liikkumaton ruumis, joka virui hänen jalkojensa juuressa ja josta
oli vuotanut valkealle marmorilattialle pieni veriläikkä. Tario oli
tajuttomana.
Thuvia oli ymmällä. Missä olivat jousimiehet? Miksi he eivät olleet
lähettäneet nuoliaan? Mitä saattoi tämä kaikki merkitä?
Hetkistä aikaisemmin sali oli salaperäisellä tavalla tullut täyteen
sotilaita, jotka ilmeisesti oli kutsuttu suojelemaan jeddakiaan. Mutta
nyt, vaikkakin he peittämättömän selvästi näkivät, mitä hän oli tehnyt,
he olivat kadonneet yhtä salaperäisesti kuin olivat saapuneetkin,
jättäen hänet yksin hallitsijansa ruumiin luokse, jonka kylkeen hän oli
iskenyt pitkän, terävän aseensa.
Neito silmäili pelokkaasti ympärilleen, ensiksi odottaen näkevänsä
jousimiesten palaavan ja sitten keksiäkseen jonkun pakotien.....
Korokkeen takana olevassa seinässä oli kaksi pientä oviaukkoa paksujen
verhojen peittäminä. Thuvia juoksi vikkelästi toista kohti, mutta kuuli
samassa takaapäin sotilaan varustusten kalinaa huoneen toisesta päästä.
Voi, vain pieni hetkinen vielä, ja hän olisi ollut suojaavan verhon
takana ja kenties keksinyt sitten jonkun pelastuskeinon. Mutta nyt se
oli liian myöhäistä, hänet oli huomattu.
Melkein turtunein mielin hän kääntyi katsomaan kohtaloaan silmiin, ja
leveän salin poikki juoksi Carthoris nopeasti häntä kohti välkkyvä
pitkä miekka paljaana kädessä.
Päiväkausia hän oli epäillyt heliumilaisen tarkoituksia. Hän oli
luullut Carthorisin olleen mukana hänen ryöstössään. Siitä alkaen,
jolloin kohtalo oli viskannut heidät yhteen, hän oli tuskin suonut
nuorukaisen huomautuksiin muuta kuin hyvin pintapuoliset vastaukset
paitsi silloin, kuin Lotharissa sattuneet tapahtumat olivat
hämmästyttäneet häntä niin, että hän oli menettänyt mielenmalttinsa.
Hän tiesi, että Heliumin Carthoris tahtoi taistella hänen puolestaan.
Mutta siitä hän ei ollut varma, tekikö nuorukainen sen pelastaakseen
hänet itseään vaiko toista varten.
Carthoris tiesi, että hän oli luvattu Kulan Tithille, Kaolin
jeddakille. Ja jos Carthoris siitä huolimatta oli sekaantunut hänen
ryöstöönsä, niin hänen vaikuttimenaan ei voinut olla uskollisuus
ystävää kohtaan eikä huolenpito Thuvian kunniasta.
Mutta nyt, kun hän näki nuorukaisen tulevan Lotharin Tarion
vastaanottosalin marmorilattian poikki, näki kauniit silmät, joissa
oli huolestunut ilme hänen tähtensä, komean vartalon, jossa ilmenivät
kaikki sotaisen Marsin soturien parhaat puolet, hän ei voinut
uskoa, että niin loistavan ulkokuoren alla piilisi vähäisintäkään
vilpillisyyden hiventä.
Hänestä tuntui, ettei hän koko elämänsä aikana ollut niin riemastunut
kenenkään ihmisen näkemisestä. Vain vaivoin hän sai itsensä hillityksi
kiitämästä Carthorisia vastaan.
Hän tiesi, että Carthoris rakasti häntä, mutta hän muisti ajoissa, että
hän oli luvattu Kulan Tithille. Hän ei saanut edes näyttää olevansa
liian suuresti kiitollinen heliumilaiselle, ettei tämä ymmärtäisi häntä
väärin.
Carthoris oli nyt hänen rinnallaan. Nopealla silmäyksellä hän pääsi
selville tilanteesta — jeddakin liikkumaton ruumis pitkänään lattialla
— neito kiiruhtamassa verhottua ovea kohti.
"Tekikö hän sinulle pahaa, Thuvia?" kysyi hän.
Neito näytti hänelle veristä tikariaan.
"Ei", hän vastasi, "hän ei tehnyt minulle pahaa."
Tuikea hymy kirkasti Carthorisin kasvoja.
"Kiitetyt olkoot ensimmäiset esi-isämme!" hän mumisi. "Ja nyt on meidän
saatava selville, emmekö voi suoriutua tästä kirotusta kaupungista,
ennenkuin lotharilaiset huomaavat menettäneensä jeddakinsa."
Varman käskevänä, mikä niin hyvin sopi hänelle, jonka suonissa virtasi
virginialaisen John Carterin ja Heliumin Dejah Thorisin verta, hän
tarttui neitoa kädestä, kääntyi ympäri ja lähti salin poikki isoa
ovea kohti, josta Jav aikaisemmin samana päivänä oli saattanut heidät
jeddakin puheille.
He olivat jo melkein kynnyksellä, kun toisesta ovesta syöksähti saliin
mies. Se oli Jav. Hän myöskin oivalsi kaikki yhdellä silmäyksellä.
Miekka valmiina kädessään Carthoris pyörähti häntä vastaan, sijoittaen
kookkaan vartalonsa hennon neidon suojaksi.
"Tule, Lotharin Jav!" hän huudahti. "Saakaamme ratkaisu heti, sillä
vain toinen meistä pääsee elävänä tästä huoneesta Ptarthin Thuvian
kanssa!" Kun hän sitten näki, että miehellä ei ollut miekkaa, jatkoi
hän. "Komenna sitten esiin jousimiehesi tahi seuraa meitä vankinani,
kunnes olemme päässeet kummituskaupunkisi porttien ulkopuolelle!"
"Olet surmannut Tarion!" kirkaisi Jav välittämättä toisen
taisteluhaasteesta. "Olet surmannut Tarion. Näen hänen verensä
lattialla — todellista verta — todellinen kuolema. Tario oli
sittenkin yhtä todellinen ihminen kuin minäkin. Ja kuitenkin hän oli
eetterealisti. Hän ei aineellistuttanut ravintoaan. Ovatko sittenkin
kenties he oikeassa? No niin, mutta me myöskin olemme oikeassa. Ja
monia ajanjaksoja olemme olleet riidassa — kumpikin väittää, että
toinen on väärässä!
"Joka tapauksessa hän on nyt kuollut. Siitä olen iloissani. Nyt pääsee
Jav omalle paikalleen. Nyt Javista tulee Lotharin jeddak!"
Hänen lopettaessaan puheensa avasi Tario silmänsä ja nousi sitten heti
istumaan.
"Petturi! Salamurhaaja!" hän kirkui. "Kadar! Kadar!" Tämä
barsoomilainen sana merkitsee vahtia.
Jav kävi kalmankalpeaksi. Hän lankesi vatsalleen ja kiemurteli Tariota
kohti.
"01, jeddakini, jeddakini!" hän uikutti. "Javilla ei ole tässä osuutta.
Jav, uskollinen Javisi, saapui tähän huoneeseen juuri äsken, nähden
sinun viruvan pitkänäsi maassa ja nämä molemmat muukalaiset aikeissa
poistua. En tiedä, miten kaikki on tapahtunut. Usko minua, ylevin
jeddak!"
"Suusi kiinni, konna!" karjui Tario. "Kuulin sanasi: 'Joka tapauksessa
hän on kuollut. Siitä olen iloissani. Nyt pääsee Jav omalle paikalleen.
Nyt tulee Javista Lotharin jeddak.'
"Vihdoinkin sinä, petturi, olet joutunut satimeen. Omat sanasi ovat
langettaneet tuomiosi yhtä varmasti, kuin näiden punaisten lurjusten
teot ovat ratkaisseet heidän kohtalonsa — jollei —" Hän pysähtyi.
"Jollei nainen —"
Edemmäksi hän ei päässytkään. Carthoris arvasi, mitä hän aikoi sanoa,
ja ennenkuin Tario sai lausutuksi ajatustaan, oli heliumilainen
hypähtänyt eteenpäin ja iskenyt miestä kämmenellään vasten suuta.
Tario kiehui raivosta nöyryytettynä.
"Ja jos vielä kerran loukkaat Ptarthin prinsessaa", varoitti
heliumilainen, "niin unohdan, ettei sinulla ole miekkaa, enkä kenties
kykenekään hillitsemään säilää liikuttavaa kättäni, jota kutkuttaa
päästä sinua kurittamaan."
Tario hoippui takaperin korokkeen takana olevaa pientä oviaukkoa kohti.
Hän koetti sanoa jotakin, mutta hänen kasvolihaksiansa tempoili niin
kamalasti, ettei hän saanut sanaa suustaan moniin minuutteihin. Vihdoin
hän kykeni puhumaan ymmärrettävästi.
"Kuole!" hän kiljui. "Kuole!" Sitten hän pyörähti ympäri oveen päin.
Jav syöksähti eteenpäin, kirkuen kauhusta.
"Armoa, Tario! Sääli minua! Muista, kuinka pitkiä aikoja olen
uskollisesti palvellut sinua! Muista, mitä kaikkea olen tehnyt Lotharin
hyväksi! Älä tuomitse minua nyt hirveään kuolemaan! Säästä minua!
Säästä!"
Mutta Tario vain nauroi pilkallisesti peräytyessään pientä ovea
peittäviä verhoja kohti.
Jav kääntyi Carthorisiin päin.
"Pysäytä hänet!" hän kiljaisi. "Pysäytä hänet! Jos henkesi on kallis,
niin älä päästä häntä tästä huoneesta!" Puhuessaan hän juoksi
tavoittamaan jeddakiaan.
Carthoris noudatti Javin esimerkkiä, mutta "Barsoomin viimeinen
jeddak" oli liian vikkelä. Ehtiessään verhon luo, jonka taakse hän oli
kadonnut, he tapasivat raskaan kivioven, joka katkaisi heiltä tien.
Jav vaipui lattialle kauhun lamauttamana.
"Ylös, mies!" huudahti Carthoris. "Vielä emme ole vainajia.
Rientäkäämme kadulle ja koettakaamme päästä pois kaupungista. Vielä
olemme elossa, ja niin kauan kuin elämme, on meidän koetettava ohjata
kohtaloamme. Mitäpä hyödyttää vaipua selkärangattomana lattialle? Ylös!
Ole mies!"
Jav vain pudisti päätään.
"Etkö kuullut hänen kutsuvan vahteja?" hän uikutti. "Oi jospa vain
olisimme saaneet estetyksi hänet livahtamasta tiehensä! Silloin olisi
vielä ollut toivoa. Mutta voi, hän oli liian ripeä tavoitettavaksi."
"No niin", keskeytti Carthoris hänet kärsimättömästi. "Mitäpä siitä,
vaikka hän kutsuikin vahteja? Tuskailuun on tarpeeksi aikaa sittenkin,
kun he ovat saapuneet. Tällä hetkellä en näe minkäänlaisia merkkejä
siitä, että he hätäilisivät liikoja totellakseen jeddakinsa kutsua."
Jav pudisti murheissaan päätään.
"Sinä et sitä käsitä", hän valitti. "Vahdit ovat jo tulleet — ja
menneet. He ovat tehneet tehtävänsä, ja me olemme hukassa. Katso ovia!"
Carthoris ja Thuvia kääntyivät katsomaan avaran huoneen seinissä olevia
ovia. Kaikki ne olivat tiiviisti suljetut jykevillä kivilevyillä.
"Entä sitten?" kysyi Carthoris.
"Meitä odottaa kuolema", kuiskasi Jav heikosti.
Sen enempää hän ei suostunut puhumaan. Hän vain istui jeddakin
lepovuoteen reunalla ja odotti.
Carthoris meni Thuvian vierelle ja seisoen paljas miekka kädessään
antoi katseensa lakkaamatta liikkua ympäri, jottei yksikään vihollinen
voisi aavistamatta karata heidän kimppuunsa.
Tuntui kuluvan tuntikausia, eikä mikään ääni keskeyttänyt heidän
elävän hautansa hiljaisuutta. Teloittajat eivät vähäisimmälläkään
merkillä ilmaisseet, milloin ja millä tavalla heidän olisi kuoltava.
Jännitys oli kauhea. Jopa Heliumin Carthoriskin alkoi tuntea hermojensa
hirvittävää pingoitusta. Jos hän vain tietäisi, miten ja miltä
taholta surman käsi iskisi, niin hän voisi kohdata sen pelottomasti.
Mutta tuskalliselta tuntui hänestä enää kauempaa kärsiä tätä kamalan
jännittävää ja kalvavaa epävarmuutta heidän murhaajiensa suunnitelmista.
Ptarthin Thuvia siirtyi aivan likelle häntä. Neidosta tuntui
turvallisemmalta tuntiessaan nuorukaisen käsivarren kosketuksen omaansa
vasten, ja neidon koskettaessa häntä karkaisi Carthoris luontoaan.
Hymyillen tuttua hymyään hän kääntyi puhuttelemaan Thuviaa.
"Näyttää melkein siltä, että he koettavat peloittaa meidät kuoliaiksi",
hän huomautti nauraen. "Ja häpeä sanoa, mutta minun on tunnustettava,
että he olivat vähällä onnistua minuun nähden."
Neito oli juuri vastaamaisillaan, kun lotharilaisen huulilta pääsi
kamala kirkaisu.
"Loppu lähestyy!" huusi Jav. "Loppu lähestyy! Lattia! Lattia! Oi,
Komal, ole armollinen!"
Thuvian ja Carthorisin ei tarvinnut katsoa lattiaa, sillä he tunsivat
sen liikkuvan omituisesti.
Marmorinen permanto vaipui hitaasti kaikilta tahoilta keskustaa kohti.
Aluksi oli liike niin verkkaista, että sitä tuskin huomasi. Mutta pian
oli lattia niin kallellaan, että mukavasti voi seisoa vain tuntuvasti
notkistamalla toista polvea.
Jav yhä kirkui, pitäen kiinni jeddakin lepovuoteesta, joka oli jo
alkanut luisua huoneen keskustaan päin. Thuvia ja Carthoris näkivät
sinne äkkiä muodostuvan pienen aukon, joka laajeni sitä mukaa kuin
lattia muuttui yhä enemmän suppilomaiseksi.
Yhä vaikeammaksi kävi pysytellä kiinni jyrkän kaltevalla, sileäksi
kiilloitetulla marmoripinnalla. Carthoris koetti tukea Thuviaa, mutta
alkoi itsekin liukua yhä laajenevaa aukkoa kohti.
Saadakseen sileästä kivestä paremman otteen hän potkaisi jalastaan
zitidarinnahkaiset sandaalinsa ja ponmstihe paljain jaloin kaltevaa
lattiaa vasten, samalla kietoen kätensä neidon ympärille tätä
kannattamaan.
Peloissaan Thuvia kiersi omat kätensä nuorukaisen kaulaan, painaen
poskensa lähelle toisen kasvoja. Kuolema, näkymätön ja tuntematon
kuolema näytti väijyvän heitä aivan lähellä, ja juuri näkymättömyytensä
ja tuntemattomuutensa tähden se oli äärettömän paljon kammottavampi.
"Rohkeutta, prinsessani!" kuiskasi Carthoris.
Neito katsahti häntä kasvoihin ja näki hymyilevät huulet lähellä omiaan
ja rohkeat silmät, joihin pelko ei ollut tarttunut ja joiden katse
upposi syvälle hänen silmiinsä.
Sitten lattia painui entistä nopeammin. Äkkiä he luiskahtivat irti ja
suistuivat aukkoon päin.
Javin kirkuna kaikui kaameana ja hirvittävänä heidän korvissaan, ja
sitten kaikki kolme olivat yhtenä röykkiönä Tarion kuninkaallisella
lepovuoteella, joka oli pysähtynyt marmorisuppilon pohjalle.
Hetkisen he hengittivät vapaammin, mutta pian he huomaavat, että aukko
laajeni jatkuvasti. Lepovuode lipui alemmaksi. Jav alkoi taaskin
kiljua. Heidän ruumiissaan tuntui vihlaus, kun pohja petti heidän
allaan ja he putosivat pimeään syvyyteen tuntemattoman kuoleman kitaan.
YHDEKSÄS LUKU
Taistelu tasangolla
Suppilon pohjan ja sen allaolevan kammion lattian väliin matka ei
voinut olla suuri, sillä Tarion vihan kaikki kolme uhria tulivat maahan
vahingoittumattomina.
Carthoris, joka yhä puristi Thuviaa lujasti rintaansa vasten, putosi
kuten kissa jaloilleen, estäen tytön tärähtämästä. Tuskin olivat hänen
jalkansa koskettaneet kammion karkeaa lattiakivetystä, kun hänen
miekkansa jo välähti valmiina heti käytettäväksi. Mutta vaikkakin huone
oli valaistu, niin vihollisista ei siellä näkynyt merkkiäkään.
Carthoris katsahti Javiin päin. Mies oli liidunvalkea pelosta.
"Mikä kohtalo meitä odottaa?" kysyi heliumilainen. "Puhu, mies!
Heitä pelkosi siksi aikaa, että saat sen sanotuksi, niin että voin
valmistautua myymään omani ja Ptarthin prinsessan elämän niin kalliista
hinnasta kuin mahdollista."
"Komal!" sopersi Jav. "Me joudumme Komalin syötäviksi."
"Jumalolentonne?" kysäisi Carthoris.
Lotharilainen nyökkäsi päätään. Sitten hän osoitti matalaa oviaukkoa,
joka oli kammion toisessa päässä.
"Tuolta hän saapuu kimppuumme. Pane syrjään mitätön miekkasi! Se
vain raivostuttaa häntä vieläkin enemmän ja tekee kärsimyksemme
raskaammiksi."
Carthoris vain hymyili ja tarttui entistä lujemmin pitkän miekkansa
kahvaan.
Äkkiä Jav päästi kauhun ulinan, samalla osoittaen ovea.
"Hän on tullut", uikutti hän.
Carthoris ja Thuvia katsahtivat lotharilaisen osoittamaan suuntaan,
odottaen näkevänsä jonkun oudon ja pelottavan ihmisenmuotoisen
olennon. Mutta hämmästyksekseen he näkivät ison banthin leveän pään ja
tuuheakarjaisen niskan, kookkaimman pedon, mitä kumpikaan heistä oli
milloinkaan tavannut.
Valtava otus asteli huoneeseen hitaasti ja arvokkaasti. Jav oli
vaipunut lattialle ja kiemurteli ruumistaan samaan orjamaiseen tapaan
kuin esiintyessään Tarion edessä. Hän puheli hurjalle pedolle kuin
olisi, puhunut inhimilliselle olennolle, rukoillen siltä armoa.
Carthoris sijoittui miekka kädessä Thuvian ja banthin väliin valmiina
ottelemaan pedon kanssa. Thuvia kääntyi Javiin päin.
"Onko tämä Komal, jumalanne?" hän kysyi.
Jav nyökkäsi päätään myöntäen. Neito hymyili, pujahti Carthorisin
sivuitse ja astui reippaasti murahtelevaa raatelijaa vastaan.
Hän puheli sille hiljaa, mutta päättävästi samoin kuin oli puhutellut
Kultaisten kallioiden bantheja ja niitä, jotka Lotharin edustalla
puhdistivat taistelukenttää.
Peto lakkasi murisemasta. Pää alhaalla se kissan tavoin kehräten vaipui
neidon jalkojen juureen. Thuvia katsahti Carthorisiin.
"Se on vain banth", hän sanoi. "Meidän ei tarvitse pelätä sitä
ensinkään."
Carthoris hymyili.
"En pelännytkään sitä", hän vastasi, "sillä minäkin pidän sitä pelkkänä
banthina, ja minulla on pitkä miekkani."
Jav nousi istumaan ja katseli edessään olevaa näkyä — hentoa neitoa,
joka sormineen hypisteli hänen jumalalliseksi luulemansa ison otuksen
kellanruskeaa harjaa, samalla kun Komal hieroi kauheannäköistä
kuonoansa neidon kylkeä vasten.
"Tämä siis on jumalanne!" pilaili Thuvia.
Jav näytti olevan ymmällä. Hän tuskin tiesi, rohkenisiko hän loukata
Komalia vai eikö, sillä taikauskon voima on niin suuri, että vaikka
tiedämmekin kunnioittaneemme harhaluuloa, epäröimme sittenkin,
ennenkuin myönnämme päinvastaiset todistukset sitoviksi.
"Niin", sanoi hän, "tämä on Komal. Pitkien ajanjaksojen aikana on
Tarion vihamiehet heitetty tähän luolaan Komalin kitaan, sillä sitä on
ruokittava."
"Onko täältä mitään tietä kaupungin kaduille?" tiedusti Carthoris.
Jav kohautti olkapäitään.
"En tiedä", hän vastasi. "En ole ollut täällä koskaan ennen enkä ole
välittänytkään tulla tänne."
"Tulkaa!" kehoitti Thuvia. "Ottakaamme siitä selvää. Täältä täytyy
päästä pois."
Kolmisin he lähestyivät oviaukkoa, josta Komal oli saapunut heidän
kuolinkammiokseen aiottuun huoneeseen. Aukon toisella puolella oli
matala luola, jonka toisessa päässä oli pieni ovi.
Heidän riemukseen se oli suljettu tavallisella säpillä. Sen kautta he
tulivat pyöreälle areenalle, jonka ympärillä oli penkkirivejä.
"Täällä Komalia ruokitaan julkisesti", selitti Jav. "Jos Tario olisi
uskaltanut, niin kohtalomme olisi ratkaistu juuri täällä. Mutta hän
pelkäsi liiaksi terävää säilääsi, punainen mies, ja sen vuoksi hän
syöksi meidät kaikki salin alaiseen luolaan. En tietänyt, kuinka hyvin
molemmat kammiot olivat toistensa yhteydessä. Nyt meidän on helppo
päästä kaduille ja kaupungin portille. Vain jousimiehet saattavat
koettaa sulkea meiltä tietä, ja kun tunnemme heidän salaisuutensa, niin
epäilenpä, kykenevätkö he meitä vahingoittamaan."
Toisesta ovesta he pääsivät portille, joka kohosi areenan tasolta
ylöspäin istuimien keskitse hallin takaosassa olevalle ovelle. Sen
toisella puolen oli suora, leveä käytävä, joka vei palatsin halki
viereiseen puistoon.
Matkan varrella, valtavan Komalin astellessa neidon rinnalla, ei ketään
saapunut kyselemään heiltä mitään.
"Missä on hoviväki — jeddakin seurue?" kysyi Carthoris. "Myöskään
niillä kaduilla, joita myöten tulimme, en nähnyt juuri jälkeäkään
inhimillisistä olennoista, vaikkakin kaikki täällä viittaa lukuisaan
väestöön."
Jav huokaisi.
"Onneton Lothar!" hän valitti. "Se on todellakin aaveiden kaupunki. —
Meitä on jäljellä enää tuskin tukattakaan, vaikka aikoinaan meitä oli
miljoonia. Suuren kaupunkimme väestönä ovat oman mielikuvituksemme
luomat olennot. Itseämme varten emme vaivaudu niitä aineellistuttamaan,
mutta silti me ne näemme. Nytkin näen kadun täynnä väkeä. Tiheänä
tungoksena ihmiset rientävät askareissaan sinne tänne. Näen naisia ja
lapsia, jotka ilakoivat parvekkeilla — heitä emme saa aineellistuttaa;
mutta kuitenkin näen heidät — he ovat täällä... Mutta miksipä en?"
haaveili hän. "Enää ei minun tarvitse pelätä Tariota — hän on pannut
pahimpansa liikkeelle ja epäonnistunut. Miksipä en, todellakin?
"Pysähtykää, ystävät!" sanoi hän. "Haluatteko nähdä Lotharin täydessä
loistossaan?"
Carthoris ja Thuvia nyökkäsivät päätään myöntymyksen merkiksi,
enemmän kohteliaisuudesta kuin siitä syystä, että olisivat täydelleen
käsittäneet hänen muminansa merkityksen.
Jav silmäili heitä hetkisen läpitunkevasti. Sitten hän heilautti
kättään huudahtaen: "Katsokaa!"
Heidän katsettaan kohdannut näky oli suurenmoinen. Samoilla paikoilla,
missä äskettäin oli ollut vain autio katukiveys ja tulipunaisia
nurmikkoja, kolkkoja ikkunoita ja käyttämättömiä ovia, vilisi nyt
lukematon joukko onnellisia, iloisia ihmisiä.
"Se on menneisyyttä", virkkoi Jav hiljaa. "He eivät näe meitä — he
elävät vain entisaikojen Lotharin vanhaa, kuollutta menneisyyttä —
muinaisen, kuolleen ja kukistetun Lotharin, joka sijaitsi Throxuksen,
viidestä valtamerestämme suurimman, rannalla.
"Näettekö noita siromuotoisia, komearyhtisiä miehiä, jotka sulavasti
liikkuvat leveällä kadulla? Näettekö, kuinka nuoret neidot ja
naiset hymyilevät heille? Näettekö, kuinka miehet tervehtivät heitä
herttaisesti ja kunnioittavasti? He ovat merenkulkijoita, jotka tulevat
kaupungin reunalla olevassa satamassa keinuvista laivoistaan.
"Uljaita miehiä, he — mutta voi, Lotharin maine on häipynyt! Katsokaa
heidän aseitaan. Vain heillä oli aseet, sillä he risteilivät viidellä
valtamerellä ja joutuivat outoihin seutuihin, joissa vaarat heitä
väijyivät. Kun he kuolivat, kuoli myöskin lotharilaisten sotainen
henki, ja ajan vieriessä jäi jäljelle vain selkärangattomien raukkojen
rotu.
"Me inhosimme sotaa emmekä senvuoksi antaneet nuorisollemme sotaista
koulutusta. Siitä oli seurauksena tuhomme, sillä kun meret kuivuivat
ja vihreät heimot kävivät kimppuumme, emme kyenneet muuhun kuin
pakenemaan. Mutta me muistimme jousimiehemme, jotka kyntivät meriä
maineemme päivinä — heidän muistonsa me lähetämme vihollisiamme
vastaan."
Kun Jav herkesi puhelemasta, katosi näky, ja kolmikko lähti uudelleen
jatkamaan matkaansa autioita katuja myöten kaukaiselle portille.
Kahdesti he näkivät lihaa ja verta olevia lotharilaisia. Huomatessaan
heidät ja ison banthin, jonka he varmastikin tunsivat Komaliksi,
asukkaat pyörsivät pakoon.
"He vievät paostamme sanoman Tariolle", tuskaili Jav, "ja pian hän
lähettää jousimiehensä kimppuumme. Toivottavasti on teoriamme oikea ja
heidän nuolensa tehottomia, kun tiedämme, etteivät ne ole todellisia.
Muuten olemme tuhon omia. Selvitä, punainen mies, tälle naiselle,
kuinka asian laita on, kuten minä selitin sinulle, niin että hän voi
torjua nuolet voimakkaammalla loukkaantumattomuuden vastasuggestioilla."
Carthoris teki kuten Jav käski. He pääsivät kuitenkin isolle portille
havaitsematta merkkiäkään takaa-ajosta. Jav pani käyntiin koneiston,
joka vieritti jykevän, pyörämäisen portin syrjään, ja hetkisen kuluttua
kolmikko astui banthin seuraamana Lotharin edustalla olevalle kentälle.
He olivat tuskin ennättäneet sadan metrin päähän, kun heidän takaansa
alkoi kuulua suuren miesjoukon melua. He kääntyivät katsomaan ja
näkivät komppanian jousimiehiä marssivan kentälle samasta portista,
josta he itse olivat juuri tulleet.
Portin kohdalla muurin harjalla oli joukko lotharilaisia, joiden
joukosta Jav tunsi Tarion. Jeddak seisoi katsellen heitä tuikeasti,
ilmeisesti kohdistaen heihin harjaantuneen sielunsa kaikki
voimat. Nähtävästi hän pinnisti kykynsä äärimmilleen saadakseen
mielikuvitukselliset olionsa tuhoisiksi.
Kalpeana kääntyi Jav toisaalle ja alkoi vapista. Ratkaisevalla hetkellä
hän näytti menettävän vakaumuksensa herättämän rohkeuden. Kookas banth
pyörähti lähestyviin jousimiehiin päin ja murisi. Carthoris sijoittui
Thuvian ja vihollisen väliin, jääden kasvot näitä kohti odottamaan
hyökkäyksen tulosta.
Äkkiä välähti Carthorisin mieleen ajatus.
"Lähetä sinä omat jousimiehesi Tarion sotilaita vastaan!" hän yllytti
Javia. "Katselkaamme kahden hengen välistä aineellistettua taistelua!"
Ehdotus näytti rohkaisevan lotharilaista, ja seuraavalla hetkellä
kolmikko seisoi suojanaan tiheät rivit kookkaita jousimiehiä, jotka
sinkauttelivat ivasanoja ja uhkauksia muurien ympäröimästä kaupungista
heitä kohti marssivalle sotajoukolle.
Jav oli kuin toinen mies, heti kun hänen omat osastonsa olivat hänen
ja Tarion välillä. Olisi melkein voinut vannoa, että hän luuli näitä
omituisen hypnoottisen kykynsä luomia olioita todellisiksi, lihaa ja
verta oleviksi olennoiksi.
Päästäen kumean sotahuudon ne ryntäsivät Tarion jousimiehiä vastaan.
Sulitettuja vasamia viuhui tiheänä pilvenä. Miehiä kaatui, ja maa
punertui hurmeesta.
Carthorisin ja Thuvian oli vaikea saada näyn todellista tuntua
sopeutumaan yksiin heidän tuntemansa todellisen asianlaidan kanssa.
He näkivät utanin toisensa jälkeen täydessä järjestyksessä marssivan
kaupungin portista vahvistamaan harventunutta joukko-osastoa, jonka
Tario oli ensiksi lähettänyt heitä pidättämään.
He näkivät Javin sotavoimien kasvavan vastaavasti, kunnes koko kenttä
oli yhtenä mylläkkänä taistelevia ja sadattelevia sotilaita, ja
kaatuneita virui läjittäin.