Seisoen varsinaisen politikon ja vapaan kirjailijan välimailla, on
nykyajan sanomalehtimies, kuten tunnettu, varannut itselleen erittäin
vaikutusvaltaisen aseman yhteiskunnassa. Hänen mahdillaan ei itse
asiassa ole muita rajoja kuin mitkä hänen kykynsä ja moraalinsa
sille määräävät. Kansanomaisinkin kuningas, jolta hänen alamaisensa
lainaavat tukankampauksensa ja hattunsa mallin, voi häntä kadehtia,
sillä häneltä lainaavat he suuressa mittakaavassa sen mitä heillä
on hattunsa alla: mielipiteensä, tunteensa, intohimonsa, makunsa,
sympatiansa. Niinkuin hallitsijat käyttääkin hän itsestään muotoa
"me" -- hän on "yleinen mielipide" jumalan armosta, hän on "julkinen
sana", hän on jotain yli-yksilöllistä, jotain kollektiivista, jotain
josta hän varmaan itsekään ei ole täysin selvillä, mutta joka ei ole
vaikuttamatta pelottavalta, masentavalta. Hän on riippumattomampi kuin
ammattinaapurinsa eduskunnassa, sillä hänen kaunopuheisuutensa ei
tarvitse kiinnittää mitään huomiota puhemiehen vasaraan. Enimmäkseen
on hän erehtymätön kuin paavi, etenkin silloin kun hän sanoo "me".
Hänen ammattiinsa suorastaan kuuluu, ettei hän voi muuttaa kantaa
niinkuin muut ihmiset. Hän voi korkeintaan tulkita uudella tavalla
entisiä mielipiteitään. Hänen asemansa on epävirallinen kuin vapaan
kirjailijan, mutta viranomaiset pelkäävät häntä enemmän kuin
vapaata kirjailijaa, sillä hänellä on paljon suurempi lukijakunta.
Kirjailijaan verrattuna on hänellä muitakin etuja, esim. se, että
hänen sanansa, joskin ne helposti pääsevät vaikuttamaan, myös
helposti unohdetaan, sillä sanomalehti muuttuu jo seuraavana
päivänä makulatuuriksi. Kirja sensijaan jää, kuten tunnettua,
toisinaan elämään, pakoittaen tekijäänsä eräänlaiseen varovaisuuteen
mielipiteidensä ja sanontatapojensa valinnassa. Näiden etujen rinnalla
on sanomalehtimiehen ammatilla toki varjopuolensakin. Sellaisena lienee
m.m. pidettävä sanomalehtimiehelle asetettua pakkoa muodostaa itselleen
mielipiteitä eli n.k. kantoja kaikesta, mikä tapahtuu taivaan ja maan
välillä ja ehkä jonkun verran siitäkin, mikä ei koskaan tapahdu,
vaan mikä vain voisi tapahtua tai oletetaan tapahtuneeksi. Jollei
mikään inhimillinen saa olla vierasta kirjailijalle ja runoilijalle,
saa se olla sitä vielä vähemmän sanomalehtimiehelle, jonka tulee
kyetä näyttelemään perättäisesti ja yht'aikaa politikon, lääkärin,
sielunpaimenen, pedagoogin, moralistin, filosoofin, strateegin,
ilmanennustajan ja nuorallatanssijan osia. Oikea sanomalehtimies
on vastaanottokone, joka langattomasti saa sanomia kaikista niistä
hermokeskuksista, missä ajan henki täyteläisimpänä värähtää. Mutta kun
hän välittää näitä sanomia yleisölleen, panee hän niihin samalla omaa
sieluaan, myöskin silloin kun hän kirjoittaa "me". Näin tulee hänen
toimintaansa aina jotain persoonallista. Kun hän puhuu kansan, puolueen
tai yleisen mielipiteen nimessä, on hänen puheessaan aina edustettuna
hänen oma privaatti-mielipiteensä, tavallisesti ratkaisevassa määrässä.
Sillä eikö hän lopultakin itse ole "yleinen mielipide"?
Huolimatta tästä suuresta vaikutuksestaan ja mahtiasemastaan
yhteiskunnassa joutuu sanomalehtimies kuitenkin verraten harvoin
ihmisenä ja persoonallisuutena yhtä yleisen huomion ja mielenkiinnon
esineeksi kuin hänen ammattinaapurinsa politikko ja vapaa kirjailija.
Tämä johtunee siitä anonymiteetistä, nimettömyydestä, mihin
sanomalehtimiehen työ usein on verhottu, mutta myöskin siitä,
että etevimmät sanomalehtimiehet harvoin pysyvät loppuun asti
uskollisina ammatilleen, vaan siirtyvät muille aloille, etenkin
eduskunta-politiikkaan, missä he sitten niittävät näkyvimmät julkiset
laakerinsa. Vain harvoin saa käsiinsä elämäkerrallisia esityksiä
vaikutusvaltaisista sanomalehtimiehistä ja jos niitä silloin
tällöin ilmestyykin, eivät ne yleensä herätä laajempaa huomiota
tai uteliaisuutta. Yleisö ei ole tottunut osoittamaan suurempaa
mielenkiintoa sanomalehtimiehen persoonallisuutta kohtaan, jollei
hän ole joku Lord Northcliffe, jonka miljoonat pakoittavat tähän
mielenkiintoon ja kunnioitukseen. Mutta kullallahan voi ostaa mitä
hyvänsä, saati sitten niin halpaa tavaraa kuin yleisön mielenkiinto.
Saksan sanomalehdistön huomattavimmista miehistä on harvinaisuuden
vuoksi "Münchner Neueste Nachrichten'in" ja "Jugend'in" v. 1916
kuollut julkaisija Georg Hirth löytänyt elämäkerrallisen kuvaajansa.
F. C. Endres'in äsken ilmestynyt teos "Georg Hirth, ein deutscher
Publizist" antaa selkeän ja innostuneen, vaikka ehkä paikoin hiukan
epäkriitillisen kuvan johtavan müncheniläisen sanomalehtimiehen
pitkästä, toimeliaasta, iloisen taisteluhalun täyttämästä työpäivästä.
Hirthin henkilöllisyydessä oli jotain kirkasta, avoimesti inhimillistä
ja rohkeaa, joka tuskin voi olla herättämättä myötätuntoa siinäkään,
jolla ei ole samoja mielipiteitä kuin hänellä. Hän oli joka tapauksessa
sanomalehtimies suurpiirteisempää lajia. Hänen intressinsä olivat
monipuoliset ja syvät, hänen tietonsa perusteelliset ja hänen väittely-
ja taisteluhalunsa uupumattomat. Lisäksi saattoi hänen toimintansa
takana helposti havaita hänen persoonallisen elämänfilosofiansa, jota
hän on myöskin erinäisissä teoksissaan selvitellyt, ja joka antaa
sisäisen yhteyden hänen eri suuntiin haarautuneille harrastuksilleen.
Georg Hirth syntyi v. 1841 Thüringenissä vaatimattoman asianajajan
ja virkamiehen poikana. Hänen äitinsä oli syntyperältään ranskatar.
Seitsemäntoista vuotiaana menetti hän isänsä, kaksi vuotta myöhemmin
äitinsä. Ansaitakseen toimeentulon itselleen ja sisarilleen
alotti hän jo tällöin journalistisen toimintansa, kirjoittaen
vakinaisesti avustuksia "Westermanns Monatsheften'iin". Schillerin
satavuotispäiväksi julkaisi hän, yhdeksäntoistavuotiaana, ensimmäisen
kirjansa "Friedrich Schiller kansan miehenä", pitäen myös itse huolen
teoksensa levittämisestä ja myynnistä. Kahdenkymmenen vuotiaana
vaatii hän "Turnzeitung'in" toimittajana jo yhtenäistä Saksan
valtakuntaa. Kesken kiireisiä sanomalehtitehtäviään saavuttaa hän
kahdenkolmattavuotiaana Jenassa tohtorinarvon. Kun vuoden 1866:n sota
puhkeaa, ilmoittautuu Hirth ensimäisten vapaaehtoisten joukossa,
mutta haavoittuu jo ensi taistelussa ja on vähällä kokonaan menettää
toisen jalkansa, jopa henkensäkin. Jääden jonkun verran ontuvaksi
koko elämäniäkseen tuli Hirth kykenemättömäksi ottamaan osaa siihen
sotaan, joka puoli vuosikymmentä myöhemmin johti hänen unelmoimaansa
Saksan valtakunnan yhteyteen. Opintomatkoilla Ranskaan ja Englantiin
laajensi Hirth näköpiiriään tulevaa sanomalehtitoimintaansa varten.
Parisissa saa hän hedelmällisiä herätteitä kuvaamataiteellisissa
harrastuksissaan, Lontoossa syventyy hän taasen kauppa- ja
tullitilastoihin.
Kolmenkymmenen vuoden ikäisenä tulee Hirth Müncheniin, jonne hän jää
loppuiäkseen ja josta käsin hän suorittaa varsinaisen journalistisen
elämäntyönsä. Mentyään naimisiin "Münchner Neueste Nachrichten'in"
julkaisijan tyttären kanssa keskittyy hänen toimintansa nyt pääasiassa
tähän lehteen, jonka nimelliseksikin johtajaksi hän myöhemmin tulee.
Hänen taisteluhaluinen luonteensa vie hänet kohta kiivaaseen, vuosia
ja vuosikymmeniä kestävään, kynällä ja painomusteella käytyyn sotaan
niiden asiain puolesta, joiden ritariksi hän jo nuoruudessaan oli
vannoutunut.
Näiden asiain joukossa oli Saksan valtakunnan yhteyden puolustaminen
kaikkia separatistisia pyrkimyksiä vastaan ehkä ensi sijalla hänen
sydämellään. Tämä keskeinen harrastus teki hänestä, yhdessä sen ihailun
kanssa mitä hän tunsi rautakanslerin persoonaa kohtaan, Bismarckin
kannattajan, huolimatta siitä että Bismarckin suojelustullipolitiikka
oli hänen periaatteitaan vastaan. Wilhelm II:lle ei Hirth koskaan
antanut anteeksi, että tämä oli pannut viralta rautakanslerin.
Jonkunlaiseksi hyvitykseksi Saksan valtakunnan luojalle teki Hirth
ehdotuksen, että Bismarck virallisesti nimitettäisiin Saksan
valtakunnan kunniaporvariksi. Tämä ehdotus ei kuitenkaan saanut
kannatusta korkeimmalta taholta, josta selitettiin että kukaan ei voi
olla muuta kuin liittovaltion porvari, ei valtakunnan, ei edes _honoris
causa_. Hirth ei antanut tämän vastoinkäymisen lamauttaa itseään.
Kun eivät viranomaiset tahtoneet nimittää hänen suurta junkkeriaan
valtakunnan kunniaporvariksi, teki hän sen itse. Stuck piirsi hänen
lehteään varten kuuluisaksi tulleen Bismarck-päänsä ja Hirth kirjoitti
kuvan alle:
Der Zwietracht eiserner Erwürger,
des deutschen Reiches Ehrenbürger.
(Eripuraisuuden rautainen kuristaja,
Saksan valtakunnan kunniaporvari.)
Hirth oli saavuttanut tarkoituksensa. Koko Saksanmaa saneli hänen
jälkeensä näitä sanoja.
Huomiota herättänein puoli Hirthin sanomalehtitoiminnassa oli
ehkä kuitenkin hänen osanottonsa n.k. kulttuuritaisteluun, hänen
sotansa ultramontanisteja ja Roomaa vastaan Hirth, joka pohjaltaan
oli Haeckelin monismin kannalla uskonasioissa, vihasi sydämestään
katolilaista reaktsionia, jossa hän näki kaikkea yksilöllistä vapautta,
samoinkuin myös valtakunnan yhteyttä uhkaavan vaaran Katolilaisten
harrastukset olivat niinikään hänen suurpiirteisten koulureformiensa
tiellä joissa hän m.m. vaati valtakuntaa ottamaan haltuunsa koko
kansakoululaitoksen. Itse asiassa oli tulevan sukupolven kasvatus niitä
kysymyksiä, jotka enimmän askartelivat hänen mielessään. Hän puhui
lasten oikeuksista vanhempiaan vastaan -- m.m. Saksin jesuiitta-prinssi
Maxin vaatimuksen johdosta, että prinsessa Monikan oli mentävä
eliniäksi luostariin sovittamaan äitinsä syntejä -- hän varoitti
toimeenpanemasta liian varhaista koulupakkoa, vaati koululääkäreitä,
teki ehdotuksia kouluohjelmien muuttamisesta. Hänen yhteiskunnalliset
uudistuspyrkimyksensä menivät hyvinkin radikaaliin suuntaan -- hän
vaati m.m. jo sangen varhain kaivoksien yhteiskunnallistattamista
ja kahdeksantuntista päivää kaivostyössä -- mutta sosialistien
tulevaisuudenvaltiota piti hän vaarallisena harhakuvana. Hänelle,
vapaalle mielikuvitus- ja kulttuuri-ihmiselle, olivat Marxin
dogmaattiset rakennelmat vieraita ja vastenmielisiä, niinikään oli
hän jo varhain selvillä proletaariatin täydellisestä kyvyttömyydestä
hallitsemiseen -- totuus, jonka hänen kotikaupunkinsa München muutamia
vuosia hänen kuolemansa jälkeen sai varsin kouraantuntuvalla tavalla
kokea.
Mutta Hirthin sanomalehtitoiminta ei rajoittunut vain
yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin artikkeleihin. Hänellä riitti
aikaa ja harrastusta myöskin muille aloille, vieläpä tavalliseen
reportterityöhönkin, jonka merkityksen hyvintoimitetussa lehdessä hän
asetti erittäin korkealle (hän nimittää reportteria "lehden sieluksi").
Aivan erikoisessa määrässä omistautui hän kuitenkin taidearvostelulle,
jossa hän vähitellen sai kotikaupungissaan johtavan aseman, vaikuttaen
huomattavassa määrässä myöskin Münchenin ja Baierin ulkopuolella.
Hän julkaisi myöskin useita teoksia taiteen ja taideteollisuuden
aloilta, mutta ehkä kaikkein tunnetuimmaksi on hänen edustamansa
taidesuunta tullut kuvallisen _Jugend_-lehden kautta, jonka hän perusti
v. 1895 ja jonka ympärillä useat taidekiistat senjälkeen on käyty.
Varsinkin muodostui "Jugend" sen taistelun polttopisteeksi, jota
Saksassa on vuosikymmeniä käyty "alastomuus ja taide"-kysymyksessä.
Sekä Etelä-Saksan ultramontaanit että Pohjois-Saksan ankarimmat
protestanttiset piirit yhtyivät tässä kysymyksessä yhteiseksi
rintamaksi "Jugend'in" suuntaa vastaan. Tähän taisteluun kietoutui
myöskin se oppositsioni, jonka erinäiset Hirthin eroottisia kysymyksiä
käsittelevät radikaalit kirjalliset julkaisut olivat herättäneet.
Alussa oli "Jugend'in" taloudellinen asema hyvinkin horjuva, kunnes
sen tilaajamäärä vähitellen on kohonnut noin sadantuhannen paikkeille,
mitä voi pitää kunnioitettavana saavutuksena aikakauslehdelle, joka
ei käänny kaikkein laajimman yleisön puoleen. "Münchner Neueste
Nachrichten'in" painos -- kaksi kertaa päivässä ilmestyvä -- lienee
ollut Hirthin loppuaikoina n. 90,000.
Napoleon on jossakin sanonut: "Kuta enemmän väkeä minulla on takanani,
sitä vähemmän on minulla vapaata tahtoa". Sanomalehdentoimittaja,
jonka lukijakunta kasvaa satatuhantiseksi armeijaksi, voinee
varmaan useimmiten tehdä saman tunnustuksen. Se seikka, että
Hirthin toiminnassa hänen vanhuuteensa saakka yleensä tuntuu hänen
yksilöllisyytensä leima, todistaa hänen persoonallisuutensa voimaa.
Tällaisia sanomalehtimiehiä, jotka eivät ennemmin tai myöhemmin
antautuisi lukijakuntansa tai puolueensa tyranniuden alaisiksi, ei
liene kovin paljon. Mutta missä heitä on, jättävät he aina jälkiä
sen kansan elämään, jonka keskellä he vaikuttavat. He ovat myös
omiaan kohottamaan sanomalehdistön arvoa, ei vain mahtitekijänä
puoluetaistelussa, vaan tekijänä kansan ja ihmiskunnan kehityksen
tiellä, joka aina kulkee persoonallisuuksien kautta.