kauaksi jäiden ympäröimistä, etelässä olevista temppeleistään hakemaan
seikkailuja. Minä tapasin hänet Aaanthorin vankiholveissa, mutta
vaikka olenkin tuntenut hänet vain näin lyhyen ajan, voin taata hänen
uljuutensa ja uskollisuutensa."
Senjälkeen kun John Carter oli pirstonut thernien valheellisen
uskonnollisen rakennelman, oli heistä suurin osa ilomielin sopeutunut
uusiin oloihin, joten enää ei ollut tavatonta nähdä heitä vilisevän
punaisen kansan ihmistungoksissa ulkomaailman suurkaupungeissa.
Senvuoksi ei Vas Kor ollut eikä näyttänyt olevan kovinkaan hämmästynyt.
Koko keskustelun ajan Carthoris tarkasteli Vas Koria kuin väijyvä
kissa, odottaen näkevänsä joitakin merkkejä siitä, että dusarilainen
tuntisi kolhiutuneen panthanin aikoinaan loisteliaaksi Heliumin
prinssiksi. Mutta unettomat yöt, monia päiviä kestäneet marssit
ja ottelut, haavat ja verenvuoto olivat ilmeisesti riittäneet
haihduttamaan hänestä viimeisetkin rippeet yhdennäköisyydestä hänen
entisen olemuksensa kanssa. Ja lisäksi Vas Kor oli nähnyt hänet vain
kahdesti eläissään. Eipä ihme, ettei mies häntä tuntenut.
Iltapuolella Vas Kor ilmoitti, että heidän oli seuraavana aamuna
lähdettävä pohjoiseen Dusaria kohti ja otettava pitkin matkaa mukaansa
sotilaiksi pestautuneita eri asemapaikoilta.
Talon takana olevalla lavealla kentällä oli lentokone — kohtalaisen iso
kuljetusristeilijä, johon sopi paljon väkeä, mutta joka samalla oli
nopealentoinen ja hyvin aseistettu. Siellä nukkuivat myöskin Carthoris
ja Kar Komak muiden pestautuneiden kanssa aluksen miehistönä olevien
Dusarin säännöllisiin joukkoihin kuuluvien sotilaiden vartioimina.
Puoliyön seuduissa saapui Vas Kor poikansa asunnosta laivaan ja meni
heti hyttiinsä. Carthoris oli erään dusarilaisen kanssa vahdissa.
Vain vaivoin sai heliumilainen pidätetyksi kylmän hymyn huuliltaan,
kun ylimys meni jalan päästä hänen sivuitseen — jalan päästä hänen
varustuksissaan heilahtelevasta pitkästä, purevasta heliumilaisesta
säilästä.
Kuinka helposti se olisikaan käynyt! Kuinka helppoa olisikaan ollut
kostaa häntä kohtaan tehty kurja temppu — kostaa Heliumin ja Ptarthin
ja Thuvian puolesta!
Mutta hän ei liikauttanutkaan kättään tikarin kahvaa kohti, sillä ensin
oli Vas Korin palveltava parempaa tarkoitusperää — hän kenties tiesi
Ptarthin Thuvian nykyisen kätköpaikan, jos ne, jotka sieppasivat neidon
Aaanthorin edustalla taistellun kahakan aikana, olivat todellakin
olleet dusarilaisia.
Ja olihan vielä jäljellä koko tämän törkeän konnankoukun virittäjä.
Hänen täytyi kärsiä rangaistus. Ja kukapa voisi paremmin kuin Vas Kor
viedä Heliumin prinssin Dusarin Astekin luokse?
Pimeästä yöstä kantautui heikosti Carthorisin korviin kaukaisen
moottorin surina. Hän tähysti taivasta.
Niin, tuolla se oli kaukana pohjoisessa. Tummaa, rajatonta
avaruustaustaa vasten kuvastui himmeästi ja hämäräpiirteisesti
lentokone, joka valot sammutettuina kiiti Barsoomin yössä.
Kun Carthoris ei voinut tietää, oliko alus Dusarin vihollisten vaiko
ystäväin, ei hän ilmaissut nähneensä mitään, vaan käänsi katseensa
toiseen suuntaan, jättäen koko asian hänen kanssaan vahdissa olevan
dusarilaisen huoleksi.
Pian mies huomasikin lähestyvän lentokoneen ja antoi hiljaisen
hälytysmerkin, joka nostatti koko vahtimiehistön ja päivystävän
upseerin makuusijoiltaan kannelle.
Kuljetusristeilijä oli valaisematon, ja kun se lepäsi maanpinnalla, ei
sitä mitenkään voitu nähdä saapuvasta lentokoneesta, jonka kaikki pian
erottivat pieneksi alukseksi.
Kohta oli ilmeistä, että alus aikoi laskeutua maihin, sillä se lensi
parhaillaan hitaissa ympyröissä heidän kohdallaan, painuen jokaisella
sirolla kaarroksella yhä alemmaksi.
"Se on _Thuria_", kuiskasi eräs dusarilainen. "Tuntisin sen holvien
pimeydessäkin kymmenien tuhansien muiden alusten joukosta."
"Oikeassa oletkin!" huudahti Vas Kor, joka oli tullut kannelle. Sitten
hän luikkasi:
"Kaor, _Thuria_!"
"Kaor!" kuului pian vastaus ylhäältä lyhyen hiljaisuuden jälkeen. "Mikä
laiva?"
"Kuljetusristeilijä _Kalksus_, Dusarin Vas Kor."
"Hyvä!" kajahti ylhäältä. "Onko laivanne viereen turvallista laskeutua?"
"Kyllä, aivan lähelle ylihangan puolelle. Odota, me valaisemme!"
Hetkistä myöhemmin laskeutui pikku alus aivan _Kalksuksen_ viereen, ja
viimeksimainitun valot sammutettiin heti sen jälkeen uudelleen.
Useita olentoja näkyi liukuvan _Thurian_ laidalta maahan ja astelevan
_Kalksusta_ kohti. Aina epäluuloisina dusarilaiset olivat valmiina
ottamaan tulijat vastaan ystävinä tai vihollisina, riippuen siitä
kummiksi he lähemmin tarkastettuina osoittautuisivat.
Carthoris seisoi aivan kaidetangon vieressä valmiina liittymään
tulokkaihin, jos he sattumalta olisivat heliumilaisia, jotka
yrittäisivät rohkealla sotajuonella vallata tämän yksinäisen
dusarilaisen laivan. Hän oli itsekin ollut johtajana sellaisilla
retkillä ja tiesi, että se nytkin saattoi olla varsin mahdollista.
Mutta kaidetangon yli tulleen ensimmäisen miehen kasvot riistivät
häneltä äkkiä tämän harhaluulon eivätkä suinkaan vastenmielisellä
tavalla — mies oli Astok, Dusarin prinssi.
Tuskin huomaten muita _Kalksuksen_ kannella olevia miehiä Astok meni
tervehtivän Vas Korin luokse ja kutsui ylimystä kannen alle. Sotilaat
ja upseerit palasivat kääriytymään makuusilkkeihinsä ja -turkiksiinsa,
ja taaskin oli laivan kansi tyhjänä lukuun ottamatta dusarilaista
sotilasta ja Turjunia, panthania, jotka olivat vahdissa.
Viimemainittu käveli rauhallisesti edestakaisin. Edellinen nojasi
kaidetta vasten, hartaasti odottaen hetkeä, joka toisi hänelle levon.
Hän ei nähnyt, että hänen toverinsa meni Vas Korin valaistun hytin
vierelle ja kumartui painamaan korvansa pienen ilmanvaihtoputken suulle.
"Viekööt valkeat apinat meidät kaikki", huudahti Astok tuskastuneena,
"jollemme ole niin ilkeässä pinteessä kuin mitä ikinä olet nähnyt!
Nutus luulee, että olemme kätkeneet neidon kauaksi Dusarista. Hän käski
minua tuomaan hänet sinne."
Hän pysähtyi. Ei yksikään ihminen olisi saanut hänen huuliltaan kuulla
sitä, mitä hän oli sanomaisillaan. Sen olisi pitänyt ainiaaksi pysyä
Nutuksen ja Astokin salaisuutena, sillä valtaistuimen turvallisuus
oli sen varassa. Ken hyvänsä sen tietäisi, voisi kiristää Dusarin
jeddakilta mitä vain haluaisi.
Mutta Astok pelkäsi ja tahtoi, että tämä vanhempi mies tekisi jonkun
vaihtoehdotuksen. Hän jatkoi.
"Minun on hänet surmattava", hän kuiskasi, vilkaisten arasti
ympärilleen. "Nutus vain haluaa nähdä ruumiin tietääkseen, että hänen
käskynsä on täytetty. Nyt minun oletetaan menneen siihen paikkaan,
johon olemme hänet piilottaneet, noutamaan häntä salaa Dusariin. Ei
kukaan saa tietää, että hän on koskaan ollut kenenkään dusarilaisen
hoteissa. Minun ei tarvitse selittää sinulle, miten Dusarille kävisi,
jos totuus saataisiin tietää Ptarthissa, Heliumissa ja Kaolissa."
Ilmanvaihtotorven luona kuuntelevan miehen leukapielet loksahtivat
pahasti kalahtaen vastakkain. Aluksi hän oli vain aavistanut, ketä tämä
keskustelu koski. Nyt hän sen tiesi. Ja Thuvia aiottiin surmata. Hänen
voimakkaat kätensä kouristuivat nyrkkiin, niin että kynnet upposivat
kämmeniin.
"Sinä tahdot minut mukaasi kuljettamaan hänet Dusariin", arveli Vas
Kor. "Missä hän on?"
Astok kallistui kuiskaamaan toisen korvaan. Heikko hymy välähti Vas
Korin julmille piirteille. Hän oivalsi, kuinka suuri valta oli hänen
kätensä ulottuvilla. Hänestä tulisi ainakin jed.
"Ja miten voin auttaa sinua, prinssini?" kysyi vanhempi mies maireasti.
"Minä en voi häntä tappaa", sanoi Astok. "Issus! En voi sitä tehdä! Kun
hän luo silmänsä minuun, niin sydämeni heltyy."
Vas Kor siristi silmiään.
"Ja sinä haluat —" Hän pysähtyi, jättäen kesken kysymyksensä, joka
kuitenkin oli täydellinen.
Astok nyökkäsi päätään.
"Sinä et häntä rakasta", hän huomautti.
"Mutta rakastan henkeäni — vaikka olenkin vain alempi ylimys", hän
lopetti merkitsevästi.
"Sinusta tulee korkeampi ylimys — pääset suuriarvoisinten joukkoon!"
huudahti Astok.
"Haluan tulla jediksi", tokaisi Vas Kor peittelemättä.
Astok empi.
"Jonkun jedin täytyy kuolla, ennenkuin uusi voidaan nimittää", hän
esteli.
"Jedejä on kuollut ennenkin", ärähti Vas Kor. "Sinun ei varmastikaan
ole vaikea löytää sellaista jediä, josta et pidä, Astok — on paljon
niitä, jotka eivät pidä sinusta."
Vas Kor alkoi jo käytellä nuoreen prinssiin nähden saamaansa valtaa. Pian
Astok huomasi ja ymmärsi apurissaan tapahtuneen selvän muutoksen. Hänen
vennoissa, turmeltuneissa aivoissaan syntyi ovela suunnitelma.
"Kuten sanot, Vas Kor!" huudahti hän, "Sinusta tulee jed, kun teko on
tehty." Sitten hän jatkoi itsekseen: "Eikä minun sitten ole vaikea
löytää jediä, josta en pidä."
"Milloin palaamme Dusariin?" tiedusti ylimys.
"Heti", vastasi Astok. "Suoriutukaamme matkalle — sinua ei kai mikään
pidätä täällä?"
"Olin aikonut lähteä huomenaamulla ja Dusariin palatessamme ottaa
mukaan rekryytit, joita viertoteiden dwarit ovat koonneet minua varten."
"Antaa rekryyttien odottaa", virkkoi Astok. "Tahi vieläkin paremmin,
tule sinä Dusariin _Thuriassa_ ja jätä _Kalksus_ keräämään rekryyttejä!"
"Niin", myönsi Vas Kor, "se on parempi suunnitelma. Tule! Minä olen
valmis." Hän nousi seisomaan seuratakseen Astokia tämän alukseen.
Ilmanvaihtotorven ääressä kuunteleva mies kohosi pystyyn hitaasti kuin
vanhus. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet ja pingoittuneet ja niiden
vaalea kuparinväri oli käynyt kalmankalpeaksi. Thuviaa odotti kuolema!
Ja hän oli avuton torjumaan turmaa. Hän ei edes tietänyt missä häntä
pidettiin vankina.
Keskustelijat nousivat pian kannelle. Turjun, panthan, hiipi lähelle
hytteihin vievää ovea, ja hänen jäntevät sormensa puristivat lujasti
tikarin kahvaa. Voisiko hän surmata heidät molemmat, ennenkuin hänet
nujerrettaisiin? Hän hymyili. Ollessaan nykyisessä sieluntilassaan hän
kykenisi surmaamaan kokonaisen utanin vihollisiaan.
Nyt he olivat melkein hänen kohdallaan. Astok puhui parhaillaan.
"Ota mukaan pari omia miehiäsi, Vas Kor!" hän kehoitti. "_Thurialla_ on
miehistöä liian vähän; lähdimme niin äkkiä."
Panthanin sormet heltisivät tikarin kahvasta. Nopeajärkisenä miehenä
hän oivalsi, että hänelle kenties tarjoutuisi tilaisuus päästä Ptarthin
Thuvian avuksi. Hänet voitaisiin valita toiseksi seuraamaan murhaajia,
ja saatuaan tietää, missä vanki virui, hän voisi toimittaa Astokin ja
Vas Korin pois tieltä yhtä hyvin kuin nytkin. Jos hän tappaisi heidät,
ennenkuin oli saanut tietää, mihin Thuvia oli piilotettu, merkitsisi
se yksinkertaiset sitä, että hän jättäisi neidon saamaan surmansa
muiden kädestä. Sillä ennemmin tai myöhemmin saisi Nutus tietää hänen
olinpaikkansa, ja Nutus, Dusarin jeddak, ei voinut jättää häntä henkiin.
Turjun sijoittui Vas Korin tielle, ettei tämä voisi olla häntä
huomaamatta. Ylimys herätti kannella nukkuvat miehet, mutta aina keksi
tuntematon panthan, jonka hän oli pestannut samana päivänä, keinoja
pysytelläkseen etualalla hänen näkyvissään.
Vas Kor puhutteli alapäällikköään, antaen tälle määräyksiä _Kalksuksen_
viemisestä Dusariin ja rekryyttien kokoamisesta. Sitten hän viittasi
kahdelle aivan padwarin vieressä seisovalle sotilaalle.
"Te kaksi seuraatte meitä _Thuriaan_", hän määräsi, "ja ilmoittaudutte
aluksen dwarin käskettäviksi."
_Kalksuksen_ kannella oli pimeätä, joten Vas Kor ei kunnolleen nähnyt
valitsemiensa miesten kasvaja. Mutta sillä seikalla ei ollut mitään
merkitystä, sillä hehän olivat vain tavallisia sotilaita, joiden tuli
olla apuna tavallisissa tehtävissä aluksella ja taistella tarvittaessa.
Toinen näistä kahdesta oli Kar Komak, jousimies. Toinen ei ollut
Carthoris.
Heliumilainen oli mielipuolena raivosta. Hän tempasi tikarin
varustuksistaan; mutta Astok oli jo ehtinyt poistua _Kalksukseen_
kannelta, ja hän tiesi, että ennenkuin hän pääsisi käsiksi prinssiin
surmattuaan sitä ennen Vas Korin, surmaisivat hänet dusarilaiset
sotilaat, joita nyt tungeksi kannella. Ja jos näistä kahdesta miehestä
jompikumpi jäisi henkiin, niin Thuvia oli yhtä suuressa vaarassa kuin
jos molemmat eläisivät — hänen täytyi saavuttaa molemmat.
Kun Vas Kor laskeutui maahan, seurasi Carthoris häntä rohkeasti, eikä
kukaan koettanutkaan estää häntä, sillä epäilemättä kaikki arvelivat,
että hän kuului seurueeseen.
Hänen jäljessään tulivat Kar Komak ja dusarilainen, joka oli komennettu
_Thuriaan_. Carthoris asteli viimemainitun vasemmalla puolella aivan
lähellä miestä. Nyt he olivat _Thurian_ kyljen luomassa synkässä
varjossa. Siellä oli hyvin pimeä, niin että heidän oli hapuiltava
löytääkseen tikkaat.
Kar Komak meni dusarilaisen edellä. Kun jälkimäinen kurkotti käsiään
ylhäällä heiluvia puolapuita kohti, tarttuivat hänen kurkkuunsa
rautaiset sormet ja terässäilä lävisti hänen sydämensä.
Viimeisenä kiipesi _Thurian_ laidan ylitse Turjan, panthan, vetäen
nuoraportaat perästään ylös.
Hetkistä myöhemmin alus kohosi nopeasti suunnaten keulansa pohjoista
kohti.
Kaiteen äärellä kääntyi Kar Komak puhuttelemaan sotilasta, joka oli
määrätty hänen toverikseen. Hänen silmänsä menivät levälleen, kun hänen
katseensa osui saman nuoren miehen kasvoihin, jonka hän oli kohdannut
salaperäistä Lotharia suojaavien graniittivuorten juurella. Kuinka oli
hän tullut dusarilaisen tilalle?
Pieni merkki vain, ja Kar Komak pyörähti uudelleen ympäri etsimään
_Thurian_ dwaria ilmoittautuakseen palvelukseen. Hänen perässään
seurasi panthan.
Carthoris siunasi sitä sattumaa, että Vas Kor oli valinnut juuri
jousimiehen, sillä jos hänen toverinsa sijassa olisi ollut joku
dusarilainen, olisi hän saanut vastata kyselyihin ja selittää, mihin
oli joutunut sotilas, joka lepäsi niin rauhallisesti eteläisen
viertotien dwarin Hal Vasin asunnon takana olevalla kentällä. Ja siihen
kysymykseen ei Carthorisilla ollut muuta vastausta kuin miekkansa
kärki, joka yksin olisi tuskin riittänyt saamaan koko _Thurian_
miehistöä uskomaan.
Kärsimättömästä Carthorisista tuntui matka Dusariin loppumattomalta,
vaikka se tosiasiallisesti suoritettiin nopeasti. Ennen määräpaikkaansa
saapumistaan he kohtasivat erään toisen dusarilaisen lentoaluksen ja
keskustelivat sen kanssa. Siltä he saivat tietää, että pian tapahtuisi
suuri taistelu Dusarin kaakkoispuolella.
Dusarin, Ptarthin ja Kaolin yhtyneiden laivastojen etenemisen
Heliumia kohti oli keskeyttänyt viimeksimainitun maan mahtava
laivasto — Barsoomin peloittavin, ei ainoastaan lukumäärältään ja
aseistukseltaan, vaan myöskin senjohdosta, että sen sotilaat olivat
paremmin harjoitettuja ja uljaampia ja useilla sen taisteluhirviöillä
oli zitidariset mittasuhteet.
Pitkästä aikaa voitiin nyt toivoa sellaista taistelua. Neljä jeddakia
oli omakohtaisesti komentamassa laivastojaan — Kaolin Kulan Tith,
Ptarthin Thuvan Dihn ja Dusarin Nutus toisella puolella ja Heliumin
jeddak Tardos Mors toisella. Viimeksimainitun mukana oli John Carter,
Marsin sotavaltias.
Kaukaisesta pohjolasta purjehti vielä yksi laivasto reunavuorien
yli etelää kohti — Okarin jeddakin Talun uusi laivasto, joka riensi
saapumaan sotavaltiaan kutsusta. Tuhoauhkaavien sota-alusten kannella
silmäilivät mustapartaiset keltaiset miehet kiihkeästi etelään. He
olivat upeata väkeä orlukin- ja aptinnahkaisine loistavine vaippoineen,
rajuja, peloittavia taistelijoita hyisen pohjolan kääpiökaupungeista.
Ja etäisestä etelästä, Omeanin järveltä ja kultaisilta kallioilta,
thernien temppeleistä ja Issuksen puistoista kiiti raivoissaan
pohjoista kohti vielä tuhansia sotilaita saatuaan sen suuren miehen
kutsun, jota he kaikki olivat oppineet kunnioittamaan ja rakastamaan.
Tätä mahtavaa laivastoa, jota mahtavampaa ei ollut muilla kuin
Heliumilla, ohjaavan lippulaivan kannella asteli mustaihoinen Xodar,
sydän rajusti sykkien hänen odottaessaan lähestyvää hetkeä, jolloin
hän päästäisi tuimat sotilaansa ja rusentavan valtavat aluksensa
sotavaltiaan vihollisten kimppuun.
Mutta ennättäisivätkö nämä liittolaiset sotanäyttämölle hyvissä ajoin
auttamaan Heliumia? Tai tarvitsisiko Helium niitä?
_Thurian_ muun miehistön mukana kuuli Carthoris huhut ja aprikoimiset.
Heliumilaisten avuksi saapuvista kahdesta laivastosta, joista toinen
tuli pohjoisesta ja toinen etelästä, ei kukaan tietänyt mitään, ja
kaikki dusarilaiset olivat varmoja siitä, ettei mikään voisi nyt
pelastaa Heliumin ikivanhaa valtaa, vaan että se suistuisi iäksi
Barsoomin yläilmoista.
Myöskin Carthoris, niin harras Heliumin poika kuin olikin, tunsi, ettei
edes hänen kotimaansa ihailtu laivasto kykenisi menestyksellisesti
pitämään puoliaan kolmen suurvallan yhtyneitä voimia vastaan.
_Thuria_ laskeutui Astokin palatsin katolla olevalle lentoasemalle.
Prinssi ja Vas Kor poistuivat kiireisesti aluksesta ja menivät hissiin,
joka veisi heidät palatsin alempiin kerroksiin.
Aivan sen vieressä oli toinen hissi, jota tavalliset sotilaat
käyttivät. Carthoris kosketti Kar Komakia käsivarteen.
"Tule!" hän kuiskasi. "Olet ainoa ystäväni viholliskansan keskuudessa.
Tahdotko auttaa minua?"
"Kuolemaan saakka", vastasi Kar Komak.
He lähestyivät yhdessä hissiä. Sitä käyttämässä oli orja.
"Missä ovat lupalippunne?" kysyi hän.
Carthoris kopeloi taskuaan muka niitä etsien ja astui samalla
hissikoriin. Kar Komak seurasi häntä, sulkien oven. Orja ei pannut
koria liikkeeseen. Jokainen silmänräpäys oli tärkeä. Heidän täytyi
päästä mahdollisimman pian Astokin ja Vas Korin perästä alas, jos he
mielivät nähdä, minne ensinmainitut menivät.
Carthoris pyörähti äkkiä orjaan päin ja sinkosi hänet hissikorin
vastaiseen seinään.
"Sido hänet ja pane hänelle kapula suuhun, Kar Komak!" huudahti hän.
Sitten hän tarttui käyttövipuun, ja hissi syöksyi huimaavan vinhasti
alaspäin jousimiehen painiessa orjan kanssa. Carthoris ei voinut jättää
käyttövipua auttaakseen toveriaan, sillä jos he olisivat hissin silloin
kulkemaa vauhtia saapuneet pohjakerrokseen, niin he kaikki olisivat
murskautuneet kuoliaiksi.
Nyt hän näki Astokin hissikorin katon alempaa viereisestä aukosta, ja
hän hiljensi nopeuttaan. Orja alkoi kirkua.
"Vaienna hänet!" komensi Carthoris.
Hetkisen kuluttua lysähti hervoton ruumis lattialle.
"Hän on äänetön", virkahti Kar Komak.
Carthoris pysähdytti hissin äkkiä erään yläkerroksen kohdalle.
Avattuaan oven hän tarttui orjan ruumiiseen ja työnsi sen käytävän
lattialle. Sitten hän pamautti oven kiinni ja pani hissin jälleen
liikkeeseen.
Uudelleen hän sai Astokin ja Vas Korin hissikorin katon näkyviinsä.
Vähän ajan kuluttua se pysähtyi, ja seisautettuaan oman hissikorinsa
hän näki miesten poistuvan eräästä takakäytävän ovesta.
NELJÄSTOISTA LUKU
Kulan Tithin uhraus
Toisen päivän aamuna sen jälkeen kun Ptarthin Thuvia oli teljetty
Astokin, Dusarin prinssin, palatsin itäiseen torniin, istui neito
turtuneen välinpitämättömänä, odottaen murhaajan saapumista.
Turhaan hän oli koettanut keksiä paon mahdollisuuksia, tarkastanut
moneen kertaan oven ja ikkunat, lattian ja seinät.
Vankkoihin ersitelevyihin hän ei saanut edes naarmua; ikkunoiden
sitkeä barsoomilainen lasi ei olisi murtunut muuten kuin voimakkaan
miehen moukarin iskusta. Ovi ja lukko olivat järkkymättömiä. Pako oli
mahdoton. Ja häneltä oli ryöstetty aseet, joten hän ei voinut kuolla
ennen määräaikaa ja siten riistää murhaajilta sitä nautintoa, jonka
hänen viimeisten hetkiensä näkeminen heille tuottaisi.
Milloin he tulisivat? Tekisikö Astok sen omin käsin? Thuvia ei
uskonut, että hänellä olisi siihen rohkeutta. Hänellä oli pelkurin
sydän — sen oli neito tietänyt jo siitä asti, kun hän oli ensi kerran
kuullut isänsä hovissa silloin vierailevan Astokin kerskuvan, koettaen
vaikuttaa häneen uljuudellaan.
Hän ei voinut olla vertaamatta Astokia erääseen toiseen mieheen. Ja
keneen vertaa kihlattu morsian hyljeksittyä kosijaa? Sulhaseensako?
Ja mittasiko Ptarthin Thuvia Dusarin Astokia käyttämällä mittapuunaan
Kulan Tithia, Kaolin jeddakia? Hän oli kuoleman kynnyksellä; hänellä
oli oikeus antaa ajatustensa kulkea minne tahansa; ja Kulan Tithistä
ne olivat hyvin kaukana. Sensijaan väikkyi kookkaan ja solakan
heliumilaisen kuva hänen mielessään tunkien sieltä pois kaiken muun.
Hän uneksi Carthorisin jaloista kasvoista, hänen rauhallisen
arvokkaasta käyttäytymisestään, hymystä, joka kirkasti hänen kasvojaan,
kun hän keskusteli ystäviensä kanssa, ja myhäilystä, joka väikkyi
hänen huulillaan, kun hän taisteli vihollistensa kanssa — hänen
virginialaisen isänsä taisteluhymystä.
Ja Ptarthin Thuvian, Barsoomin oikean tyttären, hengitys kävi
kiihkeämmäksi ja sydämen sykintä rajummaksi, kun hän muisteli tätä
myhäilyä, jota ei enää koskaan saisi nähdä. Päästäen pienen voihkauksen
vaipui neito silkki- ja turkispeitteille, jotka oli viskattu sekavaksi
läjäksi itäisen ikkunan alle, ja painoi kasvot käsiinsä.
Hänen vankeushuoneensa kohdalle oli käytävään pysähtynyt kaksi
kiivaasti keskustelevaa miestä.
"Sanon sinulle vielä kerran, Astok", selitti toinen, "etten tee sitä,
jollet sinä ole saapuvilla huoneessa."
Puhujan äänensävy ei kuulostanut lainkaan niin kunnioittavalta kuin
kuninkaallista henkilöä puhuteltaessa olisi pitänyt. Toinen huomasi sen
ja punastui.
"Älä koettele liiaksi sinua kohtaan tuntemaani ystävyyttä", ärisi hän.
"Kärsivällisyydelläni on rajansa."
"Nyt ei ole kysymys kuninkaallisista etuoikeuksista", vastasi Askor.
"Sinä vaadit minua tekemään murhan puolestasi vastoin jeddakisi ankaraa
määräystä. Sinulla, Astok, ei ole oikeutta käskeä minua. Pikemminkin
pitäisi sinun ilomielin suostua kohtuulliseen pyyntööni, että sinun
on oltava saapuvilla ja siten jakaa vastuunalaisuus kanssani. Miksi
pitäisi minun ottaa koko syy niskoilleni?"
Nuorempi mies rypisti otsaansa, mutta meni lukitulle ovelle, ja kun se
kääntyi auki, astui hän Vas Korin rinnalla huoneeseen.
Huoneen toisessa päässä istunut neito kuuli heidän tulonsa, nousi
seisomaan ja kääntyi heihin päin. Hänen hienot kuparinväriset kasvonsa
kalpenivat hieman, mutta katse oli rohkea ja rauhallinen, ja pienen,
lujapiirteisen leuan ylpeä asento kertoi kaunopuheisesti hänen
tuntemastaan halveksimisesta ja inhosta.
"Pidätkö vieläkin kuolemaa parempana?" kysyi Astok.
"Kuin sinua, pidän", vastasi neito kylmästi.
Dusarin prinssi katsahti Vas Koriin ja nyökkäsi päätään. Ylimys vetäisi
esille lyhyen miekkansa ja meni huoneen poikki Thuviaa kohti.
"Käy polvillesi!" komensi hän.
"Mieluummin kuolen seisoallani", vastasi neito.
"Kuten tahdot", virkkoi Vas Kor, tunnustellen säilänsä kärkeä
vasemmalla peukalollaan. "Nutuksen, Dusarin jeddakin nimessä!" hän
huudahti ja syöksähti neidon luokse.
"Carthorisin, Heliumin prinssin nimessä!" kuului hiljaa ovelta.
Vas Kor pyörähti ympäri ja näki panthanin, jonka hän oli pestannut
poikansa talossa, juoksevan lattian poikki itseään kohti. Mies sivuutti
Astokin sähähtäen tälle: "Hänen jälkeensä sinä — kalot!"
Vas Kor kävi asentoon torjumaan hyökkäystä.
"Mitä merkitsee tämä kavallus?" hän kiljaisi.
Paljas miekka kädessään riensi Astok Vas Korin avuksi. Panthanin
ja ylimyksen miekat kalahtivat vastakkain, ja jo ensimmäisistä
sivalluksista huomasi Vas Kor saaneensa vastaansa mestarimiekkailijan.