Platonin "Pidoilla" on oma yksinäinen asemansa ihmiskunnan
viisaudenkirjojen joukossa. [_Platon: Pidot (Symposion)_. Suomentanut
_Niilo Lehmuskoski_. -- Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919]. Se
sisältää Eroksen, antiikin suuren rakkaus- ja luomiskaipuun lain
ja evankeliumin, ja me aavistamme sen sivuilla, varsinkin milloin
Sokrateella on sananvuoro, koko sen kauneushurman, joka on synnyttänyt
kreikkalaisen muinaisuuden kulttuurin, ihmiskunnan ylpeyden. Tämä kirja
on kappale ihmisyyden sydämestä, ja kuinka kauas vuosituhannet ovatkin
meidät siitä loitontaneet ja kuinka toisenlainen lieneekin eräissä
suhteissa ajatus- ja tuntemistapamme, niin ei tämä kirja ole vieläkään
menettänyt tehoaan ihmismieliin. Sen Eroksen mahdin, jota Sokrates
"Pidoissa" ylistää, ovat kaikkina aikoina filosoofit, runoilijat,
taiteilijat ja rakastavaiset tunteneet ja sitä itse omalla kielellänsä
ylistäneet.
"Pidot" kuuluu Platonin miehuusiän tuottoihin, siihen kauteen tekijänsä
elämässä, jolloin hänen filosofiansa ydin, idea-oppi, alkoi hänelle
selkeentyä. Se on kirjoitettu, kuten muutkin Platonin teokset,
vuoropuhelun muotoon ja on siinä dramaattisnovellistinen aines
huomattavammalla sijalla kuin useimmissa muissa Platonin dialoogeissa.
Se loihtii eteemme kaksi mestarillisesti piirrettyä luonnekuvaa,
Sokrateen ja Alkibiadeen, samoinkuin se antaa lukijalle eloisan
tunnelman siitä tilaisuudesta, jossa keskustelu tapahtuu ja jossa
filosofian ja viinin vaikutus panee mielialan läikkymään.
Tämä tilaisuus on näytelmänkirjoittaja Agathonin luona vietetty pieni
jälkijuhla. Talon isäntä on edellisenä päivänä niittänyt teatterissa
laakereita ja sen johdosta on jo eilisiltana ystävien kesken palveltu
Bacchusta. Tällä kertaa tehdään yhteinen sopimus, että viininjuonti
jätetään tavallista vähempään -- edellisen päivän juhla oli tässä
suhteessa ollut ylen perusteellinen, jopa rasittava -- ja kulutetaan
sensijaan aikaa keskustelulla. Pienen neuvottelun jälkeen päätetään,
että kukin pitää vuorostaan ylistyspuheen Eroksen kunniaksi. Alkibiades
ei vielä ole läsnä, mutta sensijaan Sokrates ja Aristophanes sekä
joukko Ateenan muita parhaita päitä.
Ensimmäiset puheenvuorot eivät ole erikoisen mieltäkiinnittäviä.
Niiden viisaus tuntuu ylen sofistiselta ja onkin Platonin
suhtautuminen niihin peitetysti, vaikka samalla selvästi irooninen.
Aristophaneen, suuren huvinäytelmärunoilijan lyhemmät vuorosanat sekä
varsinkin hänen "puheensa" ovat kuvaavia hänen karkean-koomilliselle
laadulleen ja lienevät käsitettävät yritykseksi lyödä leikkiä koko
keskusteluaiheesta. Jos pidot olisivat loppuneet siinä, missä
Aristophaneen puhe päättyy, olisi Platonin runollinen pöytäkirja niistä
tuskin koskaan saavuttanut mitään merkkisijaa maailmankirjallisuudessa.
Ensimmäinen ja ainoa, joka todella tuo Eroksen näyttämölle on Sokrates.
Kun toisten puheet ovat liikkuneet yleensä vain sukkelissa ja
kaunosanaisissa käänteissä, tuntuu Sokrateen sensijaan menevän asian
ytimeen.
Filosoofisen-vaatimattomaan tapaansa kertoo Sokrates oppineensa sen,
mitä hän puhuu Eroksesta, eräältä Mantinean naiselta, Diotimalta.
Rakkaus kauniiseen ruumiiseen ja kauniiseen sieluunkin ovat
tämän sokrateslaisen Eroksen alempia asteita, joilta se nousee,
yksilöllisestä aina yleisempään, täydellistä kauneutta kohti. Mutta
tämä Eros, tämä suurin ja palavin kaipuu on synnyttämisen ja luomisen
kaipuuta ja se tavoittelee kauneutta saadakseen siinä luoda, ikuistaa
itsensä. Sokrateen Eros on ihmisrinnassa asuva luomispyrkimys, mutta
se on samalla pyrkimys kauneuteen, sillä kreikkalainen antiikki tunsi
luomisen vain kauneudessa. Se kauneus, jota kohti Sokrateen Eros
lopulta kurottautuu, kohoaa viimein kaiken aistimaailman yläpuolelle,
häviämättömäksi, ikuiseksi ja muuttumattomaksi, kauneuden ideaksi,
joka itseensä hukuttaa ja itseensä sisällyttää kaiken yksityisen ja
yksilöllisen kauneuden. Tällä asteella on kauneus myöskin tie totuuteen
ja hyveeseen ja vain sille, joka on sen saavuttanut, joka on "oppinut
tuntemaan itse kauneuden", on elämä "elämisen arvoista". Sokrateen Eros
on ihmiskunnan suuri inspiraattori.
Kuten suomentajakin esipuheessaan huomauttaa, jää Platonilla jonkun
verran epäselväksi aisti- ja ideamaailman samoinkuin yksilöllisen
ja yleisen kauneuden keskinäinen suhde. Meidän tunteemme puhuu
epäilemättä voimakkaammin kuin hänen yksilöllisen kauneuden puolesta,
jopa siinä määrin, että voisimme olla valmiit väittämään, että ne,
joissa on enimmän Erosta, taiteilijat ja rakastavaiset, etsivät
kauneutta ja hurmautuvat siitä juuri sen yksilöllisissä, hetkellisissä,
persoonallisimmissa ilmenemismuodoissaan. Pintapuolisesti arvostellen
saattaa Platonin yleinen kauneus, kauneuden idea, tuntua kalpealta
ja ikävältä, mutta se saa suuruutta ja merkitystä kun ajattelemme
sen ikuisuutta kohti jatkuvana perspektiivinä siinä näkökulmassa,
jonka yksityinen kauneus on avannut hurmautuneelle sielullemme. Tässä
mielessä sisältää Sokrateen kauneusnäky myöskin yksilöllisen kauneuden,
vaikka se, kuten ruotsalainen Hans Larsson sattuvasti sanoo, katoaa, ei
sammuakseen, vaan hävitäkseen valkean valon voimakkuuteen.
Sokrateen puhe on viimeinen, joka Agathonin pidoissa käsittelee
sovittua keskusteluaihetta. Siitä ei myöskään ehdi syntyä mitään
väittelyä, sillä ovelle koputetaan ja sisään astuu uusia henkilöitä,
ennen kaikkea Alkibiades, joka on vahvasti juovuksissa. Hän kantaa
päässään tiheää muratti- ja orvokkiseppeltä, johon hän on ripustanut
nauhoja, ja hänen tarkoituksensa on tulla seppelöimään päivän sankarin,
Agathonin. Hän ei alussa huomaa, että myöskin Sokrates on seurassa,
mutta sen keksittyään seppelöikin hän hänet, ystävänsä ja mestarinsa,
ylistyspuheella, joka ei ole turhaan tullut kuuluisaksi kautta aikojen.
Tämä Alkibiadeen puhe on "Pitojen" toinen suuri nousu, verrattava
Sokrateen puheeseen Eroksesta. Se piirtää ilmielävänä eteemme kuvan
Sokrateen koko suuruudesta, filosoofisesta juomaveljestä, joka ei
koskaan juopunut, kirkkaasta sielusta, vaatimattomasta ja pelottomasta,
viisaasta, joka pani liikkeelle henkisiä voimia, missä hän kulki,
ja jonka syvä inhimillisyys lumosi kaikki, jotka tulivat hänen
vaikutuspiiriinsä.
Alkibiadeen puheen jälkeen alkaa seura, joka nyt on tullut suuremmaksi,
juoda yhä runsaammin, kunnes toinen toisensa jälkeen nukahtaa. Vain
Sokrates näkee selvänä nousevan auringon. Hän jättää seuran, menee
Lykeioniin kylpemään ja kuluttamaan päiväänsä lähteäkseen vasta illalla
kotia lepäämään. --
Maisteri Lehmuskoski on tehnyt erinomaisella käännöksellään palveluksen
suomalaiselle kirjallisuudelle. Mitä barbaareja lienemmekin verrattuna
Sokrateen ja hänen ystäviensä seuraan, niin olemme ansainneet saada
osaa tästä viisauden ja kauneuden kirjasta omalla kielellämme.
"Pidothan" ei oikeastaan ole aivan helppotajuinen teos, se edellyttää
jonkun verran antiikin tuntemusta samoinkuin myös jotain tottumusta
filosoofiseen ajatustapaan. Olkoon tämän kirjan olemassaolo
suomenkielellä puolestaan kehoituksena kumpaankin. Sillä köyhä olisi
totisesti jokainen nuoriso, jokainen uusi polvi, jonka keskuudessa ei
olisi useita, jotka tuntisivat, kuten Alkibiades, "mieletöntä hulluutta
filosofiaan" ja vetovoimaa ja houkutusta Sokrateen viisauden lähteille.
"LÄNSIMAAN PERIKATO".
Suuren maineen, osaksi myöskin taistelun melskeen saattamana on
Spenglerin teos lähtenyt filosoofien kotimaasta valloittamaan maailmaa
[Oswald Spengler: Der Untergang des Abendlandes. I. Siv. 615. München.
1918]. Sen vaikutuspiiri ulottuu jo, kahden vuoden jälkeen, epäilemättä
kauas yli sen linjan, jonka saksalaisten juoksuhaudat maailmansodan
aikana leikkasivat Europan maakamaraan. Kaikkialla, ei vähimmin
meillä, on Spenglerin teos löytänyt hartaita, innostuneita lukijoita.
Huolimatta kymmenien tuhansien suuruisista painoksista on kirja tällä
hetkellä Saksassa loppuunmyyty, niin että yksityisistä kappaleista
jo maksetaan monikertaisia hintoja. Se seikka, että oppinut, paikoin
verraten raskaasti luettava filosoofinen teos voi kerätä ympärilleen
näin runsaasti mielenkiintoa on jo itsessään harvinainen, ehkäpä
ainokaislaatuinen ilmiö, mutta ei luonnollisesti vielä todista mitään
ratkaisevaa kirjan arvosta. Kolmekymmentä vuotta sitten saavutti Julius
Langbehn "Rembrandt als Erzieher"-teoksellaan jotenkin samantapaisen
nopean yleisömenestyksen, mikä kuitenkaan ei ole estänyt tätä henkevää,
vaikka liian yksipuolista ja tendenssimäistä kirjaa vaipumasta
lyhemmässä kuin miespolven ajassa melkein täydelliseen unohdukseen. Sen
sijaan sai, kuten tunnettu, Schopenhauer odottaa kolmisen vuosikymmentä
lukijoita pääteokselleen, joka yhä vielä, sata vuotta ensi
ilmestymisensä jälkeen, on kaikkein luetuimpia filosoofisia kirjoja.
Spenglerin teokselle on ehkä hankkinut lukijoita myöskin sen hiukan
sensatsionelli nimi ja sisältö, joka koko Europan kulttuuriin nähden
tuntuu leikkivän Hamletin kuuluisalla vuorosanalla "Ollako vai ei
olla..." Mutta pitäen muistissa, että kaikkea todellista ja ansaittua
menestystä erottamattomasti seuraa halpahintainen ja arvoton, ei ole
myöskään oikein tuomita Spenglerin saavuttaman kirjakauppamenestyksen
perustalla hänen ajatuksiansa liian helppotajuisiksi ja köykäisiksi.
Se mikä Spenglerin kirjassa on keskeisintä ja voimakkainta, kuuluu
epäilemättä parhaaseen, elinvoimaisimpaan, mitä Europassa sodan
aikana tai, täsmällisemmin, sodan aattona on ajateltu. On jotain
suurisuuntaista siinä, että tämä valtiollis-kansallisessa suhteessa
täysin intohimoton, samalla kertaa syvällinen ja korkealta katsova
kirja on nähnyt päivänvalon keskellä pienestä vihasta ja katkeruudesta
kiehuvaa Europpaa, aikana, jolloin ensimäiset sivistyskansat hämärässä
raivossa tekivät kaikkensa tuhotakseen toisensa ja itsensä! On luettava
Saksalle kunniaksi, että sen etsivä, spekulatiivinen henki yhä kykenee
keskittymään sellaisiin suuriin historian ja luonnon probleemeja
syleileviin synteeseihin kuin Spenglerin teoksessa "Länsimaan
perikadosta". Mitä yksityisiä heikkouksia ja erehdyksiä tästä kirjasta
saattaneekin löytää -- monet erikoistutkijat ovat siinä suhteessa
tehneet ahkeraa, osaksi myöskin tuloksellista työtä -- niin ei kukaan
alkuperäisille ajatuksille vastaanottoinen lukija voi kieltää sitä
herättävää, näköaloja aukaisevaa vaikutusta, mikä tästä teoksesta
säteilee henkisen elämän eri aloille. Se, joka tahtoo tietää ja tuntea,
mitä syvällä sairaan maanosamme sydämessä liikkuu, ei voi sivuuttaa
tätä vakavaa ja harrasta kirjaa Europan kulttuurin kohtalosta.
Oswald Spengler on alkuaan matemaatikko ja kotoisin Münchenistä.
Hänen suuri kirjansa "Länsimaan perikadosta" vie meidät
toisinaan matematiikankin maailmaan, mutta yhtä usein eri maiden
kulttuurihistorian, kuvaamataiteiden, musiikin, runouden, uskontojen.
Hänen tietopiirinsä laajuus ja hänen väsymätön mielenkiintonsa on sukua
Goethelle, jolta hän tunnustaa saaneensa hedelmällisimmät herätteensä
ja jolta hän on lainannut kirjansa syvälliset mottosanat. Faustin
tekijän henkeä on niinikään siinä orgaanisessa maailmankuvassa, jonka
hänen? kirjansa esittää ja jonka hän harvinaisella, tekisi mieli sanoa
todellisen taiteilijan intuitsionilla osaa elävöittää itselleen ja
lukijoilleen. Eikä hänen kunnianhimonsa tähtää vähempään kuin uuden
historiankäsityksen luomiseen, maailmankuvan, joka hänen omasta
mielestään samalla muodostaa kulttuurimuotona kuolevan Länsi-Europan
viimeisen filosofian.
Ei ole helppoa antaa lyhyessä muodossa edes ääripiirteistä kuvaa
Spenglerin perusajatuksista, mutta jos se vielä olisi mahdollista, jää
kuitenkin selonteossa aina kalpeaksi se persoonallinen elämäntunnelma,
joka kuin ilmakehä ympäröi tätä merkillistä teosta ja lainaa sille ehkä
sen suurimman viehätyksen. Spengler on lausunut tuon monen mielestä
epäilemättä sangen kerettiläisen ajatuksen että historiaa voidaan
vain runoilla, -- ja itse puolestaan tuntuu hän tahtovan toteuttaa
tämän ajatuksen valtavissa yleiskatsauksissaan ihmiskunnan historian
vaiheihin.
Voimme sanoa, että Spengler näkee ihmissuvun historian sarjana
kohtalodraamoja, joissa kussakin on ollut kysymys jonkun suuren
kulttuurin syntymisestä, kehityksestä ja kuolemasta. Syysuhteen laki,
olemukseltaan mekaaninen, hallitsee luontoa, mutta ei historiaa,
joka on jotakin orgaanista ja jossa syysuhdetta vastaa kohtalo
(fatum, nemesis, anankee), käsitteellisesti määrittelemätön, vain
intuitiivisesti tajuttava voima, joka vallitsee kaikkea elimellistä
elämää, kaikkea, joka on määrätty syntymään ja kuolemaan. Kulttuurit
nousevat rajoitetulta maapohjalta, olennaisesti toisistaan
riippumattomina elimistöinä, juurtuvat, puhkeavat kukkaansa ja
hedelmäänsä, elävät keväänsä, kesänsä ja syksynsä, riutuvat ja
kuolevat. Ihmiskunnalla kokonaisuutena ei ole mitään historiaa,
ei mitään tarkoitusta eikä aatetta eikä sentähden myöskään mitään
yhtenäistä kehitystä. Kulttuureilla sensijaan on kullakin oma ideansa,
oma sielunsa, jonka varassa ne elävät ja kukoistavat ja joka antaa
niille niiden sisällön ja muodon. Tällaisia suuria, historiaa luovia
kulttuureja ovat m.m. Indian, Arabian, Egyptin, Kiinan, antiikin ja
länsimaan kulttuurit. Se, joka tahtoo katsoa historiaa todellisessa
"kopernikaanisessa" perspektiivissä, ei kiistele näiden kulttuurien
etevämmyydestä toistensa rinnalla. Historiankäsityksistä epäoikeutetuin
on se, joka katsoo nykyistä länsimaista kulttuuria ikäänkuin summaksi
kaikista edellisistä, viimeiseksi renkaaksi pitkässä, yhtenäisessä
kehityssarjassa. Jokainen kulttuuri edustaa sisimmässään omaa
tahtoa, omaa ethosta ja on sentähden syvemmässä mielessä toiseensa
vertaamaton. "Apolloonisen", rajoitukseen pyrkivän antiikin ja
"faustisen", rajattomuuteen pyrkivän länsimaan välillä on ylipääsemätön
kuilu, joka ilmenee yksinpä siinä tavassa, millä kumpikin käsittää
matemaattiset luvut. Nilin ja Ganges-virran varsilla versonnut
kulttuuri, samoinkuin Länsi-Intian Maya-kansojen kulttuuri muodostavat
niinikään kukin oman suljetun maailmansa omine uskontoineen,
filosofioineen ja taidetyyleineen. Kulttuurilla, joka on mennyt
hautaansa, ei ole mitään ylösnousemusta. Renessanssi ei merkinnyt
antiikin uudelleenheräämistä, vaan oli se sisimmältä olemukseltaan
vain faustinen unelma apollonisesta antiikista. Se kulttuuri,
jonka perillisiä me olemme, länsimainen kulttuuri, eli gotiikassa
luomisvoimaisen keväänsä, löysi renessanssin maalauksessa ja sitä
seuranneessa musiikissa täyteläisimmän ilmaisun sielunsa kaipuulle,
tuli rokokoossa muoto-siroon, mutta jo henkisesti köyhään syksyynsä ja
_kuoli_ luovana kulttuurina Ranskan vallankumouksen aikoihin. Se aika,
missä me elämme, on kulttuurin jälkikautta, myöhäissyksyä, verrattavaa
aleksandrialaiseen aikaan antiikin sammuessa. Länsimaa potee jo
vanhuudenheikkoutta, se jatkaa vielä mekaanisesti olemassaoloaan
hedelmättömänä sivilisatsionina, järkeilevänä ja skeptillisenä, ilman
tyyliä, ilman suurta tehtävää, ilman uskoa. Yhä tiheämpänä lankeaa jo
kuoleman varjo sen tielle ja ennen pitkää sadan, parin sadan vuoden
perästä on se näytellyt loppuun osansa ja jättänyt historian näyttämön
vapaaksi toisille elinvoimaisemmille, nuoremmille kulttuureille, jotka
vielä odottavat aikaansa.
Näin olemmekin tulleet siihen "pessimistiseen" ennustukseen
Länsi-Europan kulttuurin kohtalosta, joka sisältyy Spenglerin
teoksen nimeen ja josta hän on saanut osakseen paljon syytöksiä. On
sanottu hänen esittävän toivottomuuden oppia ja vievän nuorisolta
uskon tulevaisuuteen. Lienee kuitenkin lupa kysyä, eikö totuus ole
asetettava yläpuolelle kasvatusopillisten näkökohtien, samoinkuin
voinee syyllä panna kysymyksenalaiseksi, onko Spenglerin "pessimismi"
suurempi kuin esim. kristinuskon, joka niinikään opettaa kaiken maisen
katoavaisuutta. Se, joka tarvitsee elämäänsä ja työtänsä varten
naivin uskon europpalaisen kulttuurin ikuiseen jatkuvaisuuteen, voi
epäilemättä syystä pitää Spenglerin teoriaa vaarallisena atentaattina,
kun taas se, joka Goethen kanssa näkee kaiken mikä maan päällä syntyy
myös ansaitsevan häviön, ei tunne tätä vaaraa. Se sukupolvi, joka äsken
on kokenut maailmansodan kauhut, on toki kyllin karaistu katsoakseen
totuutta silmiin.
Toistuvana johtoaiheena tapaamme Spenglerillä Goethe-sitaatin:
"Kaikki katoavainen on vain vertaus." Ne suuret kulttuurit, joiden
syntymistä, kukoistusta ja kuolemaa hän antaa meidän seurata, ovat
nekin tavallaan käsitettävät mahtaviksi vertauskuviksi jostakin niitä
ikuisemmasta, joka ei kuitenkaan ole meidän saavutettavissamme ja
joka jää meille tuntemattomaksi. Näin saa Spenglerin teos eräänlaisen
mystillis-uskonnollisen taustan, joka nähdäkseni on monelta
jäänyt huomaamatta sen usein hyvin kouraantuntuvasti bioloogisen
käsittelytavan takia, mikä muutoin on Spenglerille ominainen. Ne ajan
virrasta nousevat ja siihen jälleen häviävät kulttuurit, jotka kuin
sumukuvat tuntuvat häipyvän jäljettömiin, eivät ole kaiken sielullisen
viimeinen muoto. Niiden hämärän, ikuisesti rauhattoman pyrkimyksen
takana, meidän silmiltämme salattuna, on alkusielu, ikuisesti
sielullinen, jossa kaikki kaipuu lepää ja josta kaikki on lähtöisin.
"Kaikki katoavainen" saa siinä selityksensä, ilmiömaailman kuvakieli,
symboolit merkityksensä, kamppailu leponsa. "Kaikki pyrkimys ja
taistelu on ikuista rauhaa jumalassa" -- lainataksemme ytimen niistä
Goethen sanoista, jotka Spengler on liittänyt kirjansa alkuun:
Und alles Drängen, alles Ringen
ist ewige Ruh in Gott dem Herrn.
* * * * *
Kaikki Spenglerin teoksen ajatukset eivät suinkaan ole uusia.
Niinkuin eräs suomalainen arvostelija, tri J. E. Salomaa "Ajassa",
on huomauttanut, esiintyy jo Lamprechtilla täysin kehittyneenä
ajatus kulttuureista itsenäisinä organismeina. Samoin tapaamme
myöskin nykyajan pragmatismissa sekä ehkä ennen kaikkea Einsteinin
relativiteetti-opissa kosketuskohtia Spenglerin teoriain kanssa. Se
mikä Spenglerissä on uutta, hänen maailmanhistorian morfologiansa,
muoto-oppinsa, sekä hänen yhdenaikaisuus-taulukkonsa tuntuvat usein
liian perustelemattomilta ja rohkeilta ollakseen vakuuttavia. Vaikea
on niinikään omaksua hänen käsitystään, ettei mitään olennaista
periytyisi kulttuurista toiseen. Mutta joskin hänen teoksensa sekä
alkuperäisyytensä että todistusvoimansa puolesta helposti antaa aihetta
oikeutettuunkin kritiikkiin, on "Länsimaan perikato" kuitenkin niitä
kirjoja, joista jokaisella on erinomaisen paljon oppimista. Tämä
johtuu ennen kaikkea siitä suurenmoisesta kyvystä, millä Spengler on
osannut tunkeutua eri kulttuurien sieluun. Kuka on niinkuin hän nähnyt
egyptiläisen kulttuurin vaikenevan, monumentaalisen suuruuden ja
sielunvoiman? Kuka on niinkuin hän osannut nostaa vanhan mykenalaisen
kulttuurin esiin raunioistaan ja pannut sen kilpailemaan myöhemmän
kreikkalaisuuden kanssa, joka historiallisessa tietoisuudessamme
oikeudettomasti varjostaa edelläkäynyttä mahtavaa kulttuurikautta? Kuka
on niinkuin hän osannut elävöittää länsimaan suurimman tyylikauden,
gotiikan hengen tai kuvata sitä sisäistä yhteyttä, joka on olemassa
perspektiivisen maalauksen ja uudemman musiikin välillä? Melkein
jokaiselta sivulta Spenglerin kirjassa tapaa hienoja ja syvällisiä
huomioita luovan hengenelämän eri aloilta, huomioita, jotka usein
salamannopeasti valaisevat laajoja maisemia ihmissuvun historiasta.
Spengler ennustaa kulttuurimme häviötä, länsimaan perikatoa. Itse
käsittää hän kirjansa jonkinlaiseksi europpalaisen ajattelun
joutsenlauluksi, faustisen hengen viimeiseksi filosofiaksi. Antiikki
meni hänen käsityksensä mukaan tiedottomana kohtalostaan kuolemaan,
länsimaa sen sijaan kulkee avoimin silmin loppuaan kohti. Epäilemättä
on Spenglerin teoksen tunnelma autio ja kolea kuin tunnelma syksyn
viimeisinä päivinä luonnossa, kun lehdet jo ovat varisseet ja kuura
laskeutuu maille. Mutta tässä autiossa syksyssä on samalla jotain
kirkasta ja kuulasta, ikäänkuin aurinko, joka ei enää jaksa lämmittää,
jakaisi sitä enemmän kylmää, näköaloja kirkastavaa valoaan. Ja syvällä
tässä kulttuurimme syksyssä saatamme aavistaa, kuten jokaisessa
syksyssä, tulevien keväiden heikon toivon: unohtuneille haudoillemme,
kulttuurimme raunioituneiden muistomerkkien keskelle, joiden merkitystä
ja sisältöä kukaan ei enää ymmärrä, nousevat kerran uudet kulttuurit
uuteen keväimeen, samalle maapohjalle, jolle levoton faustinen sielu
kerran rakensi äärettömyyksiä tavoittelevan, särkyvän unelmansa.
Näyttämö jää meidän jälkeemme vapaaksi, historian kohtalodraama alkaa
taas alusta.