nurkitse. Sen takana ei ollut banthia, mutta hän näki sellaista, mikä
hämmästytti häntä äärettömän paljon enemmän kuin jos siellä olisi ollut
kaksikymmentä banthia.
Hänen edessään ammotti pimeän, alaspäin maan sisään viettävän onkalon
suu. Sinne oli banthin täytynyt hävitä. Oliko se otuksen pesä? Eikö sen
synkissä, kolkoissa uumenissa saattanut väijyä useita näitä peloittavia
petoja eikä ainoastaan yksi?
Carthoris ei sitä tietänyt, ja kun hänen mielessään oli voimakkaimpana
ajatus, joka oli kannustanut häntä eteen päin otuksen perässä, ei hän
siitä paljoa välittänytkään. Sillä hän oli varma siitä, että banth
oli vainunnut vihreän miehen ja hänen vankinsa jälkiä tähän synkkään
onkaloon, ja sinne seurasi myöskin hän valmiina uhraamaan henkensä
palvellessaan rakastamaansa naista.
Hän ei epäröidyt hetkeäkään, mutta ei myöskään edennyt tyhmän
varomattomasti, vaan miekka valmiina, varovin askelin, sillä tie,
jota myöten hän lähti hiipimään, oli himmeä. Kauempana hämärä muuttui
läpitunkemattomaksi pimeydeksi.
VIIDES LUKU
Vaalea rotu
Yhäti alaspäin vei leveä, sileä lattia, ja nyt oli Carthoris varma,
että aukko, jota hän aluksi oli luullut vain luolaksi, olikin omituisen
tunnelin suu.
Edestäpäin hän silloin tällöin kuuli banthin matalia karjahduksia, ja
äkkiä kuului takaa samanlainen kaamea ääni. Toinen banth oli tullut
käytävään hänen perässään!
Hänen asemansa oli kaikkea muuta kuin miellyttävä. Hänen katseensa ei
voinut lävistää pimeyttä edes niin pitkälle, että hän olisi erottanut
käden kasvojensa edestä, kun taas banthit, sen hän tiesi, näkivät
varsin hyvin, vaikka pimeys oli kuinka sysimusta hyvänsä.
Ei minkäänlaisia muita ääniä kuulunut kuin hänen edessään ja takanaan
hiipivien petojen kammottavaa, verenhimoista karjuntaa.
Aukolta, joka oli kauimpana äkkijyrkästä seinämästä olevan kallion
liepeellä, oli tunneli vienyt kohti valtavaa vuorijonoa, joka oli niin
kauan uhitellut hänen ponnistuksiaan.
Nyt oli lattia melkein vaakasuora, ja pian hän huomasi sen vähitellen
kohoavan.
Takaapäin tuleva peto saavutti häntä, pakottaen hänet vaarallisen
likelle etupuolella olevan pedon kintereille. Pian hänen olisi oteltava
toisen tai mahdollisesti molempien kanssa. Hän tarttui lujemmin
miekkansa kahvaan. Nyt kuului jo banthin hengitys takaapäin. Enää hän
ei voinut välttää taistelua paljoa kauempaa.
Jo paljoa ennen hän oli saanut varmuuden siitä, että tunneli vei
kallioiden alitse vuoriharjun toiselle puolelle, ja toivonut pääsevänsä
kuutamoiseen ulkoilmaan, ennenkuin hänen olisi pakko käydä kummankaan
hirviön kimppuun.
Aurinko oli juuri ollut laskemaisillaan hänen astuessaan tunneliin,
ja matkaa oli ollut siksi pitkältä, että hän tiesi ulkona jo olevan
pimeätä.
Hän vilkaisi taakseen. Pimeässä, kuten näytti tuskin kymmenen askelen
päässä hänestä, hehkui kaksi liekehtivää tulipistettä. Kun villit
silmät kohtasivat hänen katseensa, päästi peto hirvittävän ulvahduksen
ja hyökkäsi kohti.
Sillä miehellä, joka jää vastustamaan tällaisen villin, tavattoman ison
hirviön rajua hyökkäystä, odottamaan vapisematta kauheita torahampaita,
joiden ympärillä hän tiesi verenhimoisen, raivoisan vaahdon kiehuvan,
sillä miehellä täytyy olla teräshermot. Mutta Heliumin Carthorisin
hermot olivatkin teräksiset.
Hän voi ohjata säiläänsä eläimen silmien mukaan, ja hänen oikea
kätensä, yhtä vakavana kuin hänen suuren isänsä, suuntasi terävän
kärjen toiseen hehkuvaan ympyrään, samalla kun hän keveästi hypähti
sivulle.
Kiljaisten kamalasti tuskasta ja raivosta kiiti haavoittunut banth
hänen sivuitseen, iskien käpälillään ympärilleen. Sitten se kääntyi
ympäri uutta hyökkäystä varten, mutta talla kertaa Carthoris näki vain
yhden tulista kiukkua hehkuvan silmän vastassaan.
Taas sattui pureva kärki leimuavaan maaliinsa. Taaskin
kaikui kalliotunneli iskun saaneen pedon kamalasta, tyrmistyttävän
tuskaisesta, kimeästä, hirvittävän voimakkaasta kiljunnasta.
Mutta kun otus nyt uudelleen kääntyi karkaamaan miehen kimppuun,
ei tällä enää ollut mitään merkkiä, jonka mukaan hän olisi voinut
suunnata miekkansa. Hän kuuli pehmeiden käpälien sipsuttavan kivisellä
lattialla. Hän tiesi otuksen parhaillaan syöksyvän taaskin häntä
vastaan, mutta hän ei nähnyt mitään.
Mutta jos hän ei voinut nähdä ahdistajaansa, niin ei tämäkään voinut
nähdä häntä.
Hän hypähti arviokaupalla keskelle tunnelia ja ojensi miekkansa kärjen
eläimen rintaa kohti. Siinä kaikki, mitä hän osasi tehdä, ja hän
toivoi, että säilä sattumalta osuisi otuksen sydämeen, kun hän sortuisi
ison ruhon alle.
Kaikki kävi niin nopeasti, että Carthoris tuskin saattoi uskoa
aistimiaan, kun valtava peto kiiti hurjasti hänen ohitseen. Joko hän
ei ollutkaan sijoittunut tunnelin keskelle tai oli sokaistunut banth
erehtynyt arvioidessaan hyökkäystään.
Joka tapauksessa meni kookas ruho neljännesmetrin päästä hänen
sivuitseen, ja otus juoksi edelleen tunnelia alaspäin ikäänkuin
tavoittaen sen kynsistä livahtanutta saalista.
Myöskin Carthoris lähti samaan suuntaan, ja varsin pian hänen sydämensä
sykähti ilosta, kun hän näki pitkän, pimeän käytävän aukon, jota kuu
valaisi.
Hänen edessään lepäsi syvä notko, jota kaikilta puolin ympäröivät
mahtavat vuoret. Laaksossa kasvoi tavattoman korkeita puita, joiden
näkeminen tuntui oudolta niin kaukana Marsin vesiväylistä. Maanpintaa
peitti kirkkaan tulipunainen nurmikko, jota somistivat upeat villit
kukat lukemattomina läikkinä.
Molempien kuiden hohtavassa valossa oli näky kuvaamattoman viehättävä,
omituisen tenhoisa ja lumoava.
Mutta vain hetken nauttivat Carthorisin silmät hänen edessään olevan
maiseman luonnonkauneudesta. Melkein heti ne kiintyivät isoon banthiin,
joka seisoi äsken surmatun thoatin ruumiilla.
Kookkaan pedon kellanruskea harja oli pörhöllään kammottavan pään
ympärillä ja katse kiintyneenä toiseen banthiin joka juoksenteli
päättömästi sinne tänne, päästellen kimakkoja, tuskaisia kiljahduksia
ja peloittavan raivoisia karjahduksia.
Carthoris arvasi heti, että toinen peto oli juuri se, jonka hän oli
sokaissut otellessaan sen kanssa tunnelissa, mutta hänen mieltään
kiinnitti paljon enemmän kuollut thoat kuin kumpikaan villi raatelija.
Ison marsilaisratsun selässä oli vieläkin satula, ja Carthorisista
tuntui epäilemättömältä, että se oli sama eläin, jolla vihreä sotilas,
Ptarthin Thuvian ryöstäjä, oli ratsastanut.
Mutta missä oli ratsastaja vankeineen? Heliumin prinssiä puistatti, kun
hän ajatteli sitä kohtaloa, johon he olivat todennäköisesti joutuneet.
Ihmisliha on Barsoomin leijonan himoruokaa, ja otuksen iso ruho
ja mahtavat jäntereet tarvitsevat kunnossa pysyäkseen tavattomia
lihamääriä.
Kahden ihmisen ruumiit olisivat vain kiihdyttäneet pedon ruokahalua,
ja Carthorisista tuntui liiankin otaksuttavalta, että se oli ahminut
vihreän sotilaan ja punaisen neidon. Se oli jättänyt thoatin valtavan
ruhon odottamaan nauttiakseen ensin juhla-ateriansa maukkaammat palat.
Nyt oli sokea banth, joka töytäili hurjasti edestakaisin ilman
päämäärää, joutunut toisen banthin surmaaman riistan kohdalle, ja
lievästi puhaltava tuuli kantoi verenhajun sen sieraimiin.
Enää eivät sen liikkeet olleet harhailevia. Häntä ojossa ja kita
kuohuen kuolaa se oikaisi suoraan kuin nuoli thoatin ruhoa ja voimakasta
raatelijaa kohti, joka seisoi etukäpälät riistan savenharmaalla
kyljellä valmiina puolustamaan saalistaan.
Tun hyökkäävä banth oli parinkymmenen askelen päässä kuolleesta
thoatista, päästi surmaaja kamalan mölyn ja sinkautti itsensä
voimakkaalla hypyllä eteenpäin tulokasta vastaan.
Nyt alkanut taistelu tuntui kauhealta sotaisesta barsoomilaisestakin.
Mielipuolinen raatelu, hirvittävä, korviahuumaava karjunta ja veren
peittämien petojen hillitön villeys pitivät häntä lumottuna, niin
ettei hän voinut liikahtaakaan, ja kun ottelu oli päättynyt ja
pedot, joiden päät ja lavat oli revitty siekaleiksi, viruivat maassa
jäykistyneet leuat yhä painuneina toistensa ruumiisiin, sai Carthoris
vain voimakkaasti ponnistamalla tahtoaan kiskaistuksi itsensä irti
lumouksesta.
Hän riensi kuolleen thoatin luokse etsimään jälkiä neidosta, jonka hän
pelkäsi saaneen osakseen thoatin kohtalon, mutta hän ei löytänyt mitään
sellaista, mikä olisi tukenut hänen aavistuksiaan.
Sydän hieman keveämpänä hän lähti tutkimaan laaksoa. Hänen ehdittyään
vain muutamia askelia osui hänen katseensa nurmikolla lojuvaan
jalokivistä säihkyvään koruun.
Hän nosti sen ylös ja näki ensi silmäyksellä, että se oli naisen
hiuskoriste, ja siihen oli upotettu Ptarthin kuningasperheen merkki.
Mutta mikä kauhea huomio! Verta, vielä kosteata verta oli korun
uhkeissa jalokivissä.
Carthorisin rintaa ahdisti niin, että hän oli tukehtumaisillaan, kun
ne kaameat mahdollisuudet, joihin hely viittasi, kohosivat hänen
mielikuvituksensa silmien eteen. Mutta hän ei voinut, hän ei tahtonut
uskoa sellaista.
Oli mahdotonta, että niin loistava kaunotar olisi saanut niin
hirvittävän lopun. Mahdotonta oli uskoa, että ihana Thuvia olisi iäksi
lakannut olemasta.
Jo ennestäänkin jalokivistä jäykkiin varustuksiinsa, laajan rintansa
yli kulkevaan hihnaan, jonka alla hänen uskollinen sydämensä sykki,
kiinnitti Heliumin prinssi Carthoris säihkyvän helyn, jota Ptarthin
Thuvia oli kantanut ja joka senvuoksi oli tullut hänelle pyhäksi.
Sitten hän jatkoi matkaansa tuntemattoman laakson sisäosiin.
Jättiläiskokoiset puut rajoittivat hänen näköalansa enimmäkseen
hyvin suppeaksi. Silloin tällöin hän näki vilahduksen taivasta kohti
kohoavista kukkuloista, jotka reunustivat laaksoa joka taholta, ja
vaikkakin niiden piirteet olivat molempien kuiden valossa selvät,
niin hän tiesi, että ne olivat kaukana ja että laakso oli hyvin laaja.
Hän jatkoi tarkasteluaan puoliyöhön saakka, jolloin hän äkkiä pysähtyi
kuultuaan etäältä thoatien kiljuntaa.
Näiden tavallisesti ärtyisten eläinten äänen opastamana hän hiipi
puiden välitse, kunnes hänen eteensä avautui toinen tasainen puuton
aukeama, jonka keskellä oli suurkaupunki kiiltävine kupukattoineen ja
kirkasvärisine torneineen.
Kaupungin muurien ympärillä oli kuivuneiden merenpohjien vihreiden
sotilaiden pystyttämä laaja leiri, ja silmäillessään kaupunkia tarkoin
huomasi heliumilainen, että se ei suinkaan ollut kuolleen muinaisuuden
autio asutuskeskus.
Mutta mikä kaupunki se voi olla? Opiskellessaan hän oli saanut
tietää, että tässä vähän tutkitussa Barsoomin osassa oli vallassa
torkvasilainen vihreä heimo ja ettei tähän asti ainoankaan punaisen
ihmisen ollut onnistunut tunkeutua heidän alueensa sydämeen ja sitten
palata sivistyneeseen maailmaan.
Torkvasilaiset olivat valmistaneet tavattoman isoja tykkejä, joilla he
peloittavan tarkkoina tähtääjinä olivat saaneet torjutuksi punaisten
naapurikansojen harvat vakavat yritykset tutkia heidän maataan
taistelulaivastoillaan.
Carthoris uskoi varmasti olevansa Torkvasin alueella, mutta hän ei
ollut uneksinutkaan, että siellä oli niin suurenmoinen kaupunki,
eivätkä myöskään historioitsijat olleet edes vihjailleet sellaisen
olemassaoloon. Sillä torkvasilaisten tiedettiin asustavan Marsin
muiden vihreiden heimojen tavoin tällä kuolevalla taivaankappaleella
tavattavissa hyljätyissä kaupungeissa, eikä mikään vihreä heimo ollut
koskaan rakentanut edes yhtä ainoata rakennusta lukuunottamatta
matalaseinäisiä hautomalaitoksia, joissa heidän lapsensa kehittyvät
auringon lämmössä.
Kaupungin ympärillä oleva vihreiden sotilaiden leiri oli lähes puolen
kilometrin päässä kaupungin muurista. Sen ja kaupungin välillä ei
ollut minkäänlaisia rintavarustuksia eikä muunlaista suojaa pyssyjen
ja tykkien tulta vastaan, mutta nousevan auringon valossa saattoi
Carthoris nyt aivan selvästi erottaa, että korkean muurin harjalla ja
sen takana olevien rakennusten katoilla vilisi olentoja.
Hän oli varma siitä, että ne olivat hänen kaltaisiaan ihmisiä, vaikka
ne olivatkin hänestä siksi kaukana, ettei hän voinut päättää, olivatko
ne punaista kansaa.
Melkein heti kun päivä oli koittanut, alkoivat vihreät sotilaat
ampua muurilla liikkuvia pieniä olentoja. Carthorisin hämmästykseksi
ei tuleen vastattu, mutta pian oli viimeinenkin näkyvissä ollut
kaupunkilainen piiloutunut turvaan vihreiden kaamean tarkoilta
laukauksilta, eikä muurien takana enää ollut ainoatakaan elonmerkkiä.
Silloin lähti Carthoris, pysytellen aukeamaa ympäröivien puiden
suojassa, kiertämään piirittäjien selkäpuolta, toivoen, vaikkakin
se tuntui mahdottomalta, näkevänsä jossakin Ptarthin Thuvian, sillä
vieläkään hän ei voinut uskoa neitoa kuolleeksi.
Oli suorastaan ihme, ettei häntä huomattu, sillä sotilaita ratsasti
yhtenään leirin ja metsän väliä edestakaisin. Päivä kului pitkälle, ja
yhä hän jatkoi turhalta näyttävää etsintäänsä. Illan suussa hän joutui
kaupungin puolen muurissa olevan jykevän portin kohdalle.
Tänne näyttivät hyökkääjät keskittäneen päävoimansa. Sinne oli
rakennettu iso lava, jolla Carthoris näki kyyröttävän kookkaan vihreän
sotilaan, ympärillään toisia heimolaisiaan.
Tämä mies oli varmaankin kuuluisa Hortan Gur, Torkvasin jeddak, Marsin
lounaisosien vanha, raju ihmissusi, sillä väliaikaisissa leireissä ja
marsseilla ollessaan rakentavat Barsoomin vihreät heimot lavoja vain
jeddakeja varten..
Seisoessaan tarkastelemassa heliumilainen näki erään vihreän sotilaan
raivaavan itselleen tietä koroketta kohti. Hän raahasi mukanaan vankia,
ja kun ympärillä seisovat siirtyivät syrjään antaakseen heille tietä,
näki Carthoris vilahdukselta vangin.
Hänen sydämensä sykähti riemusta. Ptarthin Thuvia oli vielä elossa!
Vain vaivoin sai Carthoris hillityksi voimakkaan halunsa rientää
Ptarthin prinsessan rinnalle. Mutta lopulta pääsi kuitenkin maltillinen
harkinta voitolle, sillä kun ylivoima oli niin rusentava, tiesi hän
hyökkäyksen merkitsevän ainoastaan sitä, että hän hyödyttömästi
tuhoaisi kaikki mahdollisuudet neidon auttamiseksi vastaisuudessa.
Hän näki, että Thuvia kiskottiin korokkeen juurelle ja että Hortan
Gur puhutteli neitoa. Hän ei erottanut hirviön sanoja eikä Thuvian
vastausta; mutta se oli varmankin ärsyttänyt vihreätä kuvatusta, sillä
tämä syöksähti eteenpäin vankia kohti ja iski häntä raa’asti kasvoihin
metallirenkaisella käsivarrellaan.
Silloin valtasi raivo John Carterin, jeddakien jeddakin Barsoomin
sotavaltiaan pojan. Vanhastaan tuttu veripunainen utu, jonka läpi hänen
isänsä silmät olivat katselleet lukemattomia vihollisia, kohosi hänen
katseittensa eteen.
Hänen Maan olojen mukaiset lihaksensa, jotka vikkelästi noudattivat
hänen tahtonsa määräyksiä, kiidättivät häntä pitkin harppauksin
vihreätä hirviötä kohti, joka oli lyönyt hänen rakastamaansa naista.
Torkvasilaiset eivät katselleet metsään päin. Kaikkien silmät olivat
kiintyneet neitoon ja jeddakiin, ja raikuva hyväksymisnauru kajahti,
kun vihreä hallitsija oli niin nerokkaan sukkelasti vastannut vankinsa
vapausvaatimukseen.
Kun Carthoris oli päässyt noin puolitiehen metsänreunasta vihreiden
sotilaiden luokse, sekaantui leikkiin uusi tekijä, joka yhä suuremmassa
määrin ohjasi viimeksimainittujen huomion poispäin hänestä.
Erääseen piiritetyn kaupungin korkeaan torniin ilmestyi mies. Hänen
ylöspäin kääntyneestä suustaan lähti sarja peloittavia huutoja, jotka
kaamean kimeinä kiirivät yli kaupungin muurien ja piirittäjien päiden
yli laakson kaukaisimpiin sopukkoihin saakka.
Kerran, kahdesti, kolmasti kajahti tämä hirvittävä ääni kuuntelevien
vihreiden miesten korvissa, ja sitten kuului kaukaa, hyvin kaukaa
tuuheiden puiden ylitse vastaushuuto selvänä ja terävänä.
Se oli vain ensimmäinen. Kaikilta suunnilta kohosi samanlaisia hurjia
kiljahduksia, kunnes koko maailma tuntui vapisevan niiden äänestä.
Vihreät sotilaat katselivat hermostuneina ympärilleen. He eivät
tietäneet mitään sellaisesta pelosta, jollaista Maan asukkaat tuntevat.
Mutta tavattoman vaaran uhatessa he menettivät totutun varmuutensa.
Sitten aukesi äkkiä kaupungin muurin jykevä, Hortan Gurin lavan
vastapäätä oleva portti levälleen. Siitä tuli esille omituisin näky,
mitä Carthoris oli milloinkaan nähnyt, vaikka sillä hetkellä hänellä ei
ollutkaan aikaa muuta kuin kerran ohimennen vilkaista portista pitkien,
soikeiden kilpiensä suojassa marssivia kookkaita jousimiehiä. Hän
ehti vain panna merkille heidän hulmuavan, kastanjanruskean tukkansa
ja älytä, että heidän kupeillaan liikkuvat mylvivät otukset olivat
Barsoomin rajuja leijonia.
Samassa oli Carthoris ällistyneiden torkvasilaisten keskellä. Hän
karkasi heidän joukkoonsa pitkä miekka kädessään, ja Ptarthin Thuvia,
jonka hämmästyneet silmät ensinnä osuivat häneen, luuli näkevänsä John
Carterin itsensä: niin ihmeellisen paljon muistutti pojan taistelutapa
isää.
Tuon virginialaisen kuuluisaa taisteluhymyä myöten he olivat
samanlaisia. Ja miekkaa heiluttava käsi sitten. Sen joustava taito ja
nopeus!
Kaikki muuttui sekasortoiseksi melskeeksi. Osa vihreitä sotilaita
hyppäsi äksyilevien, kiljuvien thoatiensa selkään. Kalotit päästelivät
villejä kurkkuääniään ja vinkuivat innosta päästä lähestyvien
vihollisten kurkkuun.
Thar Ban ja eräs toinen korokkeen vierellä seisonut vihreä sotilas
olivat ensiksi huomanneet Carthorisin saapumisen, ja heidän kanssaan
hän otteli punaisen neidon omistamisesta, toisten rientäessä torjumaan
piiritetystä kaupungista hyökkääviä vihollisia.
Carthorisin pyrkimyksenä oli sekä puolustaa Ptarthin Thuviaa että
päästä Hortan Gur-hirviön kimppuun kostaakseen tälle iskun, jonka hän
oli antanut neidolle.
Surmattuaan kaksi sotilasta, jotka olivat palanneet Ihar Banin ja tämän
toverin avuksi torjumaan punaihoista seikkailijaa, Carthorisin onnistui
päästä lavalle, juuri kun Hortan Gur oli hyppäämäisillään thoatinsa
selkään.
Vihreiden sotilaiden huomio kiintyi pääasiallisesti kaupungista
heidän kimppuunsa eteneviin jousimiehiin ja näiden rinnalla asteleviin
villeihin bantheihin — julmiin sotaeläimiin, jotka olivat äärettömän
paljon peloittavampia kuin heidän omat hurjat kalotinsa.
Korokkeelle hypähdettyään Carthoris veti Thuvian rinnalleen ja kääntyi
sitten ahdistamaan poistuvaa jeddakia päästäen kiukkuisen huudahduksen
ja tavoittaen vastustajaa miekallaan.
Kun heliumilaisen säilä hipaisi Hortan Gurin vihreää ihoa, kääntyi tämä
karjaisten hyökkääjään päin, mutta samassa kaksi hänen päällikköään
hoputti häntä joutumaan, sillä kaupungin vaaleaihoisten asukkaiden
ryntäys alkoi kehittyä vakavammaksi seikaksi kuin torkvasilaiset olivat
olettaneet.
Jäämättä ottelemaan punaisen miehen kanssa Hortan Gur lupasi muistaa
häntä selvittyään ensin muuritetun kaupungin uhmailevista asukkaista,
ja hypättyään ratsaille lasketti thoatillaan täyttä neliä lähestyviä
jousimiehiä vastaan.
Muut sotilaat seurasivat ripeästi jeddakiaan, jättäen Thuvian ja
Carthorisin kahden kesken korokkeelle.
Heidän ja kaupungin välillä riehui hirvittävä taistelu. Vaaleaihoiset
sotilaat, joilla oli aseinaan vain pitkät jousensa ja eräänlaiset
lyhytvartiset sotakirveet, olivat melkein turvattomia joutuessaan
käsikähmään hurjien vihreiden ratsastajien kanssa. Mutta jonkun matkan
päästä heidän terävät nuolensa olivat täysin yhtä tuhoisia kuin
vihreiden miesten raadiumammukset.
Mutta jos kohta sotilaat itse olivatkin vähäväkisempiä, niin heidän
toverinsa, rajut banthit, eivät ainakaan olleet. Tuskin olivat
molemmat rintamat iskeneet yhteen, kun näitä hirmuisia otuksia
hyppäsi sadoittain torkvasilaisten joukkoon, kiskoen sotilaita
thoatiensa selästä — kaataen maahan itse thoatitkin ja saattaen kaikki
vastustajansa hämmennyksiin.
Kaupunkilaisten lukumäärä oli myöskin heidän edukseen, sillä heti
kun joku sotilas oli kaatunut, näytti hänen paikalleen kiiruhtavan
parikymmentä uutta: niin runsaasti heitä jatkuvasti tulvasi kaupungin
isosta portista.
Banthien rajuus ja jousimiesten paljous vaikuttivatkin lopulta sen,
että torkvasilaiset peräytyivät, kunnes lava, jolla Carthoris ja Thuvia
olivat, joutui vihdoin keskelle taistelun temmellystä.
Kummastakin heistä tuntui ihmeeltä etteivät heihin osuneet kuulat
eivätkä nuolet. Pian oli rintama siirtynyt kokonaan heidän ohitseen,
joten he olivat kahden taistelijoiden ja kaupungin välillä ottamatta
lukuun haavoittuneita ja kuolleita sekä pariakymmentä ärjyvää banthia,
jotka huonommin harjoitettuina kuin muut kuljeksivat lihaa etsien
ruumiiden keskellä.
Carthorisin mielestä oli taistelun kummallisimpana piirteenä ollut
se seikka, että jousimiehet olivat verrattain mitättömillä aseillaan
tehneet hirveän tuhoisaa jälkeä. Sikäli kuin hän saattoi huomata, ei
missään näkynyt ainoatakaan haavoittunutta vihreätä miestä, mutta
kaatuneita oli taistelukentällä röykkiöittäin.
Äkillinen kuolema näkyi olevan seurauksena jousimiesten nuolen
vähäisimmästäkin raapaisusta, ja näytti siltä, ettei heistä kukaan
kertaakaan ampunut harhaan. Vain yksi selitys oli mahdollinen: nuolien
kärjet oli kastettu myrkkyyn.
Pian häipyi ottelun melu kauaksi metsään. Aukeamalla vallitsi
hiljaisuus, jonka keskeyttivät vain ahmivien banthien murahdukset.
Carthoris kääntyi Ptarthin Thuviaan. Siihen mennessä ei heistä
kumpikaan ollut virkkanut mitään.
"Missä olemme, Thuvia?" kysyi hän.
Neito katsahti häneen kysyvästi. Pelkästään hänen saapumisensa näytti
osoittavan, että Carthoris oli syypää ja tietoinen hänen ryöstöstään.
Kuinka hän muuten olisi voinut tuntea häntä kuljettaneen lentokoneen
määräpaikan!
"Kuka tietää sen paremmin kuin Heliumin prinssi?" kysyi Thuvia
vuorostaan. "Eikö hän ole tullut tänne omasta vapaasta tahdostaan?"
"Aaanthorista olen saapunut vapaasta tahdostani sen vihreän miehen
jäljessä, joka ryösti sinut, Thuvia", vastasi Carthoris; "mutta
lähdettyäni Heliumista aina siihen hetkeen saakka, jolloin heräsin
Aaanthorin kohdalla, luulin olevani matkalla Ptarthiin.
"Oli viitattu, että minä olin syypää sinun ryöstöösi ja tietoinen
siitä", selitti hän koruttomasti, "ja halusin rientää jeddakin, isäsi
luokse saadakseni hänet uskomaan, että se syytös oli väärä, ja
tarjotakseni apuani sinua etsittäessä. Ennenkuin lähdin Heliumista, on
joku peukaloinut kompassiani, niin että se ohjasi minut Aaanthoriin
Ptarthin sijasta. Siinä kaikki. Uskothan minua?"
"Entä ne sotilaat, jotka ryöstivät minut puistosta!" huudahti neito.
"Aaanthoriin saavuttuamme heillä oli Heliumin prinssin merkit. Kun
he minut vangitsivat, olivat he puettuja dusarilaisten tamineihin.
Vain yksi selitys näytti mahdolliselta. Ken lieneekään ollut se, joka
uskalsi tehdä tämän törkeän väkivaltaisen teon, hän tahtoi työntää
syyn toisen niskoille, jos hänet saataisiin kiinni itse teossa; mutta
turvallisessa paikassa Ptarthin valtakunnan ulkopuolella hän arveli
voivansa antaa kätyreittensä pukeutua jälleen omiin varustuksiinsa."
"Luuletko, että minä olen tämän toimeenpanija, Thuvia?" kysyi
nuorukainen.
"Oi, Carthoris", vastasi neito, "en tahtonut sitä uskoa; mutta kun
kaikki viittasi sinuun — sittenkään en tahtonut sitä uskoa."