Viime vuosisadan suurten runoilijain joukossa on Alfred de Vigny'llä
yksinäinen, ylhäinen asema. Hän ei kuulu varsinaisesti mihinkään
määrättyyn kirjailijaryhmään, sanan ahtaammassa mielessä, eikä hän,
vaikkakin monessa suhteessa uusien herätteiden antaja, myöskään itse
muodosta mitään koulua. Yksinäisempänä kuin toisten loistaa hänen
valonsa runouden taivaalla, keskellä tähtisikermiä.
Kun Alfred de Vigny kuoli, ei kukaan voinut sanoa eläneensä
tuttavallisessa suhteessa häneen. Ei myöskään kukaan niistä, jotka
lukevat tai muistista toistavat tämän suuren lyyrikon säkeitä, voi
sanoa tuntevansa häntä läheisesti. Harva lyyrikko on ripittänyt
runoudessaan omaa minäänsä, sen suruja ja iloja, sen pettymyksiä
ja toiveita, vähemmän kuin Vigny -- pysyen kuitenkin lyyrikkona.
Mutta tästä samalla kertaa kainosta ja ylpeästä pidättyväisyydestä
huolimatta: mikä salaperäinen vetovoima ja mahti onkaan hänen
lyriikallaan, joka tuntuu avaavan meille valtavat kaksoisportit
runouden maailmasta filosofian maailmaan! Se Muusa, joka on inspiroinut
hänen kylmästi hehkuvat säkeensä, ei ole se kyynelöivä ja hymyilevä
runotar-lemmitty, jonka tunnemme esim. Musset'n elegioista, hän on
taivainen haltijatar, jonka kädessä ei ole lyyra, vaan peili, totuuden
peili. Mitä runoilija tästä kuvastimesta on nähnyt, sen tiedämme
hänen säkeistään: tähtien, ihmisten ja luomakunnan leppymättömän
kohtalon, kaiken olevaisen kärsimystien jumaluuden edessä, joka pysyy
iäti kuurona ja tunteettomana kärsivien huudoille. Siinä maailmassa,
jonka Vigny'n runotar on hänelle näyttänyt, ei tuskalla ole sovitusta
eikä uhrilla tarkoitusta. Toivo on siinä suurin hulluuksista. Ainoa,
mikä on ihailun ja rakkauden arvoista, on inhimillisten kärsimysten
majesteetti, ja ainoa tapa, millä yksinäinen ja ylpeä sydän voi vastata
luonnon ja jumaluuden julmaan mykkyyteen, on jäinen vaitiolo. Jos on
olemassa viimeinen tuomio, on se olemassa vain jumaluudelle, jonka on
tehtävä tiliä maan lapsille siitä kärsimyksestä, jonka alaiseksi se on
heidät asettanut.
Näköäänhän tämä ylpeä pessimismi on periaatteena mitä epälyyrillisin.
Eikö runoilijan kutsumus ole joka tapauksessa ilmaista mitä hän
tuntee ja kärsii, huolimatta siitä, kuinka kaiuttomiksi ja turhiksi
hänen valituksensa, tunnustuksensa ja rukouksensa jäävät, huolimatta
jumaluuden ikuisesta mykkyydestä? Myöskin Vigny on suonut meille
ilmaisun tuskastaan, kärsimyksestään (ja mistä tuskasta ja mistä
kärsimyksestä!): siinä hiljaisuudessa, siinä vaitiolossa, johon hän
runoudessaan on verhonnut oman tuskansa, antaakseen ihmiskunnan tuskan
puhua. Kun Musset "Toukokuun yössä" sanoo vaientavansa huulensa
kuullakseen sydämen puhuvan, vaientaa Vigny myöskin sydämensä äänen
kuullakseen sitä mikä on vieläkin syvemmällä kuin "sydän" hentoine
liikutuksineen, kuullakseen sitä tunnetta, joka yhdistää meidät
kaikkeen elolliseen, kaikkeen, joka syntyy, kärsii ja kuolee:
kohtalotunnetta. Mitä taakkoja, mitä suruja, mitä mieskohtaisia
kokemuksia me kannammekin käsillämme kehdon ja haudan välillä,
yksi on meille yhteinen: ihmisen kohtalo, jonka järkkymätöntä
lainalaisuutta kukaan ei vältä. Sen taakka on suurin, mutta kaikilla
se ei tule samalla tavalla tietoiseksi. Vain ne, jotka joskus ovat
mitanneet tahtoaan jumaluuden tahdon kanssa, ovat tunteneet näiden
Prometheus-kahleiden koko painon. Vigny on yksi näistä titaaneista,
kohtalotunteen suuri lyyrikko, hän joka on verrannut sydäntänsä
haavoittuneeseen kotkaan, joka kantaa siipiensä alla kokonaista
kohtalokasta, pirstoutunutta ja jäistä maailmaa, -- _tout un monde
fatal, écrasant et glacé_.
On helppo huomata, että Vigny on tullut tähän samalla kertaa
intohimoiseen ja viileään pessimismiin yhtä paljon ajatuksen kuin
tunteen tietä. Runoilija hänessä on niin sanoaksemme ruokkinut
alituisesti filosoofia ja filosoofi runoilijaa. Niinkuin Michelangelon
taiteessa maalauksen ja kuvanveiston rajat tuntuvat häviävän, niin
tapaavat Vigny'n säkeissä runous ja filosofia toisensa. Kuinka
välähtäviä ajatuksia Victor Hugo'n runous usein sisältääkin ja kuinka
sukkelia älyllisyyksiä Alfred de Musset'n, niin jäävät kuitenkin
molemmat ajattelijoina kauas jäljelle Vigny'stä. Missä määrin Vignyn
runous todella on filosoofisen ajatustavan valmistama ja rakentama käy
ilmi m.m. siitä, ettei hänen pitkän elämänsä eri kausina syntyneissä
tuotteissa ole mitään yhtenäisen maailmankuvan kannalta ristiriitaista.
Hänen ensimäiset runonsa antavat meille jo hänen elämänkatsomuksensa
pääpiirteet ja hänen myöhempänsä, vielä neljän, viiden vuosikymmenen
perästä syntyneet, vain täydentävät ja syventävät sitä. Niin
seisoo Alfred de Vigny'n runous edessämme jalona, puhdasviivaisena
arkitektoonisena kokonaisuutena, johon jokainen yksityinen osa
elimellisesti liittyy ja jossa se saa suuremman merkityksen ja arvon.