jousimiehiä, jotka liikkuivat edestakaisin, täyttäen metsän ja
kaupungin välisen laajan kentän.
Metsä kohosi varjoisana Thuvian ja Carthorisin selän takana.
Jälkimäinen vilkaisi Javiin.
"Tule!" hän kuiskasi neidolle. "Tapelkoot he merkityksettömän
taistelunsa loppuun saakka — ilmeisestikään ei kumpikaan kykene
vahingoittamaan toista. He muistuttavat kahta väittelijää, jotka
syytävät sanoja toisilleen. Heidän kamppaillessaan on meidän yhtä hyvä
käyttää tarmoamme koettaaksemme löytää käytävän, joka vie vuorten läpi
niiden takana olevalle tasangolle."
Hänen puhuessaan Jav kääntyi hetkeksi poispäin taistelusta ja kuuli
heidän sanansa. Hän näki neidon liikahtavan seuratakseen heliumilaista.
Ovela ilme välähti lotharilaisen silmiin.
Siinä ilmeessä kuvastuva ajatus oli väikkynyt hänen sydämensä pohjalla
siitä hetkestä alkaen, jolloin hänen katseensa ensi kerran osui
Ptarthin Thuviaan. Hän ei ollut kuitenkaan tietoisesti sitä tuntenut
ennenkuin nyt, kun neito näytti olevan katoamaisillaan hänen elämästään.
Hän keskitti sielunvoimansa hetkeksi heliumilaiseen ja neitoon.
Carthoris näki Ptarthin Thuvian astuvan käsi ojossa häntä kohti.
Häntä hämmästytti neidon äkillinen lämpeneminen häntä kohtaan, ja hän
puristi sydämellisesti sormensa neidon käden ympärille, kun he yhdessä
poistuivat unohdetun Lotharin kaupungin edustalta metsään ja ohjasivat
askeleensa kaukaista vuoristoa kohti.
Lotharilaisen kääntyessä heihin päin oli Thuvia hämmästynyt kuullessaan
Carthorisin äkkiä esittävän uuden suunnitelman.
"Jää tänne Javin luokse", oli hän kuullut nuorukaisen sanovan, "sillä
aikaa kun minä menen etsimään kallioiden läpi vievää käytävää."
Yllätettynä ja harmistuneena hän oli pysähtynyt, sillä hänen
tietääkseen ei voinut olla mitään syytä, minkä vuoksi hän ei olisi
voinut seurata Carthorisia. Varmastikin hän olisi ollut paremmassa
turvassa heliumilaisen mukana kuin jäätyään yksin lotharilaisen kanssa.
Ja Jav tarkasteli heitä, hymyillen ovelaa hymyään.
Kun Carthoris oli häipynyt puiden sekaan, istuutui Thuvia
välinpitämättömänä tulipunaiselle nurmikolle katselemaan jousimiesten
loppumattomalta näyttävää taistelua.
Koko pitkän iltapäivän jatkui kuumaa ottelua. Pimeä teki tuloaan, ja
yhä vain mielikuvitukselliset sotajoukot milloin hyökkäsivät, milloin
peräytyivät. Aurinko oli laskemaisillaan, kun Tario alkoi hitaasti
vetää joukkojaan takaisin kaupunkiin.
Ilmeisestikin Jav täydelleen hyväksyi hänen suunnitelmansa keskeyttää
vihollisuudet yön ajaksi, sillä hän antoi joukkojensa järjestyä
säännöllisiksi utaneiksi ja marssia metsän reunaan, missä ne piankin
uutterasti puuhailivat, valmistaen iltaruokaansa ja levitellen
vuodesilkkejään ja turkiksiaan yön varalle.
Thuvia saattoi tuskin pidättyä hymyilemästä huomatessaan, kuinka
tunnontarkasti Javin mielikuvitukselliset sotilaat käyttäytyivät
pienimpiä yksityiskohtia myöten samalla tavalla kuin olisivat todella
olleet lihaa ja verta.
Vahteja asetettiin leirin ja kaupungin väliin. Varuksien kalistessa
kulki upseereja sinne tänne, antaen määräyksiä ja valvoen niiden
tarkkaa noudattamista.
Thuvia puhutteli Javia.
"Miksi", hän kysyi, "uhraat noin paljon huolta olioittesi järjestelyyn,
vaikka Tario tietää yhtä hyvin kuin sinäkin, että ne ovat vain aivojesi
haavekuvia? Miksi et yksinkertaisesti anna niiden haihtua ilmaan siihen
asti, kunnes uudelleen tarvitset niiden hyödytöntä palvelusta?"
"Sinä et niitä käsitä", vastasi Jav. "Niin kauvan kuin ne ovat
olemassa, ne ovat todellisia. Minä vain annan niille olemassaolon
ja niin sanoakseni ohjaan niiden toimintaa yleispiirteissään. Mutta
muuten ne ovat yhtä toimintakykyisiä kuin sinä tai minä, kunnes taaskin
annan niiden kadota. Upseerit komentavat niitä minun johdollani. Minä
olen kenraali — siinä kaikki. Ja vihollisiin kohdistuva sielullinen
vaikutus on paljoa voimakkaampi kuin jos käsittelisin niitä pelkkinä
aineettomina leluina.
"Lisäksi sitten", jatkoi lotharilainen, "on aina olemassa toivo, meillä
melkeinpä usko, että kerran nämä aineellistetut olennot muuttuvat
todellisiksi — että ne jäävät pysyviksi, jotkut niistä, sen jälkeen kun
olemme antaneet niiden toverien kadota, ja että siten olemme keksineet
keinon kuolevan rotumme jatkamiseksi.
"Jotkut väittävät jo suorittaneensa sellaista. Yleensä otaksutaan, että
eetterealisteista muutamat ovat pysyviä aineellistumia. Viittaillaanpa,
että Tariokin on sellainen, mutta se on mahdotonta, sillä hän oli
olemassa jo ennenkuin keksimme suggestionin kaikki mahdollisuudet.
"Meistä jotkut vielä väittävät, ettei meistä kukaan ole todellinen. Jos
muka olisimme itse olleet ainetta, emme olisi näitä pitkiä ajanjaksoja
voineet tulla toimeen ilman aineellista ravintoa ja vettä. Vaikka
olenkin realisti, olen melkein taipuvainen kallistumaan tähän suuntaan
itsekin.
"Se tuntuu hyvin ja järkevästi perustellulta sellaiseen selitykseen,
että muinaiset esi-isämme kehittivät ennen tuhoutumistaan
sielunvoimansa niin suurenmoisiksi, että jotkut voimakkaat sielut
jäivät elämään, senjälkeen kun niiden ruumiit kuolivat — että me olemme
vain ammoin kuolleiden yksilöiden kuolemattomia sieluja.
"Se näyttää mahdolliselta, mutta kuitenkin mitä minuun tulee, niin
minulla on kaikki ruumiillisen olotilan ominaisuudet. Minä syön, nukun"
— hän pysähtyi, luoden neitoon merkitsevän silmäyksen — "minä rakastan!"
Thuvia ei voinut erehtyä hänen sanojensa ja ilmeensä kouraantuntuvasta
tarkoituksesta. Hän kääntyi toisaalle kohauttaen harmistuneena
olkapäitään, mikä ei jäänyt lotharilaiselta huomaamatta.
Mies meni hänen luokseen ja tarttui hänen käsivarteensa.
"Miksi ei Jav!" hän huudahti. "Kenpä olisi sen arvokkaampi kuin
maailman vanhimman rodun toinen mies? Heliumilaisesiko? Hän meni
tiehensä. Hän jätti sinut oman onnesi nojaan pelastaakseen itsensä.
Tule! Ole Javin!"
Ptarthin Thuvia ojensihe täyteen mittaansa, nostaen hieman mieheen
käännettyä olkapäätään, leuka ylpeästi ylhäällä, ivallinen hymy
huulilla.
"Sinä valehtelet!" hän sanoi rauhallisesti. "Heliumilaiselle on
petollinen uskottomuus vieraampi kuin pelko, ja pelosta hän ei tiedä
sen enempää kuin hautomaton lapsi."
"Missä hän sitten on?" pilkkasi lotharilainen. "Sanon sinulle, hän on
paennut laaksosta. Hän on jättänyt sinut oman onnesi nojaan. Mutta Jav
pitää huolta siitä, että kohtalosi on miellyttävä. Huomenna palaamme
Lothariin voittoisan armeijani etunenässä, ja minusta tulee jeddak ja
sinusta puolisoni. Tule!" Ja hän koetti painaa neitoa rintaansa vasten.
Neito ponnisteli päästäkseen irti, lyöden miestä metallisilla
rannerenkaillaan. Mutta tämä vain veti häntä yhä lähemmäksi, kunnes
molemmat äkkiä säpsähtivät kuullessaan ihan läheltä metsän pimennosta
kamalaa murinaa.
KYMMENES LUKU
Kar Komak, jousimies
Kävellessään metsän läpi kaukaisia vuoria kohti, puristaen yhä lujasti
Thuvian kättä, Carthorisia hieman ihmetytti neidon jatkuva äänettömyys.
Mutta Thuvian vilpoisan käden kosketus oli hänestä niin miellyttävä,
ettei hän uskaltanut puhumalla särkeä neidossa häntä kohtaan vasta
heränneen luottamuksen lumousta.
He astelivat eteenpäin hämärässä metsässä, kunnes äkkiä tulevan
marsilaisen yön varjot alkoivat painua heidän ylleen. Silloin Carthoris
kääntyi puhuttelemaan vierellään kulkevaa neitoa.
Heidän oli yhdessä tehtävä suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Hänen
mielestään heidän oli mentävä kallioiden läpi heti, jos he vain
löytäisivät käytävän, ja hän oli aivan varma siitä, että he nyt
olivat lähellä sitä. Mutta hän halusi, että Thuvia hyväksyisi hänen
ehdotuksensa.
Katsoessaan Thuviaa hän ihmetteli tämän outoa, utuista ulkonäköä. Hän
tuntui äkkiä muuttuneen unien ohueksi aineeksi, ja kun hän katseli
neitoa kauemmin, haihtui tämä hitaasti hänen näkyvistään.
Hetkisen hän seisoi tyrmistyneenä, mutta välähdyksen tavoin hänelle
sitten selvisi oikea asianlaita. Jav oli saanut hänet luulemaan, että
Thuvia seurasi häntä metsään, vaikkakin tosiasiallisesti lotharilainen
oli pidättänyt neidon itseään varten.
Carthoris kauhistui. Hän kirosi typeryyttään, vaikkakin hän tiesi, että
lotharilaisen pirullinen taito, joka oli hänet sekaannuttanut, olisi
voinut pettää kenet hyvänsä.
Heti kun hän oli oivaltanut, kuinka asiat todellisuudessa olivat,
hän lähti samaa tietä takaisin Lotharia kohti, mutta nyt hän liikkui
juoksujalkaa, ja isältä perityt, maapallon olojen mukaiset jäntereet
kiidättivät häntä nopeasti varisseiden lehtien ja rehevän ruohon
muodostamalla matolla.
Thuria valoi Lotharin kaupungin muurien edustalla olevalle tasangolle
kirkasta valoaan, kun Carthoris tuli esille metsästä saman jykevän
portin kohdalle, jonka kautta pakolaiset olivat aikaisemmin päivällä
poistuneet kaupungista.
Aluksi hän ei nähnyt merkkiäkään siitä, että lähistöllä oli keitään
muita paitsi hän itse. Kenttä oli aivan autio. Enää ei jättiläismäisten
puiden vihreässä suojassa ollut sinne leiriytyneitä kymmeniätuhansia
jousimiehiä. Tulipunaisen nurmikon kauneutta eivät enää rumentaneet
veriset ruumisläjät. Kaikkialla oli hiljaista ja rauhallista.
Malttamatta oikein pysähtyä metsänreunaan heliumilainen riensi edelleen
kentän poikki kaupunkia kohti. Mutta äkkiä hän huomasi jalkojensa
juuressa ruohikossa viruvan olennon.
Se oli pitkänään maassa makaavan miehen ruumis. Carthoris käänsi sen
selälleen. Se oli Jav, mutta melkein tuntemattomaksi silvottuna ja
raadeltuna.
Prinssi kumartui tarkastamaan, oliko ruumiissa vielä elonmerkkejä.
Samassa kohosivat luomet, ja himmeät, kärsivät silmät katsoivat
Carthorisia silmiin.
"Ptarthin prinsessa!" kiljaisi Carthoris. "Missä hän on? Vastaa mies,
tai minä täydennän työn, jonka joku toinen on pannut näin hyvälle
alulle!"
"Komal", mumisi Jav. "Se karkasi kimppuuni... ja olisi syönyt minut
suuhunsa, jollei neitoa olisi ollut. Sitten he menivät yhdessä metsään
— neito ja iso banth... neidon sormet pedon kellanruskeassa harjassa."
"Mihin suuntaan he lähtivät?" kysyi Carthoris.
"Tuonne päin", vastasi Jav heikosti, "vuorten läpi vievää käytävää
kohti."
Heliumin prinssi oli kuullut tarpeeksi. Hän hypähti pystyyn ja syöksyi
takaisin metsään.
Aamu sarasti hänen saapuessaan pimeälle tunnelille, jonka kautta hän
pääsisi muuhun maailmaan pois tästä aavemaisten muistojen laaksosta,
jossa vallitsivat oudot, peloittavat hypnoottiset voimat.
Pitkässä, pimeässä käytävässä ei hänelle sattunut mitään esteitä, ja
vihdoin hän ilmestyi päivänvaloon vuorten toisella puolella, jokseenkin
lähellä torkvasilaisten alueen eteläistä lievettä, korkeintaan sadan
viidenkymmenen haadin päässä siitä.
Torkvasin rajan ja Aaanthorin kaupungin välimatka on noin kaksisataa
haadia, joten heliumilaisen oli Aaanthoriin päästäkseen taivallettava
noin kaksisataa viisikymmentä kilometriä.
Hän voi korkeintaan aivan umpimähkään arvata, että Thuvia pakeni
Aaanthoria kohti. Siellä oli vettä lähimpänä, ja sinne saattoi odottaa
lähiaikoina saapuvan jonkun hänen isänsä valtakunnasta lähetetyn
pelastusretkikunnan; sillä Carthoris tunsi Thuvan Dihnin tarpeeksi
hyvin tietääkseen, että tämä kääntäisi koko maailman ylösalaisin
saadakseen mahdollisimman tarkoin selville, miten hänen tyttärensä
ryöstö oli tapahtunut ja missä neito nyt oli.
Luonnollisestikin hän oivalsi, että juoni, joka oli kohdistanut
epäluulon häneen, hidastuttaisi tuntuvasti totuuden ilmituloa,
ilmituloa, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka äärettömän
laajakantoisiksi Dusarin Astokin konnamaisuuden seuraukset jo olivat
kasvaneet.
Juuri samalla hetkellä, jolloin hän astui käytävästä ilmoille
ja pysähtyi katselemaan vuoriston juurella olevien kukkuloiden
yli Aaanthoriin päin, suuntasi ptarthilainen sotalaivasto
majesteettisen lentonsa hitaasti Heliumin kaksoiskaupunkeja kohti,
ja kaukaisesta Kaolista kiiruhti toinen valtava laivasto liittymään
liittolaisia! vastaan.
Hän ei tietänyt, että hänen omakin kansansa, kun asianhaarat näyttivät
niin ilmeisesti todistavan hänet syylliseksi, alkoi epäillä, että hän
oli saattanut ryöstää Ptarthin prinsessan.
Hän ei tietänyt, kuinka pitkälle dusarilaiset olivat menneet
rikkoakseen itäisen pallonpuoliskon kolmen suurimman valtakunnan —
Heliumin, Ptarthin ja Kaolin — välisen ystävyyden ja liiton.
Hän ei aavistanut, että dusarilaisten vakoojia oli luikertanut
tärkeihin asemiin näiden kolmen suurvallan ulkoministeriöihin ja
että nämä miehet seuloivat jeddakilta toiselle meneviä tietoja ja
tekivät niihin muutoksia, kunnes hallitsijoiden ja entisten ystävysten
kärsivällisyys ja ylpeys ei enää jaksanut sietää näihin vääriin
papereihin sisältyviä herjauksia ja loukkauksia — mistään siitä hän ei
tietänyt mitään.
Eikä hän tietänyt sitäkään, että John Carter, Marsin sotavaltias, oli
viimeiseen asti estänyt Heliumin jeddakia julistamasta sotaa Ptarthia
ja Kaolia vastaan, sillä hän luotti ehdottomasti poikaansa ja uskoi,
että kaikki vielä selviytyisi tyydyttävästi.
Ja parhaillaan purjehti nyt Heliumin kimppuun kaksi suurta laivastoa,
samalla kun Tardos Morsin hovissa olevat dusarilaiset vakoojat pitivät
huolta siitä, ettei kaksoiskaupungeissa aavistettu uhkaavaa vaaraa.
Thuvan Dihn oli julistanut sodan, mutta julistusta viemään lähetetty
sanansaattaja oli ollut dusarilainen ja varonut saattamasta
kaksoiskaupunkeihin varoittavaa sanomaa vihollislaivaston
lähestymisestä.
Useita päiviä olivat diplomaattiset suhteet Heliumin ja sen
kahden mahtavimman naapurikunnan välillä olleet katkenneina, ja
lähettiläiden poistuttua kotimaihinsa oli riitapuolien välinen langaton
lennätinyhteys, kuten Barsoomissa on tapana, täydelleen lakannut.
Mutta kaikesta siitä Carthoris oli tietämätön. Hänen mieltään kiinnitti
tällä hetkellä vain Ptarthin Thuvian etsiminen. Neidon jäljet, joiden
vieressä oli ollut ison banthin jäljet, olivat tunnelille saakka olleet
hyvin selvät, ja nyt ne taaskin olivat näkyvissä ja veivät etelään päin
vuoriston reunakukkuloita kohti.
Hän seurasi niitä reippaasti alaspäin kuivunutta merenpohjaa kohti,
jossa hän tiesi niiden katoavan kimmoiseen sammaleeseen. Äkkiä hän
hämmästyksekseen huomasi alastoman miehen, joka koillisesta käsin tuli
häneen päin.
Mies lähestyi, ja Carthoris pysähtyi odottamaan. Hän näki, että mies
oli aseeton ja nähtävästi lotharilainen, sillä hänen ihonsa oli vaalea
ja tukka kastanjanruskea.
Hän asteli heliumilaista kohti pelottoman näköisenä ja tultuaan aivan
likelle lausui iloisesti barsoomilaisten tervehdyssanan "kaor."
"Ken olet?" tiedusti Carthoris.
"Olen Kar Komak, jousimiesten odwar", vastasi toinen. "Minulle on
tapahtunut hyvin kummallista. Pitkien aikojen kuluessa on Tario aina
manannut minut esille tarvitessaan mielikuvituksellista armeijaansa.
Kaikista jousimiehistä on Kar Komak useimmin ollut aineellistettuna.
"Kauan aikaa on Tario keskittänyt sielunvoimiaan saadakseen minut
aineistumaan pysyvästi. Hän oli saanut päähänsä, että hän voi sen
suorittaa ja turvata siten Lotharin tulevaisuuden. Hän väitti, että
ainetta ei ole muualla kuin ihmisten mielikuvituksessa — että kaikki on
henkistä ja niin ollen hän uskoi jatkamalla suggeroimistaan voivansa
tehdä minusta pysyvän suggestionin kaikkien elävien olentojen mieleen."
"Eilen se hänelle onnistui, mutta millaisella hetkellä! Sen on täytynyt
tapahtua hänen aavistamattaan, samoin kuin en minäkään siitä tietänyt
mitään, kun kiljuvien jousimiesteni etunenässä ajoin pakenevia
torkvasilaisia takaisin heidän keltaisille tasangoilleen.
"Kun päivä laski ja meidän oli aika jälleen haihtua ilmaan, huomasin
äkkiä olevani yksin laajan tasangon laidalla, tuolla matalien
kukkuloiden juurella.
"Mieheni olivat palanneet tyhjyyteen, josta olivat tulleetkin, mutta
minä olin jäänyt jäljelle — alastomana ja aseettomana.
"Aluksi olin aivan ymmällä, mutta vihdoin oivalsin, mitä oli
tapahtunut. Tarion pitkäaikainen kuvittelu oli tehonnut, ja Kar
Komakista oli tullut todellinen olento ihmisten maailmaan. Mutta
varustukseni ja aseeni olivat kadonneet yhtä aikaa kuin toverinikin,
niin että olin alastomana ja aseettomana vihollismaassa kaukana
Lotharista."
"Haluatko palata Lothariin?" kysyi Carthoris.
"En!" vastasi Kar Komak empimättä. "En pidä Tariosta vähääkään. Olen
hänen kuvitteluvoimansa tuote ja tunnen hänet liian hyvin. Hän on julma
ja tyrannimainen — sellainen isäntä, jonka palvelukseen en suinkaan
tahdo joutua. Kun hänen nyt on onnistunut aineellistuttua minut
pysyvästi, käy hän sietämättömäksi, jatkaen puuhaansa, kunnes Lothar
on täynnä hänen olioitaan. Lieneeköhän hänen onnistunut yhtä hyvin
aineellistuttaa Lotharin neito?"
"Minä luulin, ettei siellä ollut ensinkään naisia", sanoi Carthoris.
"Eräässä palatsinsa salakammiossa", selitti Kar Komak, "on Tariolla
ollut kaunis neidon hahmo, ja hän toivoo, että neito vielä kerran jää
pysyvästi olemaan. Minä olen hänet nähnyt. Hän on ihastuttava! Mutta
hänen tähtensä toivon, ettei Tariota onnistaisi häneen nähden yhtä
hyvin kuin minun suhteeni.
"Ja nyt, punainen mies, olen kertonut sinulle itsestäni — ken olet
sinä?"
Jousimiehen kasvot ja käyttäytyminen miellyttivät Carthorisia. Hänen
ilmeistään ei ollut kuvastunut epäröintiä eikä pelkoa, kun hän lähestyi
täysissä aseissa olevaa heliumilaista, ja hän oli puhunut avoimesti ja
täsmällisesti.
Niinpä Heliumin prinssi kertoikin lotharilaiselle jousimiehelle, kuka
hän oli ja mikä oli tuonut hänet tähän kaukaiseen maahan.
"Se sopii!" huudahti mies, kun Carthoris oli lopettanut puheensa.
"Kar Komak seuraa sinua. Yhdessä löydämme Ptarthin prinsessan, ja
sinun kanssasi Kar Komak palaa ihmisten keskuuteen — siihen maailmaan,
jonka hän tunsi ammoisessa muinaisuudessa, jolloin mahtavan Lotharin
laivat kyntivät myrskyistä Throxusta ja ärjyvät aallot pieksivät näitä
kuiviksi paahtuneita kallioita."
"Mitä tarkoitat?" kysyi Carthoris. "Oletko todellakin elänyt jo
aikaisemmin?"
"Aivan varmasti", vastasi Kar Komak. "Aikoinani komensin Lotharin
laivastoa — voimakkainta niistä kaikista laivastoista, jotka
purjehtivat viidellä suolaisella merellä.
"Kaikkialla Barsoomissa, missä vain ihmisiä asui, oli Kar Koniakin nimi
tunnettu ja kunnioitettu. Niinä kaukaisina aikoina olivat maalla asuvat
rodut rauhallisia — vain merenkulkijat olivat sotilaita. Mutta nyt on
entisyyden maine häipynyt enkä ennenkuin sinut kohtasin aavistanutkaan,
että Barsoomissa olisi jäljellä ainoatakaan meidän tapaistamme ihmistä,
joka elää, rakastaa ja taistelee niin kuin minun aikani muinaiset
merenkulkijat.
"Oi, kuinka hyvältä tuntuukaan nähdä vielä kerran ihmisiä — todellisia
ihmisiä! En kovinkaan paljon kunnioittanut oman aikani maalla-asujia.
He pysyttelivät linnoitetuissa kaupungeissaan ja tuhlasivat aikansa
leikkeihin ja turvautivat täydelleen merirodun suojelukseen. Ja
nykyisin elossaolevat surkeat olennot, Lotharin Tariot ja Javit, ovat
vieläkin kehnompia kuin heidän muinaiset edeltäjänsä."
Carthorisia hieman epäilytti, olisiko viisasta sallia muukalaisen
liittyä häneen. Ainahan voi olla mahdollista, että hän oli vain
petollinen hypnoottinen olio, jolla Tario tai Jav koetti viekoitella
hänet ansaan. Mutta jousimiehen käytös ja sanat olivat tuntuneet niin
vilpittömiltä, hänestä huokui niin voimakkaasti sotilashenki, että
Carthoris ei voinut sydämessään epäillä häntä.
Lopputulos olikin se, että hän antoi alastomalle odwarille luvan
seurata itseään, ja yhdessä he lähtivät taivaltamaan pitkin Thuvian ja
Komalin jälkiä.
Jäljet veivät kuivuneen meren keltaiselle pohjalle. Siellä ne
katosivat, kuten Carthoris oli jo etukäteen arvannut. Mutta tasangolle
tullessaan ne olivat vieneet Aaanthoria kohti, ja Aaanthoria kohti
suuntasivat vaeltajammekin sen vuoksi askeleensa.
Matka oli pitkä ja vaivaloinen, täynnä monenlaisia vaaroja.
Jousimies ei kyennyt kulkemaan Carthorisin haluamassa tahdissa,
sillä viimemainitun lihakset kiidättivät häntä tavatonta vauhtia
pienen tähden pinnalla, jossa painovoiman hidastava vaikutus on
paljoa vähäisempi kuin Maassa. Barsoomilaisen saavutukseksi on
kahdeksankymmenen kilometrin päivämatka hyvä, mutta John Carterin poika
olisi helposti voinut päivässä pyyhkäistä kaksi kertaa niin pitkän
matkan ja enemmänkin, jos hän vain olisi halunnut jättää äsken saamansa
toverin.
Pitkin matkaa heitä uhkasi alituisesti se vaara, että harhailevat
torkvasilaislaumat huomaisivat heidät, ja erikoisesti saivat he pelätä
sitä, ennenkuin saapuivat Torkvasin rajalle.
Hyvä onni oli kuitenkin heidän mukanaan, ja vaikkakin he näkivät kaksi
osastoa vihreitä miehiä, eivät nämä heitä älynneet.
Kolmannen päivän aamuna he sitten saivat Aaanthorin etäällä välkkyvät
kupukatot näkyviinsä. Koko matkan ajan oli Carthoris aina jännittyneenä
katsellut eteenpäin, toivoen näkevänsä Thuvian ja ison banthin. Mutta
tähän saakka hän ei ollut huomannut mitään toivoa herättävää.
Tänä aamuna matkalaisemme erottivat kaksi pientä pistettä, jotka
liikkuivat Aaanthoria kohti kaukana heidän edellään, puolitiessä
heidän kohdaltaan kaupunkiin. Hetkisen he tarkastelivat pisteitä
hievahtamatta. Sitten Carthoris varmistuneena lähti kiitämään eteenpäin
vinhaa juoksua Kar Komakin seuratessa häntä niin nopeasti kuin voi.
Heliumilainen päästeli huutoja kiinnittääkseen neidon huomion itseensä,
ja pian hän ilokseen näkikin Thuvian kääntyvän katsomaan häntä kohti.
Neidon kupeella seisoi iso banth, silmäillen lähestyvää miestä korvat
pystyssä.
Vielä ei Ptarthin Thuvia ollut voinut tuntea Carthorisia, mutta
varmaankin hän arvasi ken tulija oli, sillä hän odotti osoittamatta
vähääkään pelkoa.
Äkkiä nuorukainen näki neitosen viittaavan hänen ohitseen luoteista
kohti. Hidastuttamatta juoksuaan hän käänsi katseensa osoitettuun
suuntaan.
Vain puolen kilometrin päässä ratsasti parikymmentä hurjaa vihreätä
sotilasta valtavilla thoateillaan täyttä neliä häntä kohti paksun
sammalen tukahduttaessa kaiken melun.
Heistä oikealle oli Kar Komak alastomana ja aseettomana, mutta silti
uljaasti juosten Carthorisiin päin ja päästellen varoitushuutoja,
ikäänkuin hänkin olisi vasta aivan äsken havainnut äänettömän, uhkaavan
ryhmän, joka keihäät tanassa ja pitkät miekat paljaina kiiti niin
nopeasti eteenpäin.
Carthoris huusi lotharilaiselle kehoittaen tätä kääntymään toisaalle,
sillä hän tiesi, että mies vain hyödyttömästi uhraisi henkensä
tulemalla aivan aseettomana julmien ja heltymättömien villien tielle.
Mutta Kar Komak ei empinyt vähääkään. Huudahdellen rohkaisevasti
uudelle ystävälleen hän riensi eteenpäin Heliumin prinssiä kohti.
Punaisen miehen sydän sykähti ihailusta nähdessään tämän rohkeuden
ja uhrautuvaisuuden näytteen. Hän pahoitteli, ettei hänen mieleensä
ollut johtunut antaa Kar Komakille toista miekkaansa. Mutta nyt
se oli jo liian myöhäistä, sillä jos hän jäisi odottamaan, kunnes
lotharilainen saavuttaisi hänet, tai palaisi lotharilaista vastaan,
niin torkvasilaiset ennättäisivät Ptarthin Thuvian luokse ennen häntä.
Näinkin ollen oli hyvin täpärällä, voisiko hän ehtiä neidon luokse
ajoissa.
Hän kääntyi uudelleen katsomaan Thuvian suuntaan, ja nyt hän näki,
että Aaanthorista käsin kiiruhti heitä kohti uusia voimia — kaksi
keskikokoista sotalaivaa — ja vaikkakin ne vielä olivat hänestä
etäällä, niin hän kuitenkin eroitti niiden keulasta Dusarin vaakunan.