emme siis voi löytää
mitään yleisesti pätevää lajittelua kirjoille, niin olemme varmaan
kuitenkin jokainen enemmän tai vähemmän tietoisesti mielessämme
ryhmittäneet niitä niiden laadun ja arvon mukaan. On kirjoja,
jotka, huolimatta vielä tuoreesta painomusteesta, ovat meille vain
makulatuurin arvoiset. On toisia, joista tunnemme paljon oppivamme,
jotka mielellämme tunnustamme hyviksi kirjoiksi, ilman että ne
kuitenkaan ovat syvemmin vaikuttaneet meidän persoonallisuuteemme.
Vielä on eräs laji kirjoja, _teoksia_, jotka ovat meistä lähinnä
verrattavat _tekoihin_, kirjoja, jotka ovat meille mieskohtainen
_elämys_. Sanomattakin on selvä, että tämän lajin asetamme yläpuolelle
kaikkien muiden. Sellaisen kirjan jättämä vaikutus on verrattavissa
vain johonkin persoonalliseen kokemukseen: me _elämme_ sellaisen kirjan
-- toiset me vain luemme.
Tällainen mieskohtainen elämys on näiden rivien kirjoittajalle ollut
tri Erik Ahlmanin teos. Vain perin harva suomenkielellä kirjoitettu
teos on jättänyt minuun samaa voimakasta vaikutelmaa kuin tämä rohkea
ja persoonallinen kirja. "Arvojen ja välineitten maailma" ei sisällä
enempää eikä vähempää kuin maailmanselitys-kokeen, synteettisen
filosofian. Hellittämättömällä energialla on tekijä muutamien
perusajatustensa varaan rakentanut filosoofisen maailmankuvansa,
joka samalla kun se on tekijälleen ominainen tuntuu eetillisessä
idealismissaan sisällyttävän itseensä paljon siitä, mitä sen sukupolven
mielessä liikkuu, joka miehuutensa kynnyksellä eli maailmansodan
järkyttävät kokemukset ja kuitenkin pelasti uskonsa henkisiin ja
siveellisiin arvoihin. Se, joka on lukenut Schopenhauerin ja Bergsonin
teoksia, on epäilemättä huomaava Ahlmanin niistä saaneen paljon
herätteitä, mutta samalla, jos hän tunkeutuu kyllin syvälle suomalaisen
teoksen henkeen, on hän varmaan siitä löytävä oman persoonallisen
synteesin. Tämän teoksen ajatukset kasvavat elimellisesti esiin
toinen toisestaan, ja sellainenkin lukija, jonka mielenkiinto ei ole
erikoisesti kohdistunut filosofian kysymyksiin, voi luullakseni nauttia
siitä loogillisesta kurista ja sanonnan plastillisesta sulavuudesta,
jotka ovat tälle teokselle ominaisia, ja joiden varassa kirjasta on
syntynyt kaunis orgaaninen kokonaisuus. Epäilemättä tulevat monet,
joiden peruslaatu on toinen kuin Ahlmanin, jäämään vieraiksi ja
kylmiksi hänen dialektiikalleen, niinkuin hra Ahlman itsekin teoksensa
johdannossa on edellyttänyt. Hänen idealistista ja spekulatiivista
filosofiaansa eivät tule ymmärtämään ne, jotka, kuten hän itse sanoo,
"eivät ole tutustuneet aistimaailman takaisiin realiteetteihin" ja
jotka eivät käsitä sitä kirjan tekijälle "epäilemätöntä tosiasiaa, että
jokainen meistä juuri on tuollainen aistimaailmantakainen realiteetti".
Mutta toiselta puolen uskon, että hänen teoksensa on saava myöskin
paljon ystäviä ja että se välillisesti, herättämällä harrastusta
filoosofiseen ajatteluun, on vaikuttava virkistävästi ja kasvattavasti.
Seuraavassa koetan lyhyesti ja mahdollisuuden mukaan tekijän omilla
sanoilla tehdä selkoa eräistä Ahlmanin teoksen johtavista ajatuksista.
Rajoitettu tila panee supistamaan referaatin oikeastaan vain muutamiin
viittailuihin, jotka pakollisessa karuudessaan antavat luonnollisesti
vain hyvin kalpean kuvan teoksen oikeasta laadusta. Asian luontoon
kuuluu, ettemme selonteossamme voi välttää eräiden filosoofisten
ammattisanojen käyttämistä, koska niiden kiertäminen helposti johtaisi
epätarkkuuteen ja käsitteelliseen kaaokseen.
Elämän perusytimeksi käsittää Ahlman jotakin, jonka hän lähinnä
haluaa ilmaista sanalla "tahto". Samalla pitää hän mahdollisena, että
yleensä kaiken olevaisen, myös materian, perusolemus on, sisältäpäin
katsoen, samantapaista kuin elämä varsinaisessa merkityksessä, siis
tahtoa. Tässä kohden lähenee Ahlmanin kanta Schopenhaueria. Että
maailman perusolemus on etsittävissä tahdon alalta, siihen viittaa
myös siveellinen tietoisuus. Voidakseen paremmin päästä käsiksi
tuohon otaksumaansa olevaisen peruselementtiin, on tekijä muodostanut
"puhtaan tahdon" fiktsionin -- empirisesti, kokemusperäisesti,
emme nimittäin tunne tahtoa semmoisenaan, vaan aina yhteydessä sen
ilmenemysten kanssa, silloinkin kun on kysymyksessä oma sielunelämämme.
"Puhdas tahto" on pelkkää kvaliteettia, joka tahtoo itseään, omaa
olemistaan, s.o. rakastaa itseään. Tahdossa on suunnattoman paljon
kvaliteetteja, jotka tulevat esiin, kun tahto aktualisoituu, rupeaa
"olemaan." Tekijä on myös esittänyt fiktsionin tahdosta, joka ei
vielä ole aktualisoitunut. Tässä alkuperäisessä liikkumattomuudessaan
olevassa tahdossa, jota ei ajassa tarvitse koskaan ajatella olleeksi,
ovat tahtokvaliteetit differentioitumattomina. -- Aktualisoituessaan
tahto esiintyy törmänneenä välttämättömyyttä vastaan. Välttämättömyys
on olemassa aikojen alussa itsestään, se on se ankara, sokea
laki, jonka alle kaiken olevaisen täytyy alistua. Välttämättömyys
determinoi tahtoa, antaa sille sen empirisen muodon, joka näin ollen
on riippuvainen kahden tekijän vaikutuksesta, tahdon kvaliteetin ja
välttämättömyyden. Välttämättömyys aikaansaa, että tahto esiintyy
yksilöissä. -- Sisältäpäin katsoen tahto on vapautta, itsensä, s, o.
oman laatunsa määräämistä, mutta ulkoapäin katsoen vain sellainen tahto
esiintyy ilmenneenä, jonka välttämättömyys on sallinut päästä esille.
Tahdon kvaliteetit, lajit, voidaan tajuta vain intuitiivisesti,
s.o. itsessään elämällä samat kvaliteetit. Tämä on mahdollista sen
kautta, että, kuten tekijä otaksuu, toisessa subjektissa on ainakin
virtualisena, mahdollisena, samat tahtolajit. Intuitsioni perustuu
niihin ilmauksiin, joihin tahto pukeutuu ja jotka ovat subjektien
havaittavissa. Ilmauksien puhdasviljelykseen perustuu taide (tai
oikeammin taiteen idealinen puoli).
Pitkittääkseen olemassaoloaan ajassa ilmenneenä kvaliteettina, lajina,
tahto turvautuu "välineisiin", jotka välttämättömyys pakoittaa tahdon
luomaan. Välineille on ominaista niiden tarkoituksenmukaisuus, joka on
koko elollisen luonnon läpikäyvä suuri periaate. Siitä johtuu, että
välineillä täytyy olla määrätty konstanssi, mihin taas läheisesti
liittyy välineen generaalisuus, yleisyys: välineen tulee reageerata
vastaisia (uudistuvia) tapauksia vastaan määrätyllä ylimalkaisella
tavalla, joka on osottautunut tahdon olemassaololle edulliseksi.
Vielä johtuu tarkoituksenmukaisuudesta välineiden leviämistaipumus,
universaalisuus, mikä saa ilmauksensa m.m. inhimillisen kulttuurin
saavutusten leviämisessä. Ihmisen tiedoitsemiskoneisto on myös
välineperiaatteen mukaan muodostunut, mistä syystä tietomme maailmasta
on välineellistä tietoa, s.o. yleensä sellaista, joka on meille
bioloogisesti edullista.
Antaen tahtokvaliteeteille enemmän eetillis-sävyisen nimityksen, kutsuu
Ahlman niitä myöskin "arvoiksi." Arvot ovat tahdon perusluonteen
mukaisesti ainoalaatuisia, s.o. ne ovat vain yhdessä määrätyssä
subjektissa olemassa juuri silloin kun se tahtoo määrätyllä tavalla. Ne
asettavat itse itsensä sen kautta että subjekti, joka alati kannattaa
jotakin arvoa, ne "asettaa". Arvojen subjektiivisuuden tähden ei
ole olemassa mitään varsinaista objektiivista moraalia, ei ainakaan
empiirisen tahdon kannalta katsoen. Arvojen kesken vallitsee kuitenkin
sukulaisuutta ja tähän perustuu osaksi se, mitä sanomme moraaliksi.
Siihen perustuvat myös sellaiset kollektiiviset kokonaisuudet kuin
valtio ja eri uskontokunnat. Myös sukupuolirakkauden korkeammat muodot
voidaan selittää arvosukulaisuuden perusteella.
Sen kautta että tahto näyttelee niin tärkeätä osaa Ahlmanin
filosofiassa on myöskin moraali saanut siinä hyvin keskeisen aseman.
"Moraali on elementti, jossa kaikki elää. Syvällisempi elämän olemuksen
näkeminen ei olekaan mitään muuta kuin pääsemistä tietoisuuteen
tästä perustavasta totuudesta." Ahlmanin teoksen parhaita ja varmaan
suurelle yleisölle kaikkein mieltäkiinnittävimpiä sivuja ovat ne,
joissa hän arvoteoriaansa nojautuen selittelee kristinuskon ja
yhteiskunnan ideaalista olemusta. Varsinkin on analyysi kristinuskon
perusajatuksista mielestäni sangen syvälle menevä. Kirjan loppuluku
"Hyvästä ja pahasta" kerää niinikään keskitettyyn muotoon eräitä
teoksen persoonallisimpia ajatuksia. Samoin luku "Filosofeista ja
filosofiasta", jonka lopussa Ahlman antaa seuraavan määritelmän
ajattelijasta: "Hän on eräänlainen symbooli itselleen tajuiseksi
tulleesta, mutta samalla pysähtyneestä maailman prosessista. Elämä
tulee tajuiseksi ja sterilisoituu."
Epäilemättä tulee Ahlmanin teos herättämään vastaväitteitä, varsinkin
niiden taholta, joille hänen spekulatiivinen laatunsa on vieras.
Mutta sekin, joka mielellään seuraa häntä hänen metafyysillisille
retkeilyilleen, voi monessakin asiassa olla toista mieltä tai kaivata
yksityiskohtaisempaa perustelua hänen väitteiltään, joista useat ovat
saaneet paradoksaalisesti kärjistetyn, melkein uhittelevan muodon.
Psykoloogisessa suhteessa alttein huomautuksille ja vastaväitteille
on nähdäkseni luku "Sukupuolirakkaudesta", missä tekijä, yrittäessään
piirtää m.m. naisen ja miehen karakteristiikkaa, tarjoaa oikeiden ja
hedelmällisten ajatusten ohella useita, jotka eivät tunnu perustuvan
yhtä herkkään sisäiseen havaintoon kuin useimmat muut kohdat tässä
teoksessa.
Persoonallisin, tärkein osa Ahlmanin kirjassa on nähdäkseni
hänen arvo-filosofiansa. On oleva mieltäkiinnittävää nähdä, mitä
ammattiarvostelu siitä tulee sanomaan ja nimenomaan sen suhteesta
toisiin filosoofisiin systeemeihin.
Se mikä Ahlmanin teoksessa mielestäni tarjoaa suurimman ilon aiheen
-- ja mikä nimenomaan näiden rivien kirjoittajalle on ollut, kuten
sanottu, suoranainen elämys -- ei suinkaan ole lukijan tarve
ehdottomasti, joka suhteessa yhtyä tekijään, vaan sen tarjoaa ennen
kaikkea se samalla kertaa loogillisen ja virkistävän persoonallisen
ajattelun viehätys, johon tämä kirja kutsuu lukijan. Perin harva
suomalainen kirja avaa niin laajoja ja rohkeita näköaloja, perin
harvassa kirjassa on niinikään suomalainen ajattelu päässyt samaan
käsitteelliseen selkeyteen kuin Ahlmanin teoksessa. Huolimatta
käsiteltyjen probleemien laadusta on Ahlmanin kirja yleensä helposti
luettava. Tämä on mahdollista sen kautta että tekijän on onnistunut
yhdistää siihen saksalaishenkiseen ajatteluun, mikä hänelle tuntuu
ominaiselta, jotain ranskalaisten plastillisesta ja yksinkertaisen
selkeästä ilmaisutavasta.
Ahlmanin teokseen voi mielestäni syyllä sovittaa, usein
väärinkäytettyä, lausetapaa ja sanoa, että se on omiaan rikastuttamaan
meidän kirjallisuuttamme.