Guy de Maupassant syntyi elokuun 5 p:nä 1850 lähellä Dieppeä,
Miromesnilin linnassa, missä hänen vanhempansa asuivat vuokralla.
[Elämäkerralliset tiedot Edouard Maynialin kirjasta "La vie et l'oevre
de Guy de Maupassant", Paris, 1906.] Hänen isänsä Gustave de Maupassant
oli osakkaana eräässä parisilaisessa pörssiliikkeessä. Maupassant'it
olivat köyhtynyttä, alkuaan Lothringista kotoisin olevaa aatelia,
jolle kerran oli kuulunut markiisin arvo, mistä suku kuitenkin oli
luopunut. Äitinsä kautta polveutui Guy de Maupassant normandialaisesta
Le Poittevin-suvusta ja tältä taholta tuntuu hän perineen määräävimmät
luonteenpiirteensä. Äidin merkitys tulevan kirjailijan kasvattajana
oli niinikään suuri. Jo sangen varhain viitoitti hän pojalleen
hänen elämänsä tehtävän. Maupassant'in äiti Laure Le Poittevin ja
hänen veljensä Alfred, joka kirjoitti runoja, olivat varhaisessa
nuoruudessaan solmineet läheisen ystävyysliiton Gustave Flaubert'in
kanssa Heidän yhteinen intohimonsa oli kirjallisuus. Alfred Le
Poittevin'in, Guy de Maupassant'in enon, varhainen kuolema teki
tyhjiksi ne suuret toiveet, joita häneen runoilijana kiinnitettiin,
mutta hänen sisarensa pysyi uskollisena nuoruutensa kirjallisille
harrastuksille ja teki kaikkensa siirtääkseen ne poikaansa.
Gustave ja Laure de Maupassant'in avioliitosta syntyi kuusi vuotta
Guy'n jälkeen toinen lapsi Hervé. [Hervé, joka kuoli kolme vuotta ennen
veljeään, auringonpistoksen aiheuttamaan halpaukseen, palveli jonkun
aikaa ratsuväen upseerina sekä esiintyi myöhemmin botanistina. Hän
oli naimisissa ja jätti jälkeensä tyttären.] Maupassantien avioliitto
rikkoutui kuitenkin luonteeltaan heikon ja älyltään keskinkertaisen
Gustave de Maupassant'in monien seikkailujen takia, ja pian tekivät
puolisot rauhantuomarin välityksellä täydellisen avioeron. Laure de
Maupassant muutti kahden poikansa kanssa omistamalleen maatilalle
Etretat'han, turvattuaan lapsilleen heidän isältään pienen vuotuisen
eläkkeen. Vielä avioeron jälkeenkin kävi Gustave de Maupassant silloin
tällöin vieraissa vaimonsa tilalla ja Guy de Maupassant oli elämänsä
loppuun saakka, huolimatta suuresta kiintymyksestään äitiinsä,
sydämellisessä kirjevaihdossa hänen kanssaan. Isänsä ulkonäöstä oli
Guy de Maupassant perinyt sädehtivät intohimoiset silmänsä, jotka tämä
puolestaan oli perinyt eräältä kreolilaiselta isoäidiltään.
Etretat'ssa, pienessä, kauniin puutarhan ympäröimässä talossa vietti
Maupassant lapsuutensa kolmanteentoista ikävuoteen saakka. Hänen
ainoa kasvattajansa ja paras seuralaisensa oli hänen äitinsä. Vielä
tärkeämpää kuin opettaa poikaa ajattelemaan oli Laure de Maupassant'in
mielestä kouluuttaa häntä näkemään. Hän pyrki suuntaamaan poikansa
mielenkiinnon esineiden luonteenomaisuuteen, kiinnittämään hänen
harhailevan mielikuvituksensa niinhyvin vähäpätöisiin ja pieniin kuin
kauniisiin tai suurpiirteisiin ilmiöihin luonnossa ja elämässä. Näin
loi äiti hedelmällisen pohjan Flaubert'in tuleville opetuksille.
Suoranaista kirjallistakin harrastusta koetti äiti pojassaan herättää
m.m. lukemalla hänelle Shakespearea. Eräs pappismies avusti äitiä
kieliopin ja aritmetiikan opetuksessa sekä latinassa, jota Maupassant
tuntuu oppineen helposti. Sitävastoin ei Maupassant koskaan oppinut
mitään elävää vierasta kieltä. Retkillään kotiseutunsa ympäristössä ja
ahkerassa seurustelussaan kalastajapoikien kanssa oli hän sensijaan
saavuttanut täydellisen taidon normannilaisessa kansanmurteessa.
Luonnon- ja kansanelämää oppi hän jo varhaisimmassa lapsuudessaan
mitä läheisimmin tuntemaan, ja juuri näitä hänen lapsuudenaikaisia
vaikutelmiaan saamme, kuten tunnettu, kiittää lukemattomista
ihastuttavista maisemakuvista ja ihmistyypeistä hänen vastaisessa
kirjallisessa tuotannossaan.
Kolmentoista vuotiaana tuli Maupassant kouluun, ensin Yvetot'hon,
sitten Rouen'iin. Hän suoritti huolella koulutyönsä, mutta kirjallisuus
veti häntä jo tällöin enemmän kuin opintoluvut puoleensa. Hän alkoi
sepitellä runoja. Auktoriteetin ja oppimestarin sai hän näissä
harrastuksissaan runoilija Louis Boulhet'stä, joka oli perheen
tuttavia ja joka toimi, samaan tapaan kuin Flaubert myöhemmin, nuoren
Maupassant'in kirjallisena omanatuntona. Boulhet kuoli kuitenkin (v.
1869) ehtimättä kovin pitkälle seurata Maupassant'in kehitystä. "Jos
Boulhet olisi elänyt", oli Maupassant'in äidillä tapana sanoa, "olisi
hän tehnyt pojastani runoilijan. Mutta Flaubert puolestaan tahtoi
tehdä hänestä romaaninkirjoittajan." Maupassant'in runot tältä ajalta
-- muutamat niistä ovat myöhemmin julkaistut -- ovat lukiolaisen
tavallisia teennäisiä riimityskokeita. Poikkeuksen muodostavat vain
eräät naisille omistetut persoonallisemmat säkeet, esim. runossa
_Dernière soirce passée avec ma maitresse_, joka viittaa johonkin
elettyyn suhteeseen, mikä Maupassant'illa (hänen äitinsä kertomusten
mukaan) oli 18--20-vuotiaana. Tässäkin runossa on mielestäni kuitenkin
vieras vaikutus, Alfred de Musset'n, niin tuntuva, että se ehdottomasti
vie ajatukset _Contes d'Espagne et d'Italie_-kokoelman tekijään,
samalla paljastaen, mikä suunnaton ero on näiden 20-vuotiasten
rakkaustrubaduurien välillä alkuperäisessä runovoimassa. Maupassant
oli tuskin suorittanut kouluopintonsa, kun ranskalais-saksalainen
sota puhkesi, muodostaen rajapyykin hänen kehityksessään, niinkuin
se muodosti rajapyykin hänen isänmaansa historiassa. Otettuaan
mieskohtaisesti osaa sotatoimiin ja kerättyään suuren joukon kokemuksia
ja havaintoja, jotka tulivat hedelmällisiksi hänen myöhemmässä
tuotannossaan, saapui Maupassant Parisiin ja sai vaatimattoman toimen
meriministeriössä. Hänen itsenäinen toimintansa maailmassa oli alkanut,
mutta hänen varsinainen elämänkutsumuksensa odotti häntä vielä vuosien
päässä.
Maupassant, maaseudun kasvatti, tunsi alussa olevansa vieras suuressa
maailmankaupungissa, ja kysymyksenalaiseksi voi asettaa, koteutuiko
hän koskaan siihen syntyperäisen parisilaisen tavalla. Hän on
lukemattomat kerrat kuvannut voittamattomasti Parisin ihastuttavia
ympäristöjä, joissa maailmankaupunki ja maaseutu tapaavat toisensa,
ja varsinkin Seineä ja sen rantoja, tuon joen, joka Maupassant'in
kuvauksissa kuin toinen Nilvirta tuntuu aina tuovan mukanaan tuoksuvaa
rikkautta ja elämää. Mutta varsinaisen Parisin kuvaajana esiintyy
hän harvemmin eikä mielestäni saavuta silloin samaa illusionia.
Kuinka paljon tuoreemmat, kuinka paljon läheisemmin havaitut ovatkaan
meri- ja maa-maisemat le-havrelaisessa _Pierre et Jean_-romaanissa
kuin _Fort comme la mort'_in kadut, bulevardit, puistot ja muut
parisilaiset paikallisuudet! Yksityiskohtaisemmalla psykoloogisella
eläytymiskyvyllä on niinikään tavattu edellisesssä romaanissa
pikkukaupungin keskiluokan porvariperhe verrattuna siihen parisilaiseen
ylimyskotiin, joka jälkimmäisessä muodostuu tapahtumien keskipisteeksi.
Itse asiassa on Maupassant'in tuotanto mitä valaisevin esimerkki siitä
määräävästä vaikutuksesta, mikä lapsuuden aikaisella ympäristöllä
ja varhaisimmilla elämänkokemuksilla on taiteilijan ja kirjailijan
mielikuvavaaliin. Tuntuu siltä kuin olisi 30-40-vuotias Maupassant
vielä vastustamattomasti sidottu yksin niihin paikallisnimiinkin,
jotka kymmenvuotiaana ovat kaikuneet hänen korvissaan, niin usein ja
itsepintaisesti esiintyvät ne hänen kertomuksissaan. Mutta sensijaan
on Maupassant kuvannut ainakin yhtä parisilaista elämänpiiriä,
pikkuvirkamiehen, ja nimenomaan ministeriössä palvelevan, niin usein
ja niin suurella intensiteetillä (esim. novelleissa _l'Héritage,
En famille, A cheval_ y.m.), ettemme jää epätietoisuuteen siitä,
että Maupassant'in omat kokemukset virkamiesurasta olivat mitä
lohduttomimmat. Tottuneena vapaaseen luonnonelämään rasitti ja
ikävystytti häntä hengetön virkatoimi säännöllisesti mitattuine
tunteineen ja yksitoikkoisine velvollisuuksineen. Hänen kasvavaa
nautinnon ja elämänjanoaan eivät myöskään voineet tyydyttää se niukka
toimeentulo ja ne vaatimattomat ja hitaat ylenemismahdollisuudet, joita
virkamiesura tarjosi.
Virkatoimensa yksitoikkoisuudesta etsi hän vaihtelua kahdella
suunnalla: urheilussa ja kirjallisessa harrastelussa. Maupassant
oli lapsuudesta pitäen harteva ja voimakas ruumiinrakenteeltaan
ja urheiluun ja kaikkinaiseen terveydenhoitoon omisti hän jo
varhain paljon huolta. Zola kertoo hänen ulkonäöstään, että hän
oli "kaunis nuorukainen, pikemmin pienikasvuinen, mutta vahva ja
tanakka vartaloltaan", ja Flaubert antaa hänelle mainesanan "pieni
bretagnelais-härkä". Hänen mieliurheilunsa oli soutu ja sitä
harjoitti hän aivan intohimoisesti. Hänellä oli tapana joka aamu
ennen virastoaikaa soudella Seinellä ja sunnuntaisin lähti hän
pitemmille retkille. Eräänä päivänä kuljetti hän kahta ystäväänsä
soutaen veneessään, Parisista Roueniin. Soutu-urheilu Seinellä onkin
jättänyt unohtumattomat jäljet Maupassant'in kirjallisuuteen: kukaan
ei ole niinkuin hän osannut kuvata tämän joen vehmaita rantoja,
jotka päästyään maailmankaupungin kivilaiturien syleilystä tuntuvat
kukkivan ja tuoksuvan ehtymättömässä rikkaudessa ja vapaudessa,
tarjoten loputtomasti matkailijalle yllätyksiä ja iloisia seikkailuja.
Mutta jos sää oli epäsuotuisa souturetkille, lohduttautui Maupassant
kirjallisilla harjoitteluilla, ainakin alussa pääasiassa runonteolla,
mikä tapahtui Flaubert'in johdon alaisena. Eräistä "Madame Bovary'n"
mestarin oppilaalleen kirjoittamista säilyneistä kirjeistä käy
ilmi, kuinka yksityiskohtainen, tarkka ja ankara tämä johto oli.
Oppilas nieli turhamaisuutensa ja alistui nurkumatta. Mestarinsa
välityksellä tutustui Maupassant niinikään tunnettuihin kirjailijoihin,
m.m. Turgenjeviin, Zola'han, Daudet'hen, Edmond de Goncourt'iin
ja useihin muihin, joiden kanssa hän pian tuli varsin läheiseen
ystävyyssuhteeseen. Etenkin ensinmainitun kanssa ystävystyi Maupassant,
ja vuodesta 1876 oli venäläinen romaanintekijä Flaubert'in jälkeen
hänen läheisin kirjallinen tuttavuutensa. Myöhemmin Turgenjev Venäjällä
teki propagandaa nuoremman ranskalaisen kirjailijatoverinsa hyväksi.
V. 1878 muutti Maupassant meriasiain ministeriöstä opetusasiain
ministeriöön. Tämä vaihdos salli hänen omistaa suuremman, osan
ajastaan kirjallisiin harrastuksiin. Paljon merkittävämpi muutos hänen
elämässään tapahtui kuitenkin, kun hän kahta vuotta myöhemmin julkaisi
Zolan _Soirées de Médan'_issa ensimmäisen novellinsa _Boule de Suif_
sekä Charpentier'n kustannuksella runokokoelman _Des Vers_. Samana
vuonna erosi hän virkamiesuralta ja siitä pitäen on hän yksinomaan
kirjailija, kirjojen tekijä _ex professo_.
Seuraavat kymmenen vuotta kuluvat yhtämittaisessa kirjallisessa työssä,
jonka tuloksina syntyy novelleja ja romaaneja melkein koneellisella
täsmällisyydellä, lyhyin väliajoin. Vuodesta 1881 pitäen teki
Maupassant säännöllisesti työtä klo 7:stä aamulla 12:een päivällä,
kirjoittaen keskimäärin kuusi sivua päivässä. Hän oli saavuttanut
sellaisen taituruuden, että hänen vain harvoin tarvitsi jälestäpäin
korjata lauseitaan. Mutta paitsi tätä säännöllistä jokapäiväistä
työkautta omisti hän vielä erikoistutkimuksille ja muistiinpanoille
osan vuorokaudestaan. Siitä, mikä jäi jäljelle, meni taas runsaampi
osa, kuin mitä rasittavan henkisen työn vaatima lepo olisi sallinut,
huvituksiin ja nautinnoihin.
Maupassant'in kerrotaan sanoneen, ettei hänen elämällään ole
historiaa. Siitä onkin epäilemättä puuttunut suuria intohimoja ja
syvästi elettyjä kokemuksia, jotka olisivat ratkaisevasti vaikuttaneet
kirjailijan persoonallisuuden kehitykseen. Tuskin erehdymme, jos
edellytämme, että tämän epikurolaisen elämään sisältyi enemmän
nautintoja kuin iloja ja enemmän pettymyksiä ja kyllästystä kuin suuria
suruja. Hänen elämäkerran kirjoittajansa antaa viittauksia jostakin
persoonallisemmasta rakkaussuhteesta, mutta mitään keskeistä asemaa
ei sillä liene ollut. Lukuisilla matkoilla, joita hän teki aluksi
Normandiaan, myöhemmin, omalla huvipurrellaan, Välimeren rannoille,
m.m. Korsikaan, Tunisiin ja Algeriaan, tuntuu hän vain ajaneen takaa
aina uusia vaikutelmia. Hän pakeni jokapäiväisyyden ikävää, väsyttäviä
parisilaissalonkeja ja kirjallisia ystäviään ja kadehtijoitaan, hakien
uusia kiihoituksia ja uusia seikkailuja -- jotka jättivät jälkeensä
uuden väsymyksen ja uuden tyhjyyden. Hän samalla kertaa etsi ja pelkäsi
yksinäisyyttä. Hänen aistinsa kaipasivat vaihtelua, mutta hänen
hermonsa väsyivät pian. Alituinen rauhattomuus tuntuu häntä ajavan, ja
matkoilla on hän ehkä sittenkin enimmän kotonaan. Harva on niinkuin hän
ylistänyt matkustamisen iloja:
Joka paikka, missä asumme kauan, muuttuu vankilaksemme. Ah,
saada paeta, lähteä, paeta tuttuja seutuja, ihmisiä, aina
samoja liikkeitä ja ennen kaikkea samoja ajatuksia! Se joka on
väsynyt, väsynyt suremaan aamusta iltaan, väsynyt niin ettei
enää jaksa nousta juomaan lasillista vettä, väsynyt liian usein
nähtyjen ystävien kasvoihin, hänen täytyy lähteä, paeta uuteen
ja vaihtelevaan elämään. Matkustus on eräänlainen portti, jonka
kautta ihminen voi paeta todellisuutta toiseen todellisuuteen,
joka on kuin uni.
Tämä intohimoinen mieltymys retkeilyihin, matkustamiseen, joka muuttaa
meidän elämämme ympäristön, kulissit, muuttamatta silti meitä itseämme
on Maupassant'ille kuvaava. Se todistaa puolestaan, kuinka ratkaiseva
merkitys hänelle oli ulkomaailmalla, elämän näyllä, sillä kirjavalla
sarjalla ulkonaisia vaikutelmia, joita meidän aistimme ottavat vastaan
ja jotka säestävät meidän kokemuksiamme, olematta sanan syvemmässä
mielessä omaa keskeisintä, persoonallisinta elämäämme.
Maupassant'in novellien ja romaanien suuri menekki hankki hänelle
huolettoman, rikkaan toimeentulon. Hänen kirjevaihtonsa kustantajien
kanssa osoittaa, että hän osasi pitää puoliaan sopimusten teossa.
Kirjojensa nimet valitsi hän useinkin keskusteltuaan niistä
kustantajansa kanssa ja huomioon ottaen niiden edullisen tai
epäedullisen vaikutuksen yleisöön -- mikä ammattikirjailija-piirre!
Hän möi henkensä tuotteet mieluummin rahasta kuin kunniasta. Edmond
de Goncourt, joka kadehti Maupassant'ia, on häijyssä päiväkirjassaan
koettanut tehdä uskottavaksi, että Maupassant liehitteli ylhäisyyksiä
ja että ainoa kirja mikä muka oli hänen salonkinsa pöydällä oli
"Almanach de Gotha"! Itse asiassa pakeni Maupassant yleensä kaikkeakin
seuraa ja aivan varmaan oli hän liian mukavuutta rakastava etsiäkseen
sitä ainakaan ruhtinasten ja prinssien keskuudesta. Maupassant'in
kaiken tuotannon pohjalla -- yhä selvemmin havaittavana teos teokselta
-- kulkee väkevä yksinäisyyden virta, joka aika ajoin tuntuu syvenevän
kaikki nieleviksi pyörteiksi.
Kaksi aihetta antaa Maupassant'in yleensä niin epikurolaiselle ja
huolettomalle taiteelle voimakkaan kohtalotunnelman: yksinäisyys
ja lähestyvän kuoleman uhka. Yksinäisyys on pelastus ihmisistä ja
maailmasta, mutta se on samalla tyhjyyden esikartano. Se voi viihdyttää
lepoon hermoja ja intohimoja, mutta sen kalkissa on kuoleman maku.
Se paljastaa räikeässä ja tunteettomassa, mutta kirkkaassa valossaan
ilojen petollisen lyhyyden ja elämän turhuuden. Useat ovat kuvanneet
yksinäisyyttä, mutta harvoin on kirjallisessa tuotteessa ripittäytynyt
absoluuttisempi yksinäisyyden-tunne kuin Maupassant'in pienessä
monoloogissa _Solitude_. Monen monessa Maupassant'in novellissa ja
romaaneista ennen kaikkia _Fort comme la mort'_issa soi tunnelma, joka
on mitä läheisintä sukua sille, mikä täyttää Schopenhauerin filosofian
sen väkevällä maailmaakieltävällä pessimismillä. Voisi melkein
ajatella -- niin läheinen on paikoin tämä yhteinen mieliala-pohja
-- että Maupassant on jonakuna aikana, ehkäpä lyhyen hetken, elänyt
saksalaisen filosoofin pessimismin lumoissa. Maupassant'in novelleissa
mainitaankin suurella kunnioituksella Schopenhauerin nimi. Sellainen
novelli kuin "Morion" kertomus koulunopettaja-murhaajasta, joka surmaa
toisten lapsia kostoksi jumaluudelle siitä että tämä oli tappanut hänen
omat lapsensa, upottaa psykoloogisen laskinluotinsa kivettyneeseen
epätoivoon ja titaaniseen uhmaan, jonkalaista tuskin edes buddhalainen
nirvana-filosofi on tuntenut:
Minussa heräsi kapinanhenki, hirvittävä kapinanhenki; ja
äkkiä silmäni avautuivat kuin unesta: ymmärsin että Jumala on
häijy. Miksi oli hän tappanut lapseni? Avasin silmäni ja näin,
että tappaminen on hänelle huvitus. Hän ei rakasta muuta kuin
sitä. Hän ei synnytä elämää muussa tarkoituksessa kuin sitä
hävittääkseen. Jumala on teloittaja. Hänen täytyy joka päivä
saada kuolleensa. Hän surmaa monella tapaa valmistaakseen
itselleen aina yhä suurempaa nautintoa. -- -- -- En pelkää häntä,
halveksin häntä liiaksi.
Ajaessaan takaa nautintoja ja unohdusta, joutui Maupassant runsaasti
käyttämään huumausaineita, kuten eetteriä, kokaiinia, morfiinia ja
haschischia, varsinkin ensinmainittua, jonka vaikutuksia hän usein
on kuvaillut. Koko sinä aikana, jonka puitteihin Maupassant'in
kirjallinen toiminta varsinaisimmin rajoittuu, 1880-1890, on hänen
hermojensa tila huono ja hermosairauden merkit tulevat vuosi vuodelta
helpommin havaittaviksi. Jo 1880-luvun alussa poti hän silmätautia
(silmäterän suurennusta), joka häiritsi hänen näköään ja uhkasi
sokeudella. Myöhemmin vaivasivat häntä moninaiset pakkoideat ja
hallusinatsionit. Hänen novelleistaan voimme helposti nähdä, miten
niiden mukana hänen mielikuvituksensa liukuu pois luonnollisesta ja
terveestä elämästä ja miten hänen mielenkiintonsa kasvaa kaikkea
eriskummaista ja sielullisesti sairasta kohtaan. Sellaiset kertomukset
kuin _Lui, Le Horla, Qui sait?_ ovat tärisyttäviä todistuskappaleita
järjen ja hulluuden taistelusta ihmisaivoissa. Paralysia punoo kuin
hämähäkki epätoivoisen uhrinsa yhä lujempaan lankoihinsa. Maupassant
aavisti hetkittäin kohtalonsa ja yritti estää sen tuloa itsemurhalla
(tammikuussa 1892). Yritys kuitenkin epäonnistui. Vähitellen sammui
hänen järkensä valo kokonaan, hän vietiin sairaalaan, missä hän
kahdeksantoista kuukauden jälkeen hiljaa kuoli, 6 p:nä heinäkuuta 1893.