kimppuunsa karkasi Torkvasin heimon villejä vihreitä sotilaita
toisaalta ja yhtä katkeria vihollisia, Dusarin prinssin Astokin
kätyreitä, toisaalta, ja hänellä oli puolustajinaan vain banth,
punainen sotilas ja aseeton jousimies, oli hänen asemansa lopen
toivoton ja hänen puoleltaan taistelu menetetty, ennenkuin se oli
alkanutkaan.
Nähdessään Carthorisin saapuvan Thuvia tunsi taaskin samalla
selittämättömällä tavalla vapautuvansa kaikesta huolesta ja pelosta,
kuten jo kerran aikaisemminkin oli kokenut. Se oli hänestä
käsittämätöntä, sillä yhä vieläkin hänen järkensä koetti saada sydämen
uskomaan, että Heliumin prinssi oli osaltaan syypää siihen, että hänet
oli ryöstetty isänsä hovista. Neito tunsi vain olevansa iloinen, kun
Carthoris oli häntä lähellä, ja nuorukaisen johdolla näytti kaikki
olevan mahdollista — sellainenkin mahdoton seikka kuin selviytyminen
nykyisestä pulasta.
Carthoris pysähtyi läähättäen hänen eteensä, uljas rohkaisunhymy
huulillaan.
"Rohkeutta, prinsessani!" hän kuiskasi.
Neidon mieleen välähti muisto toisesta tilaisuudesta, jolloin
nuorukainen oli käyttänyt näitä samoja sanoja — Lotharin Tarion
hallitussalissa, kun he olivat alkaneet liukua painuvalla
marmorilattialla tuntematonta kohtaloa kohti.
Silloin hän ei ollut nuhdellut Carthorisia tämän tutunomaisen
puhuttelutavan johdosta eikä hän torunut siitä nytkään, vaikka hän
olikin toiselle luvattu. Hän kummasteli itseään — ja punastui omaa
kehnouttaan; sillä Barsoomissa on naisen häpeällistä kuunnella
tuttavallista sanaa kenenkään muun kuin puolisonsa tai sulhasensa
huulilta.
Carthoris näki hänen loukkaantuneena punastuvan ja katui heti sanojaan.
Seuraavalla hetkellä olisivat vihreät sotilaat heidän kimpussaan.
"Anna anteeksi!" virkkoi mies hiljaa. "Salli suuren rakkauteni olla
puolustuksenani — sen ja lisäksi uskoni, että minulla on vain hetkinen
elonaikaa jäljellä!" Sen sanottuaan hän pyörähti ympäri torjumaan
etumaista vihreätä sotilasta.
Mies hyökkäsi keihäs tanassa, mutta Carthoris hypähti syrjään ja kun
iso thoat ratsastajineen kiiti vahingoittamatta hänen ohitseen, sivalsi
hän miekallaan voimakkaan iskun, joka halkaisi vihreän jättiläisen
kahtia.
Samalla hetkellä syöksähti Kar Komak paikalle, tarttuen paljain
käsin toisen ratsastajan jalkoihin. Muut joukkueen jäsenet riensivät
käsikähmään, hypäten ratsuiltaan voidakseen paremmin käytellä
mieliaseitaan, pitkiä miekkojaan. Dusarilaisten alukset laskeutuivat
keltaisen merenpohjan pehmeälle pinnalle, päästäen sisuksistaan
viisikymmentä sotilasta. Ja viuhuvien, iskevien ja pistävien miekkojen
mylläkkään syöksähti Komal, iso banth.
YHDESTOISTA LUKU
Vihreätä kansaa ja valkeita apinoita
Erään torkvasilaisen miekka hipaisi iskun Carthorisin otsaan.
Vilahdukselta hän näki pehmeät käsivarret kaulassaan ja lämpöiset
huulet lähellä kasvojaan, ennenkuin meni tajuttomaksi.
Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka kauan hän virui tiedottomana.
Mutta kun hän uudelleen avasi silmänsä, niin hän oli yksin, lukuun
ottamatta kaatuneita vihreitä miehiä ja dusarilaisia sekä isoa
kuollutta banthia, joka oli puolittain hänen päällään.
Thuvia oli poissa, eikä myöskään Kar Komakin ruumista ollut kaatuneiden
joukossa.
Verenvuodosta heikkona Carthoris ponnisteli hitaasti Aaanthoria kohti,
päästen kaupungin laitaan päivän laskiessa.
Vettä hän kaipasi kaikkein eniten ja senvuoksi hän jatkoi matkaansa
leveätä katua myöten laajalle keskusaukiolle, sillä hän tiesi
löytävänsä sieltä tätä arvokasta nestettä rappeutuneesta rakennuksesta,
tätä mahtavaa kaupunkia aikoinaan hallinneen muinaisaikaisen jeddakin
upean palatsin vastapäätä.
Mieli apeana ja rohkeus lamassa kummallisen tapaussarjan johdosta, joka
näytti edeltäpäin määrätyltä tekemään tyhjäksi kaikki hänen yrityksensä
palvella Ptarthin prinsessaa, Carthoris liikkui autiossa kaupungissa
kiinnittämättä ensinkään huomiota ympäristöön, ikäänkuin leveitä katuja
ja laajaa aukiota reunustavien upeiden, salaperäisten aaveiden asumien
rakennusten synkissä varjoissa ei olisikaan väijynyt isoja valkeita
apinoita.
Mutta jos hän ei välittänytkään ympäristöstään, niin sitä valppaampia
olivat toiset silmät, jotka tarkkasivat hänen saapumistaan aukiolle ja
hänen hitaita askeliaan, kun hän meni marmorirakennuksessa olevalle
pienelle, puolittain soran täyttämälle lähteelle, josta voi saada vettä
vain kaivamalla syvän kuopan lähdettä peittävään punaiseen hiekkaan.
Ja kun heliumilainen katosi pikku rakennukseen, ilmestyi palatsin
ovesta kaksitoista valtavankokoista kuvatusta, jotka lähtivät
äänettömästi rientämään aukion poikki häntä kohti.
Carthoris viipyi rakennuksessa puoli tuntia, kaivaen hiekkaa ja saaden
puuhansa palkkioksi muutamia kipeästi tarpeellisia pisaroita vettä.
Sitten hän oijensihe suoraksi ja poistui hitaasti talosta. Tuskin hän
oli ehtinyt astua kynnyksen poikki, kun kaksitoista torkvasilaissoturia
karkasi hänen kimppuunsa.
Hänellä ei ollut aikaa vetäistä esiin pitkää miekkaansa. Mutta nopeasti
lennähti hänen terävä tikarinsa esille varuksista, ja hänen sortuessaan
hyökkääjien alle lakkasi useamman kuin yhden vihreän miehen sydän
sykkimästä Carthorisin aseen lävistämänä.
Sitten he ylivoimallaan saivat hänet nujerretuksi ja riistivät häneltä
aseet. Mutta vain yhdeksän niistä kahdestatoista sotilaasta, jotka
olivat tulleet aukion poikki, palasi saattaen vankia mukanaan.
Carthoris raahattiin raa'asti palatsin kellariholveihin, missä hänet
ruosteisilla ketjuilla kahlehdittiin vankan seinän sysipimeään
nurkkaukseen.
"Huomenna sinut noudetaan Thar Banin puheille", sanottiin hänelle. "Nyt
hän nukkuu. Mutta kylläpä hän riemastuu saadessaan tietää, kuka on
osunut käsiimme — ja samoin riemastuu myöskin Hortan Gur, kun Thar Ban
vie hänen eteensä typerän hupsun, joka uskalsi miekallaan nirhaista
suurta jeddakiamme."
Sitten he jättivät hänet äänettömään pimeyteen.
Carthorsista tuntui, että hän istui tuntikausia vankilan
kivipermannolla, nojaten selkäänsä seinään, johon hänen kahleensa oli
kiinnitetty jykevällä renkaalla.
Sitten hän erotti häntä ympäröivästä salaperäisestä pimeydestä
kivilattialla varovasti hiipivien paljaiden jalkojen askelia, jotka
saapuivat yhä lähemmäksi sitä kohtaa, missä hän oli aseettomana ja
turvattomana.
Kului minuutteja — minuutteja, jotka tuntuivat tunneilta — ja haudan
hiljaisuuden keskeytti silloin tällöin toistuva häntä kohti varovasti
lähenevä paljaiden jalkojen kaamea tassutus.
Vihdoin hän kuuli kengättömien jalkojen äkkiä syöksyvän eteenpäin
pimeässä. Vähän matkan päästä kuului käsikähmän ääntä, raskasta
läähätystä, ja kerran hän luuli erottaneensa suurta ylivoimaa vastaan
ponnistelevan miehen kirouksen. Sitten kalahti kahle, kuului kilahdus,
ikäänkuin katkennut rengas olisi sinkoutunut kiveä vasten.
Jälleen oli kaikki hiljaista. Mutta vain hetkisen. Sitten hän kuuli
uudelleen pehmeiden jalkojen lähestyvän itseään. Hän luuli näkevänsä
häijyt, hehkuvat silmät, jotka tuijottivat häneen pimeydestä. Aivan
selvästi hän kuuli voimakkaiden keuhkojen raskasta hengitystä.
Sitten tuli hyökkäys, monien jalkojen töminää, ja otukset olivat hänen
kimpussaan.
Häntä tartuttiin kurkkuun, käsivarsiin ja käsiin kourilla, jotka
päättyivät samanlaisiin sormiin kuin ihmiskädet. Hän tunsi karvaisten
rimpuilevien ruumiiden kosketuksen sileällä ihollaan taistellessaan
kaamean äänettömyyden vallitessa hirveitä vastustajiaan vastaan
muinaisen Aaanthorin pimeässä holvissa.
Heliumin Carthorisilla oli jänteret kuin jättiläismäisellä jumalalla,
mutta näiden näkymättömien otuksien käsissä holvin sysimustassa
pimeydessä hän oli avuton kuin heikko nainen.
Mutta hän jatkoi kuitenkin ottelua, antaen tehottomia iskuja karvaisiin
rintoihin, joita hän ei saattanut nähdä, hapuillen sormineen lyhyitä,
paksuja kauloja syljen räiskähdellessä hänen kasvoilleen ja kuuman
inhoittavan hengityksen tunkeutuessa hänen sieraimiinsa.
Hän tiesi myöskin, että häntä uhkaamassa oli torahampaita, valtavia
torahampaita, eikä voinut käsittää, minkävuoksi ne eivät uponneet hänen
ruumiiseensa.
Vihdoin hän huomasi, että eräät hänen vastustajansa nykivät
voimakkaasti hänen kahleitaan, ja pian kuului samanlainen ääni kuin
se, jonka hän oli kuullut jonkun matkan päästä, vähää ennen kuin hänen
kimppuunsa hyökättiin — hänen kahleensa oli katkennut ja sen kirvonnut
pää kalahtanut kiviseinää vasten.
Sitten häneen tartuttiin kahden puolen ja häntä raahattiin vinhaa
kyytiä pimeissä käytävissä aavistamatonta kohtaloa kohti.
Aluksi hän oli luullut ahdistajiensa voivan olla Torkvasin heimon
väkeä, mutta karvaiset ruumiit osoittivat tämän olettamuksen vääräksi.
Nyt hän vihdoin oli varma siitä, keitä hyökkääjät olivat, mutta ei
voinut aavistaa, minkä tähden häntä ei oltu heti tapettu ja syöty.
Kun oli puoli tuntia ripeästi kiidetty maanalaisissa käytävissä,
jotka ovat Barsoomin kaikkien kaupunkien, niin hyvin nykyaikaisten
kuin muinaistenkin, luonteenomaisena piirteenä, kohosivat hänen
vangitsijansa äkkiä kuutamoiselle pihalle, kauaksi keskusaukiosta.
Carthoris näki heti joutuneensa Barsoomin isojen valkoisten apinain
valtaan. Tähän asti oli hänet pannut sitä epäilemään yksinomaan se
seikka, että hänen ahdistajillaan oli karvaiset rinnat, sillä valkeat
apinat ovat aivan karvattomia lukuun ottamatta päässä törröttävää
tuuheaa hiustupsua. Nyt hän oivalsi, mikä häntä oli pettänyt — jokaisen
apinan rinnan yli oli kiinnitetty karvainen nahkakaistale, useimmilla
banthinnahkainen autiossa kaupungissa usein majailevien vihreiden
sotilaiden varustusten jäljittelynä.
Carthoris oli lukenut, että oli olemassa sellaisia apinaheimoja, jotka
näyttivät hitaasti kohoavan korkeammalle älylliselle tasolle. Juuri
sellaisten valtaan hän'tajusi joutuneensa. Mutta mitä ne aikoivat
hänelle tehdä?
Vilkaistessaan ympäri pihan hän näki, että siellä kyykötteli näitä
kamalia petoja ainakin viisikymmentä, ja vähän matkan päässä hänestä
oli tarkasti vartioituna toinen ihmisolento.
Kun hänen katseensa osui vankeustoverin silmiin, levisi tämän kasvoille
hymy ja hänen huuliltaan pääsi: "Kaor, punainen mies!" Hän oli Kar
Komak, jousimies.
"Kaor!" huudahti Carthoris vastaan. "Kuinka olet joutunut tänne, ja
miten kävi prinsessan?"
"Sinun kaltaisiasi punaisia miehiä laskeutui maihin valtaisista
laivoista, jotka purjehtivat ilmassa samoin kuin minun aikani alukset
muinoin purjehtivat viidellä valtamerellä", vastasi Kar Komak. "He
taistelivat vihreitä torkvasilaisia vastaan ja surmasivat Komalin,
Lotharin jumalan. Luulin heitä sinun ystäviksesi ja olin iloinen, kun ne
heistä, jotka olivat elävinä selviytyneet taistelusta, lopuksi veivät
punaisen neidon yhteen laivoistaan ja kohosivat turvaan korkealle
ilmaan.
"Sitten vihreät sotilaat vangitsivat minut ja kuljettivat minut
asumattomaan suurkaupunkiin, kahlehtien minut siellä pimeän holvin
seinään. Myöhemmin saapuivat nämä ja kiskoivat minut tänne. Entä sinä
itse, punainen mies?"
Carthoris kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut, ja heidän puhellessaan
isot, kyyröttävät apinat Tarkastelivat heitä kiinteästi.
"Mitä meidän on nyt tehtävä?" kysäisi jousimies.
"Asemamme näyttää melkein toivottomalta", Valitti Carthoris. "Nämä
otukset ovat ihmissyöjiä. En jaksa käsittää, minkä vuoksi ne eivät
vielä ole meitä syöneet; Kas tuonne!" kuiskasi hän. "Näetkö? Loppu on
käsissä."
Kar Komak katsahti Carthorisin osoittamaan suuntaan ja näki tavattoman
kookkaan apinan lähestyvän heitä valtava nuija kädessä.
"Tällä tavoin ne mieluimmin surmaavat saaliinsa", selitti Carthoris.
"Onko meidän kuoltava taistelematta?" kysyi Kar Komak.
"Minä yritän", vastasi Carthoris, "vaikka tiedänkin, kuinka turhaa
kaikki puolustautumisemme on näitä voimakkaita petoja vastaan. Oi,
jospa minulla olisi pitkä miekka!"
"Tai hyvä jousi!" lisäsi Kar Komak. "Ja utan jousimiehiä!"
Sen kuullessaan Carthoris melkein ponnahti seisoalleen, mutta vartijat
kiskaisivat hänet heti takaisin alas.
"Kar Komak!" huusi nuorukainen. "Miksi et sinä voisi tehdä samoin kuin
Tario ja Jav tekivät? Ei heilläkään ollut muita jousimiehiä kuin omat
luomansa. Sinun täytyy tuntea heidän salaperäinen kykynsä. Kutsu esiin
oma utanisi, Kar Komak!"
Lotharilainen silmäili Carthorisia silmät hämmästyksestä levällään, kun
nuorukaisen ehdotuksen kantavuus hänelle täydelleen selveni.
"Miksipä en?" hän mumisi.
Mahtavaa nuijaa kantava villi apina hiipi Carthorisia kohti.
Heliumilaisen sormet nytkähtelivät, ja hän piti teloittajaansa
valppaasti silmällä. Kar Komak tähtäsi läpitunkevan katseen apinoihin.
Hän pinnisti sielunvoimiaan, niin että hiki kihosi hänen rypistyneelle
otsalleen.
Otus jonka oli surmattava punainen mies, oli jo saapunut melkein
käden ulottuville uhriaan, kun Carthoris kuuli kimeän huudon pihan
vastaiselta laidalta. Yhtä aikaa kyyröttävien apinain ja nuijahirviön
kanssa hän kääntyi katsomaan sille suunnalle, mistä ääni kuului, ja
näki osaston uljaita jousimiehiä syöksyvän esille viereisen rakennuksen
ovesta.
Raivoisasti kiljuen hypähtivät apinat pystyyn torjumaan hyökkäystä.
Nuolisade kohtasi ne puolitiessä, ja toistakymmentä apinaa kellahti
hengetönnä tantereita. Sitten olivat apinat käsikähmässä vastustajiensa
kanssa. Niiden huomio oli kokonaan kiintynyt hyökkääjiin — yksinpä
vartijatkin olivat poistuneet vankien luota liittyäkseen taisteluun.
"Tule!" kuiskasi Kar Komak. "Nyt voimme päästä karkuun, kun jousimiehet
ovat kääntäneet apinain huomion pois meistä."
"Ja jättäisimmekö nuo urheat miehet johtajatta?" kivahti Carthoris,
jonka uskollinen luonne kimmastui, kun sellaista vain ehdotettiinkaan.
Kar Komak naurahti.
"Unohdat", hän huomautti, "että he ovat pelkkää ilmaa, aivojeni
kuvitelmia. He katoavat ehein nahoin, kun emme heitä enää tarvitse.
Ylistetty olkoon ensimmäinen esi-isäsi siitä, että ajattelit
tätä mahdollisuutta ajoissa! Mieleeni ei olisi ikinä juolahtanut
uneksiakaan, että minä voisin käyttää samaa voimaa, jota saan kiittää
olemassaolostani."
"Olet oikeassa", myönsi Carthoris, "minusta on yhtäkaikki
vastenmielistä jättää heitä yksin, vaikka muuta emme voikaan tehdä."
Sitten he molemmat poistuivat pihalta, pujahtivat leveälle kadulle ja
hiipivät hyvin varovasti rakennusten varjossa suurta keskusaukiota ja
sen varrella olevia taloja kohti, joissa vihreät sotilaat kaupungissa
oleskellessaan majailivat.
Kun he olivat päässeet aukion laidalle, pysähtyi Carthoris.
"Odota tässä!" hän kuiskasi. "Minä menen noutamaan thoateja, sillä
jalkaisin on meidän toivotonta yrittääkään selviytyä näiden vihreiden
paholaisten kynsistä."
Päästäkseen sille pihalle, jossa thoateja säilytettiin, Carthorisin
oli aukiolle päästyä kuljettava erään rakennuksen läpi. Hänellä ei
ollut aavistustakaan, missä taloissa asuttiin, missä ei, joten hänen
oli pakko varsin suuressa määrin uskaltautua sattuman ohjattavaksi
tullakseen suljetulle pihalle, jossa hän saattoi kuulla rauhattomien
eläinten kiljuvan ja kirahtelevan toisilleen.
Sattumalta hän joutui pimeästä ovesta tilavaan huoneeseen, jossa
lepäili ainakin parikymmentä vihreätä sotilasta kietoutuneina
makuusilkkeihinsä ja -turkiksiinsa. Tuskin oli Carthoris sivuuttanut
lyhyen eteisen, joka oli rakennuksen oven ja taempana olevan avaran
huoneen välissä, kun hän huomasi, että eteisessä, jonka läpi hän juuri
oli tullut, oli jotakin tai joku.
Hän kuuli ihmisen haukottelevan ja sitten hän näki takanaan erään
vahdin nousevan seisomaan. Mies oli torkkunut, ja nyt hän ojensihe ja
alkoi taaskin vahtia valppaasti.
Carthoris oivalsi, että hänen oli täytynyt hiipiä vahdin sivuitse
korkeintaan askelen päästä, ja epäilemättä hän oli herättänyt miehen
torkkumasta. Nyt olisi palaaminen mahdotonta. Mutta melkein yhtä
mahdottomalta näytti myöskin mennä huoneen läpi, jonka lattia oli
täynnä nukkuvia sotilaita.
Carthorista kohautti leveitä hartioitaan ja valitsi pienemmän pahan. Hän
astui varovasti huoneeseen. Hänen oikealla puolellaan oli seinää vasten
nojallaan useita miekkoja, pyssyjä ja keihäitä — ylimääräisiä aseita,
jotka sotilaat olivat sijoittaneet sinne valmiiksi siltä varalta, että
heidät yöllä äkkiä hälytettäisiin hereille. Kunkin nukkujan vieressä
olivat hänen omat aseensa — ne eivät olleet milloinkaan kaukana
omistajastaan tämän lapsuudesta kuolemaan saakka.
Miekkojen näkeminen pani nuorukaisen kädet syyhymään. Hän meni
reippaasti niiden luokse ja valitsi kaksi lyhyttä miekkaa — toisen
Kar Komakille, toisen itselleen; samoin hihnavarustuksia alastomalle
toverilleen.
Sitten hän lähti suoraan huoneen poikki nukkuvien torkvasilaisten
keskitse.
Ei ainoakaan mies liikahtanut, ennenkuin Carthoris oli päässyt
lyhyen, mutta vaarallisen matkansa puoliväliin. Sitten eräs suoraan
hänen tiellään oleva sotilas kääntyi rauhattomasti silkki- ja
turkisvuoteellaan.
Heliumilainen pysähtyi hänen kohdalleen toinen miekka kohotettuna
iskemään, jos nukkuja heräisi. Nuoresta prinssistä tuntui kuluvan
kokonainen ikuisuus vihreän miehen rauhattomasti heittelehtiessä
tilallaan. Sitten tämä äkkiä hypähti ikäänkuin joustimen sinkauttamana
pystyyn ja katsoi punaista sotilasta silmiin.
Carthoris iski vitkastelematta, mutta sitä ennen ehti villi päästää
rajun karjahduksen. Heti oli koko huone yhtenä mylläkkänä. Sotilaat
hypähtivät seisaalleen, tarttuen noustessaan aseisiinsa ja kiljuen
toisilleen kysymyksiä hämmingin syystä.
Carthoris erotti selvästi kaikki huoneessaolijat ulkoa heijastuvassa
himmeässä valossa, sillä kaukaisempi kuu oli suoraan keskellä taivasta.
Mutta vasta heränneiden vihreiden miesten silmissä eivät esineet vielä
olleet saaneet tutunomaisia muotojaan — he näkivät vain epäselvästi
sotilaiden hahmoja, jotka liikkuivat heidän makuuhuoneessaan.
Nyt yksi heistä kompastui Carthorisin surmaaman miehen ruumiiseen,
kaatui pitkälleen ja satutti kätensä halkaistuun kalloon. Hän näki
ympärillään toisten vihreiden miesten jättiläiskokoiset vartalot, ja
hänen mieleensä välähti ainoa mahdollinen johtopäätös.
"Thurdit!" hän kiljaisi. "Thurdit ovat kimpussamme! Ylös, Torkvasin
sotilaat, ja antakaa miekkojenne punertua Torkvasin ikimuistoisten
vihollisten sydänverestä!"
Heti paikalla alkoivat vihreät sotilaat ahdistaa toisiaan paljastetuin
miekoin. Heidän raju taisteluhimonsa oli herännyt. Taistella, tappaa,
kuolla kylmä teräs sisuksissa! Oi, se merkitsi heille Nirvanaa!
Pian Carthoris käsitti heidän erehdyksensä ja käytti sitä hyväkseen.
Hän tiesi, että taisteluhimossaan vihreät sotilaat voivat jatkaa
ottelua kauan senjälkeen, kun olivat huomanneet erehtyneensä,
jollei heidän huomionsa kiintyisi jupakan todelliseen aiheuttajaan.
Vitkastelematta hän senvuoksi puikki edelleen huoneen poikki
vastaisella puolella olevalle ovelle, joka vei sisäpihalle, kiljuvien
ja keskenään tappelevien villien thoatien säilytyspaikalle.
Sinne päästyäänkin hän sai suorittaa koko vaikean tehtävän.
Suotuisimmissakaan oloissa ei ollut suinkaan lasten leikkiä ottaa
kiinni joku näitä tavallisestikin raivoisia ja vaikeasti käsiteltäviä
eläimiä ja nousta sen selkään. Ja nyt, kun hiljaisuus ja nopeus olivat
niin tärkeitä, olisi se hyvinkin saattanut tuntua aivan toivottomalta
vähemmän keinokkaasta ja optimistisesta miehestä kuin suuren
sotavaltiaan pojasta.
Hänen isänsä ja Tars Tarkas, kun hän oli vieraillut tämän suuren
jeddakin luona Tharkissa, olivat opettaneet hänet varsin paljon
tuntemaan näitä valtavien eläinten ominaisuuksia. Ja nyt hän keskitti
tehtäväänsä kaikki muilta saamansa tiedot ja omat kokemuksensa, sillä
myöskin hän oli useita kertoja ratsastanut thoateilla ja käsitellyt
niitä.
Torkvasilaisten thoatit osoittautuivat vielä ärtyisemmiksi kuin niiden
pahankuriset serkut, joita tharkit ja warhoonit käyttivät, ja vähän
aikaa näytti siltä, ettei Carthoris voisi välttää parin vanhan, hänen
ympärillään kiertelevän urosotuksen rajua hyökkäystä. Mutta vihdon
hänen onnistui päästä toista eläintä niin lähelle, että hän yletti
siihen käsin. Tuntiessaan nuorukaisen kosketuksen sileällä ihollaan
thoat rauhoittui ja laskeutui polvilleen, totellen punaisen miehen
telepaattista käskyä.
Tuossa tuokiossa Carthoris oli sen selässä, ohjaten sitä isoa porttia
kohti, joka vei pihalta sen toisessa päässä olevan ison rakennuksen
läpi kadulle.
Toinen uros seurasi perässä, yhä kiljuen raivoissaan. Kummallakaan
ei ollut suitsia, sillä näitä kummallisia otuksia ohjataan yksinomaan
suggestionin avulla — milloin niitä ensinkään voidaan ohjata.
Jopa jättiläiskokoisten vihreiden miestenkin käsissä olisivat
suitset mitättömän turhia vehkeitä thoatien hurjaa raivokkuutta ja
mastodonttimaisia voimia vastaan. Ja niinpä niitä ohjataankin omituisen
telepaattisen voiman avulla, jolla marsilaiset ovat oppineet jossakin
määrin saattamaan ajatuksensa tähtensä alempien olentojen tajuttaviksi.
Vain vaivoin sai Carthoris molemmat eläimet portille, jonka ha’an hän
aukaisi alaspäin kumartuen. Sitten hänen ratsastamansa thoat työnsi
jykevillä lavoillaan skeelpuisista lankuista tehdyn portin auki, ja
seuraavalla hetkellä mies ja molemmat eläimet kiiruhtivat meluttomasti
katua myöten aukion laidalle, jossa Kar Komak piileskeli.
Täällä oli Carthorisilla melkoisesti puuhaa, ennenkuin hän sai toisen
thoatin alistumaan, ja kun Kar Komak ei ollut ennen kertaakaan
ratsastanut tällaisella eläimellä, näytti se melkein toivottomalta.
Mutta vihdoin onnistui jousimiehen kiivetä otuksen sileille lautasille,
ja pian kiitivät molemmat eläimet pehmeästi sammalen peittämiä katuja
pitkin kaupungin laidassa alkavalle avoimelle merenpohjalle.
Koko sen yön, seuraavan päivän ja vielä toisen yön he ratsastivat
koillista kohti. Takaa-ajosta ei näkynyt merkkiäkään, ja toisen päivän
aamuna Carthoris näki kaukaisen aaltomaisen viivan korkeita puita,
jotka osoittivat, että siellä kulki yksi Barsoomin pitkiä vesiväyliä.
He päästivät heti thoatinsa valloilleen ja lähestyivät viljeltyä
aluetta jalkaisin. Carthoris irroitti myöskin varustuksistaan merkit,
erittäinkin kaikki sellaiset, joiden nojalla hänet olisi voitu tuntea
heliumilaiseksi ja hallitsijasukuun kuuluvaksi henkilöksi, sillä hän ei
tietänyt mille kansalle tämä vesiväylä kuului ja Marsissa on aina hyvä
pitää jokaista ihmistä ja jokaista kansaa vihollisina, kunnes on saanut
tietää, että asianlaita on toisin.
Aamupäivä oli puolivälissä, kun vaeltajat saapuivat yhdelle niistä
teistä, jotka aina säännöllisten välimatkojen päässä katkaisevat
viljellyn alueen, liittäen sen kummallakin puolella olevat karut arot
pitkän, nauhamaisen alueen keskellä kulkevaan ja sen toisesta päästä
toiseen ulottuvaan valkeaan valtatiehen.
Peltojen ympärillä oli korkea muuri suojana ryöstäväin vihreiden
heimojen yllätykseltä ja maatilojen kotieläimille ja ihmisille turvana
villejä bantheja ja muita raatelevia vastaan.
Carthoris pysähtyi ensimmäiselle portille ja kolkutti. Avaamaan
saapunut nuorukainen tervehti tulokkaita ystävällisesti, vaikkakin
hän koko lailla ihmeissään katseli jousimiehen valkeata ihoa ja
kastanjanruskeata tukkaa.
Kuunneltuaan hetkisen, kun he osittain selostivat hänelle pakoaan
torkvasilaisten kynsistä, hän kehoitti heitä astumaan sisään, vei
heidät kotiinsa ja käski palvelijoiden valmistaa heille ruokaa.