Alfred de Vigny'n ulkonaiset elämänkohtalot ilmaisevat meille vähemmän
hänen runoutensa salaisuudesta kuin se tapa, millä hän on niihin
suhtautunut. Kolme tunnetta vallitsee hänen elämäänsä: yksinäisyyden,
epätoivon ja säälin.
Niissä suurissa runoelmissa, _Moïse_ (Mooses) ja _Eloa_, jotka
muodostavat Vigny'n nuoruudentuotannon valtavan kaksoishuipun, tapaamme
jo nämä tunteet täysin kehittyneinä.
_Moise_ on runoelma neron autiosta yksinäisyydestä. Mooses on vienyt
kansansa luvatun maan rajoille ja Israelin lapset ovat kokoontuneet
viettämään soitolla ja laululla tätä odotettua hetkeä. Mutta Mooses
nousee Nebon vuorelle yksinäisyyteen puhumaan Jumalan kanssa kasvoista
kasvoihin. Hänen huuliltaan ei soi ylistyslaulu, vaan rukous että Herra
ottaisi hänet pois, nyt kun häh on vienyt kansansa perille ja täyttänyt
Herran tahdon, ottaisi hänet pois ikuisesta yksinäisyydestä ihmisten
parissa nukkumaan maan unta:
Pour dormir sur un sein mon front est trop pesant,
ma main laisse l'effroi sur la main qu'elle touche,
l'orage est dans ma voix, l'eclair est sur ma bouche;
aussi, loin de m'aimer, voilà qu'ils tremblent tous,
et, quand j'ouvre les bras, on tombe à mes genoux.
O Seigneur! j'ai vécu puissant et solitaire,
laissez-moi m'endormir du sommeil de la terre.
[Nukkuakseen toisen rintaa vastaan on otsani liian painava,
käteni väristyttää kättä, johon se koskettaa,
ukkonen on äänessäni, salama suussani;
katso, kaukana siitä että he rakastaisivat minua,
he kaikki vapisevat, ja kun avaan sylini, he lankeavat jalkoihini.
O Herra, olen elänyt mahtavana ja yksinäisenä,
anna minun nukkua maan unta.]
Tämä suurpiirteinen runo, jota syystä on verrattu Michelangelon
Moosekseen, ei vielä ilmaise sitä syvää myötätuntoa ja sääliä
kaikkia kärsiviä kohtaan, joka elää tässä sydämen auttamattomassa
yksinäisyydessä. Sen tekee _Eloa_. Eloa on enkelien sisar, sillä
hän on syntynyt Kristuksen kyynelestä. Hän saa taivaassa tietää
että eräs enkeleistä, kaunein kaikista, ei ole enää siellä, vaan on
noussut Jumalaa vastaan ja langennut. Hän on yksin eikä kukaan häntä
rakasta. Eloa alkaa sääliä häntä. Ja hän jättää taivaat ja rientää
hänen luokseen. Pimeyden enkeli on kerran nähnyt hänet ja rakastaa
häntä siitä hetkestä. Eloa, joka itse on synnitön, näkee hänessä vain
onnettomimman kaikista olennoista, ja uhraa hänelle -- jumalallisesta
säälistä -- rakkautensa. Mutta Lusifer ei voi nousta ylös hänen
mukanaan, vaan Eloa, säälin enkeli, vaipuu hänen kanssaan yhä syvempiin
sysyvyyksiin. Ei myöskään Eloan uhri voi tehdä onnelliseksi häntä,
jonka olemus on synti. Säälin jumalainen uhri on ollut turha. -- Tämä
mysterio, jonka yllä leijuu Miltonin henki, on säälin ikuinen tragedia.
Päiväkirjassaan on Vigny kuvitellut sitäkin mahdollisuutta, että
Saatana voisi pelastua ja nousta takaisin jumalalliseen alkuperäänsä
Eloan rakkauden kautta. Mutta tästä kuvitelmasta ei ole syntynyt
runoa, se ei ole voinut saada juuria runoilijan sielussa ja hänen
mielikuvituksessaan, jota pessimismi ja epätoivo hallitsivat.
Kaksikymmentä vuotta myöhemmin kirjoitetussa runoelmassa _La mort du
loup_ (Suden kuolema) tapaamme tämän ylpeän epätoivon uskonnon vieläkin
paljaampana. Symbooli on toinen, mutta se jäinen tuska, jolle se antaa
muodon, on sama. Metsästäjät ovat koirineen yllättäneet urossuden, joka
huomattuaan paon toivottomaksi jää ylpeänä silmästä silmään odottamaan
kuolemaa metsästäjäin käden kautta.
Sen turkki vuosi verta kauttaaltaan,
kun veitsenterät kamarahan maan
sen seivästivät, pyssyt loistivat
yöss' ympärillä sen kuin salamat.
Se katsoi meihin, maahan painuen
se puhtaaks nuoli kuonon verisen,
ja silmät, kuin jos kylliks nähnyt ois,
se sulki, äänetönnä kuollen pois.
Ja miettien suden sankarillista loppua lisää runoilija:
Ah, ajattelin, kuinka häveten
sun eessäs lausun nimen Ihminen.
Kuin jättää elo ja sen kurjuudet
te tiedätte sen, jalot eläimet.
On sille, joka tuntee kohtalon,
suur hiljaisuus -- muu heikkoutta on.
Sa villi kulkija, sun ymmärsin,
jäi sieluhuni katsees viimeisin.
Se sanoi: jos sen voinet, sydämes
tee kovaks voimalla sa aatokses,
se ylpeytehen nosta, minne vain
oon noussut minä, metsän asujain.
On halpaa itku, pyyntö, nyyhkytys,
tee tehtäväs, tee mik' on täytymys,
ja kärsi, kun oot luotu kärsimään
ja kuole päästämättä ääntäkään.
"Vain hiljaisuus on suuri, kaikki muu on heikkoutta." "Tao ajatuksesi
voimalla sydämesi kovaksi kestämään kohtalon painoa." "Itku, pyyntö,
nyyhkytys -- kaikki ovat yhtä halpoja. Tee mikä on täytymys, ja kuole
ääntä päästämättä." Milloinka on runous kukkinut lähempänä ikuista
jäätä?
Vigny'n syvällisin runo on kuitenkin _La maison du berger_ (Paimenen
maja). Ihmeellinen on tämän symfoonisen runoelman mahti: kaikki mitä
runous, filosofia ja musiikki ovat aavistaneet syvällisintä ihmisen
kohtalosta tuntuu välähtävän meitä vastaan sen säkeissä. Se tuo
paikoin mieleen Schillerin runon _Die Götter Griechenlands_ (varsinkin
sen loppupuolen), jossa tunnelma tuskin kuitenkaan on yhtä valtava.
"Hellaan Jumalat" hipaisevatkin filosofiassaan läheltä Vigny'n runon
maailmaa. Molemmissa asetetaan kärsivä, tunteva ihminen ja tunteeton
luonto samalla tavalla vastakkain.
Schiller:
Unbewusst der Freuden, die sie schenket,
nie entzückt von ihrer Herrlichkeit,
nie gewahr des Geistes, der sie lenket,
selger nie durch meine Seligkeit,
fühllos selbst für ihres Künstlers Ehre,
gleich dem todten Schlag der Pendeluhr,
dient sie knechtisch dem Gesetz der Schwere
die entgötterte Natur.
[Tietämättömänä iloista, joita se antaa,
milloinkaan hurmautumatta niiden ihanuuteen,
milloinkaan käsittämättä henkeä, joka sitä ohjaa,
milloinkaan tuntematta itseään onnellisemmaksi
minun onnellisuuteni kautta,
tunteettomana taiteilijansakin kunnialle,
orjallisena kuin kelloheilurin kuolleet iskut
tottelee se painovoiman lakia,
jumal-tyhjä luonto.]
Vigny (Luonto puhuu):
Je roule avec dédain, sans voir et sans entendre,
a côté des fourmis des populations;
je ne distingue pas leur terrier de leur cendre,
j'ignore en les portant les noms des nations.
On me dit une mére, et je suis une tombe.
Mon hiver prend vos morts comme son hécatombe,
mon printemps ne sens pas vos adorations.
[Ylpeänä vyöryn tietäni näkemättä ja kuulematta
kansakuntia maan matosien vierellä;
en erota heidän luoliaan heidän tomustaan,
en tunne, niitä kantaessani, edes kansoja niiden nimiltä.
Minua sanotaan äidiksi ja minä olen hauta.
Minun talveni ottaa uhrina vastaan teidän kuolleenne,
minun kevääni ei tunne teidän ihailujanne.]
Mutta kun Schillerin runo päättyy eleegiseen valitukseen, nousee
Vigny'n titaaniseen uhmaan. Runoilija kehoittaa silmiään, jotka ovat
pitäneet luontoa kauniina, kääntämään katseensa muualle, rakastamaan
ainoastaan sitä, jota ei milloinkaan saa nähdä kahta kertaa. Ja hän
vastaa luonnon kylmyyteen sydämensä ylpeydellä: "Elä elämääsi, kylmä
Luonto, meidän jalkojemme juuressa ja meidän kasvojemme edessä, koska
se on sinun lakisi. Elä ja ylenkatso, jos olet jumalatar, ihmistä,
halpaa matkalaista, jonka pitäisi olla sinun kuninkaasi. Enemmän kuin
sinun valtaasi ja sen turhaa loistoa rakastan inhimillisten kärsimysten
majesteettia. Et ole saava rakkauden huutoa minun huuliltani".
Jumala, luonto, rakkaus, maine -- kaikki oli muuttunut hänen
ajatukselleen ja tunteelleen, hänen niitä tavoitellessa, mykäksi,
sieluttomaksi, petolliseksi ja turhaksi. Yksi oli enää jäljellä, jonka
edessä hän notkisti polvensa, ihmiskärsimysten majesteetti:
J'aime la majesté des souffrances humaines.
Hänen säälinsä ja myötätuntonsa mittasi ihmissuvun kärsimyksen koko
syvyyden, ja hänen sydämensä, jossa säälin rinnalla asui ylpeys, asetti
hänet titaanien puolelle, taisteluun Zeusta ja maailmanjärjestystä
vastaan. Epäilemättä on Vigny enemmän kieltäjä kuin uskoja (on
niitäkin, jotka ovat tahtoneet nähdä hänessä kristityn), mutta hänen
kieltämisessään on hartautta ja vakavuutta, joka muistuttaa uskontoa.
Yhdessä merkityksessä oli tämä runoilijakieltäjä kuitenkin uskovainen.
Hän uskoi, että paras mitä ihmistunne- ja ajatus ovat luoneet ei
katoa jäljettömiin maailmankaikkeudesta, vaan että samoinkuin laivan
haaksirikkoutuessa mereen heitetty pullo pelastaa maailmalle hukkuvan
työn, samoin vie Jumalan sormi kerran satamaan sen, minkä ihmishenki
on totuudessa luonut ja heittänyt "moninaisuuksien mereen". Alfred
de Vigny'n oma runous oli tällainen mereen heitetty pullo, täynnä
kalliisti ostettua kauneutta ja "pyhien hiljaisuuksien tuoksua".
Siitä on sanottu, että se on monta kertaa löydetty ja taas heitetty
takaisin mereen. Epäilemättä voikin Vigny'n runous sekä vetää luokseen
että työntää luotaan. Se työntää luotaan, jos meille on ylintä elää,
maan lapsina, maan täyttä, verevää elämää, kiitävän silmänräpäyksen
ajatuksetonta perhos-elämää -- se vetää luokseen, jos tahdomme katsoa
omaa elämäämme ja kaiken olevaisen elämää _sub specie aeternitatis_,
niinkuin filosoofit ovat katsoneet ja suuret uskojat ja suuret
kieltäjät, ne, joille totuus elämästä on ollut kalliimpi kuin itse
elämä. Alfred de Vigny'n runous on osa sitä ihmiskunnan taistelevaa,
kysyvää, rauhatonta titaanitahtoa, joka ojentaa kahlehditun kätensä
uhmassa mykkää jumaluutta vastaan, uhmassa, joka saattaa muistuttaa
rukousta.
Tämä titaanitahto on tehnyt Alfred de Vigny'stä kohtalotunteen suuren
lyyrikon.