Mikä on se salaperäinen psykolooginen voima, joka tuo ihmisten muistiin
heidän elämänsä iltana lapsuuden kaukaisimmat vuodet, niin että
ihmisiän viimeiset kokemukset, ennen haudan yötä, tuntuvat antavan
kättä ensimäisille? On kuin elämän kehä menisi vanhuudessa umpeen ja
ihminen ajatuksineen seisoisi lähinnä omaa kehtoaan silloin, kun hän
jo valmistautuu lähtemään tästä maailmasta. Tosiasia on, että elämän
lähetessä loppupistettään ja unohduksen peittäessä jo läpäisemättömään
harsoonsa suurimman osan eletystä elämästä, lapsuuden ensi kokemukset
ikäänkuin ihmeen kautta elpyvät ja kirkastuvat mielessä. Melkein
kaikki kirjallisuuden varhaiset lapsuusmuistelmat ja ainakin
elinvoimaisimmat ja tuoreimmat ovat myöhällä iällä kirjoitetut.
Uudemmasta europpalaisesta kirjallisuudesta en tunne hienompaa ja
eloisampaa teosta tältä alalta kuin vanhan sveitsiläisen runoilijan
Carl Spittelerin varhaisimmat muistelmat, _Meine frühesten Erlebnisse_
(ilm. v. 1914). Spittelerin muistikuvien tavaton havainnollisuus ja
tuoreus herättää ilmielävänä henkiin lapsuuden kadonneen maailman,
vieläpä ensimäisen ikävuoden kokemukset, joista vain harvalla lienee
yleensä mitään muistoa.
Anatole France on jo varhemmin piirtänyt muistelmia lapsuudestaan,
mutta niin kaukaisiin elämyksiin ei hän ennen ole syventynyt kuin nyt,
75-vuotiaana, uudessa teoksessaan _Le petit Pierre_ ("Pieni Pietari").
[_Anatole France: Le petit Pierre_. -- Paris, Calmann-Lévy, 1919.]
On omituista panna merkille, millä hartaudella sellainen epäilijä ja
kyynikko kuin "Kuningatar Hanhenjalan" tekijä suhtautuu lapsuutensa
maailmaan. Se on hänelle itse asiassa jollakin tavalla vakavampi ja
todellisempi kuin aikaisten maailma. Tämä tunne Anatole France'illa
on täysin sopusoinnussa hänen elämänfilosofiansa kanssa, minkä
mukaan juuri tiedoton luonnontila yksinkertaisine, välittömine
iloineen on arvokkaampi ja myöskin onnellisempi kuin se "oppinut
barbaria", joksi hän nimittää uutta europpalaista kulttuuria. Lasten
pienoismaailmassa esiintyvät samat probleemit kuin aikaistenkin
maailmassa, mutta lapsi keksii niille luontevamman ja vaivattomamman
ratkaisun. Anatole France'in kirjoissa saavatkin lapset usein --
samoinkuin myöskin viisaat koirat! -- edustaa tekijän oppositsionia
kaikkea sitä produktiivista tyhmyyttä ja kekseliästä taikauskoa ja
ennakkoluuloa vastaan, joka ei ole koskaan lakannut ärsyttämästä
hänen ivaansa. Tämä poleeminen tarve, joka on Anatole France'ille
niin ominainen, on mielestäni jonkun verran riistänyt tuoreutta hänen
lapsuusmuistelmiltaan sekä antanut niille usein tarkoitusperäisen
leiman. Hänen lapsuudenkuvauksiaan ei ympäröi sama väärentämätön,
tuoksuva ilmakehä kuin Spittelerin, ei myöskään sama kuin Goethen
ja Kellerin, mainitakseni germaanisen maailman parhaat edustajat
tällä alalla. Oma kirjallisuutemme on niinikään Juhani Ahon
viimeisessä, aivan liian vähän huomatussa lastu-kokoelmassa saanut
hiljan verrattoman lisän hienoja lapsuusajan muistelmia, jotka
lyyrillisessä vilpittömyydessään ja tunnelmallisuudessaan ovat
europpalaisia saavutuksia. Mainittujen rinnalle eivät Anatole
France'in lapsuusmuistelmat kohoa tuoreudessa ja psykoloogisessa
vakuuttavuudessa, mutta niillä on oma erikoinen viehätyksensä juuri
samalla suunnalla, missä niiden rajoituskin on: niiden hiukan
surumielisessä filosofiassa ja leikkivässä ironiassa. Pikku Pietari ja
suuri Anatole France sekaantuvat lukijan mielikuvituksessa lakkaamatta
toisiinsa, mikä ei ehkä olekaan aivan luonnotonta koskapa he elämän
varrella kasvavat yhteen, muodostaen sangen monisärmäisen, vaikeasti
määriteltävän, älyllisesti notkean ja liikkuvan, samalla kertaa
pintapuolisen ja nerokkaan persoonallisuuden, muotikirjailijan, jossa
viimeinen vuosisadanvaihe näki yhden tyypillisimmistä edustajistaan.
Goethe on huomauttanut, että lapsuusmuistelmia kirjoittaessa on
miltei mahdotonta erottaa sitä mitä todella itse ensikäden tietona
tapahtumista muistaa siitä, mikä on jäänyt mieleen toisten kertomana.
Anatole France on käyttänyt vapaasti kumpaakin ainehistoa, antaen
m.m. kirjansa ensi sivuilla seikkaperäisen kuvauksen tulostaan tähän
maailmaan. Samoin on hän myöskin silminnähtävästi pitkin matkaa
varmistanut ja tarkistanut kuvaustaan etenkin äitinsä kertomuksilla.
Mutta myöskin hänen oma muistinsa osottautuu varsin hedelmälliseksi,
ja luulenpa että kenen hyvänsä olisi elämänsä keskivaiheilla vaikea
palauttaa mieleensä lapsuutensa elämyksiä niin kirkkaina kuin Anatole
France on tehnyt lähetessään jo patriarkaalista ikää.
Hauska on m.m. hänen esityksensä pikku Pietarin ensimmäisestä
taiteellisesta keksinnöstä ja tavasta, millä hänen lähin yleisönsä
siihen suhtautui. Vielä hauskempi on hänen ensimmäinen kohtauksensa
kysymysmerkin kanssa. Pietari oli jo oppinut kirjaimet ja alkoi omin
päinsä sommitella pientä teologista ja moraalista tutkielmaa (n.
4. vuoden iässä). Hän alotti sen sanoilla "Mitä on Jumala..." ja
kiiruhti kohta äitinsä luo näyttämään mitä oli kirjoittanut. Äiti
sanoi, että kaikki oli muuten oikein, paitsi että lauseen lopusta
puuttui kysymysmerkki. Kun äiti edelleen oli selittänyt, että tätä
merkkiä käytetään jotakin kysyttäessä, vastasi poika ylpeästi: "En
kysy sitä. Minä tiedän." Ja Pietari kieltäytyi ehdottomasti panemasta
kysymysmerkkiä lauseensa perään, koska hän piti sitä alentavana
tietämättömyyden osoituksena. Tämän pienen episoodin on Anatole France
varustanut seuraavalla reunahuomautuksella: "Olen paljon muuttunut
siitä lähtien; en enää kieltäydy panemasta kysymysmerkkiä mihinkään,
missä sitä yleensä käytetään. Tunnen päinvastoin kiusausta panna hyvin
suuria kysymysmerkkejä kaiken jälkeen mitä kirjoitan, kaiken jälkeen
mitä sanon ja ajattelen. Jos äiti parkani vielä eläisi, sanoisi hän
ehkä minulle, että nyt on niitä liian paljon."
Suunnilleen samanikäisenä kuin alottaessaan kirjoittaa ensimmäistä
(ja luultavasti myöskin viimeistä) teoloogista tutkielmaansa, kysyi
Pietari äidiltään: "Äiti, antavatko ne, jotka myövät vaiko ne jotka
ostavat kauppapuodeissa rahaa?" Tämän kysymyksen johdosta sai äiti
aihetta huomauttaa isälle, että Pietari ei koskaan tulisi tuntemaan
rahan arvoa. "Hyvä äitini", lisää France, "oli ymmärtänyt luonteeni
ja arvannut kohtaloni: hän ennusti. En koskaan tulisi tuntemaan
rahan hintaa. Sellainen olin kolmen tai kolmen ja puolen vuoden
iässä lapsenkamarissani, jossa oli ruusunpunaiset seinäpaperit, ja
sellaiseksi olen jäänyt vielä vanhuudessani, joka on minulle kevyt,
kuten se on kaikille, jotka ovat vapaat ahneudesta ja ylpeydestä.
Niin, äiti, en ole milloinkaan tuntenut rahan hintaa. En tunne sitä
vieläkään, tai ehkä mieluummin: tunnen sen liian hyvin. Tiedän,
että raha on syynä kaikkeen siihen pahaan, joka hävittää meidän
yhteiskuntamme ja josta olemme niin ylpeitä."
Niihin lukuisiin palvelijatar-tyyppeihin, joita ranskalaisessa
romaanikirjallisuudessa on niin oivallisesti kuvattu (m.m. Balzac'illa,
Goncourt'eilla, Bordeaux'illa), liittää Anatole France uudessa
kirjassaan kaksi: Mélanie'n ja Justine'in. Varsinkin edellisestä,
ensimmäisestä hoitajastaan, antaa hän kauniin ja täyteläisen kuvan.
Myöskin useat naapuri-originaalit saavat muotokuvansa ikuistetuiksi
sellaisina kuin he näyttivät lapsen silmillä katsottuina. Anatole
France'in lempieläin koira esiintyy niinikään tässäkin kirjassa. Suuret
historialliset tapaukset vilahtavat joskus näiden lapsuusmuistelmien
sivuilta, kuten 1843:n vallankumous ja sen yhteydessä käydyt
katutaistelut, mutta mitään merkitsevämpää sijaa ei niillä ole Pietarin
kehityksessä enempää kuin kunniapaikkaa hänen muistossaan. Jälkimmäinen
kuuluu ehdottomasti sellaiselle tapaukselle kuin että Rachel, Musset'n
rakastettu, jumalallinen näyttelijätär, kerran eräässä porraskäytävässä
ohikulkiessaan silitti valkohansikkaisella kädellään pikku Pietarin
päätä. "Olin liian nuori hänen jättäessään teatterin, joten en koskaan
saanut nähdä häntä palkeilla; mutta tunnen vielä päälaellani hänen
pienen hansikoidun kätensä." Totisesti: tämän 75:vuotiaan tunnustuksen
jälkeen on meidän helppo myöntää, että ritarin töyhtö on liehunut
arvottomammalla päälaella kuin Anatole France'in.
Mitään yhtenäistä kehitysjaksoa ei Anatole France'in-teos kuvaa.
Kuten luonnollista on, käsittävät hänenkin lapsuusmuistelmansa vain
pieniä valoisia täpliä keskellä unohduksen läpäisemätöntä yötä. Mutta
näistä muistin säilyttämistä hetkistä muodostuu kaunis helminauha ja
me aavistamme sen liikutuksen, jonka vanheneva kirjailija-filosoofi
on tuntenut niitä kosketellessaan. Hän on ehkä uudelleen elänyt mitä
hän tunsi ensi kertaa huomatessaan hoitajansa Melanien vanhenevan:
että elämä auttamattomasti kuluu ja häviää. Hän on varmaan niinikään
huomannut, että kuinka elämä lieneekin vuosikymmenien aikana häntä
tarkoituksiinsa muovaillut, hänen olentonsa sisin on pysynyt
muuttumattomana ja että kaikki mitä hän elämästä tietää, tiesi jo
viisivuotias Pietari lapsenkamarissaan.
Niin erilaisia kuin Anatole France'in lapsuusmuistelmat ovatkin
verrattuina hänen sveitsiläisen virkaveljensä kuvauksiin, tuntuu niistä
kuitenkin puhuvan sama kokemus, jonka Spitteler on pukenut noihin
paradoksaalisiin sanoihin: "Ihminen ei ilmesty nuorena maailmaan ja
tule vähitellen vanhemmaksi, vaan päinvastoin: alussa tuntee hän
olevansa ikivanha ja vasta myöhemmin nuori. Sisältäpäin tuntien, ei ole
olemassa mitään lapsia, 'lapsi' on aikaisten keksintö."