Kuinka paljon kirjoitus- ja painomustetta onkaan maailmansodan
aikana vuotanut paperille n.k. sotarunouden muotoon! Lukemattomat
suuremmat ja pienemmät runoilijat, vanhat ja nuoret, enimmäkseen ehkä
kuitenkin aivan uudet kiiruhtivat antamaan rytmillisesti siivitetyn
ilmaisun sille innostukselle, isänmaanrakkaudelle ja uhrimielelle,
joka liikkui kansojen sydämessä, mutta myöskin, ja valitettavasti
ensi sijassa, kaikelle sota-ajan sokealle intohimolle, kansalliselle
itsekylläisyydelle ja parjaushalulle. Ei tarvitse pelätä tulevansa
vääräksi profeetaksi, jos ennustaa, että tämä sotarunous on runoutena
yleensä tuomittu unohtumaan. Verrattomasti suurimmalla osalla
siitä tulee vastaisuudessa olemaan arvoa vain jollekin hiljaiselle
oppineelle, joka tutkii vaarallisten, kulttuuria-hävittävien
intohimojen historiaa. Tämä tulevaisuuden oppinut on varmaan,
selaillessaan rikasta, eri maista koottua ainehistoaan hiljaisessa
mielessään ihmettelevä, kuinka ala-arvoisella ravinnolla ihmissydän
voi alennuksessaan ruokkia intohimojaan. Ja jos hän, oppineemme _in
posteritate_, kaiken uhalla tahtoo uskoa ihmisyyteen ja kehitykseen,
saattaa olla, että hän mieluummin ajattelee sodan veristettyjä kenttiä
kuin sotakirjallisuuden ja sotarunouden verisiä aivo-orgioita.
Poikkeuksia tästä sotarunouden yleiseltä, koko lajille leimaa-antavasta
tasosta on tietysti ollut, vaikkakaan ne eivät liene kovin lukuisat.
Näiden rivien kirjoittaja muistaa joukosta ainakin yhden kokoelman,
joka todella oli poikkeus: nyt jo kuolleen belgialaisen lyyrikon
Emile Verhaerenin kokoelman _Les ailes rouges de la guerre_ ("Sodan
punaiset siivet"), jossa sodan tapahtumat olivat runoilijan lämpimästä,
panteistisestä elämäntunteesta saaneet syvän, inhimillisen taustan.
Sellaiselle toimeliaan elämän ja rauhan askareiden intohimoiselle
rakastajalle ja laulajalle kuin Verhaeren oli sota luonnollisesti
pohjaltaan vain syvästi traagillinen elämys, sitä syvempi, kun sen
paino niin raskaana kohtasi juuri runoilijan isänmaata. On kuitenkin
sanottava, ettei Verhaerenkaan ole kyennyt katsomaan yli rintamien eikä
arvostelemaan vihollisen sisäisiä vaikuttimia paljoakaan korkeammalta
näkökulmalta kuin ranskankielisten virkaveljiensä enemmistö. Sodan
laulajana on Verhaeren Belgian runoilija; tuskin ihmiskunnan.
Jos runoilijat sodan aikana eivät yleensäkään unohtaneet asemaansa
kansakunnan tulkkina, tapahtui se Saksassa ehkä kaikkein vähimmin.
Jokainen joka niihin aikoihin sattui selailemaan saksalaisia lehtiä
ja aikakauskirjoja, löysi niistä runsaasti todistuksia siitä, miten
tiheästi runottaret vierailivat juoksuhaudoissa makaavien valittujensa
luona. Kun Saksan lyyrillinen runous jo parin vuosikymmenen mittaan
on elänyt verraten kuollutta aikaa, eivät mitkään velvoittavat
esikuvat päivän runoudesta sitoneet tilapäistä sotalyyrikkoa enempää
sisällöllisessä kuin muodollisessakaan suhteessa, vaan sai hän vapaasti
retkeillä sekä futurismin että dadaismin luvatuilla mailla. Yksi nimi
on kuitenkin saksalaisen sotalyriikan kaaoksessa linkoutunut esiin
joukosta, jopa niin huomattavalla tavalla, että tunnetut arvostelijat
ovat katsoneet voivansa antaa sen kantajalle kunnianimen "Saksan sodan
runoilija". Tämä nimi on _Heinrich Lersch_.
Heinrich Lersch on syntynyt Reinin teollisuusalueella v. 1889. Hän
on kattilasepän poika ja kasvatettu isänsä ammattiin. Kun sota
puhkesi, kirjoitti hän runon, joka kulki läpi Saksan sanomalehdistön,
"Soldatenabschied" (Sotilaan jäähyväiset), missä toistui kertosäe:
"Saksan tulee elää, vaikka meidän olisikin kuoltava!" Hän otti
sotilaana osaa ensimmäisen sotatalven raskaihin taisteluihin
Champagnessa, haavoittui, joutui sairaalaan ja vapautettiin myöhemmin
sotapalveluksesta. V. 1916 kokosi hän ensimäiset sotarunonsa
kokoelmaksi _Herz! Aufglühe dein Blut_ ("Sydän, hehkukoon veresi")
kaksi vuotta myöhemmin julkaisi hän toisen kokoelman _Deutschland!_
("Saksanmaa"). Molemmat kirjat saavuttivat runokokoelmiksi verraten
laajan lukijakunnan ja hankkivat lisäksi tekijälleen pari huomattavaa
kirjallista palkintoakin, m.m. Kleistpalkinnon. Heinrich Lersch ei
kuitenkaan ole antautunut ammattikirjailijaksi, vaan on palannut
isiensä työhön takomaan kattiloita.
Lerschin kokoelmista on esikoisteos tunnelmapitoisempi,
yksinkertaisempi ja välittömyydessään vaikuttavampi kuin toinen
kokoelma, jossa ideapiirin ahtaus ja taiteellisen kulttuurin
pinnallisuus tuntuvat selvemmin. Lähennellen milloin laulu-tyyliä,
milloin ballaadia, milloin mieterunoa, todistavat useat
esikoiskokoelman kappaleista monipuolista lyyrillistä lahjakkaisuutta.
Samoinkuin Verhaerenin sotarunoille antoi taustaa hänen panteistinen
filosofiansa, samoin antaa Lerschin runoille perspektiiviä hänen harras
katolilainen mielensä, joka siellä täällä pistää välittömämmin esiin,
pukeutumatta kuitenkaan koskaan saarnaavaan tai ohjelmalliseen muotoon.
Paljaimpana esiintyy se ehkä esikoiskokoelman viime kappaleessa,
missä runoilija pyytää Neitsyt Mariaa tulemaan rikkaiden palatseista
sotilasten juoksuhautoihin, luvaten hänelle parhaimman ja lämpimimmän
pommisuojan ("Du sollst den besten und värmsten Unterstand haben").
Lerschin kokoelmista ei löydä ainuttakaan runoa, jonka viha olisi
inspiroinut. Ranskalainenkin, jota kohti hän ojentaa kiväärin, on hänen
"toverinsa". Sodan pakko tai oikeammin rautainen maailmanjärjestys,
joka on yksityisen ihmisen yläpuolella ja joka asettaa kansan
kansaa vastaan, ei ole meidän tuomiomme saavutettavissa. Eräässä
kaikkein parhaimmista runoistaan, "Jouksuhaudassa" pukee hän kauniin
sotilaan-uskonsa seuraaviin sanoihin, joiden syvä inhimillinen sisältö
tulee proosakäännöksessäkin oikeuksiinsa: "Toverini ranskalainen, nyt
lepäät sinäkin kotimaan mullassa taisteluista ja vaivoista, maassa,
joka on tullut minunkin kodikseni. Täällä odotamme nyt ylösnousemusta.
Ja silläaikaa saapuu kerran riemuntäysi pyhäpäivä maailmaan, päivä,
jolloin kukkia heitetään ilmaan ja jolloin liput liehuvat ja jolloin
jokainen iloitsee omalla tavallaan. Mutta me emme sitä kuule. Me
makaamme kylminä ja kuolleina. Meitä ei herätä laulu eikä rauhan
tervehdys. Mutta ihmiskunta asettaa jalkansa ruumiillemme ja katsoo
meidän ylitsemme uuteen aamuruskoon." Tällaisissa sanoissa on suuren
runouden kaikua.
Sukua Lerschin uskonnolliselle tunteelle on hänen tuore, voimakas
luonnontunteensa. Reinin idyllisten, runouden laulamien rantojen ja
kukkivien vainioiden kuva on lähtemättömästi painunut hänen silmäänsä
ja hedelmöittänyt hänen mielikuvamaailmaansa. Elävä, loppumattomasti
uusiutuva luonto kehystää hänen sotakuvauksiaan ja tuo niihin ilmaa
ja perspektiiviä. Kevään tulo juoksuhautojen uurtamille kentille on
usein toistuva aihe hänen runoissaan. Se on inspiroinut m.m. "Ein
Kamerad"-runon, pienen, unohtumattoman kevätballaadin. Nuori sotilas,
joka syksyn ja talven aikana on pakolla pitänyt koti-ikävänsä kurissa,
kuulee äkkiä kesken shrapnelli-sateen kevään viestintuojan, leivosen,
laulavan. Hän ei tätä kuullessaan voi pidättää kyyneliään, valtava,
kaiken muun unhoittava koti-ikävä, ikävä luontoon riistää hänet
mukaansa. Ja kiurun laulaessa näkee hän kuin uusilla silmillä kaiken
sen hävityksen, jonka puoli vuotta kestänyt sota on maan pinnalla
saanut aikaan:
Hän ei tarttunut kivääriinsä, hän vartion laiminlöi
ja jos hän vahdissa seisoi, hän uneksi, ikävöi.
Hän suuteli paljasta maata, sitä painaen rinnallaan,
hän ei enää sodasta tiennyt, ei vaaroista, vaivoistaan.
Hän ei kuullut komennusta, ei pauketta tykkien,
ei huutoa, varoitusta -- hän kuuli vain leivosen.
Tuo leivonen, joka lauloi yläpuolella shrapnellisateen, yläpuolella
rintamien, yläpuolella sodan ja vihan -- se on kuultuja nähty myöskin
ranskalaisissa juoksuhaudoissa. Samoihin aikoihin kuin Heinrich Lersch
taisteli Verdunin edustalla Saksan lippujen alla, otti linnoituksen
puolustukseen osaa ranskalaisena kapteenina tunnettu kirjailija Henry
Bordeaux. Viimeksimainittu kirjoitti sotakokemuksistaan pienen teoksen
_Les derniers jours du fort de Vaux_ ("Vaux-linnakkeen viimeiset
päivät"). Se mikä tästä kirjasta on jäänyt pysyvimmin mieleeni, on
niinikään kuvaus leivosen ilmestymisestä kuoleman ja hävityksen
kentille. Onko olemassa kauniimpaa ja täydellisempää symboolia
luonnon voittokulusta ihmisvihan ja ihmispienuuden uhalla kuin tämä
leivonen, joka yht'aikaa on inspiroinut runoilijoita eri puolilla
taistelurintamaa? Saksalaisen ja ranskalaisen runoilijan leivonen ei
ole ainoastaan luonnon vaan myöskin totuuden vertauskuva: se kertoo
meille kaunopuheisella kielellään, miten ihmiskunta, huolimatta
kaikesta, joka näköään erottaa sen jäseniä toisistaan, on yhtä,
niinkuin luonto, meidän suuri kotimme, on yhtä.
Tämä kiurun-ääni, joka kuuluu useissa Heinrich Lerschin lauluissa,
antaa nuorelle saksalaiselle sotarunoilijalle erikoisaseman niiden
lukemattomien joukossa, jotka ovat laulaneet sotaa. Hän on käsittänyt
runoilijan kutsumuksen suuremmin kuin useimmat toiset: silloin kun
hän on laulanut parhaintansa, on hän keskellä kansojen sotaa laulanut
luomakunnan ja ihmiskunnan yhteyttä ja kutsunut vihollista veljekseen.