Kun on lukenut Maupassant'in teokset, nide niteeltä, ja koettaa
kerätä vaikutelmansa tästä yhteen vuosikymmeneen sisältyvästä
valtavasta kirjallisesta tuotteliaisuudesta, niin palautuu tuskin
mieleen ensi sijassa minkään yksityisen teoksen muisto, vaan voimakas
kokonaisvaikutus, jossa eri niteet vain heikommin erottautuvat
toisistaan. Maupassant'in tuotannossa hämmästyttää lukijaa ehkä
ennen kaikkea sen virheettömyys, ammattitaito, joka ei koskaan jätä
tekijäänsä pulaan eikä koskaan tuota lukijalle epämiellyttäviä
yllätyksiä. Taiteellisessa suhteessa aivan samanarvoiset eivät
Maupassant'in teokset kuitenkaan ole. Ensinnäkin ovat epäilemättä
novellit epigramaattisine keskityksineen asetettavat romaanien
edelle, joiden viimeksimainittujen joukossa on m.m. sellainen
kompositsioniltaan höllärakenteinen ja paikoin hiukan jokapäiväistä
sensatsionilukemista lähentelevä kirja kuin _Bel-Ami_. Kunniasijaa
Maupassant'in romaanien joukossa en antaisi, kuten monet arvostelijat,
_Une vie'_lle, jossa päähenkilön kärsimykset ovat tendenssimäisesti
kasatut, en myöskään _Notre coeur'_ille, kuinka sattuvia yksityiskohtia
sekin sisältänee, vaan _Pierre et Jean_ romaanille, joka on
rakenteeltaan herkullisen taidokas ja joka syvässä inhimillisyydessään
koskettaa mielestäni aivan balzac'laisia kieliä. Probleemi on siinä
näköään pienempi kuin Maupassant'in muissa romaaneissa, mutta sen
psykoloogiset perspektiivit ovat harvinaisen syvät. Jonkunverran
hajanainen ja yksityiskuvauksissaan väsyttävä on _Mont-Oriol_. Se
romaani, johon tekijän oma surumieli välittömimmin on painanut
leimansa, on hieno rakkausromaani _Fort comme la mort_, traagillinen
tarina taiteilijasta, joka vuosiltansa vanhenee ja jonka tiellä
kuoleman varjot tihenevät, mutta jonka rakkaus kääntyy toivottomassa
kaipuussaan nuoruuden puoleen.
Pienen novellin, romaanisen _conte'_in alalla, on Maupassantilla
maailmankirjallisuudessa tuskin vertaistaan. Hän luonnostelee
henkilönsä nopeasti ja varmasti, ja hänen juonensa, kuinka vähäpätöinen
se usein lieneekin, huippenee aina lopullaan komiikassaan tai
tragiikassaan tavalla, joka iskee kertomuksen lähtemättömästi
lukijan tai kuulijan muistiin. Hänen karikatyyri-taitonsa ja
todellisuuden-havaintonsa ovat aina tuoreita. Hänen novellinsa
eivät vaikuta silloinkaan kun niitä lukee suuremman määrän, koskaan
väsyttäviltä, vaikka niissä kaikissa on oikeastaan vain yksi aihe:
rakkaus. Kekseliäisyydellä, joka kilpailee Boccaccion kanssa ja jonka
rinnalla jokainen germaani joutuu varjoon, on Maupassant osannut
vaihdella tätä ainoata teemaansa. Vaikeaa on hänen tuotannossaan
asettaa toisia kertomuksia ehdottomasti toisten edelle. Ensimmäisistä
sijoista kilpailevat ehkä sellaiset kuin surullisen-koomillinen
_l'Héritage_, samalla kertaa herkullinen ja kyynilIinen _Ce cochon de
Morin_, nuoren naisen psykologiaa välähdyksittäin valaiseva, tuore
ja hilpeä _Yvette_, kyynillinen _La maison Tellier_, naturalistinen,
toivottoman iloton _En famille_, alankomaalaisia pikkumestareita
muistuttava mehevä laatukuva _Une partie de campagne_ ja lystikäs
italaliainen muistelma _Les soeurs Rondoli_. Rakkausnovellien asteikko
ulottuu pieniin hyvin uskallettuihin kaskuihin (sellaisiin kuin _Le
moyen de Roger, La fenêtre, Marocca, Le mal d'André_), jotka päättyvät
kylmään ja kyynilliseen nauruun. Näiden rinnalla on merkittävä
vastapoolina sellaiset synkät, traagilliset kertomukset kuin _Pierrot_
ja _Promenade_, jotka elämän- ja ihmisinhossaan kuuluvat kaikkein
ilottomimpaan, millä kenenkään kirjailijan mielikuvitus on askarrellut.
Maupassant'in tyylin teho on ensi sijassa hänen aisti-havaintojensa
hellittämättömässä valppaudessa. Todellisuus, ulkonainen todellisuus
on hänellä elävämpi, läsnäolevampi kuin muilla naturalisteilla.
Hän näkee, kuulee, tuntee tuoreemmin kuin toiset. Yksin hänen
hajuaistinsakin välittää mitä erilaisimpia ja sattuvimpia vaikutelmia.
Hotellihuoneet, salongit, budoaarit, virastot ja niiden odotussalit --
kaikki ilmaisevat sisääntulijalle jo hajuaistimen välityksellä jotain
olemuksestaan ja siitä inhimillisestä elämästä joka niiden sisällä
liikkuu. Maupassantilla on jos kenelläkään kykyä tutkia ihmistä hänen
ympäristöstään, pienistä näköään kuolleista esineistä ja koko siitä
ilmakehästä, jonka keskellä hänen elämänsä kuluu ja jolle hän itse
tietämättään lainaa jotakin itsestään, jotain sisimmästä olemuksestaan.
Maupassant on kirjailija vailla aatteita, ideoita -- jollei sellaiseksi
tahdo kutsua hänen kylmää ja kovaa pessimismiään, hänen _vanitas
vanitatum_-uskoaan, joka kuultaa vastaan jokaisen perspektiivin
päässä hänen kirjoissaan. Hänellä ei ollut mitään ohjelmaa, ei mitään
aktiviteettiä, joka olisi ajanut häntä jollakin tavalla vaikuttamaan
yhteiskunnan tai maailman kulkuun. Hänen verraton novellistiikkansa
kuvaa tunteettomalla ironialla elämän suurta naamiohuvia, jossa sokeat
vietit hypittelevät uhrejaan ja jossa ilveilijän naamari usein kätkee
murhenäyttelijän mielenlaadun. Kuolema on se tausta, jota vastaan
hänellä kaikki tapahtuu, loppupiste, kaiken summa -- tai oikeammin,
kuolema on läsnäolevainen pienimmissäkin toimissamme, se ottaa kuin
Hans Holbeinin luurankomies aktiivisesti osaa meidän harrastuksiimme,
meidän juhlaamme ja arkeemme, ja muistuttamalla meitä alituisesti
ilojen ja surujen katoavaisuudesta, vie se elämältä lopulta kaiken
vakavuuden, kaiken tärkeyden, kaiken arvon.
Tästä tunteesta, tyhjyyden tunteesta, saamme luullakseni etsiä syvimmän
juuren Maupassant'in taiteelliseen _impassibilité'_hen, joka oli
myöskin hänen mestarinsa Flaubert'in vaatimus. Tämän tunteen, tyhjyyden
tunteen valossa on hän oppinut -- edelleen Flaubert'in neuvoja seuraten
-- "käyttämään elämää vain välikappaleena" taidetta varten. Sille joka
pohjaan asti näkee elämän turhuuden, on helppoa oppia pitämään elämän
kuvaamista, sen kirjoihin viemistä tärkeämpänä kuin itse elämää.
Mutta elämä ei anna enintänsä sille, joka pitää sitä vain keinona,
välikappaleena. Vain hänelle, joka elää koko sydämellään sen iloissa
ja suruissa, joka on järkytetty sen vakavuudesta ja suuruudesta,
vain hänelle uskoo elämä syvimmät salaisuutensa. Maupassant tahtoi
pysyä syrjästäkatsojana, kirjaanviejänä, kirjailijana. Tullessaan
kirjallisuuteen oli hän hionut ilmaisukeinonsa kristallikirkkaaksi,
objektiiviseksi kuvastimeksi. Mutta vähitellen murtautuu hänenkin
tuotannossaan esille persoonallinen, subjektiivinen sävel:
hänen oma kärsimyksensä. Se tuo mukanaan tähän tyypilliseen
kirjailija-ilmestykseen jotain runoilijasta ja jotain filosoofista. Se
tuo mukanaan, teos teokselta yhä selvemmin luettavan epikurolaisen ja
pessimistin elämänviisauden, joka kehoittaa meitä nauttimaan elämästä,
mutta joka sisimmässään ei usko muuhun kuin tyhjyyteen, kaiken
turhuuteen.
"VITA NUOVA".
Kun Dante kirjoitti _Vita nuovan_, ei hänellä vielä ollut takanaan
sitä syvällistä, kalliisti ostettua elämänkokemusta, joka puhuu
meille Jumalaisen Komedian mahtavista säkeistä: hän eli vielä
nuoruutensa keväässä, ja ainoa tunne, joka oli pohjaan saakka
järkyttänyt hänen myöhemmin niin monenlaisille intohimoille altista
sydäntään oli rakkauden tunne. Varhaisimmat _Vita nuovan_ runoista
ovat kahdeksanneltatoista ikävuodelta, myöhäisimmät seitsemänneltä-
tai kahdeksanneltakolmatta, samalta ajalta kuin runojen puitteeksi
sommiteltu proosakertomuskin. Mutta tämän nuoruudenteoksen
psykolooginen lähtökohta -- Danten ja Beatricen kohtalokas ensi
tapaaminen -- vie meidät ajassa taaksepäin aina runoilijan yhdeksänteen
ikävuoteen. _Vita nuova_, jota syyllä on sanottu keskiajan
rakastettavimmaksi kirjaksi, on tavallaan lapsuuden ja nuoruuden
tilinpäätös, ihastuttava tilinpäätös, jonka yksi kirjallisuuden
historian suurimmista neroista on tehnyt miehuutensa kynnyksellä.
Luotettavat tiedot Danten lapsuudesta ja nuoruudesta supistuvat
pääasiassa siihen, mitä hän itse teoksissaan kertoo. Dante syntyi
Firenzessä v. 1265 Alighierin varattomasta aatelisesta suvusta.
Hänen vanhempansa kuolivat varhain, mutta siitä huolimatta näyttää
hän saaneen hienon, monipuolisen kasvatuksen. Opettajistaan hän
itse mainitsee oppineisuudestaan kuuluisan Brunetto Latinin ja
nuoruudenystävistään guelfiläis-ylimyksen Guido Cavalcantin, jota
Boccaccio Decameronessaan on ylistänyt hienoksi loogikoksi ja
luonnonfilosoofiksi ja jolle Dante omisti nuoruudenteoksensa _Vita
nuovan_. Danten paras nuoruudenaika oli hänen kotikaupungilleen
rauhallista hengähdysaikaa sitkeiden ja uuvuttavien riitojen välissä.
Teollisuus, kaupanteko ja taiteet puhkesivat ennen aavistamattomaan
kukoistukseen, Firenze siirteli ulommaksi muuriensa kehää, rakenteli
kirkkoja ja maalautti freskoja. Iloinen, lämminverinen toscanalainen
luonne pääsi taas oikeuksiinsa: juhlittiin, tanssittiin ja laulettiin,
muodostettiin seuroja, joissa palveltiin rakkauden pakanallista
jumaluutta, luettiin provencelaisten ja ranskalaisten trubaduurien
runoja ja alettiin itsekin kirjoittaa kansankielellä riimitettyjä
tunnustuksia sydämen donnalle tai vaihdettiin ystävien kesken
vakavia tai leikillisiä sonetteja. Tältä huolettomalta ajalta Danten
elämässä, mistä ei suinkaan ole puuttunut kaikkia epikurolaisia
iloja, on meillä eräs Danten Cavalcantille omistama sonetti, joka
antaa m.m. meidän ymmärtää että Firenzen nuoret runoilijat olivat
numeroineet kotikaupunkinsa kaunottaret. Tämä rakastettava runo
kuuluu proosakäännöksenä: "Guido, minä toivoisin, että jokin
noitavoima asettaisi sinut, Lapon ja minut purteen, jota kaikki
tuulet kuljettaisivat meidän mielemme mukaan ja jota eivät myrskyt
eivätkä muut onnettomuudet koskaan saavuttaisi ja missä, alituisesti
yksimielisinä, meissä vain kasvaisi halu olla yhdessä. Vielä toivoisin,
että hyvä taikuri antaisi meidän matkaamme Monna Vannan, Monna Lagian
ja hänet, jonka tunnemme numero kolmantenakymmenentenä. Niin puhuisimme
keskenämme jatkuvasti rakkaudesta, ja jokainen naisista olisi yhtä
tyytyväinen kuin luulisin meidän itsemmekin olevan." Tämä sonetti
osoittaa, että myöskin Dante -- vastoin kirjallishistorialliseksi
tullutta sananpartta -- osasi, ainakin varhaisessa nuoruudessaan,
hymyillä, vaikka hän ehkä myöhemmin, elämän varrella, sen taidon unohti.
Mutta leikin ja huvitusten ohella ei Dante laiminlyönyt tieteitä.
Meidän täytyy olettaa hänen juuri näihin aikoihin laskeneen perustan
sille valtavalle, eri suuntiin ulottuvalle tietämiselleen, joka tavan
takaa kuultaa Jumalaisen Komedian sivuilta. Kun Firenzessä ei tällöin
vielä ollut yliopistoa, lienee Dante pääasiassa itseopiskelun tietä
hankkinut antiikin kirjallisuuden tuntemuksensa samoinkuin syvän
perehtymyksensä keskiaikaiseen skolastiseen filosofiaan sekä yleensä
kaikkeen aikansa tietoon eri aloilla. _Vita nuovasta_ tiedämme,
että hän luki ja kirjoitti latinaa sekä tunsi ranskalaista ja
provencelaista runoutta. Viimeksimainittu laulurunous muodostaa toisen
Danten nuoruudenteoksen kirjallishistoriallisista edellytyksistä,
samoinkuin vanha latinalainen runous muodostaa toisen. Mutta myöskin
italiankielellä oli jo ennen Dantea syntynyt uusi runotyyli, _il
dolce stil nuovo_, "suloinen uusi tyyli", joka valmisti _Vita nuovan_
runoutta ja jonka kirjallishistoriallisesti merkillisin luoma juuri
Danten nuoruuden teos on.
Italiassa oli kansankielinen kirjallisuus vasta sangen myöhään
noussut oraalle latinan rinnalla. Keskiajan rikas legenda- ja
mysterio-kirjallisuus, laulut ja kronikat olivat latinankielisiä ja kun
Italiassa ensi kerran, kahdennella- ja kolmannellatoista vuosisadalla
alettiin runoilla elävällä kielellä tapahtui se Ranskan tai Provence'in
kielillä. Noin 1220-1230-luvulla alettiin ensi kerran, Fredrik II:n
hovissa Sisiliassa, sommitella italiankieltä trubaduurirunouden
riimikylläiseen asuun, sonettiin ja canzoneen. Pian levisi tämä uusi
runous myöskin Pohjois-Italiaan, missä se bolognalaisessa Guido
Guinicellissä löysi ensimmäisen kirjallishistoriallisesti huomattavan
edustajansa, runoilijan, jota Dante tervehti esikuvanaan ja "suloisen
uuden tyylin" alkajana. Tämä runous lauloi naisen ylistystä, mutta
naisen, jonka runoilija kaipuullaan kohotti korkealle kaikkien
maallisten pyyteiden yläpuolelle, kaiken kauneuden ja täydellisyyden
ihannekuvaksi. Rakastettu nainen oli loukkaamaton kuin jumalanäiti ja
se tunne, joka kurottautui häntä kohti, oli kuin osana rakkaudesta
Jumalaan. Ritariajan lemmenlaulu on tässä runolajissa pukenut ylleen
abstraktisen teologian ja skolastiikan vaipan, ja silloinkin kun se
lainaa ilmaisunsa maallisen rakkausrunouden kuvakielestä -- kuten esim.
Rooman keisariajan intohimoisesta ja dekadenttisesta lemmenrunoudesta,
johon sen lähteet, kuten Gaston Paris on osoittanut, johtavat --
käyttää se niitä vain etäisinä symbooleina ylimaallisille, kaikesta
aineen kaipuusta vapautuneille tunteilleen. Tälle runolajille
kehittyi pian oma ankara estetiikkansa, ettemme sanoisi teologiansa,
se muodostui koulurunoudeksi, enemmän tai vähemmän ajatuksettomaksi
leikiksi sanoilla ja käsitteillä, kylmäksi ilotulitukseksi, jossa
meidän on vaikea huomata sitä tunteen kipeyttä ja hehkua, mistä
persoonallinen runous syntyy. Vasta Danten miehisessä, intohimoisessa
ja yksinkertaisessa sielussa syttyy tämä runous polttavaksi tuleksi,
liekiksi, jonka hehkun tunnemme yhä vielä sen teologian rautaristikon
läpi, jonka taakse se on kytketty. Vasta nuoren Danten väkevässä ja
kuumassa sielussa puhkeaa keskiajan lemmenrunous hehkuvimpaan ja
samalla eteerisimpään kukintaansa: punaiseksi liljaksi, jonka kuvan
näemme Firenzen, Danten kotikaupungin vaakunassa, kukaksi, joka lainaa
intohimon värin abstraktisille ylimaallisille muodoilleen.
Mutta _Vita nuova_ ei kiinnitä meidän mieltämme vain lyyrillisenä
runosikermänä sanan tavallisessa merkityksessä, se tarjoaa meille
myöskin kappaleen luojansa kehityshistoriaa, miehen, jonka sisäiset
kokemukset, jonka vaellus läpi helvetin kauhujen ja kiirastulen
puhdistavan ilman taivaan pyörryttävään kirkkauteen samalla ovat
loppumattomasti kärsivän ja loppumattomasti pyrkivän ihmiskunnan
yhteisiä kokemuksia. Niinkuin jokainen suuri runoteos on myöskin _Vita
nuova_ palanen ihmiskunnan historiaa.
Danten nimeen on erottamattomasti liittynyt Beatricen. Sattuvasti on
Edouard Schuré sanonut, että sen geniuksen oikea nimi, joka on luonut
_Vita nuovan_ ja Jumalaisen Komedian, ei ole Dante eikä Alighieri vaan
Dante ja Beatrice. Runoilija ja hänen rakastettunsa, kaipuu ja kaipuun
esine muodostavat erottamattoman kaksoistähden, joiden valo lankeaa
yhteen. Sillä hetkellä kun Dante ensi kerran, yhdeksänvuotiaana,
tapaa niinikään yhdeksänvuotiaan Beatricen voimme sanoa hänen astuvan
elämän portin läpi: kun hän neljätoista vuotta myöhemmin selailee
"muistinsa kirjaa" huomaa hän, että ennen tätä hetkeä siinä oli "vain
vähän luettavaa". Mutta tämän hetken jälkeen on siinä luettavana sitä
enemmän, siinä on luettavana ylevin rakkaustarina, minkä runouden
historia tuntee. Firenzeläisen porvarin Folco Portinarin tytär
sytytti ensi tapaamisellaan nuoressa Dantessa rakkauden ja runouden
kohtalokkaan kipinän. "Elämän henki", kuten hän itse kertoo, lausui
hänessä kohta tämän kohtauksen jälkeen nuo ennustavat sanat: _Ecce
deus fortior me, qui veniens dominabitur mihi_ -- "kas tuossa jumala
minua voimakkaampi, joka on tuleva minua hallitsemaan". Ennustus
kävi kirjaimellisesti toteen. Beatrice on Danten elämän ja runouden
suuri johtomotiivi. Beatrice oli hänen nuoruutensa rakastettu
samoinkuin hänen kypsän miehuutensa, ja huolimatta eri teille
johtavista ulkonaisista elämänvaiheista, huolimatta kuolemastakin,
joka tuli heidän väliinsä, säilyttää Dante Beatricen kuvan uskollisena
sydämessään, asettaakseen rakastettunsa, elämän infernon ja kiirastulen
läpi kuljettuaan, Ikuisen istuimen viereen, taivaan korkeimmille
sijoille.
Kukaan, joka ymmärtää runouden merkkikieltä, ei _Vita nuovaa_ lukiessa
voi tulla muuhun käsitykseen kuin että siinä kuvattu rakkaus on
todellisesta elämästä lainattu eikä veretön allegoria, niinkuin jotkut
ovat tahtoneet uskoa. Se seikka, että tämä runoilijarakkaus elää
yhdestä katseesta, yhdestä tervehdyksestä ja että suudelma tuntuu
liian maalliselta mahtuakseen sen pyhitettyyn piiriin, ei ole muuta
kuin Danten sisäisimmän hengen mukaista. Danten elämässä on muitakin
naisia -- on Gemma, hänen vaimonsa, on Petra, jolle hän on kirjoittanut
intohimoisia rakkaussonetteja, on _Vita nuovan_ "donna gentile" --
mutta Beatrice on hänen runoilijarakkautensa, verrattomasti suurempi
ja merkitsevämpi kaikkia muita sentähden, että runoilija Dantessa
oli niin yksinvallitseva. Rakkaus Beatriceen oli osa tämän keskiajan
yksinäisen runoilijaneron suhteesta korkeimpaan, ikuiseen, Jumalaan.
Danten mahtava usko, mikä viime kädessä antaa hänen persoonalleen
ja runoudelleen sen monumentaalisen suurpiirteisyyden, on hänen
rakkautensa sisar. Voimme sanoa, että Dante on uskonsa ja rakkautensa
voimalla, kaipuullaan täydellisyyteen luonut Beatricen, niinkuin hän
on luonut myöskin infernonsa, katumuksenvuorensa ja taivaansa. Mutta
psykoloogisesti on rakkaus Beatriceen ollut hänelle reaalinen elämys,
niinkuin roomalaisille lyyrikoille heidän Lesbiansa ja Cynthiansa ja
niinkuin Shakespearelle hänen sonettiensa tumma nainen ja Musset'lle
hänen "Öidensä" rakastettu.
_Vita nuova_ ei ole ainoastaan sikermä rakkausrunoja, se on myöskin
psykolooginen novelli tai ehkä mieluummin tunnustuskirja. Dante ei
väsy analysoimasta niitä ihmeellisiä, usein hurmiotiloihin johtavia
elämyksiä, joihin rakkaus hänet saattaa. Kun hän toisen kerran,
kahdeksantoista vuotiaana, tapaa rakastettunsa ja vastaanottaa hänen
tervehdyksensä, kertoo hän tämän kohtauksen vaikutuksesta inhimillisen
kauniisti: "... hurmaannuin niin suuresti, että poistuin kuin päihtynyt
ihmisten parista, ja rientäen yksinäiseen paikkaan, huoneeseen,
joka oli omani, antauduin ajattelemaan tätä kaikkein armainta." Ja
toisessa kohdassa kuvaa hän Beatricen vaikutusta tähän tapaan: "Sanon
siis, että kun hän tuli näkyviin joltakin taholta niin toivoessani
tuota ihmeellistä tervehdystä ei minulle jäänyt yhtäkään vihamiestä,
vaan mieleni valtasi rakkauden liekki, mikä sai minut antamaan
anteeksi kaikille, jotka olivat minua loukanneet: ja jos joku silloin
olisi kysynyt minulta jotakin, olisin vastannut vain 'rakkaus'".
Nämä yksinkertaiset paljonsisältävät sanat kuvaavat ehkä paremmin
Danten rakkauden inhimillistä syvyyttä kuin monet soneteista ja
canzoneista, joiden hämäriin vertauskuviin kytketty sanonta usein tekee
nykyaikaiselle lukijalle vaikeuksia. Mutta rakkaus ei ole Dantelle vain
onnen ja hurman lähde, se on myös tuskan ja epätoivon. Kun hän ei saa
Beatricelta odottamaansa tervehdystä, mustenee maailma hänen silmissään
ja hän koettaa keventää suruansa pukemalla sen valittaviin säkeihin.
Hän tuntee rakkauden tuskan ja riemun repivät ristiriidat.
"On Amorista kaikki aatokseni,
vaan riitaiset ne ovat keskenään:
yks lemmen valtaa käskee kärsimään,
taas toinen mulle näyttää hulluuteni."
Kuvaava ja niinikään inhimillisesti kaunis piirre nuoressa Dantessa on
se ujous, jolla hän koettaa salata rakkautensa maailmalta, turvautuen
tässä tarkotuksessa pieneen vilppiinkin: hän on ihmisten silmissä
rakastavinaan toista naista.
Lukija voi _Vita nuovan_ sivuilta seurata, miten tästä ujosta
pojanrakkaudesta kasvaa suuri, mystillinen, maailmoja syleilevä
tunne, miten se voimistuu Beatricen kuolemassa, miten se voittaa
hetkellisen kiusauksen uskottomuuteen, puhjetakseen kirjan viime
riveissä rukoukseen, että Hän, jota varten luodut ovat olemassa,
sallisi runoilijan vielä elää muutamia vuosia, jotta hän voisi runoilla
rakastettunsa kunniaksi "mitä ei koskaan ole kenestäkään runoiltu".
Tämä rukous meni täytäntöön. Sen toteutus on Jumalainen Komedia.
Sitä yksinäistä nousua, kaiken maisen elämän yli, yhä korkeammalle ja
korkeammalle kuin Danten suhteella Beatriceen ei ole millään runouden
ikuistamalla rakkaudella. Uutta Danten rakkaudessa, verrattuna
keskiajan lemmenrunouteen, on myöskin se että naisellisuuden edustaja,
päinvastoin kuin trubaduurilauluissa, ei ole yksinomaan passiivinen
rakastettu, vaan ottaa hän aktiivisesti osaa rakastamansa miehen
kehitystiehen. Beatricestä tuli Danten opas elämän harhan läpi ikuisen
viisauden valtaistuimen juurelle. Goethe on Faustin toisen osan lopussa
antanut "ikuisesti naiselliselle" saman korkean tehtävän.
Nykyajan lukijan ei aina ole helppo löytää tämän pienen keskiaikaisen
kirjan inhimilliseen ytimeen. Se edellyttää lukijalta kykyä voida
asettua sen aikakauden ajatuselämään, joka on luonut keskiajan ankaran
uskon samoinkuin sen mahtavan skolastisen filosofian. _Vita nuovassa_
tapaamme primitiivisen voiman, jonkalaista uudempi runous ei tunne. Se
rakkaus, jota Dante laulaa, on niinikään meidän ajallemme tuntematon.
Uudenajan suuret rakkauslyyrikot -- Goethe, Musset, Heine -- ojentavat
_Vita nuovan_ yli kätensä roomalaisen antiikin pakanallisille ja
aistillisille runoilijoille. Danten rakkausrunoudessa tuntuvat maiset
sävelet ikäänkuin hukkuvan siihen taivaalliseen _gloria_-melodiaan,
joka soi sen halki ja joka on yhtä tunnusomainen katolilaisuuden
suurimmalle runoilijalle kuin se on tunnusomainen kaikelle mitä
keskiaika on jättänyt katoamattomimpana perintönään myöhemmille ajoille.