perinpohjin rehellinen. Niin paljon kuin pidänkin isästäsi, niin paljon
kuin kunnioitankin Kulan Tithiä, jolle sinut on kihlattu, niin hyvin
kuin tiedänkin, kuinka tuhoisia seurauksia olisi ollut sellaisesta
teosta, Barsoomin kolmen suurimman kansan syöksyminen sotaan — niin
kuitenkaan kaikesta siitä huolimatta en olisi vähääkään empinyt ottaa
sinua tällä tavoin, Ptarthin Thuvia, jos olisit vihjauksenakaan
osoittanut minulle, että se ei ollut sinusta vastenmielistä.
"Mutta sinä et antanut pienintäkään vihjausta, ja niinpä minä olenkin
täällä, en omasta halustani, vaan palvellakseni sinua ja sitä miestä,
jolle sinut on luvattu, pelastaakseni sinut hänelle, jos se on ihmisen
vallassa." Hän lopetti puheensa melkein katkerasti.
Ptarthin Thuvia katsoi häntä kasvoihin pitkän aikaa. Neidon rinta nousi
ja laski, ikäänkuin hän olisi ollut ylivoimaisen mielenliikutuksen
vallassa. Hän liikahti astuakseen nuorukaisen luokse. Hänen huulensa
avautuivat ikäänkuin sanoakseen jotakin — kiihkeän rajusti.
Mutta sitten hän voitti tunteensa.
"Heliumin prinssin vastaisten tekojen", lausui hän kylmästi, "on
osoitettava,, että hänen aikomuksensa ovat tähän asti olleet
kunnialliset."
Carthorisia loukkasi neidon äänensävy ja sanoihin sisältyvä epäilys
hänen rehellisyydestään.
Hän oli melkein toivonut Thuvian vihjaisevan, että hänen rakkautensa
voisi saada vastakaikua — joka tapauksessa neidon olisi pitänyt olla
ainakin hieman kiitollinen äskeisestä toiminnasta hänen hyväkseen.
Mutta Carthoris sai vain kylmää epäilyä osakseen.
Heliumin prinssi kohautti leveitä olkapäitään. Neito huomasi sen ja
nuorukaisen huulilla väikkyvän heikon hymyn, niin että hän sai nyt
vuorostaan loukkautua.
Luonnollisestikaan hän ei ollut tahtonut loukata Carthorisia. Olisihan
tämän pitänyt käsittää, että kaiken sen jälkeen, mitä hän oli sanonut,
hän ei voinut millään tavoin saada rohkaisua. Mutta eihän Carthorisin
olisi tarvinnut niin kouraantuntuvasti osoittaa välinpitämättömyyttään.
Heliumin miehet olivat maineessa kohteliaisuudestaan, eivät
tökeryydestä. Kenties se aiheutui hänen suonissaan virtaavasta Maan
asukkaan verestä.
Kuinka olisikaan Thuvia voinut arvata, että olkapäiden kohautus oli
vain ruumiillinen ponnistus, jolla Carthoris koetti poistaa kirvelevää
tuskaa sydämestään, ja että hänen myhäilynsä oli isän taisteluhymyä,
ulkonainen ilmaisumerkki pojan päätöksestä tukahduttaa oma suuri
rakkautensa koettaessaan pelastaa Ptarthin Thuvian toiselle, koska hän
uskoi neidon rakastavan tätä toista!
Hän palasi alkuperäiseen kysymykseensä.
"Missä olemme? Minä en sitä tiedä."
"En myöskään minä", vastasi neito. "Ryöstäjäni puhuivat keskenään
Aaanthorista, joten minusta oli mahdollista, että muinaisajan kaupunki,
johon he minut veivät, oli juuri tämä kuuluisa raunioitunut paikka.
Mutta siitä, missä olemme nyt, ei minulla ole pienintäkään aavistusta."
"Kun jousimiehet palaavat, saamme epäilemättä tietää kaikki mitä
haluamme", sanoi Carthoris. "Toivokaamme, että he kohtelevat
meitä ystävällisesti. Mitähän rotua he lienevät? Vain kaikkein
vanhimmissa taruissamme ja kuivuneiden merenpohjien hylättyjen
kaupunkien seinämaalauksissa on kuvattuina tällaisia ruskeatukkaisia,
vaaleaihoisia ihmisiä. Olisimmekohan sattumalta osuneet muinaisajoilta
säilyneeseen kaupunkiin, jonka koko Barsoom luulee hautautuneen
aikakausien taakse?"
Thuvia katseli metsään päin, jonne vihreät sotilaat ja heitä takaa
ajavat jousimiehet olivat kadonneet. Pitkän matkan päästä kuului
banthien hirvittävää karjuntaa ja yksinäisiä laukauksia.
"Ihme, etteivät he jo palaa", huomautti neito.
"Luulisi näkevänsä haavoittuneiden nilkuttavan tai heitä kannettavan
takaisin kaupunkiin", vastasi Carthoris rypistäen otsaansa
kummastellen. "Entä lähempänä kaupunkia olevat haavoittuneet? Onko
heidät jo korjattu pois?"
He kääntyivät molemmat katsomaan kaupungin ja heidän välillään olevaa
kenttää, jolla taistelu oli ollut tulisinta.
Siellä olivat banthit, yhä muristen kauheilla aterioillaan.
Carthoris katsahti Thuviaan hämmästyneenä. Sitten hän osoitti
sormellaan kenttää.
"Missä he ovat?" hän kuiskasi. "Kuinka on käynyt heidän kaatuneilleen
ja haavoittuneilleen?"
KUUDES LUKU
Lotharin jeddak
Neito ei näyttänyt uskovan silmiään.
"Niitä oli läjittäin", hän mumisi. "Kentällä virui tuhansittain vain
muutamia minuutteja sitten."
"Ja nyt", jatkoi Carthoris, "siellä on vain banthit ja vihreiden
sotilaiden ruumiit."
"Kaatuneet jousimiehet on varmaankin käyty noutamassa pois meidän
puhellessamme", sanoi neito.
"Se on mahdotonta!" vastasi Carthoris. "Kaatuneita oli kentällä
tuhansittain vielä aivan äsken. Niiden kuljettamiseen olisi kulunut
tuntikausia. Tämä on kaameaa."
"Olin toivonut", virkkoi Thuvia, "että saisimme turvapaikan tämän
vaaleaihoisen kansan luota. Huolimatta urheudestaan taistelukentällä
eivät he tuntuneet minusta hurjilta eivätkä sotaisilta ihmisiltä. Olin
ehdottamaisillani, että pyrkisimme kaupunkiin, mutta nyt en tiedä,
onko viisasta uskaltautua sellaisen kansan keskuuteen, jonka vainajat
haihtuvat ilmaan."
"Kyllä meidän on uskallettava", huomautti Carthoris. "Meidän ei voi
käydä pahemmin kaupungin muurien sisällä kuin ulkopuolellakaan. Täällä
voimme joutua banthien tai yhtä villien torkvasilaisten kynsiin. Sieltä
ainakin tapaamme oman kuvamme muotoisia olentoja.
"Minua epäilyttää vain yksi vaara", hän lisäsi, "nimittäin sinun
viemisesi noin monien banthien sivuitse. Yksi miekka tuskin riittää
niitä torjumaan, jos kaksikin niistä karkaa kimppuumme samalla kertaa."
"Siitä seikasta ei sinun tarvitse olla huolissasi", vastasi punainen
neito hymyillen. "Banthit eivät tee meille pahaa."
Niin sanoen hän laskeutui korokkeelta maahan ja meni Carthorisin
saattamana pelkäämättä hurmeiselle kentälle salaperäistä, muurien
ympäröimää kaupunkia kohti.
He eivät olleet ehtineet pitkälle, ennenkuin verisestä ruoastaan
sivulle päin vilkaissut banth huomasi heidät. Raivoisasti karjuen lähti
peto heti heitä kohti, ja sen äänen kuullessaan noudatti parikymmentä
muuta otusta sen esimerkkiä.
Carthoris vetäisi pitkän miekkansa tupestaan. Neito loi salaa nopean
silmäyksen hänen kasvoihinsa. Hän näki hymyn nuorukaisen huulilla,
ja se vaikutti kuin viini sairaihin hermoihin. Sillä sotaisessa
Barsoomissakin, jossa kaikki miehet ovat urhoollisia, saa naisen
innostumaan tyyni välinpitämättömyys vaarasta — huima rohkeus, johon ei
sekaannu kerskailua.
"Pistä miekkasi takaisin tuppeen!" käski Thuvia. "Sanoinhan sinulle,
etteivät banthit meitä vahingoita. Kas näin!" Puhuessaan hän asteli
reippaasti lähintä otusta kohti.
Carthoris aikoi rientää hänen jälkeensä suojelemaan häntä, mutta hän
teki torjuvan kädenliikkeen. Nuorukainen kuuli hänen kutsuvan bantheja
matalalla, laulavalla, melkein kehräävällä äänellä.
Heti kohosivat isot kuonot ilmaan, ja kaikki ilkeästi välkkyvät silmät
kiintyivät neitoon. Sitten alkoivat pedot hiipiä häntä kohti. Hän
seisoi paikallaan niitä odottaen.
Häntä lähinnä oleva banth epäröi. Hän puheli sille käskevästi kuten
isäntä niskuroivalle koiralle.
Kookas raatelija painoi päänsä alas ja luikki häntä koipien välissä
neidon jalkojen juureen. Senjälkeen tulivat toiset, kunnes Thuvia oli
kokonaan hurjien, ihmisiä syövien petojen ympäröimänä.
Hän kääntyi ympäri ja johdatti ne Carthorisin luokse. Lähestyessään
miestä ne murisivat hieman, mutta pari ankaraa sanaa sai ne talttumaan.
"Miten saat ne hillityiksi?" huudahti Carthoris.
"Isäsi tiedusti minulta samaa asiaa Kultaisten kallioiden holveissa
Otz-vuoriston uumenissa, thernien temppelien alla. En osannut
selittää sitä hänelle enkä osaa nytkään. En tiedä, mistä johtuu,
että ne tottelevat minua, mutta siitä lähtien, kun Sator Throg
heitätti minut niiden sekaan pyhien thernien banthluolaan ja isot
otukset liehittelivät minulle sen sijaan että olisivat repineet
minut, on minulla aina ollut sama omituinen kyky hallita niitä. Ne
tulevat kutsuessani ja tottelevat käskyjäni aivan samalla tavoin kuin
uskollinen Woola tottelee suuren isäsi käskyjä."
Neito lausui jotakin, ja hurja lauma hajautui. Karjuen palasivat pedot
keskeytetyille aterioilleen, ja Carthoris ja Thuvia astelivat niiden
keskitse kaupunkia kohti.
Kävellessään mies katseli ihmetellen sellaisia vihreiden miesten
ruumiita, joita banthit eivät olleet raadelleet.
Hän kiinnitti neidon huomiota niihin. Kaatuneiden isoissa ruumiissa
ei näkynyt nuolia lainkaan. Niiden ihossa ei näkynyt jälkeäkään
kuolettavista haavoista, ei vähäisintäkään naarmua eikä hankautumaa.
Ennenkuin jousimiesten kaatuneet olivat kadonneet, oli torkvasilaisten
kaatuneissa törröttänyt vihollisten surmannuolia kuin harjaksia. Mihin
olivat nämä hennot kuoleman sanansaattajat joutuneet? Mikä näkymätön
käsi oli poiminut ne surmansa saaneiden ruumiista?
Vastoin tahtoaan Carthoris tunsi puistattavia aavistuksia katsellessaan
edessään olevaa hiljaista kaupunkia. Enää ei muurilla eikä katoilla
näkynyt elonmerkkiäkään. Kaikki oli rauhallista — pahaenteisen
rauhallista.
Mutta kuitenkin hän oli varma, että häntä pidettiin silmällä jostakin
sileän muurin takaa.
Hän vilkaisi Thuviaan. Tämä asteli eteenpäin silmät levällään
tuijottaen kaupungin porttia. Carthoris katsoi samaan suuntaan, mutta
ei nähnyt mitään.
Nuorukaisen katse tuntui herättävän hänet ikäänkuin horroksesta. Hän
katsahti Carthorisiin, reipas, rohkea hymy kohosi hänen huulilleen, ja
ikäänkuin tietämättään hän astui nuorukaisen viereen ja tarttui tämän
käteen.
Carthoris arvasi, että jokin neitosen tahdosta riippumaton vaisto
vetosi häneen pyytäen suojelusta. Hän kiersi käsivartensa Thuvian
ympärille ja sillä tavoin he astelivat kentän poikki. Neito ei
vetäytynyt irti. Tuskinpa hän huomasi, että miehen käsi tuki häntä:
niin täydelleen hän oli edessään olevan kaupungin salaperäisyyden
lumoissa.
He pysähtyivät portin edustatte. Se oli valtava laite. Sen
rakennetta tarkastamalla Carthoris sai vain hämärän aavistuksen sen
arvioimattomasta iästä.
Portti oli pyöreä kuten portin aukkokin, ja muinaisbarsoomilaista
rakennustaidetta koskevien tutkimustensa nojalla heliumilainen tiesi,
että portti kiersi ison pyörän tavoin toiselle sivulle muuriin
sovitettuun syvennykseen.
Niinkin ikivanhoista kaupungeista kuin muinaisesta Aaanthorista
ei vielä uneksittukaan, kun ne rodut elivät, jotka rakensivat
tämänkaltaisia portteja.
Hänen seisoessaan miettien, mikä tämä maailman unohtama kaupunki
saattoi olla, puhutteli heitä ääni ylhäältä päin. He katsahtivat
molemmat ylös. Siellä oli mies kumartuneena korkean muurin reunan
ylitse.
Miehen tukka oli kastanjanruskea, iho vaalea, vaaleampi kuin
virginialaisen John Carterin. Otsa oli korkea, silmät suuret ja
älykkäät.
Molemmat alhaalla-seisojat ymmärsivät hänen käyttämäänsä kieltä, mutta
se erosi kuitenkin tuntuvasti heidän barsomilaiskielestään.
"Keitä te olette?" tiedusti mies. "Ja mitä tekemistä teillä on täällä
Lotharin portin edustalla?"
"Olemme ystäviä", vastasi Carthoris. "Tämä on Ptarthin prinsessa
Thuvia, joka oli joutunut torkvasilaisheimon vangiksi. Minä olen
Heliumin Carthoris, Tardos Morsin, Heliumin jeddakin, sukuun kuuluva
prinssi ja John Carterin, Marsin sotavaltiaan, ja hänen vaimonsa Dejah
Thorisin poika."
"Ptarth?" toisti mies. "Helium?" Hän pudisti päätään. "En ole
koskaan kuullut sellaisia paikkoja mainittavan enkä ole tietänyt,
että Barsoomissa asuu noin oudon värisiä ihmisiä kuin sinä. Missä
sijainnevat ne kaupungit, joista puhuit? Korkeimmastakaan tornistamme
emme milloinkaan ole nähneet mitään muuta kaupunkia kuin Lotharin."
Carthoris osoitti koillista kohti.
"Tuolla päin ovat Helium ja Ptarth", hän selitti. "Helium on yli
kahdeksantuhannen haadin päässä Lotharista, ja Ptarth taas on
yhdeksäntuhannen viidensadan haadin päässä Heliumista koilliseen."
[Barsoomissa on pituusmittojen perusyksikkönä ad. Se vastaa Englannin
jalkaa, ollen noin 11,694 Englannin tuumaa eli 297 millimetriä.
Minulla on yleensä ollut tapana muuttaa marsilaiset aika-, pituus-
y.m. mitat vastaaviksi Maassa käytetyiksi mitoiksi, jotka ovat
helppotajuisemmat näitä muistelmia lukeville Maan asukkaille. Niistä,
joiden luonnonlaatu on tiedonhaluinen, saattaa olla mielenkiintoista
tuntea marsilaisten pituusmitat, joten esitän ne tässä:
10 sofadia = 1 ad
200 adia = 1 haad
100 haadia = 1 karad
360 karadia = 1 Marsin ympärys päiväntasaajan kohdalta.
Haad eli barsoomilaisten penikulma on noin 2,339 Englannin jalkaa eli
noin 713 metriä. Karad on yksi aste. Sofad on noin 1,17 Englannin
tuumaa eli vähää vaille kolme sentimetriä.]
Mies pudisti uudelleen päätään.
"En tiedä mitään siitä, mitä on Lotharin vuorten takana. Siellä ei
saata elää ketään muita kuin Torkvasin kauheat vihreät heimot. Ne ovat
kukistaneet koko Barsoomin paitsi tätä ainoata laaksoa ja Lotharin
kaupunkia. Täällä me olemme pitäneet puoliamme lukemattomia miespolvia,
vaikkakin he tuon tuostakin tekevät uusia yrityksiä tuhotakseen meidät.
En voi aavistaakaan, mistä olette kotoisin, jollette polveudu niistä
orjista, joita torkvasilaiset ottivat ammoisina aikoina laskiessaan
ulkomaailman valtansa alle. Mutta mikäli olemme kuulleet, he hävittivät
perin pohjin kaikki muut rodut paitsi omansa."
Carthoris koetti selvittää, että torkvasilaisten hallussa oli vain
suhteellisesti vähäinen osa Barsoomin pintaa ja sekin ainoastaan siitä
syystä, ettei heidän alueellaan ollut mitään, mikä houkuttelisi punaista
rotua. Mutta lotharilainen ei näyttänyt kykenevän käsittämään mitään
muuta kuin että Lotharin laakson ulkopuolella oli tiettömiä aavikoita,
joissa asusti Torkvasin hurjia vihreitä heimoja.
Pitkien neuvottelujen jälkeen hän suostui päästämään tulokkaat
kaupunkiin, ja hetkistä myöhemmin vieri pyörämäinen portti sille
varattuun syvennykseen ja Thuvia ja Carthoris astuivat Lotharin
kaupunkiin.
Kaikkialla heidän ympärillään oli merkkejä satumaisesta rikkaudesta.
Muurin sisäpuolella olevan kadun varrella olivat rakennusten julkisivut
hyvin upeilla kaiverruksilla koristettuja, ja ikkunat ja ovet olivat
usein reunustettuja kalleista kivistä valmistetuilla neljännesmetrin
levyisillä upotuksilla, taidokkailla mosaikeilla tahi taotuilla
kultalevyillä, joiden kohokuvat nähtävästi esittivät katkelmia tämän
unohdetun kansan historiasta.
Mies, jonka kanssa he olivat keskustelleet muurin ylitse, oli kadulla
heitä vastassa. Hänen seurassaan oli satakunta samanrotuista miestä. He
olivat kaikki puettuja väljiin vaippoihin ja parrattomia.
Heidän suhtautumisensa vieraihin oli pikemminkin pelokasta epäilyä kuin
vihamielisyyttä. He seurasivat tulokkaita katseillaan, mutta eivät
virkkaneet heille sanaakaan.
Carthoris ei voinut olla panematta merkille sitä seikkaa, että
vaikkakin kaupunkia vasta aivan äsken oli piirittänyt lauma
verenhimoisia hurjimuksia, ei yksikään kaupunkilainen näyttänyt olevan
aseissa eikä sotaväestä näkynyt merkkiäkään.
Hän ihmetteli mielessään, olivatko kenties kaikki sotilaat lähteneet
mukaan kaupungista tehdylle ryntäykselle tehdäkseen äärimmäisen
ponnistuksen vihollisen karkoittamiseksi, jättäen kaupungin ilman
turvaväkeä. Hän kysäisi sitä saattajaltaan.
Mies hymyili.
"Tänään ei Lotharista ole poistunut ainoatakaan olentoa paitsi
pariakymmentä pyhää banthiamme", hän vastasi.
"Entä sotilaat — jousimiehet!" huudahti Carthoris. "Me näimme heitä
lähtevän tuhansittain juuri tästä portista ja surmanuolineen ja rajuine
bantheineen voittavan Torkvasin laumat ja ajavan ne pakosalle."
Mies hymyili edelleen tietävänä.
"Katsos tuonne!" hän huudahti ja viittasi kädellään leveätä katua kohti.
Carthoris ja Thuvia katsoivat osoitettuun suuntaan ja näkivät
suuren jousimiesosaston marssivan reippaasti itseään kohti
auringonpaisteisella kadulla.
"Ah!" pääsi Thuvialta. "He ovat palanneet jostakin toisesta portista
tai kenties nämä ovat kaupungin turvaksi jätettyjä joukkoja."
Taaskin mies hymyili salaperäistä hymyään.
"Lotharissa ei ole ollenkaan sotaväkeä", hän huomautti. "Katsokaapa!"
Sekä Carthoris että Thuvia olivat miehen puhuessa kääntyneet häneen
päin, ja kun he nyt pyörähtivät uudelleen katsomaan lähestyvää
joukko-osastoa, menivät heidän silmänsä pystyyn hämmästyksestä, sillä
leveä katu oli yhtä autio kuin hauta.
"Entä tänään vihreitä laumoja vastaan marssineet miehet?" kuiskasi
Carthoris. "Olivatko hekin vain kuviteltuja?"
Mies nyökkäsi päätään.
"Mutta heidän nuolensa surmasivat vihreitä sotilaita", intti Thuvia.
"Menkäämme Tarion luokse", lausui lotharilainen. "Hän selittää teille
kaikki, mitä hän katsoo teidän voivan tietää. Minä saattaisin puhua
liikaa."
"Kuka on Tario?" kysyi Carthoris.
"Lotharin jeddak", vastasi heidän oppaansa, ohjaten heidät samalle
leveälle kadulle, jota myöten he vain hetkinen sitten olivat nähneet
harhanäkyarmeijan marssivan.
Puoli tuntia he kävelivät pitkin viehättäviä katuja, joita reunustivat
uhkeimmat rakennukset, mitä heistä kumpikaan oli koskaan nähnyt.
Ihmisiä näkyi vain vähän. Carthoris ei voinut olla huomaamatta, kuinka
autiolta suurenmoinen kaupunki vaikutti.
Vihdoin he saapuivat hallitsijan palatsiin. Carthoris näki tämän
suurenmoisen rakennuksen jo etäältä, arvasi, mikä se oli, ja
ihmetteli sitä, että sielläkin näkyi niin vähän merkkejä eloisasta
toimeliaisuudesta.
Ei ainoatakaan vahtisotilasta ollut valtavan sisäänkäytävän edustalla,
eikä myöskään puistoissa, joihin hän saattoi nähdä, ollut jälkeäkään
siitä kuhisevasta elämästä, joka sykähtelee punaisten jeddakien
palatsien alueella.
"Kas tässä", selitti opas, "on Tarion palatsi."
Hänen puhuessaan Carthoris käänsi uudelleen katseensa upeaan
palatsiin. Huudahtaen hämmästyksestä hän hieroi silmiään ja katsoi
toistamiseen. Ei! Hän ei saattanut erehtyä. Jykevän portin edustalla
seisoi parikymmentä vartiosotilasta. Portilta päärakennukselle johtavan
kujan kahden puolen oli jousimiesrivit. Puistossa vilisi upseereja ja
sotilaita, joita meni sinne tänne ikäänkuin toimittamaan kiireisiä
tehtäviä.
Minkälaista kansaa olivatkaan nämä miehet, jotka voivat loitsia
armeijan pelkästä ilmasta! Hän vilkaisi Thuviaan. Myöskin tämä oli
ilmeisesti huomannut muutoksen.
Vavahtaen hän painautui lähemmäksi nuorukaista.
"Mitä arvelet tästä?" hän kuiskasi. "Se tuntuu hyvin kaamealta."
"En osaa sitä selittää", vastasi Carthoris, "jollemme sitten ole aivan
sekaisin."
Carthoris pyörähti lotharilaiseen päin. Tämä hymyili leveästi.
"Muistaakseni sanoit äsken, ettei Lotharissa ole sotaväkeä ollenkaan",
sanoi heliumilainen osoittaen vahtisotilaita. "Mitäs nämä ovat?"
"Kysy Tariolta!" torjui mies. "Pian olemme hänen puheillaan."
Ennen pitkää he astuivatkin avaraan huoneeseen, jonka toisessa päässä
olevalle korokkeelle sijoitetulla upealla lepovuoteella loikoi mies.
Kolmikon lähestyessä loi mies tulijoihin velton katseen uneliaista
silmistään. Kuuden metrin päässä korokkeesta saattaja pysähtyi,
kuiskasi Thuvialle ja Carthorisille, että nämä noudattaisivat hänen
esimerkkiään, ja heittäytyi pitkälleen lattialle. Sitten hän nousi
käsiensä ja polviensa varaan ja alkoi ryömiä valtaistuinta kohti,
heiluttaen päätään edestakaisin ja kiemurrellen ruumistaan, kuten
olette nähneet koiran tekevän lähestyessään isäntäänsä.
Thuvia katsahti nopeasti Carthorisiin. Tämä seisoi suorana, pää
pystyssä ja käsivarret ristissä leveällä rinnalla. Ylväs hymy väreili
hänen huulillaan.
Korokkeella oleva mies silmäili häntä tuikeasti, ja Heliumin Carthoris
katsoi suoraan hänen silmiinsä.
"Keitä ovat nämä, Jav?" kysäisi mies oppaalta, joka ryömi vatsallaan
lattialla.
"Oi, Tario, ylevin jeddak", vastasi Jav, "nämä ovat muukalaisia, jotka
Torkvasin laumojen kanssa saapuivat portillemme, selittäen olleensa
vihreiden miesten vankina. He kertovat kummallisia juttuja Lotharin
ulkopuolella olevista kaupungeista."
"Ylös, Jav", komensi Tario, "ja kysy heiltä, miksi he eivät osoita
Tariolle arvon mukaista kunnioitusta!"
Jav nousi seisomaan ja kääntyi katsomaan vieraita. Kun hän näki heidät
pystyssä, kohosi puna hänen poskilleen. Hän syöksähti heitä kohti.
"Vintiöt!" hän kiljaisi. "Alas! Kasvoillenne Barsoomin viimeisen
jeddakin edessä!"
SEITSEMÄS LUKU
Jousimies-aaveet
Kun Jav karkasi Carthorisia kohti, laski tämä kätensä pitkän miekkansa
kahvaan. Lotharilainen pysähtyi. Tilava huone oli tyhjä lukuun
ottamatta neljää korokkeella-olijaa, mutta kun Jav astahti taaksepäin,
väistäen heliumilaisen uhkaavaa liikettä, huomasi viimemainittu
olevansa parinkymmenen jousimiehen ympäröimä.
Mistä ne olivat tuoksahtaneet? Sekä Carthoris että Thuvia olivat
ällistyneen näköisiä.
Nyt lennähti nuorukaisen miekka huotrastaan, ja samassa jousimiehet
vetivät tuhoisat nuolensa taaksepäin.
Tario oli kohonnut kyynärpäänsä varaan. Vasta silloin hän näki
täydelleen Thuvian, joka oli ollut piilossa Carthorisin takana.
"Seis!" huudahti jeddak, nostaen estävästi kättään, mutta juuri samalla
hetkellä sivalsi heliumilainen miekallaan iskien lähintä vastustajaansa.
Kun terävä säilä sattui maaliinsa, niin Carthoris antoi miekkansa
kärjen painua lattiaan, astahtaen samalla takaperin typertyneenä
ja silmät levällään ja pyyhkäisten otsaansa vasemman kätensä
selkämyksellä. Hänen säilänsä oli halkonut tyhjää ilmaa — hänen
vastustajansa oli kadonnut — huoneessa ei ollut ainoatakaan jousimiestä!
"On ilmeistä, että nämä ovat muukalaisia", virkkoi Tario Javille.
"Ottakaamme ensin selvä siitä, ovatko he tietoisesti loukanneet meitä,
ennenkuin ryhdymme rankaisutoimiin."
Sitten hän kääntyi puhuttelemaan Carthorisia, mutta vilkuili yhtenään
Thuviaan, jonka ihania muotoja barsoomilaisen prinsessan tamineet
pikemminkin tehostivat kuin salasivat.
"Keitä olette te", hän tiedusti, "jotka ette tunne viimeisen jeddakin
hovissa noudatettavia tapoja."
"Minä olen Heliumin prinssi Carthoris", vastasi heliumilainen. "Ja
tämä on Ptarthin prinsessa Thuvia. Meidän isiemme hoveissa eivät
ihmiset lankea kasvoilleen hallitsijoiden edessä. Siitä lähtien kun
ensisyntyiset repivät kuolemattoman jumalattarensa kappaleiksi jäsenen
jäseneltä, eivät ihmiset ole Barsoomissa vatsallaan ryömineet minkään
valtaistuimen juurelle. Luuletko niin ollen, että mahtavan jeddakin
tytär ja toisen poika alentuisivat sellaiseen?"
Tario silmäili Carthorisia pitkään. Vihdoin hän puhkesi puhumaan.
"Koko Barsoomissa ei ole muita jeddakeja kuin Tario", hän lausui. "Ei
ole muuta rotua kuin Lotharin, jollei Torkvasin heimolle suoda niin
arvokasta nimitystä. Lotharilaiset ovat valkoisia; teidän ihonne on
punainen. Koko Barsoomissa ei ole jäljellä ainoatakaan naista. Toverisi
on nainen."
Hän puolittain nousi lepovuoteeltaan ja kumartui eteenpäin ojentaen
syyttävästi sormensa Carthorisia kohti.
"Olet valhekuva!" hän kiljaisi. "Olette molemmat valhekuvia,
ja rohkenette tulla Tarion, Barsoomin viimeisen ja mahtavimman
jeddakin silmien eteen ja väittää olevanne todellisia. Syyllisen on
kärsittävä ankara rangaistus, ja jollen erehdy, niin juuri sinä,
Jav, olet uskaltanut näin kevytmielisesti laskea pilaa jeddakisi
hyväluontoisuudesta.
"Toimita mies pois! Jätä nainen jäljelle! Otamme selvää, ovatko molemmat
valhekuvia. Ja tuonnempana, Jav, saat kärsiä uhkarohkeudestasi. Meitä
on enää harvoja elossa, mutta — Komalia on ruokittava. Mene!"
Carthoris näki Javin vapisevan, kun tämä uudelleen lankesi kasvoilleen
hallitsijansa eteen. Sen jälkeen mies nousi ylös kääntyen Heliumin
prinssiin päin.
"Tule!" sanoi hän.
"Jättäisinkö Ptarthin prinsessan tänne yksin!" kivahti Carthoris.
Jav meni ihan likeltä hänen ohitseen, kuiskaten: