milloin raivon valtaan Carthoris vihdoin vaipui uneen henkisesti perin
uupuneena.
Kun aamu äkkiä valkeni, nukkui hän yhä. Hänen aluksensa kiiti nopeasti
karun, keltaisen tasangon kohdalla. Se oli ammoin kuivuneen marsilaisen
meren ikivanha pohja.
Kaukana kohosi matalia kukkuloita. Lentokoneen keula oli niitä kohti.
Sen saapuessa lähemmäksi niitä olisi sen kannelta voinut nähdä mahtavan
kallioniemekkeen, joka ulkoni muinaiseen isoon valtamereen, kaartuen
sitten takaisinpäin ja ja sulkien sisäänsä unohdetun kaupungin entisen
sataman ja sen yhä vieläkin säilyneet autiot laiturirakennukset,
ammoin sitten kuolleen kansan suurenmoisen rakennustaidon valtavat
muistomerkit.
Autioina ja hyljättyinä tuijottivat lukemattomat kolkot, elottomat
ikkunat marmoriseinistä, ja koko synkkä kaupunki muistutti sinne
tänne siroteltujen, auringon valkaisemien ihmiskallojen kokoelmaa —
ikkuna-aukkojen näyttäessä tyhjiltä silmäkuopilta ja ovien irvistäviltä
leukapieliltä.
Alus tuli lähemmäksi, sen vauhti hidastui — mutta tämä kaupunki ei
ollut Ptarth.
Lentokone seisahtui keskusaukion kohdalle ja alkoi hitaasti painua
maata kohti. Päästyään sadan metrin korkeuteen se pysähtyi, jääden
liikkumattomana leijailemaan ilmaan, ja samalla hetkellä kajahti
hälytysääni nukkujan korvan juuressa.
Carthoris hypähti seisoalleen, vilkaisten alaspäin ja odottaen
näkevänsä elämää kuhisevan Ptarthin pääkaupungin. Hänen vierelleen
olisi jo pitänyt lentopatrullin saapua.
Hän katseli ympärilleen ymmällään hämmästyksestä. Hänen allaan oli
kyllä suurkaupunki, mutta se ei ollut Ptarth. Sen leveillä kaduilla ei
vilissyt ihmisiä. Sen autioiden kattojen elotonta yksitoikkoisuutta
eivät keskeyttäneet minkäänlaiset elonmerkit. Ei ollut upeita
silkkivaippoja, ei kallisarvoisia turkiksia antamassa elämää ja väriä
kylmälle marmorille ja välkkyvälle ersitelle.
Ei näkynyt vartioalusta, josta olisi huudettu tutunomainen kysymys.
Suurkaupunki lepäsi hiljaisena ja tyhjänä. Hiljaista ja tyhjää oli
myöskin ilma.
Mitä oli tapahtunut?
Carthoris tarkasti kompassinsa taulua. Osoittaja oli Ptarthin kohdalla.
Oliko hänen järkensä luoma koje voinut näin pahasti pettää häntä? Sitä
hän ei saattanut uskoa.
Hän aukaisi ripeästi peitelevyn lukon ja käänsi kannen auki. Yksi ainoa
silmäys riitti selvittämään hänelle oikean asianlaidan, ainakin osaksi
— teräsakseli, jonka välityksellä vaikutus osoittajan liikkeestä, kun
sitä käännettiin taululla, siirtyi koneiston sisäosiin, oli katkaistu.
Ken oli sen saattanut tehdä — ja mitä varten?
Siitä ei Carthorisilla ollut heikointakaan aavistusta. Mutta nyt oli
hänelle tärkeintä saada selville, millä Marsin seudulla hän oli, ja
sitten lähteä uudelleen jatkamaan keskeytynyttä matkaansa.
Jos jonkun vihamiehen tarkoitus oli ollut viivyttää hänen matkaansa,
niin hän oli onnistunut hyvin, ajatteli Carthoris aukaistessaan toista
pallonpuoliskoa esittävän taulun kantta, huomattuaan ettei toisen
taulun osoittaja ollut ollenkaan kiinni.
Hän näki, että toisen taulukon teräsakseli oli myöskin katkaistu, mutta
sitä ennen oli ohjauskoneisto asetettu eräälle läntisen pallonpuoliskon
pisteelle.
Hän oli juuri ehtinyt saada selville olevansa jossakin Heliumin
lounaispuolella melkoisen matkan päässä kaksoiskaupungeista, kun hän
säpsähti kuullessaan alhaalta naisen kirkaisun.
Hän kumartui katsomaan aluksensa laidan yli ja huomasi nähtävästi
punaisen naisen, jota kiskoi aukion yli kookas, vihreä sotilas, yksi
kuolevan Marsin kuivuneiden merenpohjien ja autioiden kaupunkien
rajuja, julmia asukkaita.
Carthoris ei odottanut nähdäkseen sen enempää. Hän tarttui
ohjauslaitteisiin ja antoi koneensa kiitää maahan nopeasti kuin putoava
kuula.
Vihreä mies raastoi vankiaan isoa thoatia kohti, joka pureksia
rouskutteli aikoinaan tulipunaisen aukion keltaista kasvistoa. Samassa
syöksyi läheisen ersitepalatsin ovesta kymmenkunta punaista sotilasta,
juosten paljaat miekat kädessä naisenryöstäjän jäljestä ja päästellen
raivoisan uhkaavia huutoja.
Kerran nainen katsahti ylöspäin laskeutuvaa lentokonetta kohti, ja
tämän lyhyen vilkaisun aikana Carthoris näki, että nainen oli Ptarthin
Thuvia!
NELJÄS LUKU
Vihreän miehen vankina
Kun aamunkoitto valaisi pientä alusta, jonka kannelle Ptarthin
prinsessa oli isänsä puistosta siepattu, näki Thuvia, että hänen
ryöstäjiensä ulkomuoto oli yön aikana muuttunut.
Nyt eivät heidän varushihnoissaan enää välkkyneet dusarilaisten
koristukset, vaan oli niiden sijalle kiinnitetty Heliumin prinssin
merkit.
Neito alkoi jälleen toivoa, sillä hän ei saattanut uskoa, että
Carthoris voisi haluta hänelle mitään pahaa.
Hän puhutteli ohjauspöydän ääressä istuvaa sotilasta.
"Viime, yönä sinulla oli dusarilaisen tamineet", hän huomautti. "Nyt
sinulla on heliumilaisen merkit. Mitä se merkitsee?"
Mies katsoi häneen virnistäen.
"Heliumin prinssi ei ole mikään pölkkypää", hän vastasi.
Juuri silloin ilmestyi aluksen pienen hytin ovelle upseeri. Hän torui
sotilasta siitä syystä, että tämä oli keskustellut vangin kanssa, eikä
itse puolestaan suostunut vastaamaan neidon mihinkään tiedusteluihin.
Thuviaa ei matkan kestäessä millään tavoin loukattu, eikä hänellä
lentokoneen saapuessa määräpaikkaansa vieläkään ollut pienintäkään
aavistusta, keitä hänen ryöstäjänsä olivat ja mikä heidän
tarkoituksensa oli.
Lentokone laskeutui hitaasti aukiolle keskelle Marsin kuolleen ja
unholaan vaipuneen menneisyyden mykkiä muistomerkkejä, yhteen noita
keltaisia, surullisia merenpohjia reunustavia autioita kaupunkeja,
joiden edustalla aikoinaan vyöryi valtavia laineita keinuttaen nyt
ikuisuuteen siirtyneiden kansojen kauppa-aluksia.
Ptarthin Thuvialle eivät tällaiset paikat suinkaan olleet outoja.
Vaeltaessaan etsimässä Iss-virtaa, lähdettyään sille matkalle, jota
lukemattomien miespolvien aikana oli pidetty marsilaisten viimeisenä,
pitkänä pyhiinvaelluksena, Dorin laaksoa kohti, unohdetun Korus-järven
rannoille, hän oli nähnyt useita tällaisia entisaikojen Barsoomin
suuruuden ja loiston murheellisia jäännöksiä.
Ja uudelleen, paetessaan Tharkin jeddakin Tars Tarkasin kanssa pyhien
thernien temppeleistä, hän oli nähnyt niitä ja niiden peloittavia,
kammottavia asukkaita, Barsoomin isoja valkeita apinoita.
Hän tiesi myöskin, että vihreät paimentolaisheimot käyttivät nyt useita
niistä asuinsijoinaan, mutta punaiset kansat karttoivat niitä kaikkia,
sillä poikkeuksetta ne sijaitsivat laajoilla, vedettömillä aavikoilla,
joilla hallitsevan marsilaisrodun oli mahdotonta tulla jatkuvasti
toimeen.
Miksi hänet oli niin ollen tuotu tällaisen paikkaan? Tähän kysymykseen
saattoi olla vain yksi vastaus. Hänen kuljettajiensa puuhat olivat
senluonteisia, että heidän välttämättä täytyi etsiä kuolleen kaupungin
tarjoamaa yksinäisyyttä. Neito vapisi ajatellessaan kuinka surkeaan
asemaan hän oli joutunut.
Kaksi päivää pitivät vangitsijat häntä tavattoman isossa palatsissa,
josta vielä rappeutuneenakin kuvastui sen suuruuden ajan upeus.
"Hänen pitäisi olla täällä aamun valjetessa", oli toinen sanonut. "Pidä
tyttö valmiina aukiolla, muuten hän ei laskeudu maihin. Heti kun hän
huomaa joutuneensa outoon seutuun, hän pyörtää ympäri. Minusta tuntuu,
että siinä on prinssin suunnitelman heikko kohta."
"Mitään muuta keinoa ei ollut", vastasi toinen. "Jo sekin on
suurenmoista, että olemme ensinkään saaneet heidät molemmat tänne, ja
jollemme saakaan narratuksi häntä maahan, olemme kuitenkin tehneet
paljon."
Samassa havaitsi puhuja Thuvian tuijottavan häneen, sillä taivaalla
hurjaa vauhtia kiitävän Thurian luoma, nopeasti liikkuva valojuova
sattui juuri silloin neidon silmiin.
Heti hän antoi toverilleen merkin, herkesi puhumasta, astui neidon
luokse ja käski tämän nousta ylös. Sitten hän vei Thuvian öiseen
ulkoilmaan laajan aukion keskelle.
"Ole tässä", komensi mies, "kunnes tulemme sinua noutamaan! Pidämme
sinua silmällä, ja jos yrität paeta, niin sinun käy huonosti — sinua
odottaa pahempi kuin kuolema. Niin on prinssi meille määrännyt."
Senjälkeen hän kääntyi takaisin ja palasi palatsiin, jättäen neidon
yksin keskelle kummituskaupungin näkymättömiä kauhuja, sillä
aaveiden tyyssijoina näitä kaupunkeja todellakin pitävät ne lukuisat
marsilaiset, jotka ovat yhä vieläkin takertuneet siihen ikimuistoiseen
taikauskoon, että ennen tuhatvuotisen määräajan päättymistä kuolleiden
pyhien thernien henget saattavat silloin tällöin siirtyä isojen
valkeiden apinain ruumiisiin.
Thuvian mielestä kuitenkin oli jonkun tällaisen rajun, ihmisenmuotoisen
pedon hyökkäyksestä aiheutuva todellinen vaara täysin riittävä. Hän
ei enää uskonut sielujen yliluonnolliseen siirtymiseen, josta thernit
olivat hänelle saarnanneet, ennenkuin John Carter pelasti hänet heidän
kynsistään. Mutta hän oli hyvin selvillä siitä hirveästä kohtalosta,
joka häntä odottaisi, jos joku tällainen peloittava otus sattuisi
öisellä saalistusretkellään hänet huomaamaan.
Mitä se oli?
Varmastikaan hän ei ollut erehtynyt. Jotakin oli liikkunut, hiipien
aukion vastaiselle puolelle tuovaa katua reunustavien, yhdestä kivestä
hakattujen isojen pilarien varjossa!
* * * * *
Thar Ban, Torkvasin heimoon kuuluva jed, ratsasti ripeästi keltaisen
kasviston peittämällä kuivuneella merenpohjalla muinaisen Aaanthorin
raunioita kohti.
Hän oli sinä yönä ratsastanut kauan ja kovaa vauhtia, sillä hän oli
juuri hävittänyt Torkvasin heimojen kanssa alituisessa sodassa olevan
vihreän naapuriheimon hautomalaitoksen.
Hänen jättiläiskokoinen thoatinsa ei ollut läheskään näännyksissä,
mutta Thar Ban arveli, että olisi hyvä antaa sen syödä keltaista
sammalta, joka kasvaa pitemmäksi autioiden kaupunkien suojaisilla
pihoilla, sillä siellä on maaperä lihavampi kuin merenpohjilla ja
kasvit osittain suojattuina auringon paahteelta Marsin pilvettömien
päivien aikana.
Näiden kuivannäköisten kasvien ohuissa varsissa on tarpeeksi kosteutta
valtavien thoatien kookkaille ruumiille. Nämä eläimet saattavat elää
kuukausimääriä ilman vettä ja päiväkausia saamatta edes sitä vähäistä
kosteutta, jonka keltainen sammal sisältää.
Kun Thar Ban ratsasti äänettömästi Aaanthorin satamasta isolle
keskusaukiolle vievää leveätä katua pitkin, olisi häntä ja
hänen ratsuaan voinut pitää unimaailman haamuna, niin oudon
kummalliselta näyttivät mies ja eläin, niin meluttomasti koskettivat
jättiläiskokoisen thoatin pehmeäanturaiset kaviottomat jalat muinaisen
kiveyksen sammalpeitettä.
Mies oli rotunsa loistava näyte. Kiireestä kantapäähän mitattuna hän
oli runsaasti neljä ja puoli metriä pitkä. Hänen kiiltävä ihonsa
välkkyi kuutamossa, raskaiden varustusten jalokivet ja neljään
jäntevään käsivarteen kiinnitetyt jykevät koristukset säkenöivät,
alaleuasta ulkonevien, ylöspäin kaartuvien torahampaiden hohtaessa
valkoisina ja peloittavina.
Thoatin kupeella riippui sotilaan pitkä radiumpyssy, ja tukeva,
kahdentoista metrin mittainen keihäs, kun taas pitkä ja lyhyt miekka
samoin kuin muut pienet aseet heiluivat hänen omien varustustensa
hihnoista.
Thar Banin ulkonevat silmät ja tuntosarvimaiset korvat pyörivät yhtä
mittaa sinne tänne, sillä hän oli vielä vihollismaassa ja lisäksi
olivat ainaisena uhkana isot valkeat apinat, ainoat otukset, jotka,
kuten John Carterilla oli tapana sanoa, kykenivät herättämään näiden
kuivuneiden merenpohjien raisujen asukkaiden rinnassa vähimmässäkään
määrin pelkoa muistuttavia tunteita.
Lähestyessään aukiota ratsastaja pysäytti thoatinsa äkkiä. Hänen
hennot, putkimaiset korvansa ojentuivat jäykkinä eteenpäin. Odottamaton
ääni oli kantautunut niihin! Ääniä! Ja jos missä hyvänsä Torkvasin
ulkopuolella kuului ääniä, niin siellä oli myöskin vihollisia. Ei
missään seudussa koko avarassa Barsoomissa voinut hurja torkvasilainen
tavata muita kuin vihollisia.
Thar Ban astui maahan. Pysytellen nukkuvan Aaanthorin Satamakatua
reunustavien jykevien yksikivisten pilarien varjossa hän eteni aukiota
kohti. Hänen kintereillään asteli varjomaisena hänen savenharmaa
thoatinsa, valkea vatsa kupeiden varjossa ja kirkkaankeltaiset jalat
sulautuen katua peittävän sammalen väriin.
Aukion keskustassa Thar Ban näki punaisen naisen, jonka kanssa
keskusteli punainen sotilas. Pian viimeksi mainittu kääntyi ja poistui
aukion toisella puolella olevaa palatsia kohti.
Thar Ban odotti, kunnes mies oli kadonnut pimeänä ammottavaan
oviaukkoon. Nyt oli arvokas vanki saatavissa! Harvoin sattui vihreän
miehen kohdalle joku hänen perinnöllisten vihollistensa naisia. Thar
Ban lipaisi kielellään ohuita huuliaan.
Ptarthin Thuvia tarkasteli vastapäätä olevan kadun päässä kohoavan
pilarin luomaa varjoa. Hän toivoi, että se, mitä hän luuli nähneensä,
olisi vain liian kiihtyneen mielikuvituksen tuote.
Mutta ei! Nyt hän näki pettämättömän selvästi sen liikkuvan. Se tuli
esille piiloisan ersitepatsaan takaa.
Äkkiä sattui liikkujaan nousevan auringon valo. Neito vavahti. Tulija
oli tavattoman kookas vihreä sotilas!
Mies juoksi vikkelästi häntä kohti. Hän kirkaisi ja yritti paeta; mutta
tuskin hän oli ennättänyt kääntyä palatsiin päin, kun jättiläiskokoinen
käsi tarttui hänen käsivarteensa, kiskaisi hänet ympäri ja kiidätti
häntä puolittain kantaen, puolittain laahaten isoa thoatia kohti, joka
juuri verkkaisesti asteli kadun päästä aukiolle, pureksien keltaista
sammalta.
Samalla hetkellä neito käänsi katseensa ylöspäin kuullessaan ilmasta
surisevaa ääntä. Hän näki nopean lentokoneen laskeutuvan häntä kohti
ohjaajan kumartaessa päänsä ja olkansa kauas sen laidan yli. Mutta
miehen kasvot olivat tummassa varjossa, joten hän ei niitä erottanut.
Äkkiä kuului hänen ryöstäjiensä kiljaisuja takaapäin. He olivat
syöksyneet hurjasti tavoittamaan sitä miestä, joka oli rohjennut
ryöstää heidän ryöstösaaliinsa.
Saavuttuaan ratsunsa luokse Thar Ban sieppasi pitkän radiumpyssynsä sen
kotelosta, pyörähti ympäri ja laukaisi yhtä mittaa kolme panosta takaa
ajavia punaisia miehiä kohti.
Nämä marsilaiset villit ovat niin kamalan taitavia ampujia, että kolme
punaista sotilasta kaatui maahan, sisäelimet räjähtävien panoksien
ruhjomina.
Muut pysähtyivät uskaltamatta puolestaan ampua, peläten haavoittavansa
neitoa.
Sitten Thar Ban hyppäsi ratsunsa selkään Ptarthin Thuvia yhä
käsivarsillaan, päästi hurjan, voitonriemuisen huudon ja katosi hylätyn
Aaanthorin synkkien palatsien reunustamaa pimeätä Satamakatua myöten
näkyvistä.
Ennenkuin Carthorisin lentokone oli ehtinyt koskettaa maata, hyppäsi
hän sen kannelta kiitääkseen nopean thoatin jäljestä, jonka kahdeksan
pitkää jalkaa kuljetti sitä katua pitkin pikajunan vauhtia. Mutta eloon
jääneet dusarilaiset eivät suinkaan aikoneet antaa niin arvokkaan
saaliin päästä käsistään.
He olivat menettäneet neidon. Siitä seikasta olisi heidän vaikea tehdä
tiliä Astokille. Mutta he voisivat toivoa jonkun verran lievempää
kohtelua, jos saisivat neidon sijasta viedä Heliumin prinssin herransa
eteen.
Niinpä karkasivatkin kaikki kolme Carthorisin kimppuun pitkät miekat
kädessään ja vaativat huutaen häntä antautumaan. Mutta yhtä hyvin he
olisivat saaneet kiljua Thurialle, että se keskeyttäisi nopean lentonsa
Barsoomin taivaalla, sillä Heliumin Carthoris oli Marsin sotavaltiaan
ja hänen verrattoman Dejah Thorisinsa oikea poika.
Jo aluksensa kannelta hypätessään oli Carthorisilla ollut pitkä
miekkansa kädessään, ja heti kun hän oivalsi kolmen punaisen sotilaan
uhkaavat aikeet, hän pyörähti heitä vastaan ja otti vastaan heidän
hyökkäyksensä niin, että vain John Carter olisi voinut tehdä sen
samalla tavoin.
Hänen miekkansa heilui niin vinhasti, hänen puolittain Maan oloja
vastaavat lihaksensa olivat niin voimakkaat ja nopeat, että hänen
vastustajistaan yksi sortui tantereeseen, punaten sydänverellään
keltaista sammalta, ehdittyään hädin tuskin tehdä Carthorista kohti
yhden ainoan piston.
Sitten hyökkäsivät molemmat jäljellä olevat dusarilaiset heliumilaisen
kimppuun yhtä aikaa. Kolme pitkää miekkaa kalahteli kipenöiden
vastakkain kuutamossa, niin että isot valkeat apinat heräsivät unestaan
ja hiipivä kuolleen kaupungin kolkkoihin ikkunoihin katselemaan
alhaalla tapahtuvaa verinäytelmää.
Kolmasti osui vastustajan ase Carthorisiin, ja punainen hurme valui
pitkin hänen kasvojaan, sokaisten hänet ja värjäten hänen leveän
rintansa. Vapaalla kädellään hän pyyhki hyytyneen veren silmiltään,
hänen isänsä taisteluhymy levisi hänen huulilleen ja hän karkasi
ahdistajiensa kimppuun entistä raivokkaammin.
Hänen raskaan miekkansa yksi ainoa sivallus halkaisi toisen vihollisen
kallon, ja sitten peräytyi toinen kuoleman tieltä, kääntyi pakoon ja
juoksi takanaan olevaa palatsia kohti.
Carthoris ei astunut askeltakaan lähteäkseen ajamaan häntä takaa.
Hänellä oli tärkeämpää tekemistä kuin rangaistuksen, vaikkakin hyvin
ansaitun, antaminen oudoille miehille, jotka olivat pukeutuneet hänen
sukunsa varustuksiin, sillä hän oli huomannut, että näillä miehillä oli
hänen seurueensa jäsenten kantamat merkit.
Hän palasi viipymättä lentokoneensa luokse ja kohosi pian aukiolta
ilmaan tavoittamaan Thar Bania.
Pakoon lähtenyt punainen sotilas kääntyi palatsin ovella katsomaan
taakseen ja nähdessään, mitä Carthoris aikoi tehdä, sieppasi yhden
pyssyistä, jotka hän tovereineen oli jättänyt nojalleen seinää vasten
syöksyessään miekka kädessä estämään vankinsa ryöstämistä.
Harvat punaiset miehet ovat hyviä ampujia, sillä heidän mieliaseensa
on miekka. Kun dusarilainen niin ollen tähtäsi kohoavaa lentokonetta
ja painoi pyssynsä perässä olevaa nappulaa, niin hän saikin senvuoksi
kiittää enemmän sattumaa kuin taitoa laukauksensa osittaisesta
osumisesta.
Ammus raapaisi aluksen laitaa, luodin tumma vaippa murtui siksi paljon,
että päivänvalo sattui luodin kärjessä olevaan räjähdysainesäiliöön.
Kuului kova pamahdus. Carthoris tunsi aluksensa ilkeästi horjahtavan,
ja kone pysähtyi.
Lentokone oli jo ennättänyt saada siksi hyvän vauhdin, että se
kantautui kaupungin yli sen vierellä olevaa merenpohjaa kohti.
Aukiolla seisova punainen sotilas ampui vielä useita laukauksia, mutta
niistä ei yksikään sattunut. Sitten peitti korkea minaretti ajautuvan
maalin hänen näkyvistään.
Carthoris näki, kuinka vihreä sotilas kaukana vei Ptarthin Thuviaa
valtavalla thoatillaan. Hän pakeni Aaanthorista luoteista kohti, jolla
suunnalla oli punaisten ihmisten vähän tuntema, pieni, vuorinen maa.
Nyt kävi heliumilainen tarkastamaan aluksensa saamaa vammaa. Tarkkaan
tutkittuaan hän sai selville, että yksi kannatussäiliö oli saanut
vuodon, mutta itse kone oli vikaantumaton.
Ammuksen sirpale oli vahingoittanut erästä ohjausvipua niin pahoin,
ettei sitä käynyt korjaaminen muualla kuin työpajassa. Mutta
näperreltyään jonkun aikaa uutterasti Carthoris sai koneensa hiljaiseen
lentoon. Sen vauhti ei kuitenkaan läheskään vetänyt vertoja thoatin
nopealle juoksulle, joka kahdeksalla voimakkaalla jalallaan kiiti
kuivuneen meren keltaisen sammalen peittämällä pohjalla huimaavaa
kyytiä.
Heliumin prinssi puhisi raivosta takaa-ajon hitauden johdosta, mutta
samalla hän oli iloissaan siitä, etteivät vammat olleet sen pahempia,
sillä voihan hän nyt liikkua ainakin nopeammin kuin jalkaisin.
Mutta pian hän menetti tämänkin laihan lohdutuksen, sillä alus
alkoi kallistua vasemmalle laidalleen keulan samalla painuessa.
Kannatussäiliöiden vauriot olivat ilmeisesti olleet tuhoisammat kuin
hän oli aluksi luullut.
Koko pitkän päivän loppuosan Carthoris jatkoi vaivaloista ja
epävakaista lentoaan tyynessä ilmassa aluksen keulan painuessa yhä
syvemmälle ja kallistumisen käydessä yhä huolestuttavammaksi, kunnes
hän vihdoin vähän ennen pimeän tuloa leijaili ilmassa keula melkein
suoraan alaspäin, kiinnitettyään varushihnojensa soljen kannessa
olevaan vankkaan renkaaseen välttyäkseen suistumasta maahan.
Nyt oli hänen eteenpäin liikkumisensa supistunut pelkästään
ajautumiseksi lievän kaakosta puhaltavan tuulen mukana, ja kun sekin
auringon laskiessa tyyntyi, antoi hän aluksensa laskeutua hiljalleen
maanpintaa peittävälle sammalelle.
Kaukana hänen edessään kohosi uhkaavan näköinen vuoristo, jota
kohti vihreä mies oli paennut Carthorisin viimeksi nähdessä hänet.
Itsepintaisen päättävästi kävi John Carterin poika, joka oli perinyt
suuren isänsä lannistumattoman tahdon, jatkamaan takaa-ajoa jalkaisin.
Koko sen yön hän ponnisteli eteenpäin, kunnes hän seuraavan päivän
koittaessa saapui matalille kukkuloille, jotka ovat Torkvasin vuoriston
etuvartijoina.
Hänen edessään kohosi rosoisia graniittisia kallioseinämiä. Hän ei
erottanut ainoatakaan aukkoa, josta olisi päässyt jylhän muurin läpi.
Mutta johonkin tähän tylyyn, kiviseen maailmannurkkaan oli vihreä
sotilas tuonut punaisen takaa-ajajan lemmityn.
Merenpohjan pehmeällä sammalella ei ollut näkynyt minkäänlaisia jälkiä,
joita olisi voinut seurata, sillä nopeasti juoksevan thoatin pehmeät
jalat olivat vain painaneet alas kimmoisen sammalen, joka taas kohta
kohosi merkkejä jättämättä ennalleen.
Mutta täällä kukkuloilla, jossa oli siellä täällä irtonaisia
kivilohkareita, ja jossa alankoaavikoiden himmeän yksitoikkoisuuden
tilalla oli osittain mustaa savea ja villejä kukkia. Carthoris toivoi
löytävänsä jonkinlaisia merkkejä, jotka opastaisivat hänet oikeaan
suuntaan.
Mutta etsipä hän kuinka hyvänsä, niin hänen tarkkuuttaan uhittelevan
polun arvoitus näytti todennäköisesti jäävän ainaiseksi ratkaisematta.
Päivä alkoi taaskin kallistua iltaan, kun heliumilaisen valpas silmä
havaitsi kellanruskean, sileäkarvaisen eläimen liikkuvan muutamien
satojen metrien päässä hänestä vasemmalla.
Carthoris kumartui nopeasti ison kivilohkareen taakse pitämään silmällä
otusta. Se oli kookas banth, villi barsoomilainen leijona, joita
harhailee tämän kuolevan kiertotähden autioilla kukkuloilla.
Pedon kuono oli melkein maassa kiinni. Ilmeisesti se vainusi riistan
jälkiä.
Carthorisin tarkkaillessa otusta heräsi hänen mielessään voimakas
toivo. Kenties juuri nyt tarjoutuisi keino ratkaista se arvoitus, jota
hän oli koettanut selvittää. Tämä nälkäinen peto, joka aina oli hyvin
kärkäs ihmisen lihalle, saattoi nytkin vainuta niitä kahta henkilöä,
joita Carthoris etsi.
Nuorukainen hiipi varovasti ihmissyöjän perässä. Otus liikkui
äkkijyrkän kallion juurella, nuuskien näkymättömiä jälkiä ja päästäen
tuontuoltakin saalistavan banthin matalan murahduksen.
Carthoris oli seurannut petoa vain joitakuita minuutteja, kun se katosi
äkkiä ja salaperäisesti, ikäänkuin olisi haihtunut ilmaan.
Mies hypähti pystyyn. Toista kertaa hän ei eksyisi jäljiltä, vaikkakin
vihreä sotilas oli hänet harhauttanut. Hän juoksi mitään varomatta
sille kohdalle, jossa hän oli viimeksi nähnyt ison, hiipivän pedon.
Hänen edessään kohosi kallio pystysuorana, sitä ei katkaissut
minkäänlainen aukko, johon kookas banth olisi voinut ahtaa ison
ruhonsa. Hänen vierellään oli pieni, litteä paasi, vain korkeintaan
kymmenenmiehisen lentokoneen kannen laajuinen ja parin hänen mittansa
korkuinen.
Kenties banth piileksi sen takana? Otus oli saattanut huomata
jäljessään hiipivän miehen ja Kenties parhaillaan väijyi helppoa
saalista.