Jos tahdomme, Emersonin tavoin, erottaa runoilijan ja kirjailijan
toisistaan eri tyyppeinä, niin voimme jälkimäiselle tuskin löytää
parempaa edustajaa kuin ranskalaisen naturalistisen novellin mestarin
Guy de Maupassant'in.
Runoilijalle on kirjanteko käytännöllinen välttämättömyys,
kirjailijalle se on ammatti. Runoilijassa elävät hänen
ajatuksensa, mielikuvansa, tyyppinsä ainakin jossakin mielessä
myöskin riippumattomina siitä teoksesta, jonka hän mahdollisesti
luo, kirjailijassa ne syntyvät ja kehittyvät yksistään hänen
teostaan varten. Ideat etsivät runoilijansa saadakseen ilmaisun,
kirjailija etsii itse puolestaan ideansa antaakseen niille muodon.
Kirjailijan maailmassa ei ole mitään ihmettä, siinä ei piile mitään
psykoloogista salaisuutta. Kirjailija ei suinkaan aina jäljittele
luontoa ja elämää ja vain harvoin on hänen ammattinsa verrattavissa
valokuvaajan ammattiin, mutta pohjimmiltaan ei hän kuitenkaan tunne
eikä tunnusta muuta maailmaa kuin sen, joka jo on olemassa. Hän on
elämän suuri kirjanpitäjä, enemmän tai vähemmän uskollinen, tarkka
ja ankara ja enemmän tai vähemmän persoonallinen. Hän ei suinkaan
ole vailla tempperamenttia ja tunteita, hän on usein kuin sähköinen
hermokeskus, joka värähtää pienimmästäkin kosketuksesta, mutta hänen
tempperamenttinsa ja tunteensa koteutuvat helposti todellisuuteen
-- silloinkin kun hän sitä halveksii tai vihaa. Tämä koteutuminen
elämään, sen monikirjaviin ilmenemismuotoihin, sen aisteja ja
tunteita hyväileviin tai kiihoittaviin ja repiviin vaiheihin, sen
valoihin ja varjoihin, sen toivoon ja epätoivoon, sen leikkiin ja
vakavuuteen, sen onnenhetkien häipyvään lyhyyteen ja sen tuskan ja
piinan tuntien loputtomuuteen, sen hymyileviin keväihin ja itkeviin
syksyihin, nuoruuden tanssiviin vuosiin, rakkauden aikana, ja vanhuuden
laahustaviin askeleihin haudan partaalla -- tämä koteutuminen elämään
on yksi puoli kirjailija-ammatin salaisuudesta. Toinen on kyky kuvata
ja kertoa aistimuksiaan, tunteitaan, näkemyksiään. Jossakin määrin
ovat epäilemättä nämä molemmat kyvyt synnynnäisiä siellä missä ne
esiintyvät kehittyneempinä, mutta varmaan voi onnellinen kasvatus ja
määrätietoinen harrastus ja itsekouluutus myöskin luoda edellytyksiä
menestykselliselle kirjailija-toiminnalle. Kirjailijalla on aina
elämässä enemmän opittavaa kuin runoilijalla. Mies joka "kerää
vaikutelmia ja kokemuksia" ja joka "hioo tyyliään" voidakseen välittää
elämyksiään yleisölle, on kirjailija kiireestä kantapäähän tai ainakin
kirjaileva dilettantti. Runoilija ei aja takaa vaikutelmia, ne tulevat
hänen luokseen, hänen tahtoen tai tahtomatta, eikä hän hio tyyliään
vaan pikemminkin hänen tyylinsä hioo häntä, koska se hallitsee häntä
enemmän kuin hän sitä. Kirjailijan maailmassa vallitsee usein hienompi
järjestys, lainalaisuus, täydellisyys kuin runoilijan, jonka maailma
on joskus kuin kaaos, mutta kaaos, missä leijuu sitä tähtitomua, josta
maailmat syntyvät.
Kun Maupassant kolmenkymmenen vuotiaana vaihtoi salkkunsa ministeriön
virkamiehenä kirjailijan kynään, oli hänellä takanaan ahkerat ja
hedelmälliset oppivuodet ja hänen ensi esiintymisensä kirjailijana
todistaa jo mestaria, joka täydellisesti hallitsee ammattinsa.
Hänen ensimmäinen julkisuuteen tullut novellinsa _Boule de suif_
on teknillisesti yhtä virheetön kuin hänen viimeisensäkin, sen
neljässäkymmenessä sivussa ei ole mitään, jonka toivoisi olevan toisin,
tuntuupa melkein siltä niinkuin ei siinä olisi mitään, joka voisi
olla toisin -- aivan niinkuin meistä luonnossa jokainen yksityiskohta
ja -ilmiö tuntuu olevan omalla paikallaan ja kuuluvan ehdottomasti
kokonaisuuteen. Sielulliselta sisällöltään on se vähäpätöinen vaikka
huvittava kasku, mutta novellistisena suorituksena ansaitsee se vielä
saman ehdottoman kiitoksen, jonka se sai osakseen kerrottuna ensi
kerran Zolan luona valitun kirjailijapiirin keskellä ja kohta sen
jälkeen, v. 1880, painosta ilmestyessään. Ulkonaisen aiheen, mikä
on sivuasia, lienee Maupassant saanut novelliinsa Zolalta, mutta
kertomataitonsa, kirjallisen tekniikkansa, mikä on pääasia, oli hän
oppinut ahkerassa määrätietoisessa harjoituksessa, lähes kymmenen
vuoden aikana, naturalismin mestarin Gustave Flaubert'in johdolla.
Maupassant'in oppilas-suhde Flaubert'iin on yksi kirjallisuushistorian
loistavimpia esimerkkejä kirjailijayksilön välittömästä
persoonallisesta vaikutuksesta toiseen. Seitsemän vuoden aikana eli vv.
1873-1880, valvoi ja ohjasi Flaubert kaikkia Maupassant'in kirjallisia
töitä, vihkien hänet vähitellen oman työpajansa salaisuuksiin.
Nuori ministeriön virkamies käytti usein viikon varrella pitkiä
tuntejaan valtion palveluksessa tehdäkseen virastonsa paperille
pieniä kirjallisia harjoitelmiaan, mitkä hän sunnuntaisin kantoi
mestarinsa ja opettajansa tuomioistuimen eteen. Flaubert oli yhtä
väsymätön vaatimuksissaan kuin kärsivällisyydessään. Hän oli luvannut
Maupassant'in äidille, nuoruuden-ystävälleen, joka toivoi pojastaan
kirjailijaa, tehdä tässä suhteessa kaikkensa ja hän otti tämän
lupauksensa hyvin vakavalta kannalta -- sitä mieluummin, kun hänen ja
oppilaan välillä pian syntyi lämmin mieskohtainen kiintymys. Näissä
kahdessa normandilaisessa, joita iässä erotti toisistaan lähes kolme
vuosikymmentä, oli epäilemättä yhtäläisiä piirteitä, mitkä puolestaan
tekivät että mestarin opetukset tapasivat oppilaassa helposti
kiitollisen kaikupohjan. Molemmilla oli herkät valveutuneet aistit
ja kirkas pää ja molemmat katselivat he elämää jokseenkin kylmillä
silmillä: he arvioivat sitä kuin muinaiset normannit voittosaalista, he
pyrkivät riistämään siitä mahdollisimman suuren osan purteensa, s.o.
taiteeseensa. Nuorempi, jolle elämä vielä oli täynnä mieskohtaisia
houkutuksia, ei ollut kehittynyt niin pitkälle kyvyssä nähdä taiteessa
elämän korkeinta tarkoitusta ja viisautta kuin vanhempi, joka oli
pyhittänyt sille kaikkensa. Mutta Flaubert'in ankarassa koulussa
oppi Maupassant vähitellen, että taide oli mustasukkainen jumaluus,
joka ei kärsinyt toisia rinnallaan. Flaubert korjaili Maupassant'in
kirjoitelmia kuin koulunopettaja oppilaansa harjoitusaineita. "Mene
kävelemään, poikani", sanoi hän nuorelle ministeriön virkamiehelle,
"ja kerro minulle sadalla rivillä, mitä olet nähnyt". Jokainen turha
määräyssana pyyhittiin armotta ja kaksi perättäistä lausetta, joilla
oli sama rakenne ja sama rytmi, oli mestarin kauhistus. Mutta ennen
kaikkea tahtoi Flaubert saada oppilaansa havaitsemaan esineiden ja
asiain erikoista, ominaista luonnetta ja oppimaan ilmaisemaan sen
ainoalla täsmällisellä, asiallisella, täyteläisellä tavalla. Kukaan
ei ole vähemmässä määrin kuin Flaubert uskonut hetken vaivattomaan,
onnelliseen inspiratsioniin ja tehostanut kiivaammin työn ja
tutkimuksen merkitystä kirjallisessa taiteessa. Hänen kirjeensä
Maupassantille ovat kuvaavat tässä suhteessa: "_Täytyy_, ymmärrättekö,
nuori mies, täytyy tehdä ahkerammin työtä. -- -- Taiteilijalle ei ole
olemassa muuta kuin yksi periaate: uhrata kaikki taiteelle. Hänen
tulee pitää elämää vain keinona, ei muuna." Maupassant'in äiti kävi
kärsimättömäksi, kun hänen poikansa ensi esiintyminen kirjailijana
viipyi vuodesta vuoteen, ja ystävät, jotka tiesivät Maupassant'in
harjoittavan kirjailua ja julkaisseenkin parilla salanimellä pieniä
kertoelmia, tutkailivat häneltä, milloin hän aikoi jättää taiteellisen
inkognitonsa ja esiintyä julkisesti kirjailijana. "Minulla ei ole
kiirettä", vastasi Flaubert'in oppilas, "tahdon oppia ammattini".
Kolmenkymmenen vuotiaana katsoi Maupassant olevansa valmis. Silloin
julkaisi hän ensimmäisen novellinsa _Boule de suif_ ja runovalikoimansa
_Des Vers_. Hän oli oppinut proosan taidon, oppinut flaubert'iläisessä
mielessä, mikä merkitsee tai ainakin lähenee täydellisyyttä,
mutta runonteossa hän oli vielä oppilas ja jäi siksi. Ilman hänen
proosaansa olisi hänen ensimmäinen ja ainoa runokokoelmansa, joka
epäilemättä potee melkoista runollista kuivuutta, joutunut pikaiseen
unohdukseen. Itse ymmärsi Maupassant pian sen epäsuhdan, joka vallitsi
hänen proosansa ja runonsa taiteellisen arvon välillä, ja siirtyi
ratkaisevasti proosaan. Kymmenen vuotta kestäneen kirjailijakautensa
aikana julkaisi hän keskimäärin kolme teosta vuodessa, romaaneja,
novelleja, matkakuvauksia, mutta porttia lyriikan maailmaan ei hän
kertaakaan enää raoittanut. Ja itse asiassa: harva suuri kuvailija ja
kertoja on ollut vähemmän lyyrillinen kuin Maupassant, jonka tarkka ja
kylmä havainto ja analysoiva älyllisyys tuntuvat kulkevan kuin halla
kaiken mieskohtaisen tunteellisuuden ja lyyrillisyyden yli.
Flaubert'in kirjallinen ihanne oli tunteettomuus, _impassibilité_.
Taiteen tuli olla ihmiselämän puolueeton kuvastin ja tässä tehtävässään
onnistui se sitä paremmin, kuta vähemmän kirjailijan oma yksilöllisyys
tuli näkyviin. Maupassant oli puolestaan omistanut tämän opettajansa
teorian taiteen objektiivisesta tunteettomuudesta. Mutta tunteettomuus
on vain sana, jonka taakse kätkeytyy paljon tunteellisuutta. Niinhyvin
Flaubert'in kuin Maupassant'in teoreettisessa tunteettomuudessa on
selvät merkit hyvinkin yksilöllisestä tuntemis- ja ajattelemistavasta,
selvät merkit omalaatuisesta persoonallisuudesta. Voimme sanoa,
että tämä persoonallisuus onkin itse asiassa mieltäkiinnittävintä
Maupassant'in kirjallisuudessa, että se juuri antaa hänen tuotannolleen
sen elimellisen yhtenäisyyden ja lopullisen arvon. On nim. aina niin,
että mitä teorioja ja ihanteita kirjailijat eri aikoina asettavatkin
taiteelleen, me kuitenkin, viime kädessä ja vaistomaisesti, usein
tietämättämme, etsimme heistä persoonallisuutta, ihmistä.
Emile Faguet on sanonut, että jos taide, Zolan määritelmää seuraten,
ei ole muuta kuin todellisuus nähtynä tempperamentin läpi, niin
on Maupassant'in tempperamentti läpikuultava lasi, jonka kautta
todellisuus kulkee, ja Maupassant siis puhdasverisin kaikista
realisteista. Olisi varmaan väärin ja harhaanjohtavaa käsittää
tällaista väitettä aivan kirjaimellisesti. Se läpikuultava lasi, joka
Faguet'n määritelmässä edustaa Maupassant'in tempperamenttia, ei laske
lävitseen kaikkia valonsäteitä, todellisuutta sellaisenaan, ilman
valintaa, se on ehkä pikemminkin verrattava prismaan, läpikuultavaan
prismaan, joka taittaa ja hajoittaa valonsäteet laskiessaan ne
lävitseen, taittaa ja hajoittaa omalla tavallaan. Tässä tavassa ilmenee
hänen tempperamenttinsa tiedoton valinta, hänen persoonallisuutensa.
Jos tahdomme sanoa, että Maupassant jäljittelee todellisuutta, tai ehkä
paremmin, kuvaa vain todellisuutta, niin on meidän samalla muistettava,
että itse "todellisuus" on relatiivinen käsite. Oikeinta olisi ehkä
niin ollen sanoa, että Maupassant kuvaa vain sitä, mitä hän pitää
todellisena.