Jokainen tarkkakorvainen kuuntelija ja lukija on varmaan pannut
merkille, kuinka helposti julkisuus väärentää ajatukset: puhujalava
ja yleisölle tarkoitettu kirja ovat tässä suhteessa ehkä lopulta yhtä
vaaralliset. Kuinka helposti persoonallisinkin ajattelija lainaa
jotain siltä yleisöltä, jonka kanssa hän asettuu kosketukseen ja johon
hän tahtoo vaikuttaa! Julkisen sanan käyttäjä, puhuja ja kirjailija,
astuu yksinäisyydestään, ajatustensa kehästä, askelen, suuremman tai
pienemmän, yleisöään vastaan, ja samalla hetkellä kuin hän alkaa
tavoitella tunnustusta ja tunnustajia, alkaa hän myöskin jatkuvan
kompromissinsa yleisön kanssa. Monen monen kirjailijan tuotanto ei ole
muuta kuin verkkaista, huomaamatonta luopumista omista asemista ja
antautumista yleisön armoille. Kuinka usein huomaakaan lukija, miten
kirjailija, yleisöään ajatellen, tekee väkivaltaa omalle luonnolleen,
omille ajatuksilleen ja tunteilleen ja miten hän lopulta näyttelee
sitä "roolia", jonka hän on itselleen omaksunut ja johon hän on
yleisöään totuttanut, mutta joka vain perin vaillinaisesti kuvastaa
hänen todellista minäänsä! Tämä on kaiken "kirjallisuuden" varjopuoli,
sitä huomattavampi ja silmiinpistävämpi mitä pienempi kirjailija on
luonteena ja älynä. Tähän myös pohjaltaan perustuu se vastenmielisyys,
jota monet -- ja ehkäpä juuri kaikkein parhaimmat -- lukijat saattavat
ajoittain tuntea kaikkeakin "kirjallisuutta" kohtaan. Heidän liian
herkkä korvansa keksii kirjojen merkkikielestä vääriä äänenpainoja,
pelokkaita puolivalheita, teatteripaatosta ja teeskenneltyä huumoria,
turhamaisuuden ja kunnianhimon väärentämiä asenteita, persoonattomia
kompromissi-ajatuksia, puolinaisuutta ja sovinnaisuutta. Ja heistä
saattaa toisinaan tuntua kuin väärentäisi kirjallinen julkisuus kaiken
totuuden, antaisi siitä vain karikatyyrin, irvikuvan, kuin kupera
puutarhapeili.
Kirjojen sisäiseen totuus-arvoon nähden ovat tunnustusteokset jossain
määrin eri asemassa. Eivät kuitenkaan kokonaan. Myöskin tunnustuskirjat
ovat useimmiten tarkoitetut yleisöä varten ja myöskin niissä
saattaa turhamaisuus, kunnianhimo ja itsepetos näytellä huomattavaa
osaa. Täydellä syyllä voikin sentähden kysyä, onko koskaan kukaan
tunnustanut mitään muuta kuin sitä, mikä hänelle jossain mielessä
on ollut edullista tunnustaa. Jos lähemmin tarkastelemme mitä esim.
uuden ajan huomattavin tunnustaja, J. J. Rousseau, on itsestään
kertonut, niin voimme ehkä panna merkille, että kuinka näköään
häikäilemätön hän onkin itsepaljastuksessaan ja luonteen vikojensa
erittelyssä, hän kuitenkin aina pitää kunnianhimonaan esittää itsensä
mieltäkiinnittävänä probleemina, ainokaislaatuisena tapauksena, kaiken
inhimillisen edustajana, jonka kehitystiessä jokaisella vaiheella on
kuin maailmanhistoriallinen merkitys. Jonkun verran toisessa asemassa
on tunnustuskirja, joka ei varsinaisesti ole tarkoitettu yleisölle,
vaan ensi sijassa kirjoittajaa itseään varten, hänen omien ajatustensa
ja tunteidensa selvittämiseksi ja tilittämiseksi. Tällaisella teoksella
ei ole mitään yhteistä julkisuuden markkinatavaran kanssa, se ei hae
lukijan suosiota, koska se on syntynyt ilman ajatustakin lukijasta, se
ei kaipaa yleisön hyväksymistä eikä pelkää sen tuomiota, se on lähinnä
verrattavissa yksinpuheluun, ajatukseen, joka on ääneen lausuttu, mutta
jolla ei ole mitään näkyvää osotetta. Tätä lajia on _Henri-Frédéric
Amielin_ "Päiväkirja" (_Fragments d'un Journal intime I & II_),
joka koottiin tekijän muistiinpanoista hänen kuolemansa jälkeen (v.
1882) ja joka vähitellen on saavuttanut hartaan, viime aikoina yhäti
kasvavan lukijakunnan. Äskettäin on Amielin "Päiväkirjasta" ilmestynyt
kolmastoista painos. --
Henri-Frédéric Amiel syntyi v. 1821 Sveitsissä, Geneven kaupungissa.
Opiskeltuaan kirjallisuudenhistoriaa ja filosofiaa m.m. Heidelbergissa,
Berlinissä ja Parisissa tuli hän v. 1849 estetiikan ja ranskalaisen
kirjallisuuden professoriksi syntymäkaupunkiinsa, vaihtaen kuitenkin
viisi vuotta myöhemmin oppituolinsa filosofian professuuriin.
Yliopiston opettajana ei Amiel niittänyt mitään laakereita. Hänen
sisäänpäin kääntynyt luonteensa ei sallinut hänen päästä hedelmälliseen
kosketukseen oppilastensa kanssa ja hänen saksalaisesti abstraktinen
ajattelu- ja työskentelytapansa teki lisäksi hänen luentonsa
yksiviivaisiksi ja kuiviksi. Toiselta puolen lisäsivät vielä eräät
onnettomat poliittiset yhteensattumat Amielin professorinimityksen
yhteydessä nuoren yliopistonopettajan eristyneisyyttä. Amielin edeltäjä
oli valtiollisista syistä joutunut pois oppituoliltaan ja johtavat
geneveläiset piirit katsoivat karsaasti uutta tulokasta, joka oli
rohjennut täyttää poliittisen vainon alaiseksi joutuneen paikan.
Itse asiassa oli Amiel ottanut toimen vastaan hyvässä uskossa, sillä
monivuotisen ulkomailla (pääasiassa Saksassa) oleskelunsa johdosta oli
hän tietämätön valtiollisista juonista Genevessä. Joka tapauksessa
sai Amiel, jonka hento, ystävyyttä janoava luonne olisi kaivannut
aivan toisenlaista ympäristöä päästäkseen vapaasti kehittymään,
osakseen Genevessä kylmän, luotaantyöntävän kohtelun. Voimakkaampi
luonne kuin Amiel olisi varmaan haavoittumatta kestänyt tämän
ihmisten nurjamielisyyden ja mahdollisesti sen vähitellen voittanut
ja kääntänyt molemminpuoliseksi luottamukseksi. Amiel sensijaan jäi
potemaan eristyneisyyttään, sulkeutui yhä enemmän itseensä ja alkoi
tietoisesti välttää läheisempiä kosketuksia ulkomaailman kanssa.
Jo opiskeluaikanaan Berlinissä oli hän pannut muistiin hajanaisia
päiväkirja-merkintöjä, Geneveen tultuaan alkoi hän yksinäisyydessään
kirjoittaa päivä päivältä mielialojaan, elämyksiään, siveellisiä
tilityksiään paperille, sellaisina kuin ne tulivat hänen kynänsä
kärkeen, nähtävästi ilman ajatusta julkisuudesta. Täten syntyi kolmen
vuosikymmenen kuluessa (1849-1881) merkillinen tunnustuskirja,
hiljainen ja välitön, yksinäisyydessä suoritettu sielunrippi, joka
sallii meidän nähdä kappaleen väärentämätöntä ihmiselämää ilossa ja
surussa. Amielin "Päiväkirjaa" voi todella suositella jokaiselle, joka
on väsynyt "kirjallisuuteen" ja kirjallisen julkisuuden väärentämiin
äänenpainoihin, ajatuksiin ja tunteisiin. Harva kirja päästää lukijan
niin lähelle tekijäänsä kuin Amielin "Päiväkirja", joka kaikessa
vilpittömyydessään ei kuitenkaan koskaan ole, mitä tunnustuskirjat
valitettavasti usein ovat, loukkaavan lähentelevä tai epäkaino.
Kutsuessamme Amielia filosoofiksi olemme käyttäneet hänestä nimitystä,
jonka hän itse mieluimmin itselleen omaksui. Ajattelijana kuului
Amiel niinhyvin luonteensa kuin kasvatuksensa puolesta saksalaiseen
kouluun -- seikka, joka hänelle on ollut tuntuvana esteenä laajempaan
yleisömenestykseen. Se saksalainen filosofia, jota kohtaan hän tuntee
suurinta vetovoimaa, on nähtävästi Schleiermacherin, mihin häntä
yhdistää hänen uskonnollisuuteen taipuva luonteensa. Myöskin Kantia,
Fichteä, Schopenhaueria ja muita saksalaisia hän siteeraa usein,
ranskalaisia sensijaan paljon harvemmin. Mutta hänen "Päiväkirjansa",
kuinka paljon se askarteleekin filosoofisilla kysymyksillä, ei
kuitenkaan anna meille mitään tarkkapiirteistä persoonallista
maailmankuvaa. Hänen mielensä on kuin alituisessa heiluriliikkeessä
paradoksaalisen uskomisen ja kokemusperäisen tieteen välillä. "Me
olemme kaikki näkijöitä", sanoo hän eräässä paikassa, "ja se mitä
me näemme on oma sielumme esineissä." Itse oli Amiel ennen kaikkea
näkijä tässä mielessä. Puhuessaan uskonnon, filosofian, tieteen ja
käytännöllisen elämän kysymyksistä, runoilee hän kaikkeen oman henkensä
ja antaa meidän nähdä elämän probleemit hänen omien ristiriitojensa
valossa. Pohjaltaan oli Amiel iloton luonne ja hänen "Päiväkirjansa" on
tarkkaavalle lukijalle kuin jatkuva, enemmän tai vähemmän välittömään
muotoon pukeutunut valitus. "Todellisuuden maailma minua kyllästyttää
ja ihannettani en löydä" -- tämä lause sisältää yksinkertaisimmassa
muodossa Amielin itsetunnustusten ytimen. Amiel ei tuntenut olevansa
koditon vain synnyinkaupungissaan Genevessä, hän tunsi olevansa
koditon maailmassa yleensä. Hän kaipasi juuri sitä, mitä hän aran
sisäänpäin kääntyneen luonteensa takia alati pakeni: voimakasta,
käytännöllistä, aktiivista elämää. Hänen ystävänsä, ranskalainen
kirjallisuushistorioitsija ja teoloogi Edmond Scherer on sattuvasti
huomauttanut tästä hänen kaksinaisuudestaan: hän oli yhdistelmä itä-
ja länsimaata -- liian vähän buddhalainen, voidakseen kokonaan luopua
aktiviteetin unelmasta, liian vähän europpalainen ja kristitty,
voidakseen täydelleen antautua elämän taisteluihin ja käytäntöön.
Hänellä oli filosoofin intohimo kokonaisuuteen, synteesiin, mutta hänen
taipuisa luonteensa ja älynsä, hänen alati valpas epäilyksensä särki
hänen ajatusrakennelmansa, niin että hän lakkaamatta tunsi ikäänkuin
maan pettävän allaan. Elämä humisee hänen ohitseen houkuttelevana
ja salaperäisenä, mutta ennen kaikkea pelkoa herättävänä: "Tunnen
ikäänkuin pyhää kammoa, en ainoastaan itseni puolesta, vaan koko
ihmiskunnan, kaikkien kuolevaisten puolesta. Tunnen kuin Buddha Suuren
Rattaan viuhinan, maailman illusionien suuren rattaan, ja mykkä
pyörrytys ja hätä valtaa minut. Isis nostaa huntunsa lievettä ja
näkemisen huuma iskee häneen, joka saa katsoa suurta salaperäistä. En
uskalla hengittää, minusta tuntuu kuin olisin ripustettuna nuorasta
kohtalojen pohjattoman kuilun yläpuolelle. Näenkö kasvoista kasvoihin
äärettömän, tunnenko ikuisen kuoleman aavistuksen?"
Amielin idealismista on syyllä sanottu, että se vuoroin tekee
suurpiirteisen ja voimakkaan, vuoroin sairaan ja heikon vaikutuksen.
Epäilemätöntä on, että häneltä suuressa määrässä puuttui tahtoa ja
luonnetta. Hän etsii alati lohdutusta, ei karaisua, hän tavoittelee
ensi sijassa onnea, ei rohkeutta. Mutta olipa hänen laatunsa lukijalle
enemmän tai vähemmän sympaattinen, erästä suurta ominaisuutta ei
kukaan voi häneltä kieltää: järkkymätöntä, tinkimätöntä vakavuutta. Se
on hänen aatelispiirteensä ja nostaa hänet yläpuolelle kirjailijain
suuren enemmistön. Suurenmoinen on se vakavuus, millä Amiel on elänyt
elämänsä, millä hän on suhtautunut itseensä ja ympäristöönsä, millä
hän on ottanut vastaan vaikutuksia luonnosta, kirjoista ja taiteesta
ja millä hän on pyrkinyt muodostamaan omaa maailmankuvaansa. Tähän
horjumattomaan hartauteen, tähän hiljaiseen vakavuuteen perustuu
Amielin tunnustuskirjan syvin teho. Huolimatta usein valittavasta
sävystään on Amielin "Päiväkirjalla" lukijaan vapauttava, avartava
vaikutus: elämä suurenee sellaisessa seurassa kuin Amielin, saa lisää
merkitystä ja juhlallista kohtalonomaisuutta. Amielin teoksessa on
jotain siitä "pyhien hiljaisuuksien tuoksusta", jota Alfred de Vigny
pitää ominaisena ihmishengen pysyvimmille tuotteille. Huolimatta kaiken
draamallisen aineksen puutteesta Amielin "Päiväkirjassa", seuraa lukija
tätä kolmen vuosikymmenen vaellusta herkeämättömällä mielenkiinnolla
aina viimeisiin katkonaisiin muistiinpanoihin saakka, joissa Amiel
tekee lopputilinsä elämän kanssa ja valmistuu kuolemaan.
Amielin tunnustusteoksen hiljainen yksinpuhujan ääni hukkuu helposti
kirjojen markkinameluun. Mutta hän, jonka korvaan se kerran on
sattunut, jää sitä mielellään kuuntelemaan. On olemassa taidokkaampia,
loistavampia ja syvempiäkin teoksia kuin Amielin "Päiväkirja",
mutta vain perin harvoja, joissa eletty ihmiselämä ripittäytyisi
yhtä paljaana, yhtä suurella itsensä-unohduksella ja yhtä suurella
rakkaudella totuutta kohtaan.