arkihuoneessa, Carthoris antautui keskusteluun isännän kanssa
saadakseen tietää hänen kansallisuutensa ja siten myöskin sen, minkä
kansan hallussa oli tämä vesiväylä, jolle tapahtumat olivat hänet
saattaneet.
"Olen Hal Vas", selitti nuorukainen, "Dusarin prinssin Astokin
seurueeseen kuuluvan ylimyksen poika. Nykyisin olen tämän alueen
viertotien dwar."
Carthoris oli perin hyvillään siitä, ettei ollut ilmaissut, ken oli,
sillä vaikka hänellä ei ollut aavistustakaan siltä, mitä kaikkea hänen
Heliumista lähdettyään oli tapahtunut, eikä siitä, että Astok oli hänen
kaikkien vastoinkäymistensä pohjimmaisena syynä, niin hän kuitenkin
tiesi varsin hyvin, että dusarilainen ei suinkaan hänestä pitänyt ja
ettei hänellä ollut odotettavissa apua Dusarin alueella.
"Entä ken olet sinä?" tiedusteli Hal Vas. "Näöstä päättäen olet
sotilas, mutta varustuksissasi ei ole minkäänlaisia merkkejä. Lienetkö
kenties 'panthan?"
Nämä vaeltavat onnensoturit ovat Barsoomissa tavallisia, sillä
sikäläiset miehet rakastavat taistelemista. He tarjoavat palvelustaan
mille sotaakäyvälle vallalle hyvänsä, ja silloin tällöin sattuvina
lyhyinä väliaikoina, jolloin punaisten kansojen välillä ei ole
säännöllistä sotaa, he liittyvät niihin lukuisiin retkikuntiin, joita
yhtenään lähetetään vihreitä heimoja vastaan turvaamaan Marsin villien
osien läpi kulkevia vesiteitä.
Palvelustehtäviensä päätyttyä he heittävät pois sen kansakunnan merkit,
jota ovat palvelleet, ja lähtevät etsimään uutta isäntää. Väliajoilla
heillä ei ole minkäänlaisia merkkejä, vaan sodassa kuluneet varustukset
ja aseet ovat riittävänä osoituksena heidän kutsumuksestaan.
Viittaus oli tervetullut, ja Carthoris käytti hyväkseen sen tarjoamaa
tilaisuutta tehdä tyydyttävästi selkoa itsestään. Siinä oli kuitenkin
yksi paha puoli. Sodan syttyessä oli sellaisten panthanien, jotka
sattuivat olemaan sotaakäyvän kansan alueella, pakko pukeutua sanotun
kansan sotisopaan ja taistella sen sotajoukoissa.
Sikäli kuin Carthoris tiesi, Dusar ei ollut sodassa minkään muun
kansan kanssa, mutta mahdotonta oli arvata, milloin joku punainen
kansa karkaisi naapurinsa kurkkuun, vaikkakin suuri ja mahtava liitto,
jonka ylimpänä miehenä oli hänen isänsä John Carter, oli saanut rauhan
säilymään pitkän aikaa suurimmassa osassa Barsoomia.
Tyytyväinen hymy levisi Hal Vasin kasvoille, kun Carthoris myönsi
olevansa panthan.
"Olipa hyvä", huudahti nuorukainen, "että satuit tulemaan tänne, sillä
täältä voit aivan heti saada tehtävää. Isäni Vas Kor on parhaillaan
luonani. Hän saapui tänne värväämään sotajoukkoa Heliumia vastaan äsken
julistettua sotaa varten."
KAHDESTOISTA LUKU
Dusarin pelastamiseksi
Ptarthin Thuvia, joka ponnisteli enemmän kuin henkensä edestä intohimon
vallassa olevaa Javia vastaan, loi olkansa yli pikaisen silmäyksen
metsää kohti, josta raju murahdus oli kuulunut. Myöskin Jav katsoi
sinnepäin.
Heidän katseitaan kohdannut näky sai molemmat aavistamaan pahaa. Komal,
banth-jumala, karkasi kita auki heidän kimppuunsa!
Kumman se oli valinnut saaliikseen? Vai molemmatko kenties?
Heidän ei tarvinnut kauan olla epätietoisia, sillä vaikkakin
lotharilainen koetti pitää neitoa itsensä ja kauheiden torahampaiden
välissä, huomasi iso peto hänet kuitenkin vihdoin.
Kirkaisten koetti mies sitten syöksyä pakoon Lotharia kohti tyrkättyään
ensin Thuvian päistikkaa vasten ihmissyöjän kuonoa. Mutta hänen pakonsa
jäi lyhyeksi. Silmänräpäyksessä oli Komal hänen kimpussaan ja taateli
hornamaisen raivoisasti hänen kurkkuaan ja rintaansa.
Seuraavassa tuokiossa oli tyttö hänen rinnallaan, mutta vaivoin hän sai
hurjistuneen pedon hellittämään uhrinsa. Yhä muristen ja luoden ahnaita
silmäyksiä taakseen Javiin päin antoi banth vihdoin taluttaa itsensä
metsään.
Astellen jättiläiskokoisen suojelijansa rinnalla Thuvia lähti etsimään
vuorten läpi vievää käytävää yrittääkseen mahdottomalta näyttävää
tehtävää, päästä kaukaiseen Ptarthiin kulkemalla yli seitsemäntuhatta
haadia pitkän taipaleen villiä Barsoomia.
Hän ei saattanut uskoa, että Carthoris oli vapaaehtoisesti jättänyt
hänet yksin, ja sen vuoksi hän lakkaamatta silmäili ympärilleen
nähdäkseen nuorukaisen. Mutta kun neito tunnelille pyrkiessään joutui
liian kauaksi pohjoiseen, meni hän heliumilaisen ohitse, kun tämä
palasi Lotharia kohti häntä etsimään.
Ptarthin Thuvian oli vaikea määritellä, mikä asema Heliumin prinssillä
oikeastaan oli hänen sydämessään. Hän ei voinut edes itselleen
tunnustaa rakastavansa Carthorisia, mutta kuitenkin hän oli sallinut
nuorukaisen puhutella häntä omistavalla hyväilynimellä, jolle
barsoomilaisneito pysyi kuurona kuullessaan sen kenenkään muun kuin
puolisonsa tai sulhasensa huulilta — "prinsessani."
Kaolin jeddakia, Kulan Tithiä kohtaan, jonka kanssa hän oli kihloissa,
hän tunsi kunnioitusta ja ihailua. Oliko hän kenties taipunut isänsä
toivomukseen loukkauduttuaan siitä, ettei sorea heliumilainen
käydessään vierailuilla hänen isänsä hovissa ollut käyttänyt
tilaisuutta pyytääkseen hänen kättään, mitä hän oli varmasti uskonut
nuorukaisen aikovan siitä aikoja sitten menneestä päivästä lähtien,
jolloin he olivat kahden istuneet Salensus Ollin palatsin sisäpihaa
Kadabrassa somistavan Jeddakien puistikon hakatulla penkillä?
Rakastiko hän Kulan Tithiä? Rehellisesti hän koetti uskotella itselleen
rakastavansa, mutta samalla hänen silmänsä koko ajan harhailivat
keksiäkseen alkavan pimeyden keskeltä kaunisvartaloisen sotilaan —
tummatukkaisen ja harmaasilmäisen. Tumma oli Kulan Tithinkin tukka,
mutta hänen silmänsä olivat ruskeat.
Yö oli jo melkein käsissä, kun hän löysi tunnelin suun. Häiritsemättä
hän pääsi käytävän läpi vuorten toisella puolen oleville kukkuloille,
missä hän pysähtyi Marsin molempien kuiden kirkkaassa hohteessa
suunnittelemaan vastaista toimintaansa.
Olisiko hänen odotettava täällä toivoen Carthorisin palaavan häntä
etsimään? Vai olisiko hänen jatkettava matkaansa koilliseen päin
Ptarthia kohti? Minne olisi Carthoris ensimmäiseksi mennyt Lotharin
laaksosta lähdettyään?
Hänen polttava kurkkunsa ja kuiva kielensä antoivat hänelle vastauksen
— Aaanthoria ja vettä kohti. No niin, myöskin hän menisi ensinnä
Aaanthoriin, jossa hän kentiesi tapaisi muutakin kuin tarvitsemaansa
vettä.
Kun Komal oli hänen mukanaan, ei hän paljoakaan pelännyt, sillä otus
kyllä suojaisi häntä kaikilta muilta villipedoilta. Jopa isot valkeat
apinatkin pakenisivat kauhun vallassa valtavaa banthia. Vain ihmisiä
tarvitsi hänen pelätä, mutta hänen oli pakko antautua siihen ja moneen
muuhunkin vaaraan, ennenkuin voisi edes toivoa uudelleen olevansa
isänsä hovissa.
Kun Carthoris vihdoin tapasi hänet ja kaatui heti maahan vihreän miehen
pitkän miekan iskusta, rukoili Thuvia, että hän saisi osakseen saman
kohtalon.
Nähdessään punaiset sotilaat, jotka hyppäsivät aluksistaan maahan,
heräsi hänessä toivo uudelleen — toivo, että Heliumin Carthoris olisi
vain huumaantunut ja että lentäjät pelastaisivat hänet. Mutta kun hän
huomasi, että heidän varustuksissaan oli dusarilaisten merkit ja että
he vain koettivat päästä ahdistavien torkvasilaisten kynsistä, vieden
ainoastaan hänet mukanaan, raukesivat hänen kaikki toiveensa.
Myöskin Komal oli kuollut — sen ruumis virui heliumilaisen päällä. Nyt
hän oli todellakin yksin. Häntä suojelemassa ei ollut ketään.
Dusarilaiset sotilaat veivät hänet lähimmän aluksensa kannelle.
Vihreitä sotilaita virtasi joka haaralta riistämään häntä punaisten
käsistä.
Vihdoin pääsivät kaikki punaihoiset, jotka olivat selviytyneet
kahakasta hengissä, jompaankumpaan laivaan. Koneet alkoivat täristä
ja surista, potkurit pyöriä, ja vinhasti lentävät alukset kohosivat
nopeasti ilmaan.
Ptarthin Thuvia vilkaisi ympärilleen. Hänen lähellään seisoi mies,
joka silmäili häntä hymyillen. Hän tunsi miehen, huokaisi ja katsoi
sotilasta suoraan silmiin. Sitten hänelle selvisi kaikki, hän päästi
pienen pelokkaan valituksen, painoi kädet kasvoilleen ja vaipui aluksen
skeelpuiselle kannelle. Mies oli Astok, Dusarin prinssi, joka nyt
kumartui hänen puoleensa.
Dusarin Astokin alukset olivat nopeakulkuisia, ja hänen oli kaikin
mokomin mahdollisimman pian päästävä isänsä hoviin, sillä Heliumin,
Ptarthin ja Kaolin sotalaivastot olivat hajaantuneet laajoille
alueille. Eikä Dusarin Astokia olisi hyvä perinyt, jos yksikään niistä
olisi saanut tietää, että Ptarthin Thuvia oli vankina hänen omalla
aluksellaan.
Aaanthor sijaitsee viidennelläkymmenennellä eteläisellä leveysasteella
ja neljännelläkymmenennellä pituusasteella itäänpäin Horzista,
muinaisen Barsoomin nykyisin autiosta sivistyksellisestä ja
tieteellisestä kehdosta, kun taas Dusar on viisitoista astetta
päiväntasaajan pohjoispuolella ja kaksikymmentä astetta itäänpäin
Horzista.
Vaikkakin matka on pitkä, lensivät alukset sen pysähtymättä. Jo paljoa
ennen kuin ne olivat saapuneet määräpaikkaansa, oli Ptarthin Thuvia
saanut tietää useita seikkoja, jotka haihduttivat hänen mieltään
monien päivien aikana painaneet epäilyt. Tuskin olivat he kohonneet
ilmaan Aaanthorin kohdalle, kun hän tunsi erään laivamiehen yhdeksi
sen aluksen miehistöstä, jolla hänet oli tuotu isänsä puistosta
Aaanthoriin. Kun Astok oli mukana laivalla, oli koko juttu selvä. Hänen
ryöstäjänsä olivat Dusarin prinssin käskyläisiä — Heliumin Carthoris ei
ollut millään tavoin siihen sekaantunut.
Eikä Astok väittänytkään syytöstä vääräksi, kun Thuvia sen hänelle
lausui. Hän vain hymyili ja vetosi rakkauteensa.
"Mieluummin otan puolisokseni valkean apinan", huudahti neito, kun mies
tahtoi kiihkeästi jatkaa kosintaansa.
Astok tuijotti häneen synkästi.
"Sinusta tulee puolisoni, Ptarthin Thuvia", hän ärähti, "tai
ensimmäisen esi-isäsi nimessä saat sen, jota pidät parempana — saat
puolisoksesi valkean apinan."
Neito ei vastannut mitään eikä Astok voinut viekoitella häntä puheisiin
kanssansa koko matkalla.
Tosiasiallisesti Astokia hieman peloitti sen selkkauksen laajuus, joka
oli aiheutunut Ptarthin prinsessan ryöstöstä, eikä hänestä tuntunut
kovinkaan mukavalta ajatellessaan tällaisen vangin hänelle tuottavan
raskasta edesvastuuta.
Hänen ainoana ajatuksenaan oli päästä Dusariin ja vierittää siellä
edesvastuu isänsä hartioille. Siihen mennessä hän tahtoi mahdollisimman
huolellisesti välttää kaikkea, mikä loukkaisi neitoa, ettei hän, siinä
tapauksessa että heidät kaikki pidätettäisiin, joutuisi vastaamaan
käyttäytymisestään Thuviaa kohtaan jollekin niistä mahtavista
jeddakeista, joiden mielenkiinnon keskipisteenä neito oli.
Niin he vihdoin tulivat Dusariin, missä Astok piilotti vankinsa
salakammioon oman palatsinsa itäisen tornin yläkerroksiin. Hän oli
vannottanut miehiään pitämään salassa, kuka neito oli, sillä ennenkuin
hän oli tavannut isänsä, Dusarin jeddakin Nutuksen, ei hän rohjennut
ilmaista kenellekään, kenet hän oli tuonut mukanaan etelästä.
Mutta ilmestyessään vastaanottosaliin, isänsä, julmahuulisen miehen,
eteen, hän tunsi rohkeutensa pettävän eikä uskaltanut virkkaa mitään
palatsiinsa piilotetusta prinsessasta.
Hänen mieleensä juolahti ottaa selvää, mitä hänen isänsä ajatteli
asiasta, ja senvuoksi hän sepitti tälle jutun, että oli muka saanut
vangin, joka väitti tietävänsä Ptarthin Thuvian olinpaikan.
"Ja jos niin käsket, isä", hän lisäsi, "lähden minä kaappaamaan hänet
ja tuomaan hänet tänne Dusariin."
Nutus rypisti otsaansa ja pudisti päätänsä.
"Olet tehnyt jo tarpeeksi paljon toimittaaksesi Ptarthin, Kaolin ja
Heliumin kolmisin kimppuumme, jos siellä saataisiin tietää mitään sinun
osuudestasi Ptarthin prinsessan ryöstöön. Se, että sait työnnetyksi
syyn Heliumin prinssin niskaan, oli onnellinen ja mestarillinen
sotatemppu. Mutta jos neito tuntisi todellisen asianlaidan ja joskus
palaisi isänsä hoviin, niin koko Dusar saisi kärsiä rangaistuksen ja
jos hän olisi vankina täällä luonamme, niin merkitsisi se sitä, että
tunnustaisimme rikoksen, jonka seurauksista ei mikään voisi meitä
pelastaa. Se maksaisi valtaistuimeni, Astok, eikä minulla ole vähääkään
halua menettää sitä.
"Jos hän olisi täällä käsissämme —", alkoi sitten vanhempi mies äkkiä
mietiskellä, toistaen samat sanat useita kertoja. "Jos hän olisi täällä
käsissämme", hän huudahti hurjasti. "Oi, jospa hän vain olisi täällä
käsissämme eikä kukaan tietäisi siitä mitään! Etkö ymmärrä, mies?
Dusarin syyllisyys haudattaisiin iäksi hänen luittensa kanssa." Hän
lopetti puheensa hiljaiseen, rajuun kuiskaukseen.
Astokia, Dusarin prinssiä, puistatti.
Hän oli heikko ja turmeltunut, mutta hänen isänsä sanoihin sisältyvä
viittaus pani hänet värisemään kauhusta.
Marsin miehet ovat julmia vihollisiaan kohtaan. Mutta sanan
"vihollinen" käsitetään yleisesti merkitsevän vain miehiä. Murhaaminen
rehoittaa Barsoomin suurkaupungeissa. Mutta naisen murhaaminen on niin
kaamea rikos, että paatuneinkin palkattu murhaaja peräytyisi kammoten
sen ihmisen luota, joka ehdottaisi hänelle sellaista.
Nutus ei nähtävästi huomannut ilmeistä kauhua, jonka hänen ehdotuksensa
oli herättänyt hänen pojassaan. Vähän ajan kuluttua hän jatkoi:
"Sanot tietäväsi, missä neito on ollut piilotettuna, sen jälkeen kun
hänet ryöstettiin sinun väeltäsi Aaanthorissa. Jos joku näistä kolmesta
suurvallasta hänet löytäisi, niin yksin hänen kertomuksensa riittäisi
kääntämään ne meitä vastaan.
"On vain yksi keino, Astok", huudahti vanhempi mies. "Sinun on heti
lähdettävä hänen piilopaikkaansa ja tuotava hänet tänne hyvin salaa. Ja
pane mieleesi. Älä palaa Dusariin ilman häntä, kuoleman uhalla!"
Dusarin prinssi Astok tunsi hyvin isänsä luonnonlaadun. Hän tiesi,
ettei tyrannin sydämessä ollut rakkauden hiventäkään ainoatakaan
olentoa kohtaan.
Astokin äiti oli ollut orjatar. Nutus ei ollut koskaan rakastanut häntä
eikä ketään muutakaan. Nuoruudessaan hän oli koettanut etsiä itselleen
morsianta useiden mahtavien naapureidensa hoveista, mutta niiden naiset
eivät olleet huolineet hänestä.
Senjälkeen kun kymmenkunta hänen omien ylimystensä tytärtä oli tehnyt
itsemurhan mieluummin kuin tullut hänen puolisokseen, oli hän lakannut
yrittämästä. Ja sitten hän oli laillisesti ottanut puolisokseen yhden
orjattaristaan saadakseen pojan, joka olisi jedien joukossa, kun Nutus
kuolisi ja uusi jeddak valittaisiin.
Astok poistui hitaasti isänsä luota. Kasvot kalpeina ja jäsenet
vapisten hän meni omaan palatsiinsa. Pihalla hänen harhaileva katseensa
osui jykevään itäiseen torniin, joka kohosi korkeana sinistä taivasta
vasten.
Kun hän näki sen, kihosi hikihelmiä hänen otsalleen.
Issus! Tämän kamalan teon suorittamista ei voitu uskoa kenellekään
muulle kuin hänelle. Omin sormin täytyi hänen kuristaa henki ihanasta
kaulasta tai iskeä äänetön säilä helakanpunaiseen sydämeen.
Hänen sydämeensä! Se sydän, jonka hän oli toivonut pursuavan rakkautta
häntä kohtaan!
Mutta oliko se tehnyt sen? Hän muisteli ylpeätä halveksimista, joka
oli tullut hänen rakkaudentunnustuksiensa osaksi. Se muisto pani
hänen poskensa vuoroin kalpenemaan, vuoroin kuumenemaan. Hänen
omantuntonsa ääni vaimeni, kun läheisen koston tuottama tyydytys
tukahdutti hienommat vaistot, jotka olivat hetkeksi päässeet hänessä
valtaan — se hyvä, mitä hän oli perinyt orjattarelta, hukkui taaskin
kuninkaalliselta isältä saatuun pahaan vereen, kuten hänelle oli aina
lopulta käynyt.
Kylmä hymy syrjäytti kauhun ilmeen, joka oli venyttänyt hänen
kasvojaan. Hän suuntasi askeleensa tornia kohti, haluten nähdä Thuvian,
ennenkuin lähtisi matkalle, jonka tarkoituksena oli hämätä isältä se
tosiseikka, että neito oli jo Dusarissa.
Hän pujahti meluttomasti salaovesta ja nousi kiertoportaita myöten
huoneeseen, johon Ptarthin prinsessa oli teljetty.
Astuessaan huoneeseen hän näki tytön nojaavan itäisen ikkunan lautaan,
katsellen Dusarin kattojen ylitse kaukaista Ptarthia kohti. Astok
vihasi Ptarthia. Pelkkä ajatuskin siitä sai hänet raivoihinsa. Miksipä
ei surmata neitoa heti, niin että kaikki olisi ohitse?
Kuullessaan hänen askeleensa Thuvia kääntyi nopeasti häneen päin.
Oi, kuinka kaunis neito olikaan! Astokin äkillinen päätös haihtui
hänen ihastuttavan kauneutensa huikaisevassa valossa. Hän odottaisi
siksi, kunnes olisi palannut pieneltä petosretkeltään — kentiespä
sitten ilmaantuisi joku toinen keino. Kenties löytyisi joku toinen
käsi iskemään — nuo kasvot, nuo silmät edessään hän ei ikinä kykenisi
sitä tekemään. Siitä hän oli ehdottoman varma. Hän oli aina kerskunut
luonteensa julmuutta, mutta, Issus! niin julma hän ei ollut. Ei, joku
toinen oli löydettävä, sellainen, johon hän voisi luottaa.
Hän katseli yhä neitoa, joka seisoi hänen edessään, kohdaten hänen
katseensa rauhallisesti ja pelottomasti. Hän tunsi, kuinka hänen kuuma,
intohimoinen rakkautensa kävi yhä kiihkeämmäksi.
Miksipä ei kosia vielä kerran? Jos Thuvia myöntyisi, saattaisi kaikki
vielä käydä hyvin. Siinäkin tapauksessa, ettei hän saisi isänsä
suostumusta, he voisivat paeta Ptarthiin syytäen kaikki moitteet
konnamaisista salajuonista, jotka olivat nostattaneet neljä suurta
kansaa sotaan, Nutuksen niskoille. Ja kukapa epäilisi syytöksen
oikeutusta.
"Thuvia", hän lausui, "tulen vielä kerran, viimeisen kerran, laskemaan
sydämeni jalkojesi juureen. Ptarth, Kaol ja Dusar taistelevat Heliumia
vastaan sinun tähtesi. Tule puolisokseni, Thuvia, ja kaikki voi vielä
järjestyä niinkuin pitäisi!"
Neito pudisti päätään.
"Odota!" käski Astok, ennenkuin hän ennätti virkkaa mitään. "Sinun
on tunnettava asian todellinen tila, ennenkuin lausut sanoja, jotka
saattavat merkitä, ei ainoastaan oman kohtalosi, vaan myöskin tuhansien
sinun tähtesi taistelevien sotilaitten kohtalon ratkaisua.
"Jos kieltäydyt tulemasta vapaaehtoisesti puolisokseni, niin Dusar
tuhotaan, jos totuus vain tulee tunnetuksi Ptarthissa, Kaolissa ja
Heliumissa. Meidän kaupunkimme hävitettäisiin, niin ettei jäisi kiveä
kiven päälle. Meidän kansamme hajotettaisiin ympäri Barsoomin jäisestä
pohjolasta aina hyiseen etelään saakka, kansamme jäseniä ajettaisiin
kuin metsän eläimiä ja surmattaisiin, kunnes tästä kansasta ei olisi
jäljellä muuta kuin vihattu muisto ihmisten mielissä.
"Ja samalla kun he hävittävät dusarilaisia sukupuuttoon, täytyy myöskin
heidän omia sotilaitaan tuhoutua lukemattomia tuhansia — ja kaikki se
yhden ainoan naisen itsepintaisuuden tähden, kun hän ei suostu häntä
rakastavan prinssin puolisoksi.
"Jos kieltäydyt, Ptarthin Thuvia, niin on jäljellä vain yksi
mahdollisuus — ei yksikään ihminen saa ikinä tietää kohtaloasi.
Kuninkaallisen isäni ja minun itseni lisäksi tietää vain kourallinen
uskollisia palvelijoita, että sinut ryösti Thuvan Dihnin puistosta
Dusarin prinssi Astok ja että parhaillaan olet vankina palatsissani.
"Jos kieltäydyt, Ptarthin Thuvia, niin sinun on kuoltava Dusarin
pelastamiseksi — muuta keinoa ei ole. Nutus, jeddak, on niin määrännyt.
Olen puhunut."
Neito katsoi Dusarin Astokia kasvoihin pitkään ja rauhallisesti. Sitten
hän puhkesi puhumaan, ja vaikkakin hän lausui vain muutamia sanoja,
niin niiden kiihkottomasta sävystä kuvastui mittaamattoman syvä, kylmä
halveksiminen.
"Mieluummin kaikki se, mitä olet uhannut", hän sanoi, "kuin sinä."
Sitten hän käänsi Astokille selkänsä ja meni takaisin itäisen ikkunan
ääreen, katsellen suruisin silmin kaukaista Ptarthia kohti.
Astok pyörähti ympäri ja poistui huoneesta, tullen vähän ajan kuluttua
takaisin mukanaan ruokaa ja juomaa.
"Tässä", hän selitti, "on ravintoa siihen asti, kunnes palaan. Se mies,
joka ensi kerralla saapuu tähän huoneeseen, on pyövelisi. Jätä itsesi
esi-isiesi huomaan, Ptarthin Thuvia, sillä muutamien päivien päästä
olet heidän luonaan!"
Sitten hän meni.
Puolta tuntia myöhemmin hän puhutteli erästä Dusarin laivastossa
palvelevaa korkeata upseeria.
"Minne Vas Kor on mennyt?" hän tiedusti. "Hän ei ole palatsissaan."
"Etelään, suurelle vesiväylälle, joka huuhtoo Torkvasin liepeitä",
vastasi upseeri. "Hänen poikansa Hal Vas on siellä viertotien dwarina,
ja Vas Kor meni sinne pestaamaan maatilojen työläisiä sotilaiksi."
"Hyvä", virkahti Astok, ja puolen tunnin kuluttua hän kohosi Dusarin
yläpuolelle nopeimmassa lentokoneessaan.
KOLMASTOISTA LUKU
Turjun, urhea panthan
Heliumin Carthorisin kasvoista ei näkynyt pienintäkään merkkiä niistä
rajuista tunteista, jotka kuohuttivat hänen mieltään, kun hän kuuli Hal
Vasilta, että Helium oli sodassa Dusaria vastaan ja että kohtalo oli
viskannut hänet vihollisten palvelukseen.
Se seikka, että hän voisi käyttää täten tarjoutunutta tilaisuutta
Heliumin hyväksi, riitti tuskin vastapainoksi sille mielipahalle,
jota hän tunsi sen johdosta, ettei hän päässyt taistelemaan avoimella
kentällä omien kelpo joukkojensa etunenässä.
Dusarilaisista selviytyminen saattaisi olla helppoa, mutta saattaisi
olla vaikeaakin. Jos he epäilisivät hänen vilpittömyyttään (ja väkisin
pestatun panthanin vilpittömyyttä voitiin aina epäillä), niin kenties
hän ei saisi tilaisuutta pettää heidän valppauttaan ennenkuin sodan
loputtua, mikä voisi tapahtua muutamissa päivissä tai myöskin vasta
pitkien, raskaiden, veristen vuosien kuluttua.
Hän muisti, että historia kertoi sodista, jolloin varsinaisia
sotatoimia oli keskeyttämättä jatkettu viisi-, kuusisataa vuotta, ja
parhaillaankin oli Barsoomissa kansoja, joiden kanssa Helium ei ollut
tehnyt rauhaa koko historiallisena aikana.
Asema ei näyttänyt ilahduttavalta. Hän ei voinut aavistaa, että hän
muutamien tuntien kuluttua siunaisi kohtaloa, joka oli heittänyt hänet
Dusarin palvelukseen.
"Kas!" huudahti Hal Vas. "Tuossahan isäni onkin. Kaor, Vas Kor! Täällä
on mies, jonka tapaaminen on sinulle mieleen — urhea panthan —" Hän
empi.
"Turjun", ehätti Carthoris pistämään väliin, mainiten ensimmäisen
mieleensä johtuneen nimen.
Sen sanoessaan hän käänsi nopeasti katseensa huoneeseen astuvaan
kookkaaseen sotilaaseen. Missä hän oli ennen nähnyt tuon
jättiläisvartalon, nuo umpimieliset piirteet ja tuon ohimosta
suupieleen ulottuvan sinertävän arven?
"Vas Kor", toisti Carthoris mielessään. "Vas Kor!" Missä hän oli nähnyt
miehen aikaisemmin?
Sitten alkoi ylimys puhua, ja välähdyksen tavoin kohosi kaikki jälleen
Carthorisin muistiin — tunkeileva palvelija Ptarthin lentoasemalla
hänen selittäessään Thuvan Dihnille uuden kompassinsa mutkikasta
koneistoa; yksinäinen orja, joka oli vahtinut hänen omaa lentovajaansa
sinä yönä, jona hän oli lähtenyt onnettomalle retkelleen Ptarthia
kohti, samalle retkelle, joka oli niin salaperäisesti päättynyt
Aaanthoriin.
"Vas Kor", toisti hän ääneen, "ylistetyt olkoot esi-isäsi tämän
kohtaamisen tähden." Eikä dusarilainen aavistanut, kuinka suuri
merkitys piili tässä kuluneessa lauseessa, jota barsoomilainen käyttää
tutustuessaan johonkin henkilöön.
"Ja ylistetyt olkoot sinun esi-isäsi, Turjun", vastasi Vas Kor.
Sitten seurasi Kar Komakin esittäminen Vas Korille, ja suorittaessaan
tätä pientä muodollisuutta Carthoris keksi jousimiehen valkealle iholle
ja kastanjanruskealle tukalle ainoan mahdollisen selityksen, sillä hän
pelkäsi, että totuutta ei uskottaisi ja he molemmat joutuisivat siten
epäluulon alaisiksi heti alusta alkaen.