ja sen hän voi, jäätpä tänne tai et. Meidän on nyt parasta mennä — usko
minua!"
Carthoris ei ymmärtänyt mitään, mutta toisen äänen kiihkeässä
sävyssä oli jotakin, mikä sai hänet uskomaan. Niinpä hän poistuikin
ensin kuitenkin vilkaistuaan Thuviaan päin koettaen siten selittää
poistuvansa hänen luotaan juuri hänen tähtensä.
Vastaukseksi neito käänsi Carthorisille selkänsä luotuaan sitä ennen
häneen niin halveksivan silmäyksen, että veri kohosi hänen poskilleen.
Silloin nuorukainen alkoi empiä, mutta Jav tarttui hänen ranteeseensa.
"Tule!" hän kuiskasi. "Muuten hän kutsuu jousimiehet kimppuusi, ja
tällä kertaa on pelastuminen mahdotonta. Etkö nähnyt, kuinka tehoton
teräksesi on pelkkää ilmaa vastaan!"
Carthoris lähti vastahakoisesti hänen mukaansa. Kun he olivat
poistuneet huoneesta, puhutteli hän toveriaan.
"Jollen kerran voi tappaa pelkkää ilmaa", huomautti hän, "niin miksi
minun sitten on pelättävä, että pelkkä ilma tappaa minut?"
"Näitkö torkvasilaisten kaatuvan jousimiesten edessä?" kysyi Jav.
Carthoris nyökkäsi päätään.
"Samoin kaatuisit sinäkin ja ilman minkäänlaista puolustamis- tai
kostamismahdollisuutta."
Heidän keskustellessaan Jav opasti Carthorisin eräässä palatsin
lukuisista torneista olevaan pieneen huoneeseen. Siellä oli
lepoalustoja, ja Jav kehoitti heliumilaista istumaan.
Useita minuutteja lotharilainen silmäili vankiaan, jollainen myös
Carthoris nyt käsitti olevansa.
"Minä melkein uskon, että olet todellinen olento", virkahti Jav vihdoin.
Carthoris purskahti nauramaan.
"Luonnollisestikin olen todellinen", hän sanoi. "Mistä syystä olet sitä
epäillyt? Etkö voi nähdä minua, koskettaa minua?"
"Samoin voin nähdä ja koskettaa jousimiehiä", vastasi Jav, "ja
kuitenkin me kaikki tiedämme, että ne ainakaan eivät ole todellisia."
Carthorisin kasvojen ilmeet osoittivat, kuinka ymmällä hän oli joka
kerta kun mainittiin salaperäisiä jousimiehiä — Lotharin ilmaan
häviäviä sotilaita.
"Mitä he sitten ovat?" tiedusti hän.
"Etkö todellakaan sitä tiedä?" kysyi Jav.
Carthoris pudisti päätään.
"Melkeinpä voin uskoa, että olet puhunut meille totta ja että olet
kotoisin jostakin toisesta osasta Barsoomia tai jostakin toisesta
taivaankappaleesta. Mutta sanoppa minulle, eikö sinun kotimaassasi ole
jousimiehiä herättämään kauhua vihreiden miesten sydämissä, kun he
rajuine sotabantheineen levittävät surmaa ja tuhoa?"
"Meillä on sotilaita", Vastasi Carthoris. "Me punaisen rodun miehet
olemme kaikki sotilaita, mutta meillä ei Ole itseämme puolustamassa
sellaisia jousimiehiä kuin teillä. Me puolustaudumme itse."
"Menette kentälle ja saatte surmanne vihollisten kädestä!" huudahti Jav
epäuskoisesti.
"Juuri niin", myönsi Carthoris. "Entä miten menettelevät lotharilaiset?"
"Sen olet nähnyt", vastasi toinen. "Me lähetämme kentälle kuolemattomat
jousimiehemme — kuolemattomat, koska ne ovat elottomia ja ovat olemassa
vain vihollistemme mielikuvituksessa. Meidän turvanamme ovat itse
asiassa jättiläismäiset henkiset voimamme, joiden avulla kykenemme
lähettämään legioonittain olemattomia sotilaita aineellistumaan
vihollistemme sielunsilmien eteen.
"He näkevät ne — he näkevät niiden jännittävän jousiaan — he näkevät
pienten nuolten kiitävän erehtymättömän tarkasti sydämiinsä. Ja he
kuolevat — surmattuina suggestionin voimalla."
"Entä sitten kaatuneet jousimiehet?" intti Carthoris. "Sanot heitä
kuolemattomiksi, mutta kuitenkin näin heidän ruumiitaan läjittäin
taistelukentällä. Kuinka se on mahdollista?"
"Se tapahtuu vain sitä varten, että kaikki näyttäisi todelliselta",
vastasi Jav. "Me annamme kuviteltuja puolustajiamme kaatua paljon,
jotteivät torkvasilaiset arvaisi, ettei heitä vastassa todellisuudessa
olekaan olentoja, joissa on lihaa ja verta.
"Jos totuus vain selviäisi heille — niin uskovat meistä monet — niin
he eivät enää kaatuisi mielikuvituksellisten tuhonuolien surmaamina,
sillä totuuden vaikutus olisi voimakkaampi, ja voimakkaampi suggestioni
voittaisi — niin käy aina."
"Entä banthit?" tiedusti Carthoris. "Olivatko nekin vain
mielikuvituksen luomia olentoja?"
"Jotkut niistä olivat todellisia", selitti Jav. "Ne, jotka seurasivat
jousimiehiä ajamaan takaa torkvasilaisia, olivat mielikuvia. Ne,
samoin kuin jousimiehet, eivät palaa koskaan, vaan tehtyään tehtävänsä
katoavat yhdessä jousimiesten kanssa, kun vihollinen on varmasti
torjuttu. Kentälle jääneet olivat todellisia. Ne päästimme irti
suorittamaan puhdistusta, syömään kaatuneiden torkvasilaisten ruumiita.
Sitä vaativat meikäläiset realistit. Minä olen realisti. Tario on
eetterealisti.
"Eetterealistit väittävät, että ainetta ei ole lainkaan olemassa — että
kaikki on henkeä. He selittävät, ettei ketään meistä ole olemassa,
paitsi kanssaihmistemme mielikuvituksessa, muuta kuin näkymättömänä
henkisyytenä, johon ei voi kajota.
"Tarion mukaan tarvitsee vain meidän kaikkien yhdessä kuvitella,
ettei muuriemme juurella ole ainoatakaan kaatunutta torkvasilaista,
ja silloin ei muka olekaan yhtään, eikä ruumiita korjaavia bantheja
tarvittaisi."
"Ettekö te siis hyväksy Tarion kantaa?" kysyi Carthoris.
"Vain osittain", vastasi lotharilainen. "Minä uskon, itse asiassa
tiedän, että on olemassa todella eetterealistisia olentoja. Tario
on sellainen, siitä olen varma. Hän on olemassa ainoastaan kansansa
mielikuvituksessa.
"Meidän, kaikkien realistien, kanta on tietysti se, että kaikki
eetterealistit ovat vain mielikuvituksen tuotteita. He väittävät,
että kaikkinainen ruoka on tarpeeton, eivätkä he syö. Mutta
surkastuneimmallakin järjellä varustetun ihmisen täytyy myöntää,
että ruoka on välttämätön sellaisille olennoille, jotka ovat todella
olemassa."
"Niinpä kyllä", myönsi Carthoris. "Kun en ole syönyt koko tänä päivänä,
olen perin valmis tunnustamaan, että olet oikeassa."
"Ah, suo anteeksi!" pahoitteli Jav. "Istu pöytään, tee hyvin, ja
tyydytä nälkäsi!" Näin sanoen hän viittasi kädellään runsaasti katettua
pöytää, jota ei ollut huoneessa ollut hetkistä aikaisemmin. Siitä oli
Carthoris aivan varma, sillä hän oli useita kertoja tarkasti silmäillyt
huonetta.
"Onpa hyvä", jatkoi Jav, "ettet joutunut jonkun eetterealistin hoiviin.
Silloin olisit totisesti saanut olla nälässä."
"Mutta", huudahti Carthoris, "tämä ei ole tosiolevaista ruokaa — sitä
ei ollut täällä vähän aikaa sitten, eikä todellinen ruoka aineellistu
tyhjästä ilmasta."
Jav näytti loukkaantuneelta.
"Lotharissa ei ole ollenkaan todellista ruokaa eikä vettä", hän
selitti, "eikä ole ollutkaan lukemattomiin miespolviin. Sellaisella
ruoalla kuin nyt näet edessäsi olemme tulleet toimeen historian
varhaisimmista ajoista saakka. Sellaisella niin ollen saat sinäkin
tulla toimeen."
"Mutta minä luulin sinua realistiksi", tokaisi Carthoris.
"Niin totisesti olenkin", huudahti Jav. "Mikäpä olisi sen
realistisempaa kuin tämä uhkea juhla-ateria? Juuri tässä suhteessa
eroamme eniten eetterealisteista. He väittävät, että on tarpeetonta
kuvitella ruokaa; me taas olemme huomanneet, että säilyäksemme hengissä
meidän on kolmasti päivässä istuttava vankan ruokapöydän ääressä.
"Ihmisen syömän ruoan oletetaan ruuansulatuksen aikana joutuvan
määrättyjen kemiallisten muutosten alaiseksi, minkä tuloksena tietysti
on kuluneiden kudoksien uusiintuminen.
"Me kyllä kaikki tiedämme, että henki on kaikki kaikessa, mutta
selitämme sen eri ilmenemismuodot eri tavalla. Tario väittää, että
ainetta ei lainkaan ole olemassa ja että kaikki on luotu aivojen
aineettomasta sisällöstä.
"Mutta meillä realisteilla on parempi tieto. Me tiedämme, että
hengellä on aineen säilyttämisen ja kunnossapitämisen kyky, vaikka
se ei voinekaan luoda ainetta — mikä viimeksimainittu seikka on
vielä ratkaisematon kysymys. Ja myöskin tiedämme, että pitääksemme
fyysilliset ruumiimme kunnossa meidän on laitettava niin, että kaikki
elimemme toimivat niille määrätyllä tavalla.
"Tämän suoritamme aineellistuttamalla ruoka-ajatuksia ja nauttimalla
siten luotua ruokaa. Me pureksimme sitä, nielemme ja sulatamme sitä.
Kaikki elimemme toimivat aivan samoin kuin jos olisimme nauttineet
aineellista ruokaa. Ja mikä on tulos? Minkä täytyy tuloksen olla?
Kemialliset muutokset tapahtuvat sekä suoranaisen että välillisen
suggestion johdosta, me elämme ja voimme hyvin."
Carthoris silmäili pöydällä olevaa ruokaa. Se näytti todelliselta. Hän
vei palasen suuhunsa. Siinä oli ainetta todellakin ja makua myös. Hänen
makuaistinsakin pettyi.
Jav tarkasteli häntä hymyillen, kun hän söi.
"Eikö se ole täysin tyydyttävää?" kysyi lotharilainen.
"Kyllä minun täytyy myöntää, että se on", vastasi Carthoris. "Mutta
sanoppa, mistä Tario ja muut eetterealistit, jotka pitävät ruokaa
tarpeettomana, elävät."
Jav raapaisi päätään.
"Sitä kysymystä pohdimme usein", hän vastasi. "Se on mielestämme varmin
todistus siitä, että eetterealisteja ei ole olemassa. Mutta kukapa muu
kuin Komal voisi sen tietää?"
"Kuka on Komal?" tiedusti Carthoris. "Kuulin jeddakinne mainitsevan
hänet."
Jav kumartui kuiskaamaan heliumilaisen korvaan ja vilkaisi arasti
ympärilleen, ennenkuin virkkoi mitään.
"Komal on perusolemus. Eetterealistitkin myöntävät, että hengellä
täytyy olla ainetta, ennenkuin se voi kuvittelevissa saada aikaan
ainehavaintoja. Sillä jos ainetta ei ollenkaan olisi olemassa, olisi
sitä mahdotonta saada suggestionillakaan näkyviin — mitä ei ole ollut
olemassa, sitä ei voida kuvitellakaan. Pysytkö mukana?"
"Koetan", vastasi Carthoris kuivasti.
"Siis perusolemuksen täytyy olla ainetta", jatkoi Jav. "Komal on
kaikkeuden perusolemus, niin sanoakseni. Hän elää aineesta. Hän syö.
Hän syö todellista. Puhuakseni selvästi, hän syö realisteja. Se on
Tarion työtä.
"Hän selittää, että väittäessämme yksin olevamme todellisia, meidän on
pysyäksemme johdonmukaisina myönnettävä, että vain me olemme sopivia
Komalin ruoaksi. Joskus, kuten tänään, saamme hänelle muuta ruokaa. Hän
syö torkvasilaisia hyvin mielellään."
"Onko Komal ihminen?" kysäisi Carthoris.
"Hän on kaiken olemus, kuten jo sanoin", vastasi Jav. "En osaa selittää
sitä sellaisilla sanoilla, että ymmärtäisit. Hän on alku ja loppu.
Kaikki elämä on Komalista lähtöisin, sillä aine, josta aivot saavat
mielikuvansa, säteilee Komalin ruumiista.
"Jos Komal lakkaisi syömästä, niin kaikki elämä Barsoomissa lakkaisi
olemasta. Hän ei voi kuolla, mutta hän voi lakata syömästä ja siten
säteilemästä."
"Ja hän syö sinun kansasi samanuskoisia miehiä ja naisia?" huudahti
Carthoris.
"Naisia!" torjui Jav. "Lotharissa ei ole ainoatakaan naista. Viimeiset
lotharilaiset naiset tuhoutuivat pitkiä ajanjaksoja takaperin,
ollessamme raskaalla, hirvittävällä vaelluksella puolittain kuivuneita
meriä reunustavilla mutaisilla tasangoilla, kun vihreät heimot häätivät
meidät halki Marsin tähän viimeiseen piilopaikkaamme — Lotharin
valloittamattomaan linnoitukseen.
"Rotumme lukemattomista miljoonista ihmisistä jäi eloon ja saapui
Lothariin tuskin kahtakymmentätuhatta miestä. Joukossamme ei ollut
ainoatakaan naista eikä lasta. Ne olivat matkalla kuolleet kaikki.
"Ajan vieriessä kuoli meistäkin paljon, ja rotumme oli häviämäisillään
sukupuuttoon. Mutta sitten selvisi meille Suuri Totuus, että henki on
kaikki kaikessa. Vielä kuoli meitä paljon, ennenkuin saimme kykymme
täydelleen kehitetyiksi, mutta vihdoin kykenimme uhittelemaan kuolemaa
opittuamme perinpohjin käsittämään, että kuolema on vain sieluntila.
"Sitten aloimme luoda henkiväkeä tai paremminkin aineellistuttaa
mielikuvia. Ensimmäisen kerran sovellutimme sitä käytännölliseen
tarpeeseen, kun torkvasilaiset löysivät pakopaikkamme. Oli onni meille,
että he saivat etsiä pitkiä ajanjaksoja ennenkuin osuivat ainoalle
laaksoon tuovalle pienelle aukolle.
"Sinä päivänä lähetimme ensimmäiset jousimiehemme heitä vastaan.
Tarkoituksemme oli yksinomaan säikähdyttää heidät tiehensä tavattomalla
jousimiesmäärällä, jonka voimme sijoittaa muureillemme. Koko Lothar oli
sakeana mielikuvituksellisten sotilaittemme jousista ja nuolista.
"Mutta torkvasilaiset eivät pelästyneet. He ovat petojakin alempia
— he eivät tiedä mitään pelosta. He ryntäsivät muuriemme luokse,
nousivat toistensa olkapäille, muodostaen siten ihmisistä tikapuita
muurin harjalle saakka ja olivat juuri pääsemäisillään kaupunkiin
rusentaakseen meidät.
"Jousimiehemme eivät olleet laukaisseet ainoatakaan nuolta — me
annoimme niiden vain juosta edestakaisin muurin harjalla, kiljuen
herjauksia ja uhkauksia vihollisille.
"Mutta sitten ajattelin koettaa sitä — suurta tekoa. Keskitin koko
valtavan henkisen voimani omiin luomiini jousimiehiin — kukin
meistä loitsii esille ja ohjaa niin monta jousimiestä kuin hänen
sielunvoimillaan ja mielikuvituksellaan on mahdollista.
"Annoin niiden ensimmäisen kerran sovittaa nuolet jousiinsa. Panin ne
tähtäämään vihreitä miehiä sydämeen. Saatoin vihreät miehet näkemään
kaiken sen, samoin kuin sitten lentävät nuolet ja luulemaan, että
niiden kärjet upposivat heidän sydämeensä.
"Muuta ei tarvittu. Heitä suistui sadoittain muurilta, ja kun toverini
näkivät temppuni, noudattivat he vikkelästi esimerkkiä,”niin että
torkvasilaislaumat olivat pian peräytyneet nuoliemme kantomatkan päähän.
"Olisimme voineet surmata heitä kuinka pitkän matkan päästä hyvänsä,
mutta olemme sodassa aina ennen kaikkea pitäneet todellisia
oloja ohjenuoranamme. Emme tee mitään tai oikeammin emme teetä
jousimiehillämme vihollisten näkyvissä mitään sellaista, mikä menisi
yli heidän ymmärryksensä. Muuten he saattaisivat aavistaa, kuinka
asianlaita todellisuudessa on, ja se merkitsisi loppuamme.
"Mutta peräydyttyään jousenkantaman päähän torkvasilaiset alkoivat
ampua meitä kauheilla pyssyillään ja tekivät alituisilla laukauksillaan
elämän kaupungin sisällä surkeaksi.
"Silloin johtui mieleeni suunnitelma lähettää jousimiehemme ryntäämään
porteista heidän kimppuunsa. Olet tänään nähnyt, kuinka hyvin se
sujuu. Pitkien ajanjaksojen kuluessa he ovat silloin tällöin saapuneet
ahdistamaan meitä, mutta tulos on aina ollut sama."
"Ja kaikesta tästä saatte kiittää sinun älyäsi, Jav?" huomautti
Carthoris kysyvästi. "Sinun pitäisi luullakseni olla arvokas mies
kansasi neuvotteluissa."
"Niin olenkin", vastasi Jav ylpeästi. "Olen Tarion lähin mies."
"No minkävuoksi sitten käyttäydyt niin matelevasti lähestyessäsi
valtaistuinta?"
"Tario vaatii sitä. Hän on kateellinen ja epäluuloinen minua kohtaan.
Hän odottaa vain vähäisintäkin syytä heittääkseen minut Komalin
ruoaksi. Hän pelkää, että minä vielä kerran tavoitan hänen valtaansa."
Carthoris hypähti äkkiä pöydästä.
"Jav!" hän huudahti. "Mikä raakalainen olenkaan! Olen nyt ahtanut
vatsani täyteen, samalla kun Ptarthin prinsessa ei kenties vieläkään
ole saanut ruokaa. Menkäämme takaisin ja koettakaamme keksiä joku keino
toimittaaksemme hänelle ravintoa!"
Lotharilainen pudisti päätään.
"Tario ei sitä sallisi", hän virkkoi. "Hän tahtoo epäilemättä tehdä
neidosta eetterealistin."
"Mutta minun täytyy päästä hänen luokseen", intti Carthoris. "Sanoit
äsken, ettei Lotharissa ole ainoatakaan naista. Niin ollen täytyy hänen
olla miesten joukossa, ja jos niin on, niin tahdon olla hänen lähellään
voidakseni tarpeen vaatiessa puolustaa häntä."
"Tario tekee kuten tahtoo", kiisti Jav. "Hän lähetti sinut tiehesi,
etkä saa palata, ennenkuin hän käskee noutaa sinut."
"Mutta minä menen odottamatta noutamista."
"Älä unohda jousimiehiä", varoitti Jav.
"En unohdakaan niitä", vastasi Carthoris, mutta ei virkkanut mitään
siitä, että hän muisti muutakin, mitä lotharilaisen kieleltä oli
luiskahtanut — sellaista, mikä kenties oli vain arvelua, mutta mihin
kuitenkin tarpeen tullen kannatti kiinnittää heikko toivo.
Carthoris aikoi poistua huoneesta. Jav astui hänen eteensä, sulkien
häneltä tien.
"Olen alkanut pitää sinusta, punainen mies", hän sanoi, "mutta muista,
että Tario on vielä jeddakini ja että hän on määrännyt sinut tänne!"
Carthoris oli vastaamaisillaan, mutta samassa kuului heidän korviinsa
heikosti naisen avunhuuto.
Kättään heilauttaen Heliumin prinssi pyyhkäisi lotharilaisen syrjään ja
syöksyi miekka kädessä käytävään.
KAHDEKSAS LUKU
Tuomiosali
Kun Ptarthin Thuvia näki Carthorisin lähtevän Tarion luota, jättäen
hänet yksin tämän miehen kanssa, valtasi hänet äkkiä ahdistava pelon
tunne.
Upeasta huoneesta huokui salaperäisyyden tuntu. Sen kalusto ja sisustus
ilmaisivat rikkautta ja sivistystä ja herättivät sellaisen vaikutelman,
että huoneessa suoritettiin usein kuninkaallisia toimituksia, jolloin
se oli ääriään myöten täynnä väkeä.
Mutta ympäristössä ei missään, ei eteissalissa eikä käytävässä, ollut
jälkeäkään elävistä olennoista lukuun ottamatta neitoa itseään ja
loikovaa Tariota, jeddakia, joka puoliavoimin silmin tarkasteli häntä
kuninkaallisen lepovuoteensa komeilta peitteiltä.
Javin ja Carthorisin lähdettyä mies silmäili jonkun aikaa Thuviaa
tarkasti. Sitten hän alkoi puhua.
"Tule lähemmäksi!" hän käski, ja kun Thuvia meni hänen luokseen, jatkoi
hän: "Kenen olio olet? Kuka on rohjennut aineellistuttaa kuvittelemansa
naisen? Se on ristiriidassa Lotharin tapojen ja jeddakin määräysten
kanssa. Sano suoraan, nainen, kenen aivoista olet lähtöisin! Javinko?
Ei, elä kiellä sitä! Minä tiedän, ettei syyllinen voi olla kukaan muu
kuin tuo kateellinen realisti. Hän haluaisi saattaa minut kiusaukseen.
Hän tahtoisi nähdä minun lankeavan sulojesi lumoihin, ja sitten hän,
käskijäsi, määräisi kohtalostani ja — kuolemastani."
Harmi ja suuttumuksen puna oli kohonnut Thuvian kasvoille. Hän nosti
päänsä pystyyn, ja hänen kauniit huulensa kaartuivat ylpeään hymyyn.
"En ymmärrä vähääkään loruiluasi" hän huudahti. "Olen Thuvia, Ptarthin
prinsessa. En ole kenenkään olio. Tänä päivänä näin ensi kerran sen
miehen, jota nimität Javiksi, samoin kuin naurettavan kaupunkinne,
josta Barsoomin suurimmatkaan kansat eivät ole uneksineet.
"Suloni eivät ole sinua eivätkä sinun kaltaisiasi varten. Ne eivät
ole kaupaksi eivätkä vaihdettaviksi, vaikkapa niistä tarjottu hinta
olisikin todellinen valtaistuin. Niiden käyttäminen taas saavuttaakseni
sinun vähemmän kuin tyhjänpäiväisen valtasi —" Hän täydensi ajatuksensa
kohauttamalla siromuotoisia olkapäitään ja naurahtamalla halveksivasti.
Kun hän lopetti puheensa, istui Tario lepovuoteensa reunalla jalat
lattialla. Hän nojautui eteenpäin, eivätkä hänen silmänsä enää olleet
puoliummessa, vaan selko selällään, ja niissä oli hämmästynyt ilme.
Hän ei näyttänyt huomaavan neidon sanoihin ja käyttäytymiseen
sisältyvää majesteettirikosta. Thuvian puheessa oli ilmeisesti jotakin
hämmästyttävämpää ja tärkeämpää.
Hitaasti Tario nousi seisomaan.
"Komalin hampaiden nimessä", hän mumisi. "Sinähän olet _todellinen!!
Todellinen_ nainen! Et unikuva! Et mielikuvituksen turha, narrimainen
tuote!"
Hän astui kädet ojossa askelen neitoa kohti.
"Tule!" hän sopersi. "Tule, nainen! Lukemattomia ajanjaksoja olen
uneksinut sinun tulostasi. Ja nyt, kun olet saapunut, voin tuskin uskoa
silmiäni. Vielä nytkään, vaikka tiedän, että olet todellinen, yhä
puolittain pelkään, että saatat olla valhekuva."
Thuvia horjahti taaksepäin. Hän luuli miestä hulluksi. Salaa hän vei
kätensä tikarinsa jalokivikoristeiselle kahvalle. Mies huomasi hänen
liikkeensä ja pysähtyi. Hänen silmänsä saivat ovelan ilmeen. Sitten
hänen katseensa kävi haaveelliseksi ja läpitunkevaksi, kaivautuessaan
suoraan neidon aivoihin.
Thuvia tunsi äkkiä muuttuvansa. Sen syytä hän ei arvannut. Mutta
jollakin tavoin hänen edessään oleva mies alkoi saada toisenlaisen
sijan hänen sydämessään.
Enää ei Tario ollut outo ja salaperäinen vihollinen, vaan vanha uskottu
ystävä. Neidon käsi herposi tikarin kahvasta. Tario tuli likemmäksi
häntä. Mies puhutteli häntä leppeästi ja ystävällisesti ja hän vastasi
omalla äänellään, joka kuitenkin kuulosti niin vieraalta.
Nyt oli Tario neidon vierellä, laski kätensä hänen olalleen ja suuntasi
katseensa alaspäin hänen silmiinsä. Thuvia katsoi miestä kasvoihin.
Tarion katse tuntui tunkeutuvan hänen lävitseen ja panevan hänen
sielussaan salaisen tunnekielen väräjämään.
Outo sisäinen ilmiö, josta hän silloin tuli tietoiseksi, sai hänen
huulensa raottumaan pelonsekaisesta ihastuksesta. Hän oli tuntenut
Tarion aina. Tämä oli häntä lähempänä kuin ystävä. Hän siirtyi vähän
lähemmäksi miestä. Kuin yhtenä ainoana nopeana valonvälähdyksenä
selveni hänelle asianlaita. Hän rakasti Tariota, Lotharin jeddakia! Hän
oli rakastanut häntä aina.
Nähdessään temppunsa luonnistuvan mies ei voinut pidättää heikkoa
tyytyväistä myhäilyä. Oliko hänen kasvojensa ilmeessä jotakin
hälyttävää vai saapuiko Heliumin Carthorisilta palatsin kaukaisesta
huoneesta voimakkaampi suggestioni, kenpä voisi sen sanoa? Mutta joka
tapauksessa miehen omituinen, hypnoottinen vaikutus hävisi äkkiä?’
Ikäänkuin olisi naamari reväisty hänen silmiltään, Thuvia näki äkkiä
Tarion samanlaisena kuin aikaisemminkin. Ja kun hän oli tottunut
korkealle kehittyneen sielunelämän omituisiin, Barsoomissa tavallisiin
ilmiöihin, arvasi hän heti tarpeeksi paljon oikeasta asianlaidasta
tietääkseen olevansa vakavassa vaarassa.
Hän astui ripeästi askelen taaksepäin, riistäytyen miehen otteesta.
Mutta lyhyt kosketus oli herättänyt Tariossa hänen lemmettömän elämänsä
kaikki kauan haudattuina olleet intohimot.
Päästäen murahduksen tapaisen huudahduksen hän syöksähti Thuvian
kimppuun, kiersi käsivartensa neidon ympärille ja koetti vetää hänen
huuliaan kasvojaan kohti.
"Nainen!" hän läähätti. "Ihastuttava nainen! Tario tahtoisi tehdä
sinusta Lotharin kuningattaren. Kuule minua! Kuuntele Barsoomin
viimeisen jeddakin rakkaudensanoja!"
Thuvia ponnisteli päästäkseen irti hänen syleilystään.
"Seis, hylkiö!" hän huusi. "Seis! En rakasta sinua. Seis, tai huudan
apua!"
Tario nauroi hänelle vasten kasvoja.
"Huudat apua", hän matki. "Ja luuletko, että Lotharin palatsissa on
ketään, joka voisi saapua avuksesi? Kuka uskaltaisikaan kutsumatta
saapua Tarion luokse?"
"On yksi", vastasi neito, "joka tahtoo tulla ja joka tulee, joka
uskaltaa iskeä sinut kuoliaaksi omalla valtaistuimella, jos aavistaa
sinun rohjenneen loukata Ptarthin Thuviaa!"
"Kuka? Javko?" uteli Tario.
"Ei Jav, eikä kukaan muukaan arkanahkainen lotharisotilas", vastasi
Thuvia, "vaan todellinen mies, todellinen sotilas, Heliumin Carthoris."
Mies nauroi taaskin.
"Unohdat jousimiehet", hän muistutti, "mitä voisi punainen sotilaasi
pelottomia legiooniani vastaan?"
Uudelleen hän veti neidon raa'asti itseään vasten ja raahasi häntä
lepovuodettaan kohti.
"Jollet tahdo olla kuningattareni", hän puhisi, "niin sinun on oltava
orjani."
"En kumpikaan!" huudahti Thuvia.
Samalla kun hän lausui tämän ehdottoman kiellon, teki hänen oikea
kätensä ripeän liikkeen. Tario päästi hänet irti ja hoippui
taaksepäin, painaen molemmat kädet kylkeensä. Samassa tuli huone
täyteen jousimiehiä, ja sitten vaipui Lotharin jeddak tiedottomana
marmorilattialle.
Hänen mennessään tajuttomaksi olivat jousimiehet laukaisemaisillaan
nuolensa Thuvian sydämeen. Tahtomattaan hän kirkaisi apua, vaikkakin
tiesi, ettei edes Heliumin Carthoris kykenisi enää häntä pelastamaan.
Sitten hän sulki silmänsä ja odotti loppua. Ei yksikään solakka nuoli
lävistänyt hänen hentoa rintaansa. Hän raotti silmäluomiaan nähdäkseen,
mikä hänen teloittajiaan pidätti.