Kreivi Hermann Keyserling on Saksassa suurta huomiota herättäneen
teoksensa mottosanoiksi asettanut rohkean paradoksin: lyhin tie oman
itsensä luo vie maailman ympäri [Hermann Keyserling: Das Reisetagebuch
eines Philosophen. -- Otto Reichl, Darmstadt, 1920. Siv. 886]. Seneca
esitti aikoinaan (kirjeissään Luciliukselle) päinvastaisen väitteen,
varoittaen niinhyvin paljon matkustamisesta kuin paljon lukemisesta,
koska kumpikin vain hajoittaa sielua ja tuo mukanaan hedelmätöntä
levottomuutta. Molempien kantaa voi puolustaa, mutta syvemmin katsoen
ovat he ehkä kumpikin sikäli väärässä, ettei voi antaa tässä suhteessa
mitään yleisiä ohjeita, koska ei ole olemassa toista tietä, joka
olisi niin edeltäpäin määrittelemätön ja yksilöllinen kuin se, mikä
johtaa meitä "oman itsemme" luo. Siinä jos missään vaeltaa kukin omia
polkujaan. Minkään yleisen säännön asettamista tuskin Keyserlingkaan on
paradoksillaan tarkoittanut.
Se tie, jonka hän itse on suorittanut ja josta hän laajassa teoksessaan
kertoo, on sanan kirjaimellisessa merkityksessä matka maapallon ympäri.
Mutta tämä ulkonainen matka, jonka kauttakulku-pisteet me voimme löytää
kartalta, ei näyttele mitään ratkaisevaa osaa hänen kuvauksessaan.
Keyserling ei ole mennyt etsimään maisemia eikä turisti vaikutelmia,
hänen päämääränsä on ollut syventyä niihin suuriin kulttuureihin, jotka
tällä hetkellä kukoistavat maapallollamme -- Intian, Kiinan, Jaappanin
ja Lännen kulttuureihin --, päästä arvostelemaan niitä sisältäpäin,
tapailla niiden inhimillistä ydintä ja löytää siinä itsensä.
Keyserlingin kirjan sukulaisuus Spenglerin "Länsimaan perikadon" kanssa
on ilmeinen, mutta mistään suoranaisesta vaikutuksesta teoksesta
toiseen ei voi puhua, sillä molemmat kirjat ovat syntyneet samoihin
aikoihin, maailmansodan aattona. Sitä suurempi on niin ollen niiden
psykolooginen todistusvoima tyypillisinä ajan ilmiöinä. Ne puhuvat
molemmat siitä syvästä epäuskosta omiin mahdollisuuksiinsa, omaan
tulevaisuuteensa, joka elää europpalaisen hengen pohjalla, ja joka
kääntää sen mielenkiinnon vieraihin, kaukaisiin kulttuureihin, joiden
elämänmuodoissa se luulee näkevänsä syvemmän ihmisyyden kuin omassaan.
Kun Spengler väittää europpalaisen kulttuurin tulleen hedelmättömään
"aleksandrialaiseen" aikakauteensa, samaan elämänikään, missä antiikki
on roomalaisvallan viimeisinä vuosisatoina, jolloin Idän vieraita
jumalia alettiin palvella Tiberin varsilla, niin ei hän tälle
väitteelleen olisi voinut löytää parempaa ja kuvaavampaa esimerkkiä
kuin se on, jonka Keyserlingin kirja tarjoo. Buddha ja Konfuzius
ovat lähempänä Keyserlingin ajatus-ja tunnetapaa kuin kristinusko,
ja kiinalainen ylimys edustaa hänen silmissään kehittyneempää
inhimillisyyttä kuin europpalaisamerikkalainen ihmistyyppi. Tämä
epäusko sen rodun ja kulttuuripiirin etevämmyyteen, jonka jäsenenä itse
on, ei lupaa mitään suurta tulevaisuutta asianomaiselle rodulle ja
kulttuurille. Se tietää kulttuurin jälkikesää, ymmärryksen, erittelyn,
kritiikin voittoa luovien voimien kustannuksella. Se on liian järkevä,
liian viileä ollakseen "pessimistinen" sanan tunneväritetyssä mielessä,
se katselee liian objektiivisesti maailman menoa nähdäkseen oman
kulttuurimuotonsa häviössä muuta kuin jotain bioloogisesti täysin
luonnollista. On omituista todeta, että tämä mieliala on kulkenut sen
käytännöllisen pessimismin edellä, joka suuremmassa tai pienemmässä
määrässä on vallannut Europan kansat maailmansodan jälkeen.
Syventyessään vieraihin kulttuureihin osottaa Keyserling samoja
Proteus-taipumuksia, jotka hämmästyttävät meitä Spenglerissä. Molemmat
ovat radikaalisti ennakkoluulottomia, mutta heidän mieskohtaisessa
suhtautumisessaan aiheisiinsa on kuitenkin olennainen ero. Kun Spengler
panee pääpainon kulttuurien käsittämiseen itsenäisinä organismeina ja
yleensä välttää vertailevien arvostelmien esittämistä, niin Keyserling
sensijaan useinkin lausuu mielipiteensä eri kulttuurimuotojen ja
ilmiöiden arvosta, asettaen toisen toisensa edelle. Olennaisen
eron heidän kirjojensa välillä muodostaa niinikään se, että
Spengler pyrkii katsomaan aiheitaan historiallisesti, vuosisatojen
perspektiivissä, jota vastoin Keyserling pääasiassa kohdistaa
huomionsa siihen, mitä nykyhetki tarjoo. Spenglerin intuitsioni on
epäilemättä suurpiirteisempi ja syvempi ja hänen kirjansa painavampi,
merkitsevämpi. Mutta toisinaan avaa myöskin Keyserling näköaloja, jotka
kantavat huimaavan syvälle siihen salaperäiseen alkuilmiöön, joka on
kulttuurien ja uskontojen pohjalla. Se seikka, että Keyserling on
syventynyt niihin niiden omassa maantieteellisessä ympäristössä, antaa
hänen huomioilleen ja mietelmilleen joskus tuoreuden, jota Spengleriltä
puuttuu. Mainitsen vain yhden esimerkin. En ole missään lukenut niin
samalla kertaa rehevää ja syvälle tunkevaa kuvausta tropiikin vehmaan
luonnon ja buddhalaisuuden läheisestä suhteesta kuin Keyserlingin
kirjasta. Nerokkaalla tavalla osottaa Keyserling, miten Intiassa sana
vegetatiivinen, kasvinomainen, saa aivan toisen merkityksen kuin
pohjoisissa maissa, missä luonto on jotain paikoillaan olevaa, täysin
passiivista, kun se sitävastoin Intiassa on alituista tulemista,
alituista kasvamista ja kehitystä. "Pohjoisessa ilmastossa merkitsee
'metsä' kollektiivikäsitettä, joka muodostuu joukosta puita; täällä
(Intiassa) on se jotain kokonaista, josta vain vaivoin voi erottaa
yksityisiä puita. Ja kasvaminen tapahtuu täällä niin raivoisalla
nopeudella, niin vehmaasti, niin ylen rikkaasti ja ilman rajoja,
kaikki muodot kuuluvat täällä niin yhteen, sulautuvat niin huomaamatta
toisiinsa, että ulkonainen vaikutus ei anna mitään aihetta rakentaa
teoriaa 'olemisesta'. Kaikki on sensijaan, yksin silmienkin todistuksen
mukaan, 'tulemista', ja tämän 'tulemisen' ulkopuolella ei ole mitään.
Jokaisen yksityisen hetken antama kuva todistaa täällä Buddhan
ilmiö-opin puolesta."
Ulkonaisten vaikutelmien ja tapahtumain esityksen on Keyserling
yleensä supistanut mahdollisimman vähään, mutta kun hän joskus
innostuu käyttämään mehevämpää sivellintä kuin mikä filosoofille
on välttämätöntä, kilpailee hän tropiikin kuvaajana sellaisten
mestarien kuin Pierre Loti'n ja Lafcadio Hearnin kanssa. Kuvasipa
hän buddhalaista iltajumalanpalvelusta tai japanilaista tee-huonetta
tai albatrossien lentoa valtamerihöyryn ympärillä tai Honolulun
kala-allasta tai tulivuoren kiehuvaa laavamerta, aina saa hän
kuvaukseensa sen näkemyksen tuoreuden, jonka vain taiteilija voi
välittää. Muutamalla sattuvalla piirteellä loihtii hän niinikään
eteemme tyypillisen kiinalaisen maiseman ja kaupunkikuvan, ennenkuin
hän lähtee syventymään kiinalaiseen ihmistyyppiin, joka niin monessa
suhteessa näyttää vastaavan hänen hiukan ylimyshenkisiä sympatiojaan.
Se mikä ennen kaikkea tuntuu vastustamattomalla voimalla vetävän häntä
puoleensa Kiinan kulttuurissa on se hienostunut ja henkevä muotokuri,
johon sen puitteissa elämä on pakoitettu. Myöskin eräänlaisessa
dilettanttisessa ratsionalismissa näyttävät balttilainen "paroni"
ja kiinalainen aatelismies tapaavan toisensa. Ja Keyserling tuntee
tarvetta m.m. siteerata kahteen kertaan teoksensa puitteissa eräitä
kiinalaisen Laotsen säkeitä, joihin todella tuntuu mahtuvan paljon ei
ainoastaan Kiinan vaan koko Aasian sielua. Lainaamme tähän Laotsen
rivit sananmukaisesti käännettyinä:
Taivas on ikuinen ja maa ikuinen.
Taivaan ja maan ikuisuuden syy on,
etteivät ne elä itselleen.
Siksi voivat ne jatkuvasti antaa elämää.
Niin myös hän, joka on kutsuttu:
hän uhraa oman itsensä,
siksi tulee hänen oma itsensä oikeuksiinsa.
Hän luopuu itsestään,
siksi jää hän jäljelle.
Eikö ole siis niin:
koska hän ei mitään omaansa tahdo,
siksi täyttyy hänen oma itsensä.
Jaappanin ja Amerikan kautta, alati valppaana huomioiden tekijänä,
aina pyrkien katsomaan kohtaamiaan elämänilmiöitä sisältäpäin, ilman
ennakkoluuloja, palaa Keyserling filosoofiselta retkeilyltään kotiinsa
Raykülliin (Rajakylään), sukutilalleen, missä hän ja hänen esi-isänsä
ovat luoneet ympärilleen oman suljetun pienoismaailmansa. Mutta tämä
maailma on nyt syventynyt ja kasvanut, hän on tuonut matkaltaan
mukana siihen jotain siitä ikuisesti inhimillisestä, mystillisesti
merkitsevästä, jonka me löydämme kaikkien kulttuurien pohjalta
samoinkuin omasta sielustamme, jos meidän onnistuu siihen tunkeutua
kyllin syvälle.
Keyserlingin teos on kaikesta ajatustensa rikkaudesta huolimatta
nähdäkseni liian keskipakoinen ja dilettanttinen kirja, jotta sille
voisi ennustaa aivan pitkää elämänikää. Mutta se on ajan hengestä
lohjennut teos, täynnänsä ajankohtamme levotonta kysyntää, kirja, josta
ei puutu syvyyttä, mutta josta sensijaan puuttuu jotain siitä rohkeasta
luovasta tahdosta, joka antaa suurimmat ajatukset.