Ruotsin runous on tuskin Tegnérin ja Stagneliuksen jälkeen synnyttänyt
merkillisempää teosta kuin Werner von Heidenstamin toinen kokoelma
Dikter (1895) -- runoteosta, jossa yhtyisi yhtä voimakas ja kuuma
inspiratsioni yhtä ilmehikkääseen ja vavahduttavaan suggestiiviseen
muotoon. Tuskin edes Frödingin lyyrillinen kaipuu-melodia laulavine
rytmeineen avaa meille yhtä inhimillisesti rikasta maailmaa kuin
Heidenstamin miehuusiän ajatuskylläinen, ankarien vastakohtien,
resignatsionin ja uhman, hartauden ja kynismin välille jännittyvä
runous syvällisille aforismeineen elämästä ja kuolemasta, Jumalasta ja
jumalista, aistillisuudesta ja asketismista, rakkauden unelmasta ja
rakkauden todellisuudesta. Millä pyörryttävillä huipuilla liikkuukaan
esim "Malatestan aamulaulu", tuo merkillinen runo, joka kaiken
kyynillisyytensä ohella sisältää säveliä, jotka ovat kuin hapuilevia
katkelmia uuden, tunnustuksettoman ajan ylpeästä virrestä! ja kuinka
rohkean synteesin onkaan runoilija saavuttanut pakanallisesta
epikurolaisuudesta ja kristillisestä maailmankieltämisestä runossa,
jossa hän panee Pirun tunnustamaan Kristukselle:
Jag säger dig, vandrandre mästare,
du är större än jag som frestare!
Mainittujen runojen rinnalla -- niihin voisi vielä lisätä "Jairin
tyttären" ja "Yhdeksänvuotisen rauhan" -- on "Lapsuusystävät"
Heidenstamin toisen kokoelman huippuja -- runo, jota ei unohda se,
joka kerran on tunteellaan ja ajatuksellaan sen omistanut. Se on
aito heidenstamilainen tuote, punottu monista säikeistä, romanttisen
ironian, kyynillisen naturalismin, radikaalisen epäilyksen ja
surumielisen haaveen, se on yht'aikaa epiikkaa ja lyriikkaa, tunnelma-
ja mieterunoa. Niinkuin usein Heidenstamin runous, on se rakenteeltaan
oikullisen mielivaltainen, pinnaltaan melkein jäyheän karu ja näköään
itseään vastaansanova. Se piste, missä runoelman ristiriitaisilta
tuntuvat ainekset yhtyvät, on jotenkin syvällä eikä ehkä heti
lukijan saavutettavissa. Mutta jokainen joka on tuntenut yhteyden
tämän runoelman eri ainesten välillä on varmaan myös tuntenut, että
"Lapsuusystävät" on Heidenstamin persoonallisimpia runoja. Tämä runo
antaa eräitä karakteristisia piirteitä pohjoismaiden runoilija-nestorin
kirjailijaprofiiliin.
Sanoimme että "Lapsuusystävät" on punottu monista eri säikeistä -- me
voisimme myös puhua eri kerrostumista, joista tämä runo on rakentunut
ja joita vielä voimme helposti erottaa. Yhdessä läpileikkauksessa
tapaamme tässä runoelmassa tyypillisen novelliaiheen. Lyhyesti
kerrottuna on se seuraava: Kahden aatelisen naapuritalon nuoret,
poika ja tyttö, jotka pienestä pitäen ovat ottaneet osaa yhteisiin
leikkeihin, vaihtavat sormuksia ja lupaavat ikuista uskollisuutta.
Tyttö on poikaa vuotta vanhempi. Heidän syntymävuosissaan piilee
tragiikan siemen. Poikanen näkee leikkitoverinsa astuvan suveen
jo silloin kun hän itse vasta tuntee saapuneensa keväimeensä. Ja
välähtäen iskee häneen jo tällöin ajatus, että hänen lapsuusystävänsä
ja rakastettunsa on syntynyt vuosikymmentä liian varhain. Poika lähtee
kotoa valloittaakseen itselleen aseman maailmassa, tulee upseeriksi ja
elää toveriensa kanssa epikurolaisen nuorenmiehen elämää. Sisimmässään
on hän kuitenkin säilyttänyt lapsuusystävänsä kuvan ja vuosien päästä
saapuu hän kotiaan noutaakseen sieltä lapsuutensa morsiamen. Heidän
sydämensä hakevat yhäti toisiaan, mutta aika on tullut erottavaksi
muuriksi heidän väliinsä. Morsian näkee tämän vielä selvemmin kuin
sulhanen ja kesken kartanon kiireisiä häävalmistuksia antaa hän
lapsuutensa ystävälle takaisin tämän sormuksen. Hän tuntee olevansa
liian "vanha".
Tämä runoelman eepillinen runko muodostaa, kuten näkyy, verraten
tavallisen novelliaiheen. Niin psykoloogisesti oikea ja hieno kun se
onkin, voimme kuitenkin sanoa, ettei runoelma ole sitä varten syntynyt.
_Lyyrikko_, mitä Heidenstam pohjaltaan ja ennen kaikkea on, käyttää
tätä kertovaa juonta omia tarkoituksiaan varten, omaa _rippiään_
varten, jos niin saa sanoa. Olisi etsittyä mennä arvailemaan, että
runoilijalla olisi itsellään ollut joitakin runoelman kertovaan
juoneen verrattavia mieskohtaisia kokemuksia. "Lapsuusystävien"
persoonallinen aines on etsittävä toiselta taholta -- se on siinä
tavassa, millä runoilija asettaa näkyviimme rakkauden olemuksen.
"Lapsuusystävät" on filosoofispsykolooginen runoelma. Se on eräässä
mielessä varsin syvällinen runoilija-rippi. Kuinka yksinäislaatuinen,
melkein Lucretiukseen verrattava onkaan sen vivisektsionia muistuttava
kylmäverisyys suhteessa rakkauteen! Me voimme tavata suurimpienkin
lemmenlyyrikkojen, myöskin Catulluksen ja Musset'n kiroamassa
rakkautta, mutta heidän sadatuksensakin vain todistavat, että he olivat
uskovia rakkauden asioissa. Sitä voimme tuskin sanoa runoilijasta,
joka on kirjoittanut "Lapsuusystävät". Mutta päästäksemme Heidenstamin
runoelman ytimeen on meidän alistettava se erittelyn alaiseksi.
Runoelma alkaa tunnelmallisella, realistisesti väritetyllä
interiöörillä talvisten nietosten keskellä värjöttävästä aatelisesta
kartanosta:
Oli ilta ja talossa pelattiin,
oli kortteina haaltuneet albumikuvat
ja makeisissa maksettiin.
Kaikk' kartanon uunit kuumentuvat
ne hehkui, pellit raollaan,
Lumi pyörteissä lenteli ikkunaan,
ja kuulunut ykskään kulkunen
ei keskeltä syväin nietosten.
Kolme vanhaa sisarta perinyt
oli kartanon. Näin oli leikkinyt
isoäidin he aikaan jo harmajaan
ja naittaneet korteilla tuttaviaan.
Joka kuvalta mikä käteen tuli,
he hiljaa toisiaan tuuppaeli,
nimen mainitsi, hymyyn huulet suli,
kädet myssynnauhoja hypisteli.
Vanhin sisarista on runoelman romaanin sankaritar. Kesken sisarten
keveitä puheita antaa hän korttinsa vaipua ja syventyy muistelemaan
oman nuoruutensa aikaa. Hänen "romaaninsa" elpyy hänen mielessään eri
vaiheineen. Hän muistaa ajan, jolloin hän ja hänen ystävänsä vielä
olivat aivan nuoria ja jolloin heidän suhteensa tragiikka vasta oli
hämärästi aavistettu -- hän muistaa myöskin sen ajan, jolloin hänen
ystävänsä lähti maailmalle kannuksiaan voittamaan. Tässä kohden tulee
runoon merkillinen kompositsioni-virhe, niin karkea, että se voisi
kaataa heikomman runon kuin "Lapsuusystävät". Runoilija antaa nim.
vanhan aatelisneitosensa muistelmissa elää myöskin miehisen sankarinsa
kokemukset. Viimeksimainitun kokemukset ovat kuitenkin sitä laatua --
kuten saamme nähdä -- että on psykoloogisesti täysin uskomatonta, että
pitsimyssyinen vanha neiti olisi voinut niitä kuvitella. Mutta toiselta
puolen ovat juuri nämä miehen rakkauselämän kokemukset runoelman
psykolooginen akseli. Virhe, jonka runoilija itselleen sallii, on
tavallaan todistuksena siitä, kuinka tärkeänä hän on pitänyt juuri
niiden esillesaamista.
Runoelman miehinen sankari löytää seikkailullaan maailmassa itsensä
eräänä yönä sateiselta kadulta. Hän on juuri henkensä kaupalla kavunnut
alas nuoren paronittaren ikkunasta. Hän katsoo ympärilleen autiota
tulvehtivaa katua ja ajattelee:
Kun tytär äidille valehtelee,
niin rakkauden kiitetty huomen koittaa.
Kun vihitylleen hän valehtelee,
jo toinen rakkaus rinnassa soittaa.
Kuin tiirikalla varas julkein
valat murtaa rakkaus työssään kulkein.
Ei tunne se miestä kunnian.
Jos roskaväen pahimman
sa nähdä tahdot, sa löydät sen
rivin taajoin katuja kulkemassa
ja supattamassa ja parjaamassa
juur siellä missä kaks rakastavaa
ne kahleitansa raahustaa.
Jo pelkkä näkemys rakkauden
saa eloon kaiken alhaisen.
Jos jo rakkauden ensi herääminen nuoren tytön rinnassa on kytketty
valheeseen, niin riistää runoilija siltä sen kaikissa vaiheissa kaiken
ylevyyden ja kauneuden:
Naistohtorin jälkeen ja viinurin
on rakastaja naurettavin.
Ja ikäänkuin tahtoen polemisoida kaikkia vastaan, jotka ovat laulaneet
rakkauden kunniaa, antaa hän rakkauden "olemuksesta" seuraavan
kammottavan groteskin kuvan:
Vale suurin on lemmenlaulajain:
kun he saavat nuken laulamansa,
jo toiselle helistintään he puistaa.
Heit' innostanut ei rakkaus lain,
he omaa himoaan rakasti vain.
Hyvä rakkauden sisin on olemus muistaa.
Se on pieni hiipivä rottanen,
joka yöllä juoksi sun tiesi poikki,
joka jokaisen portin alle loikki,
niin arkana, että jälkeen sen
kiven heittää joka poikanen.
Säkeet, joissa runoilija sanoo, että rakkauden pelkkä näkeminenkin
herättää eloon kaiken alhaisen, ovat näissä riveissä syvennetyt.
Rakkaudelle on annettu ruumiillinen muoto: inhottavan nakertajan.
Rakkaus esitetään eetillisesti ja esteettisesti ala-arvoisena,
hyljeksittävänä, valheellisena ja rumana. Jumalten vuorella edustaa
Venus maalaiskoreaa Tyhmyyttä. Hänen kuumaverisyydessään ei tunteilla
ole mitään sijaa:
Hän ei koskaan hehku, hän hikoo vain.
Riisuessaan näin rakkauden jumaluudelta kaikki eetilliset ja
esteettiset ominaisuudet, riisuu runoilija häneltä myöskin kaikki
intellektuaaliset. Hän kuuluu niihin vaaleihin kaunottariin, jotka ovat
kuin suolaton leipä ja jotka seurassa sanovat suurimman tyhmyyden.
Hänellä ei ole mitään valintaa, ei esteettistä eikä intellektuaalista:
Hän renkiä taputtaa ja kantaa
hajun tallista keisarin vuoteeseen.
Hän ajatuksista vähät antaa!
Kaikki hienotunteisuus Cypron jumalattareen nähden on hukkaan heitettyä
vaivaa. Häneen tehoaa aivan toisenluontoinen menettely:
Ota hansikas pois, ja Cyprolaista
lyö lanteille, polkaise varpaille naista --
sen leikin tuo tuntee naikkonen.
Selvää on, että rakkaudella tässä mielessä on riistetty kaikki
inspiratoorinen merkitys. Se suuri, henkisiä arvoja luova Eros,
josta puhutaan Platonin "Pidoissa", ei ole etäisintäkään sukua tälle
cyprolaiselle kaunottarelle. Päinvastoin: vain se joka kulkee kylmänä
hänen ohitseen voi suorittaa suurtyön maailmassa:
Suurtyön voi suorittaa se vaan,
joka lemmen ohi kylmänä kulkee.
Miten ehtyen lamppu sen palaakaan!
Työriemus yksin syliinsä sulkee
käsivarsin tulisin taivaan ja maan.
Näin asettaa runoilija lopulta vastakkain rakkauden ja työn, rakkauden
illusoorisen, petollisen ilon ja työn todellisen, maailmaa syleilevän
riemun. Musset'lläkin, jonka uskontunnustus on kauttaaltaan eroottinen
ja joka on sanonut kenties omintansa sanoessaan, että hän on valmis
antamaan neronsa yhdestä suudelmasta -- Musset'lläkin tapaamme kerran
tämän saman ajatuksen. Ripittäessään "Lokakuun yössä" runottarelle
rakkaudenpettymystään, puhkeaa hän ylistämään, vastakohtana rakkautensa
kokemuksille, työn ja yksinäisyyden päiviä:
Jours de travaill seuls jours ou j'ai vécu!
O trois fois chère solitude!
Dieu soit loué, j'y suis donc revenu,
A ce vieux cabinet d'étude!
-- -- -- -- --
-- -- -- -- --
Olemme tulleet "Lapsuusystäväin" kielteisen rakkauspsykologian
äärimmäiseen pisteeseen. Vain harvoin lienee runoilijafantasialle
lähinnä itsesäilytysvaistoa voimakkain, alkuperäisin inhimillinen
vaisto esiintynyt niin lohduttomana kuin Heidenstamille tässä runossa
-- pohjoismaisessa kirjallisuudessa ei sille varmaankaan ole mitään
vertauskohtaa. Strindberg voi herjata rakkautta, mutta jo seuraavassa
hengenvedossa on hän katuvainen ja uskovainen, lisäksi sangen
mystillisellä tavalla. Ibsen, Hamsun ja Juhani Aho ovat niinikään
uskovaisia rakkauden asioissa, vieläpä kaikki sangen hartaita. Luulen
että saamme mennä ranskalaiseen dekadenttiin Charles Baudelaire'iin
saakka, löytääksemme jotain "Lapsuusystäväin" kaamean rakkauden
kuvauksen rinnalle asetettavaa. Hänellä tapaamme sensijaan runsaan
kaikupohjan samalle ja ehkä, jos mahdollista, vielä kipeämmälle
epäilykselle suhteessa rakkauteen. Useita hänen runojaan voisi
siteerata -- ehkä luonteenomaisimmat tässä suhteessa ovat "Un voyage à
Cythére" ja "L'Amour et le crâne". Cytheralta, rakkauden ylistetyltä
saarelta, ei hän löydä muuta kuin symboolisen hirsipuun, jossa hän
näkee oman kuvansa riippuvan. Ja kuvitelmassa Amorista ja pääkallosta
antaa hän Rakkauden, istuen ihmisyyden päälaella, puhaltaa koreina
saippuakuplina ilmaan ihmisaivot, veren ja lihan. Ja jokaiselta ilmaan
haihtuvalta kuplalta kuulee hän pääkallon "pyytävän ja valittavan":
"Milloin on päättyvä tämä petomainen ja naurettava leikki? Se mitä
sinun julma suusi hajoittaa kuplina ilmaan, sinä tunnoton murhamies, on
järkeni, vereni ja lihani":
J'entends le crâne à ohaque bulle
Prier et gemir:
"Ce jeu féroce et ridicule
Quand doit-il finir?
Car ce que ta bouche cruelle
Éparpille en l'air,
Monstre assassin, c'est ma cervelle,
Mon sang et ma chair!"
Heidenstam ei runossaan pysähdy tähän radikaaliseen kieltämykseensä
suhteessa rakkauteen. Hänen runoelmansa sankaritar, vanha aatelisneiti,
jonka muistelmina "Lapsuusystävien" tarina meille esitetään, tuntee
ajatuksissaan, todellisuuden pettymyksistä huolimatta, että hänen
"suurin muistonsa" vierailee hänen luonaan ja että talviyössä maiden
ja merten takaa kaksi kättä on siunaten viipynyt hänen harmailla
hiuksillaan. Onko tämä hänen tunnelmansa illusoorinen? Oliko hänen
lapsuusystävänsä, runoelman miehinen sankari, joka voimansa päivinä
kirosi rakkauden, kuitenkin säilyttänyt siitä haaveellisen muiston,
joka vielä vuosikymmenien päästä etsi sitä paikkaa maan pinnalla, missä
hänen nuoruutensa morsian eli, kuihtuneena ja vanhana?
"Lapsuusystävät" on ruotsalaisen lyriikan suuria runoja. Se
edustaa yhtä poolia tekijänsä rikkaassa tuotannossa, radikaalisen
epäilyksen. Tuskin missään Heidenstamin runossa saamme niin vapaasti
nähdä siihen kuiluun, jonka yli hänen mielikuvituksensa rakentaa
siltoja. Olisi varmaan väärin antaa "Lapsuusystävien" kielteiselle
rakkauspsykologialle, jota edellä olemme eritelleet, persoonallisen
uskontunnustuksen merkitystä. Ei ole oikein panna yhtäläisyysmerkkiä
runoilijan ja hänen runoelmansa sankarin välille. Mutta se
inspiratsioni, joka kannattaa rakkauden herjausta "Lapsuusystävissä"
on siksi voimakas ja aito, että voimme helposti tuntea runoilijan
lainanneen siihen omaa sieluaan. Siinä inspiratsionissa on jotain
demoonista, jotain joka vastustamattomasti pysähdyttää lukijan eteensä.
Heidenstamin luonteen miehinen positiivisuus, hänen lämmin
inhimillisyytensä, hänen runoilijauskonsa on voittanut
"Lapsuusystävissä" piilevän syvän epäilyksen. Hänen viimeinen
goetheläinen kokoelmansa _Nya Dikter_ (1915) laulaa omituisesta
surumielisyydestään huolimatta elämän ja sen voimien, myöskin
rakkauden, ylistystä. Kuinka inhimillisesti myönteinen, kuinka
goetheläinen onkaan esim. "Sodanjumalan" rakkauspsykologia! Me
voimme antaa tälle positiiviselle elämän-uskolle, tälle saavutetulle
harmonialle sitä suuremman arvon, kun näemme, minkä kiusauksen, minkä
epäuskon se on voittanut. Kun hän panee titaaninsa "Uusissa runoissa"
sanomaan, että ne "jotka herjaavat ovat heikkoja, ne jotka ylistävät
voimakkaita", niin sisällyttää hän tähän tunnustukseen myöskin Venuksen
ja Eroksen, joiden mahtia hän kerran oli niin valtavalla tavalla itse
herjannut.