Harva lienee huomannut, että meilläkin tunnettu ja luettu wieniläinen
kirjailija Peter Altenberg viime kevännä lakkasi kuulumasta elävien
joukkoon, samoihin aikoihin kuin hän täytti kuudennenkymmenennen
ikävuotensa. Sitä ennen ehti hän toimittaa julkisuuteen sivumäärältään
suurimman kirjansa "Mein Lebensabend" (Elämäniltani), joka tavallaan
sisältää hänen kirjallisen testamenttinsa [Peter Altenberg: Mein
Lebensabend. -- S. Fischer, Berlin. 1919].
Peter Altenberg oli muotikirjailija 1900-luvun ensimmäisellä
vuosikymmenellä, myöskin meillä, ja hän lienee jonkun verran
vaikuttanut silloiseen novellitaiteeseemme. Mutta tämä muoti meni
ohi ja Altenbergin viimeisiä kirjoja lienee vain harva meillä
lukenut. Altenberg on jossakin sanonut ansainneensa kunnianimen
"lyhyin impressionisti" ja hänen mielenosoituksellinen sanallinen
suppeutensa olikin kieltämättä se ominaisuus hänessä, joka teki hänet
ajussa tunnetuksi nuorten keskuudessa. Hän toi sähkösanomatyylin
päättävämmin kuin kukaan toinen novellitaiteeseen ja osotti että
harvoilla valituilla sanoilla ja kaunopuheisella vaitiololla
voidaan saada lausutuksi usein enemmän kuin monilla sanoilla, jotka
liialla vuolaudellaan estävät ajatuksen ja tunnelman luonnollisen
rytmin pääsemästä oikeuksiinsa. Hänessä virtasi "vuosisadanlopun"
hermostunutta ja herkkää verta, ja hänen ensimmäiset kirjansa
sisälsivät usein lyyrillistä kauneutta. Tuskin on kukaan niinkuin hän
osannut vangita keväisen tunnelman Wienin Praterilla, Tonavakaupungin
suuressa luonnonpuistossa. Ja harva on sattuvammin kuin hän kuvannut
interiöörejä wieniläiskahviloista lempivine pareineen ja monenlaisine
taiteilijoineen. Varsinkin ovat pienet surumieliset tai irooniset
tunnelma-piirrokset, joissa rakkaus on näytellyt jotakin osaa, olleet
hänen erikoisuutensa. Samoinkuin wieniläisellä Schnitzlerillä, on
rakkaus Altenbergilläkin ollut elämän keskeisin probleemi samalla
kun se, välillisesti tai välittömästi, tuntuu olleen hänen kaiken
lyriikkansa lähde.
Altenberg tuli verraten vanhana kirjallisuuteen, kolmenkymmenen
seitsemän ikäisenä, v. 1896. Silloin oli hänen tyylinsä jo valmis.
Tämän altenbergiläisen tyylin erikoisuuksia oli ympäristökuvauksen
supistaminen minimaaliseen ja lyyrillisen tunnelman tai psykoloogisen
vuorokeskustelun esittäminen mahdollisimman vapaana paikallisuuden
ja ajallisuuden kahleista. Kaikki se mitä jotkut ovat kutsuneet
"huonekalustoksi" kertomataiteessa, kaikki kuvaileva eepillisyys oli
julistettu pannaan Altenbergin pikku novelleissa. Tämä tyyli oli
kieltämättä yhtä hyvä kuin joku toinenkin -- se oli oikeutettu sikäli
kuin se oli ilmaus jostakin persoonallisesta, kuten juuri Altenbergillä
-- mutta kun siitä tahdottiin tehdä oikeaoppinen uskonkappale ja sen
perusteella tuomita esim. sellainen eepillinen taide kuin Gottfried
Kellerin tai Otto Ludvigin, niin muuttui se epäoikeutetuksi,
yksipuoliseksi teoriaksi. Itse Altenbergilläkin osottautui tämä
sähkösanomatyyli lopulta hedelmättömäksi niinkuin se alkuaankin ehkä
perustui jonkunlaiseen mielikuvituksen kuivuuteen ja niukkuuteen.
Altenbergin "Elämänillan" pienet palat ovat tuskin muuta kuin alastomia
järkeileviä aforismeja, joiden lomassa vain harvoin pilkistää esiin
jotain lyyrillistä.
Peter Altenbergin viimeinen teos on tavallaan tunnustuskirja.
Lähestyvän kuoleman varjossa on vanha Altenberg viimeisen kerran
yrittänyt tilittää suhdettaan itseensä ja maailmaan. Hänen viisautensa
-- epikurolaisen tunnelma-metsästäjän viisaus -- ei ole filosoofista
eikä syvällistä, mutta siinä on jotain vakavaa, kuten jokaisessa
elämänkatsomuksessa. Hän on huipentanut Horatiuksen opin: _carpe diem_
(poimi päivä, ota vaarin jokaisesta päivästä) pukemalla sen muotoon:
_carpe horam_ (ota vaari jokaisesta tunnista). Elämän kirjavalla
panoraamalla on häneen edelleenkin, 60:nnen ikävuoden lähestyessä,
viehätyksensä, mutta kun se ennen tarjosi hänelle välittömän mielialan
tai lyyrillisen kuvitelman, tarjoaa se nyt hänelle kalpeita mietelmiä,
jotka vanhalle epikurolaiselle itse asiassa vain paljastavat
hänen nautintojensa petollisuuden. Peter Altenbergin viimeinen
aforismi-kokoelma vaikuttaa siten surunvoittoisesti kahdellakin
tavalla: se vaikuttaa sitä silloin kun tekijä itsekin on tietoinen,
että hän on jäänyt osattomaksi siitä mikä maailmassa on enintä ja
arvokkainta, tahto-elämästä -- se vaikuttaa sitä vielä enemmän silloin,
kun tekijä itse ei ole tästä tietoinen.
Altenberg vetoaa henkisinä sukulaisinaan m.m. Strindbergiin ja
Hamsuniin, mutta heidän ja hänen välillään on itse asiassa kokonainen
maailma. Kuinka sairas Strindberg lieneekin ajoittain ollut, perustuvat
hänen teoksensa, varsinkin hänen draamansa, kuitenkin voimakkaaseen,
tietoiseen, taistelevaan tahtoon, mikä antaa niille niiden elävän
sykinnän. Sama on laita Hamsunin, jonka viimeisissä teoksissa yhä
selvemmin kuvastuu tekijän persoonallinen osanotto yhteiskunnan
ja ihmiskunnan suuriin kysymyksiin. Peter Altenbergin hauraalta
taiteelta puuttuu tämä elävä yhteys ihmiskunnan suureen tahtoon ja
sen mukana puuttuu siltä se suuri viiva, se nousu ja merkitys, joka
takaisi sille jatkuvan elämän. On opettavaa panna merkille, miten
ajankohtamme suuri historiallinen tapaus, maailmansota kaikkine
kipeine polttavine probleemeineen on tehnyt Altenbergin edustaman n.k.
_l'art pour l'art_-suunnan yhä kodittomammaksi, yhä juurettomammaksi
europpalaisessa kirjallisuudessa. Se elänee enää kituvaa elämäänsä vain
joissakin taiteilija-kahviloissa, missä keskenäiseen ihailuun perustuva
atelieeri-kritiikki sille vielä suo laihan maaperän.
Jos koetamme Altenbergin viimeisestä kirjasta etsiä vastausta
kysymykseen, mitkä ovat hänen "ideansa", mikä hänen
maailmankatsomuksensa erikoisuus -- teoksen tunnustuskirjan luonne
oikeuttaa meitä siihen -- niin on meidän vaikea saada siitä mitään
tarkkaa kuvaa. Hän on epäilijä, skeptikko, mutta hänen epäilyksessään
ei ole voimaa. Hänen ironiansa ei pure, kääntyipä hän maailmaa
vastaan ympärillään tai, kuten hän usein tekee, omaa itseään vastaan.
Yhteistä Strindbergin kanssa on hänellä hänen teoreettis-kriitillinen
suhteensa naisiin -- yhteistä Strindbergin kanssa niinikään hänen
persoonallinen mielenkiintonsa heitä kohtaan. Naispsykologian alalla on
Altenbergin mielikuvitus tuottavin ja siltä suunnalta tapaamme hänen
viimeisessäkin kirjassaan parhaat pienet henkilöpiirrokset. Joskus
tulee hänen kirjaansa etäinen pärskähdys maailmansodasta sellaisena
kuin se seurauksineen kuvastuu jossakin pienessä rintamantakaisessa
tragediassa. Tarvitsee tuskin sanoa, että Altenberg ei kuulu niihin,
jotka ihailevat sotaa.
Se lohduton, väsynyt pessimismi, joka leimaa Altenbergin viimeisen
kirjan, tulee tuskin missään järkyttävämmin ilmi kuin hänen kuvatessaan
ajatuksiaan pitkinä öinä, joita eivät unilääkkeet enää pysty
lyhentämään. "Yö ei kulu. Ajattelet kaikkia tuhansia tarpeettomia
syntejäsi. Siitä huolimatta tai sen tähden juuri ei yö kulu. Kuinka
tyhmästi olet elänyt tai oikeammin ollut elämättä, olet vähitellen
liukunut kuolemaan, sinulta ovat puuttuneet Bismarck-aivot, et ole itse
ohjannut itseäsi, mikä on miehen ainoa todellinen tehtävä maailmassa.
Tuhannet pienet asiat ovat riistäneet sinut itseltäsi, vieneet sinulta
oman varatun elinvoimasi, ovat ajaneet sinut parhaasta itsestäsi. Siksi
yö ei kulu."
Peter Altenberg alkoi kirjailijauransa viime vuosisadan viimeisellä
vuosikymmenellä. Hän oli _Fin de siècle'_in, vuosisadanlopun, edustaja
tämän sanan jokaisessa merkityksessä. Uudessa vuosisadassa ei hänen
taiteensa enää tahtonut saada juuria. Peter Altenbergin viimeinen teos
antaa meille jotain _Fin de siècle'_in kuolinkamppailusta.
"PAN TADEUSZ".
Viime vuosisadan europpalaisessa kirjallisuudessa on Adam Mickiewiczin
"Pan Tadeuszella" oma erikoisasemansa: se on sekä ulkonaisilta
mittasuhteiltaan että sisäisiltä arvoiltaan homeerisin eepos, minkä
uudempi kirjallisuus on luonut, suuren kreikkalaisen edeltäjän
täysverinen jälkeläinen. Vain harvoin on runouden ihme, sen
mielikuvia, henkilötyyppejä ja tapauksia, sen menneisyyden muistoja
ja tulevaisuuden uskoa luova voima saanut niin konkreettisen muodon
kuin tämän eepoksen säkeissä, jotka maanpaossa oleva runoilija kerran
kirjoitti muistellessaan sitä kansaa, josta hän oli väkivaltaisesti
erotettu, ja niitä seutuja, joihin hänen mielikuvituksessaan liittyi
kaikki, mikä oli hänelle rakasta maailmassa. Kuinka suuri se paine
lieneekään ollut, kuinka suuri se tuska, jonka alta tämä eepos heittää
ilmoille kirkkaan, kaikissa sateenkaaren väreissä kimaltelevan
runosuihkeensa, sen voimme vain aavistaa, sillä sitä ei näy missään.
Harvinaisella objektiivisuudella on Mickiewicz salannut oman
kärsimyksensä, me tunnemme sen korkeintaan eräänlaisena epämääräisenä
kaihomielenä sen johdosta, että kaikki se värikäs, rikas, kiihkeiden
toiveiden täyttämä elämä, jota runoelmassa kuvataan, on ollutta ja
mennyttä, koskaan palaamatonta. Keskellä humoristisinta kuvausta
saattaa lukijakin joskus havaita tämän surumielen, jossa runoilijan
tuska ikäänkuin hänen tietämättään ripittäytyy, mutta seuraavassa
hetkessä on se jo hävinnyt ja eepos jatkaa taas kulkuaan, täynnänsä
runollisen luomisen iloa, milloin rauhallisena ja tyynenä, milloin
kiiruhtaen ja kiihtyen, aina valmiina ylistämään luonnon ja elämän
ihmettä. "Herra Tadeusz" on epäilemättä slaavilaisen maailman
merkillisin taideluoma, suurempi ja painavampi kuin Tolstoin ja
Dostojevskin romaanit. Vain harvoin on europpalainen runotar liikkunut
niissä korkeuksissa, missä se liikkuu Tadeusz-eepoksessa.
Vuonna 1906 ilmestyi suomeksi Eino Kaliman kääntämänä Ajan
näytenumerossa Mickiewiczin runoelman johdanto, johon kääntäjä oli
liittänyt muutamia esittelysanoja sekä arvelun, että kuluisi vielä
aikoja ennenkuin tämä laaja eepos saataisiin kokonaisuudessaan
kielellemme. Nyt, puolentoista kymmenen vuoden kuluttua, on se
tapahtunut. Käännöskirjallisuutemme on lehtori Trastin tunnollisesti
suoritetussa suomennoksessa Mickiewiczin runoelmasta saanut arvokkaan
ja ainakin näiden rivien kirjoittajalle yllättävän kauniin ja kypsän
lisän [_Adam Mickiewicz: Pan Tadeusz_. Puolankielestä suomentanut
V.K. Trast. -- Werner Söderström Oy, 1921]. Mutta ennenkuin käymme
tarkastamaan käännöstyön suoritusta, on syytä luoda silmäys niihin
olosuhteisiin, joissa runoelma on syntynyt, koska niiden tunteminen
tavallaan helpottaa eepoksen oikeaa ymmärtämistä.
Onnettomasti päättyneen kapinavuoden 1831 jälkeen näytti Puolan tila
entistään toivottomammalta. Sen ensimmäisten miesten täytyi pitkässä
saatossa jättää isänmaansa, koko maan parhaimmistolle alkoi sama
maanpakolaisuuden surullinen aika, jonka kärsimyksiä Puolan silloisen
sortajakansan huomattavimmat jäsenet tällä hetkellä saavat kestää.
Toimettomuuteen pakotettujen emigranttien keskuudessa syntyi hehkuva
isänmaallinen runous, joka koetti näinä aikoina pitää yllä horjuvien
toivoa ja rakentaa siltaa kotimaan ja maailmalle hajaantuneiden
puolalaisten välille. Tsaarin tullivartioiden uhallakin löysi tämä
runous tiensä rajan yli, Puolaan jääneiden luo, nostattaen toivoa
venäläisten orjuuttamassa maassa. Tämän isänmaallisen kirjallisuuden
johtajaksi tuli Puolan suurin runoilija Adam Mickiewicz, joka jo
varhemmin eepoksellaan "Konrad Wallenrod" oli kiinnittänyt niinhyvin
puolalaisen nuorison kuin venäläisen sensuurin huomion itseensä.
Mickiewicz, joka sai Roomaan tiedon puolalaisten kapinaannoususta,
yritti lähteä taistelemaan maanmiestensä riveihin, mutta ei päässyt
Puolan rajojen yli, ennenkuin venäläinen ylivoima oli musertanut
puolalaisten joukot. Pakolaistulvan mukana joutui Mickiewicz
Dresdeniin, Strassburgiin ja lopulta Parisiin, missä puolalaiset
emigrantit pitivät päämajaansa, turvaten sen kansan kestiystävyyteen,
jonka puolesta he Napoleonin aikana olivat uhranneet niin paljon
puolalaista verta.
Eräässä Dresdenin kirkossa valtaa runoilijainnostus Mickiewiczin,
hänestä tuntuu kuin olisi malja täynnä kukkia vuodatettu hänen
ylitseen, ja kuin yhdessä hengenvedossa kirjoittaa hän profeetallisen
teoksensa "Vainajain juhla, toinen osa", jossa hän kuvaa omia ja
isänmaansa vaiheita ja ennustaa Puolan tulevia kohtaloita. Kohta tämän
myrskyisän runoelman jälkeen kirjoittaa Mickiewicz Parisissa vuosina
1832-34 "Pan Tadeuszen", eepoksen, jossa hänen mielensä rauhattomuus on
selkeentynyt kuulaiksi näyiksi ja jossa hänen valtava mielikuvituksensa
ikäänkuin lahjoittaa hänelle takaisin kaikki, mitä hän on menettänyt:
lapsuutensa leikkitanteret, kotiseutunsa, ystävänsä, maansa
tulevaisuuden toivon, kaiken, mikä teki elämän elämisen arvoiseksi.
"Pan Tadeusz" vie meidät aikaan 1811-1812. Runoelman takana näkyy sen
miehen haamu, joka näihin aikoihin vielä vallitsi Europan kohtaloja,
Napoleonin, joka myöhemmin, Waterloonsa ja St. Helenansa jälkeen,
nousi ikäänkuin uuteen kunniaan sen aseman kautta, minkä hän saavutti
Europan runoilijain mielikuvituksessa. Puolalaisten, Napoleonin
aikaisten ja heidän jälkeläistensäkin sankariksi tuli ranskalainen
valloittajakeisari niiden toiveiden takia, joita hän oli herättänyt
Venäjän-retkensä yhteydessä Puolan vapaudesta. Tätä odotusten ja
toiveiden aikaa kuvaa Mickiewicz runoelmassaan, hän ikäänkuin
kääntää ajan rattaan takaisin kahden vuosikymmenen kierroksen,
eläytyäkseen uudelleen niihin vuosiin, jolloin tämä vapauden toivo
täytti puolalaisten rinnat, samoin kuin hänen, silloin 13-14-vuotiaan
mielensä. Keskellä ajan kurjuutta tahtoi hän riistää menneisyydeltä
nämä kadehdittavat vuodet, riistää tavalla, joka vain suurelle
runoilijalle, ei edes historioitsijalle, on mahdollinen. Mahtavalla
mielikuvituksellaan pakoitti hän ne esille vuosikymmenien takaa,
nosti ne elämään uudelleen, kansoitti ne uudelleen, sytytti uudelleen
toivon, joka jo oli sammunut. Parisi, jossa hän tunsi maanmiestensä
kanssa elävänsä kutsumattomana vieraana, onneton nykyhetki, joka
tuntui tarjoavan puolalaisille vain uusia kärsimyksiä, oma ja ystävien
kodittomuus maailmassa, kaikki se ankara todellisuus, joka häntä
ympäröi ja joka oli vienyt monen puolalaisen emigrantin itsemurhaan,
hulluuteen tai hämärään uskonnolliseen haaveiluun, kaikki tämä hälveni
ja ainoastaan hänen mielikuvituksensa todellisuus jäi jäljelle.
"Pan Tadeusz"-runoelma on syntynyt homeeriseen laajuuteensa nähden
verraten lyhyessä ajassa, vaivattomasti, ehtymättömän inspiratsionin
kannattamana, ilman että Mickiewicz itsekään tiesi, mitä hänen
eepoksestaan lopulta oli tuleva. Alussa lienee hän ajatellut jotain
Goethen "Hermann und Dorothea"-runoelman tapaista -- yhtymäkohtia
onkin olemassa --, mutta valmistuttuaan oli teos kasvanut näiden
vaatimattomien puitteiden yli, siitä oli tullut suuri kansallinen
taide-eepos, jota kaikki antiikin jälkeiset kansat voisivat
puolalaisilta kadehtia.
En tahdo kiiruhtaa lukijan edelle erittelemällä tämän runoelman
ulkonaista juonta, sen iloisesti kirjavia tapahtumia. Koetan sensijaan
muutamalla sanalla määritellä, mikä mielestäni on Mickiewiczin
runolaadulle ominaista sellaisena kuin se esiintyy tässä kertovassa
runoelmassa.
Se ominaisuus Mickiewiczissä, joka ehkä ensimäisenä valtaa lukijan, on
hänen voimansa realistisena näkijänä. Hänen mielikuvituksensa ei ole
ainoastaan harvinaisen havainnollista, se on myöskin ja ennen kaikkea
erinomaisen tarkkamuistista ja yksityiskohtaista. Siinä yhtyy jotain
Hollannin pikkumestarien huolellisesta vaarinotosta vähäpätöisintäkin
luonnon esinettä kohtaan Rembrandtin nerolliseen, ylimaailmalliseen
valohämyyn. Tuskinpa on maailmassa toista runoilijaa, joka olisi
yhtä uskollisesti säilyttänyt mielikuvituksessaan muiston yksinpä
kotiseutunsa sienistä, kärpäsistä ja sammakoista kuin Mickiewicz
on tehnyt, puhumattakaan kansantavoista, miesten aseista ja niiden
käytöstä, naisten puvuista, viljakasvien väreistä eri vuodenaikoina,
ruokalajeista, puheenparsista, kaikesta, joka yhdessä muodostaa arkisen
todellisuuden, mutta johon tavallisesti kiinnitämme niin vähän huomiota
silloin kun elämme sen keskellä. Mickiewiczin yksityiskohtaisuus on
kuitenkin kaukana siitä naturalismin romaanikirjailijoilla usein
tavattavasta kuolleesta, luettelomaisesta pikkupiirteisyydestä.
Mickiewiczin muistin salaisuus on siinä rakkaudessa, jota hän on
tuntenut kaikkea kohtaan, mikä kerran kuului kodin ja isänmaan
pyhitettyyn piiriin. Pienimmätkin, näköään vähäpätöiset ja
epärunolliset esineet saavat tämän tunteen valossa merkitystä ja
suuruutta. Mutta Mickiewicz ei ole mestari kuvaamaan vain kuolleita
esineitä, "stillebeniä", hän esittää myöskin tappeluja, juominkeja ja
syöminkejä tavalla, jota ei edes isä Homeroksen tarvitsisi hävetä.
Hänen kertoelmansa osaa paremmin kuin mikään moderni taide-eepos
välttää eeposten perisynnin, pitkäveteisyyden. Mickiewicz on humoristi
jumalan armosta. Hymyilevä leikillisyys ympäröi useimmin hänen
raikkaita ja kirkkaita mielikuviaan, jotka tuntuvat satavan lukijan
tielle aivan kuin kukat täydestä maljakosta kerran hänen itsensä ylitse
Dresdenin kirkossa. Myöskin runoelman rakenne ansaitsee kiitoksen.
Eepoksessa on ikäänkuin monta aihetta sisäkkäin, keskeisimpänä pieni,
verraten tavallinen rakkausaihe, sen ympärillä toisia, suurempia,
osaksi traagillisia, suurimpana ja ikäänkuin kaikki muut itseensä
sulkevana Puolan vapaustaistelun aihe. Henkilötyypeistä ovat miehet
ehdottomasti vallitsevat, runoelman naiset ovat kalpeammin kuvatut
ja näyttelevät yleensä vain samaa passiivista osaa kuin donnat
ritarirunoudessa. Eri yhteiskuntaluokista on pien'aateli etualalla,
sen keskuudessa tapahtuu runoelman toiminta ja sen jäseniä ovat kaikki
eepoksen varsinaiset sankarit. Tavallaan onkin "Pan Tadeusz" kaiken sen
ohella, mitä se on suurena yleisisänmaallisena runoelmana, ikäänkuin
feodaalisen Puolan joutsenlaulu. Sana "viimeinen" säestää usein tässä
runoelmassa Mickiewiczin kuvauksia surumielisenä muistutuksena siitä,
että se kirjava aateliselämä, jota runoilija kuvaa, on painumassa
mailleen.
Suomalainen on "Pan Tadeuszta" lukiessaan varmaan usein muistava
Runebergin, vaikka "Hirvenhiihtäjien" runoilijan inspiratsionilla ei
olekaan samaa valtavaa siipienväliä kuin Mickiewiczin inspiratsionilla.
Kuinka suuri merkitys tällä runoelmalla on ollut ja edelleen tulee
olemaan puolalaisille, sen voi suomalainenkin lukija aavistaa.
Sienkiewicz on suomeksikin käännetyssä kertomuksessaan "Majakanvartija"
antanut tämän kansallisen taide-eepoksen vaikutuksesta todistuksen,
joka kaikesta kaunopuheisuudestaan huolimatta tuskin lienee liioiteltu.
Varmaa on ettei maailmankirjallisuus tunne monta runoilijaa, joka niin
suurpiirteisellä tavalla olisi käsittänyt ja täyttänyt tehtävänsä
kansansa runoilijana kuin Adam Mickiewicz.
* * * * *
Lopuksi muutama sana hra Trastin suomennoksesta. Olen verrannut sitä
monin paikoin Lipinerin tunnettuun saksalaiseen käännökseen enkä
epäile antaa suomalaiselle käännökselle etusijaa saksalaisen rinnalla.
Sanonnan vaivaton luontevuus on hra Trastin suurin ansio. Tähän
tulee lisäksi loppusointujen runsaus, mikä rehevässä kukkeudessaan
usein suorastaan yllättää lukijan. Rytmillisessä suhteessa tarjoaa
suomennos sensijaan muistutuksille aihetta. Usein on varsin vaikea
"skandeerata" suomentajan säkeitä tai edes analyysin kautta saada
selville, miten kääntäjä teoriassa on ajatellut säkeensä lausuttavaksi.
Selvää on luonnollisesti niinikään, että hra Trastin käännöksessä,
kuten runosuomennoksissa yleensä, ylimenot usein tulevat kankeiksi
ja joskus hiukan teennäisiksi ja että huumori menettää paljon
hienoudestaan samoinkuin salaisesta ironiastaan, käyden liian paljaaksi
ja tarkoitukselliseksi. Mutta kun ottaa huomioon tehtävän vaikeuden, on
mielestäni sanottava, että hra Trastin runokäännös kuuluu parhaimpiin
ja ennen kaikkea huolellisimmin suoritettuihin, mitä kielellämme on
olemassa maailmankirjallisuuden suurista runoteoksista.