Jokaisen runoilijan, pyrkipä hän kuinka viileään objektiivisuuteen
hyvänsä, elämän ja teosten välillä on olemassa syyn ja seurauksen
suhde, vaikka sitä ei suinkaan ole aina helppo osoittaa. Mitkä ne
sisäiset elämäntunnot ja -kokemukset ovat, joista Vigny'n stoalainen
runous on vuotanut, sen voimme pikemmin aavistaa kuin näyttää toteen.
Runoilijan ulkonaiset elämänvaiheet tarjoavat meille tässä suhteessa
vain perin harvoja kiinnekohtia.
Alfred de Vigny syntyi v. 1797 Loches'in kaupungissa Ranskan
sydämessä, Tasavallan V:nä vuonna. Hän polveutui kuudennellatoista
vuosisadalla aateloidusta virkamies- ja sotilassuvusta. Siihen
kreivin arvonimeen, jota runoilija koko elämänsä ajan käytti ja jota
kirjallisuudenhistoriakaan ei ole häneltä kieltänyt, ei hänellä ollut
tosiasiallista oikeutta. Hänen isänsä Leon de Vigny, entinen sotilas,
oli viidenkymmenen kolmen ikäisenä mennyt naimisiin kahtakymmentä
vuotta nuoremman Marie-Jeanne-Amélie de Baraudin'in kanssa. Tästä
avioliitosta syntyi neljä lasta, joista kolme ensimäistä kuoli aivan
nuorina. Neljäs, joka jäi elämään, oli Alfred de Vigny.
Vuosisadan vaihteessa muutti perhe Parisiin. Vigny'n lapsuusvuodet
iäkkään voltairelaiseen ratsionalismiin taipuvan isän ja ankaran
jansenistisen äidin parissa olivat -- kylmät ja ilottomat. Se
surumieli, jonka runoilija sanoi syntyneen yht'aikaa kuin hän itsekin,
alkoi jo varhain vallita hänen mielialojaan. Myöskin koulussa teki hän
katkeria kokemuksia. Hänen aatelinen nimensä ja ehkä myöskin hänen
epätavallinen yksinäinen luonteensa eivät miellyttäneet hänen pieniä
jakobiinilaisia tovereitaan. Runoilija on itse kertonut, miten hänen
nimeensä liittyvä _de_-partikkeli saattoi saada heidän demokraattiset
vaistonsa niin kuohuksiin, että he sen johdosta löivät häntä: "Tunsin
kuuluvani kirottuun rotuun ja se teki minut synkäksi ja miettiväksi."
Vigny'n oli sitä vaikeampi sopeutua uuteen kansanvaltaiseen aikaan
ja yhteiskuntajärjestykseen, kun hänen kodissaan elivät kaikki
kuningasajan muistot ja traditsionit. Sellaiset tapaukset kuin
Enghien'in herttuan murha määräsivät aluksi kokonaan tulevan runoilijan
suhteen Napoleoniin ja siihen yhteiskuntaan, joka oli noussut valtaan
hänen mukanaan.
Leon de Vigny oli aikoinaan kunnialla ottanut osaa seitsenvuotiseen
sotaan. Myöskin pojan mielessä heräsivät jo varhain unelmat
sotilaallisesta maineesta. Kun Bourbonsuku v. 1814 tuli taas
Ranskan valtaistuimelle, tuntui Alfred de Vigny'lle hetki lyöneen
alottaa tuleva elämänuransa. Hän pääsi punaisten muskettisotilaiden
aateliskaartiin, kuninkaalliseen valioväkeen. Hänen lähtiessään
kotoa antoivat hänen molemmat vanhempansa hänelle lahjan. Isä antoi
hänelle käyntikortit, joihin oli painettu kreivillinen vaakuna,
mihin hänellä enempää kuin hänen pojallaankaan ei ollut, kuten jo
mainittu, oikeutta, äiti antoi Tuomas Kempiläisen kirjan "Kristuksen
seuraamisesta", johon hän oli kirjoittanut sanat: "Alfredille hänen
ainoalta ystävättäreltään." Sadan päivän keisarikunnan aikana pysyi
Vigny uskollisena kuninkaalle, ja Napoleonin lopullisesti kukistuttua
jatkaa hän sotilasuraansa kunnes hän on saavuttanut kapteenin
arvon neljäntoista vuoden palvelusajan jälkeen. Kaikki unelmat
sotilaallisesta kunniasta jäivät toteutumatta, mutta sen sijaan saa
hän kokea pitkän rauhanaikaisen kasarmielämän koko ilottomuuden ja
alennuksen. Hänen pessimisminsä kasvaa, hänen yksinäisyydentunteensa
niinikään. Molempien mukana, imien voimansa molemmista, kasvaa hänessä
runoilija. Seitsemänkolmatta vuotiaana kirjoittaa hän päiväkirjaansa:
"Hiljainen epätoivo, ilman vihan kouristuksia ja ilman sadatuksia
taivasta kohtaan, on viisaus itse" ja kymmenen vuotta myöhemmin:
"Totuus elämästä: epätoivo."
Hiljaisen, pidätetyn epätoivon kiteytymiä ovatkin tavallaan ne kaksi
runoelmaa, _Moîse_ ja _Eloa_, joilla tämä nuori kaartin upseeri
1820-luvun alussa hankki itselleen aseman Ranskan parnassolla. Niitä
seurasi (v. 1827) Walter Scottin vaikutuksen alaisena kirjoitettu
historiallinen romaani _Cinq-Mars_, joka kohta saavutti suuren
yleisömenestyksen ja vieläkin on enimmin luettu Vigny'n teoksista.
Itse asiassa on tämä romaani vähimmin persoonallinen ja sentähden
vähimmin mieltäkiinnittävä kaikesta, mitä Vigny on luonut. Näihin
aikoihin näyttävät runottaren ohella myöskin naiset ilmestyneen Vigny'n
elämään. Hän tutustui m.m. kauniiseen nauravaan Delphine Gay'hen, josta
Théophile Gautier on sanonut, että hän oli sen näköinen kuin hän olisi
aina kuunnellut jotakin Apolloa. Delphine ei ollut tunteeton nuoren
kauniin runoilijasotilaan avuille ja Vigny'lläkin oli kosinta mielessä.
Runoilijan äiti, joka Leon de Vigny'n kuoltua (v. 1817) oli saanut yhä
vallitsevamman aseman pojan elämässä, oli tätä avioliittoa vastaan,
ja poika taipui äitinsä tahtoon. Delphine Gay'sta tuli myöhemmin
kuuluisan sanomalehtimiehen E. de Girardin'in puoliso sekä tunnettu
kirjailijatar. Jonkun ajan kuluttua meni Alfred de Vigny naimisiin
englantilaissyntyisen Lydia Bunbury'n kanssa, jolla runoilijan äidin
silmissä oli se etu, että hän näytti yhdistävän kauneuteensa, joskaan
ei suurta syntyperää, niin ainakin kunnioitettavan varallisuuden.
Suuret perinnöt jäivät kuitenkin tulematta, ja rouva de Vigny'n
kauneus hävisi myöskin pian taudin kynsissä. Kolmekymmentä vuotta
kestäneen avioliiton aikana toimi Vigny vaimonsa sairaanhoitajana
sillä miehisellä säälillä ja hyvyydellä, joka oli hänelle ominainen.
Voidakseen illoin lukea vaimolleen laiminlöi hän päivälliskutsut ja
huvitukset. Hän oli aina toivonut riippumattomuutta ja kahleet tulivat
hänen kohtalokseen. Hänen sydämensä hyvyys takoi ne hänelle. "Ei ole
koskaan se vapaa, jolla on sydän", on hän itse sanonut päiväkirjassaan.
Myöskin äiti, johon runoilija oli hyvin kiintynyt, sairasti neljä
viimeistä elämänvuottaan, vaatien hänkin osansa runoilijan hyvyydestä
ja huolenpidosta.
Ainoastaan yhden poikkeuksen salli runoilija itselleen siitä
sairaanhoitajan-osastaan, johon hän tuntui tuomitulta ja jonka
täyttämistä hän piti velvollisuutenaan. Se oli hänen seikkailunsa
kauniin, intohimoisen ja turmeltuneen näyttelijättären Marie Dorvalin
kanssa. Suhde lienee alkanut 1830-luvun alussa. Tämän naisen luonnetta
valaisee hänen eräälle ystävättärelleen tekemä tunnustuksensa,
"että oikein rakastaa vain sitä, jota ei kunnioita." Vigny'n
henkilöllisyys ei nähtävästi ollut herättämättä kunnioitusta tässä
romantiikan näyttämön ihaillussa runottaressa, sillä pian sai Vigny
yhä uudistuvalla tuskalla kokea, että Marie Dorval petti häntä. Samana
vuonna kuin rouva Dorval esitti Kitty Bellin osaa Vigny'n näytelmässä
_Chatterton_ (v. 1835), josta muodostui yksi Théâtre Francais'n
loistavimpia näyttämömenestyksiä, tapahtui suhteen lopullinen
rikkoutuminen. Tämän kokemuksen ja sen aiheuttaman kärsimyksen muisto
elää eräässä Vigay'n kaikkein parhaimmista runoista, jonka sisällöstä
ei voi olla antamatta viittausta Vigny'n elämäkerran yhteydessä. Runo
on nimeltään _La colére de Samson_ (Simsonin suuttumus).
Simson istuu autiolla arolla, Delila hänen jalkojensa juuressa. Kolme
kertaa on Delila pettänyt rakastajansa salaisuuden, kolme kertaa on
hän vuodattanut petollisia kyyneleitään, jotka eivät kuitenkaan ole
voineet peittää Simsonilta hänen silmiensä raivoa. Simson tietää että
Delila, jolle hän heikkoudessaan ja hyvyydessään on uskonut voimansa
salaisuuden, on myövä sen hänen vihollisilleen, ja hän laulaa kielellä,
jota Delila ei ymmärrä, mutta jonka kaiku vuodattaa unta hänen keveään
päähänsä:
Une lutte éternelle en tout temps, en tout lieu,
se livre sur la terre, en présence de Dieu,
entre la bonté d'Homme et la ruse de Femme...
Ikuinen taistelu tapahtuu kaikkina aikoina ja kaikkialla maan pinnalla
Jumalan kasvojen edessä miehen hyvyyden ja naisen petollisuuden
välillä, sillä nainen on ruumiiltaan ja sielultaan epäpuhdas. Mies
imee jo äidinmaidossaan ja äidin käsivarrella kaipuun hyväilyyn ja
rakkauteen. Pettyneenä toimissaan ja suunnitteluissaan vie hänen
kaipuunsa poven lämpimään ja polttavien huulien suudelmiin. Tyhmät
neitsyet ottavat hänet haltuunsa ja kuta voimakkaampana hän on syntynyt
sitä helpommin hän on voitettu, sillä mitä suurempi virta on sitä
pikemmin siinä aallot nousevat. Siinä taistelussa, jonka Jumala on
pannut luotunsa taistelemaan vertaisiaan ja luontoa vastaan, etsii
miehen voima rintaa, jota vasten se voisi levätä. Mutta hän ei, sen
löydettyään, vielä ole suorittanut taisteluaan loppuun sillä sen
jälkeen alkaa petollinen ja alhainen ottelu hänen käsivarsissaan,
hänen sydämensä lähimmässä läheisyydessä -- sillä jokainen nainen on
aina enemmän tai vähemmän Delila. Nainen panee itseään rakastamaan,
mutta itse ei hän rakasta. Hän pelkää herraa. Nautinto on ainoa,
jota hän rakastaa. Hän, jota kohti rakkaus kurkottuu ja josta elämä
on lähtöisin, on tullut viholliseksemme. -- "Mutta vihdoinkin olen
väsynyt. Sieluni on niin painava, ettei jättiläisruumiini ja valtava
pääni, jotka voivat vastustaa vaskipilarien painoa, jaksa kantaa sitä
ja sen surua. En jaksa nähdä tuon kullatun käärmeen kiemurtelua loassa,
tuota seuralaista, jonka sydämestä ei milloinkaan voi olla varma. --
Kuinka tervetullut onkaan hän, joka tuo kuolemani sanoman!" -- -- --
Tämä epätoivon laulu, minkä Simson laulaa ennenkuin hänen vihollisensa,
joille Delila on myönyt hänet, sokaisevat hänen silmänsä ja
sitovat hänen kätensä, on objektiivisesta muodostaan huolimatta
kirjallisuushistorian järkyttävimpiä todistuskappaleita sen tunteen
ja tuskan voimasta, minkä rakastetun uskottomuus voi miehen rinnassa
herättää. Se kyyneleinen suru, joka nyyhkyttää Musset'n Yö-runoissa,
tuntuu hauraalta ja hennolta sen kiteytyneen tuskan rinnalla, josta
"Simsonin suuttumus" puhuu. George Sandin muistoa ympäröi joka
tapauksessa hänen runoilijansa tuotannossa tuoksuva ruususeppel, mutta
Marie Dorvalin runoilija oli verrannut rakastettuaan vain Delilaan ja
kullankiiltävään käärmeeseen ja kironnut hänen kanssaan naisten suvun.
Alfred de Vigny'n pessimismi oli tuttavuuden kautta Marie Dorvalin
kanssa saanut yhden suonen lisää, suonen, jossa tykintä oli voimakas ja
raju, kuten siinä metafyysillisen maailmantuskan lähdesuonessa, josta
hänen useimmat runonsa ovat vuotaneet.
Tämän rakkaussuhteen rikkoutumisen jälkeen vetäytyi Vigny entistäkin
suurempaan yksinäisyyteen. Julkaistuaan v. 1835 erinomaisia
novelliaiheita sisältävän proosateoksen _Servitude et grandeur
militaires_ (Sotilaselämän orjallisuus ja suuruus) ei hän enää anna
mitään merkkejä kirjallisesta toiminnastaan lukuunottamatta eräitä
runoja, joita hän pitkin väliajoin julkaisi aikakauskirjassa _Revue
des deux mondes_ ja jotka hänen kuoltuaan koottiin kokoelmaksi _Les
destinées_ (Kohtaloita). V. 1845 valittiin hänet Akatemiaan ja
juhlallinen vastaanotto tapahtui seuraavana vuonna. Akatemian puolesta
otti runoilijan vastaan kreivi Molé puheella, joka sisälsi joukon
tarkoituksellisia häijyyksiä tulokasta kohtaan. Sainte-Beuve, joka
iloitsi nähdessään pahoinpideltävän runoilijoita, suurempia kuin hän
itse, on ilkkuen merkinnyt muistiin, että Vigny näytti tätä puhetta
kuullessaan "arkkienkeliltä, joka juo etikkaa". Pari kertaa salli
Vigny asettaa itsensä ehdokkaaksi valtiollisiin vaaleihin, mutta ei
tullut kummallakaan kerralla valituksi. Hänen elämänsä kului ilman
mainittavia tapahtumia, osaksi Parisissa, osaksi maaseudulla, alati
sairastavan vaimon läheisyydessä. Näinä vuosina tuntuu hän soutaneen
sitä "surun galeeria", josta hän jossakin puhuu. V. 1861 sairastui
hän syöpään ja odotettuaan kaksi vuotta kärsivällisesti loppuaan,
kuoli hän muutamia kuukausia vaimonsa jälkeen. Hänen kuolemansa oli
stoalaisen kaunis. Hänen tomunsa kätkettiin Montmartre'in kirkkomaahan,
suurten lyyrikkojen kirkkomaahan, ja hänen oman toivomuksensa mukaan ei
haudalla pidetty yhtään puhetta.